Torihinnat Turussa 31. tammikuuta

Raumalainen konsuli

Rauman vanhan kaupungin Kirstin talo sijaitsee osoitteessa Pohjankatu kolme, mutta sen entinen tontinnumero oli 44. Vuonna 1756 Kirstin omisti Mikko Tiula, mutta seuraavan vuosisadan sarastaessa porvari Johan Panelius nuorempi oli tullut talon uudeksi isännäksi.

Kirstin nykyistä asuinrakennusta kuvaillaan Rauman kaupungin museon nettisivuilla seuraavasti; "Kaksiosainen, pitkänurkkainen asuinrakennus 1700-luvulta, porttikäytävä, pystylaudoitus, osittain peiterimalaudoitettu, satulakatto." Näin ollen Johan Paneliuksen suku asui juuri tässä talossa.

Porvari Panelius oli syntynyt heinäkuussa 1765, mutta hänen vaimonsa Maria Helena Ahlgren vasta 22 vuotta myöhemmin. Molemmat olivat porvareitta lapsia Raumalta. Johanilla ja Maria Helenalla itselleen ehti syntyä viisi lasta vuosien 1813-25 välisenä aikana. Isä Johan oli siis melko iäkäs perheenisä ja hän kuoli keuhkotautiin kevättalvella 1827 vanhimmankin lapsena ollessa vasta noin 14 vuoden ikäinen. Äiti Maria Helenan kohtaloksi koitui sama, tuolloin yleensä aina tappava sairaus ja hän kuoli joulukuussa 1834.

Heidän lapsistaan poika Johan Efraim oli esi-isiensä tavoin porvari ja toimi myös laivanvarustajana monien muiden raumalaisten kauppiaiden tavoin. Puoliso Fredrika Emelie Lindegrenin vanhemmat olivat porvari Johan Henrik L. ja vaimonsa Gustava Ridderstad. Ikäeroa ei tässä tapauksessa ollut kuin muutama kuukausi vuosien 1819 ja 1820 välillä.

Kirstillä asuen Johan Efraim ja Fredrika Emelie saivat ainakin kuusi lasta, joista joulun alla 1848 syntynyt poika sai nimen Berndt Wilhelm.

Pitkän uransa aikana hänestä tuli mm. konsuli ja raumalaisen puhelintoiminnan uranuurtaja. Opiskelut käytyään Panelius harjoitti puutavarakauppaa ja laivanvarustamista. Vuonna 1880 paikkeilla hänestä tuli sitten Pohjoismaiden Osakepankin johtaja. Tämä oli Rauman ensimmäinen liikepankki. Tässä työssä konsuli Panelius oli sitten peräti 25 vuoden ajan. Liiketoimiensa ohessa Berndt Wilhelm vaikutti myös kaupungin kunnalliselämässä.

Jo aivan ensimmäisestä toimikaudesta alkaen hän oli mukana Rauman kaupunginvaltuustossa. Valtuuston puheenjohtaja hän myös oli useaankin otteeseen. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Panelius toimi Rauman rautatien rakennustoimikunnan kamreerina, johtokunnan jäsenenä sekä puheenjohtajana. Kaupunginkamreerinakin hän ehti olla 26 vuoden ajan. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän edusti porvarissäätyä.

Intoa sekä taitoa riitti kulttuurillekin. Niinpä Panelius oli perustamassa paikallista sanomalehteä, Rauman Lehteä sekä Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiötä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä hän oli vuodesta 1876 lähtien aina kuolemaansa saakka. Edelleen hän oli Soitannollisen seuran puheenjohtaja. Koulutukseltaan tämä tarmonpesä oli filosofian kandidaatti matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta.

Rauman Puhelimen perustamiseen ja kehittämiseen Berndt Wilhelm Panelius osallistui voimakkasti. Jo vuoden 1882 kesäkuussa Rauman Lehdessä julkaistiin ensimmäinen uutinen kaupunkiin tulossa olevasta puhelinlinjasta. Itseasiassa työt oli jo aloitettu saman vuoden keväällä, ehkäpä Kokkolan mallia noudattaen. Sielläkin ensimmäinen linja oli vedetty kaupungin keskustasta nimenomaan satamaan. Linja valmistui Raumalla nopeasti ja heinäkuussa 1882 Rauman Lehdessä tiedotettiin seuraavaa;

"Telefonilaitos kaupungissa on jätetty yleisön käytettäväksi. Wiiden minutin puhumisesta on maksettawa 15 penniä ja sanan lähettämisestä sitä paitsi 10 penniä. Tämän laitoksen kautta woidaan selwästi antaa tietoja ja määräyksiä kaupungista satamaan, siellä olewille aluksille ja saarille sekä satamasta kaupunkiin. Suljemme sen siis yleisön suosioon!"

Mahomötti ja herra Huurni

Suomalainen rälssi- eli aatelissuku Horn muodostui oikeastaan kahdesta eri haarasta; Horn af Åminne ja Horn af Kanckas. Näiden yhteinen kantaisä oli unioniajan lopulla elänyt Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika, jonka poikia olivat Krister Klausinpoika (af Åminne) ja Henrik Klausinpoika (af Kanckas). Nämä lisänimet tarkoittavat yhä vieläkin olemassa olevia Halikon Joensuun ja Maskun Kankaisten kartanoita.

Aikalaisten silmissä Hornien elämänvaiheet nousivat myyttisiin mittoihin. Pitkin eteläistä Suomea kerrotaan herra "Huurnien" uroteoista sekä varsinkin heidän ankaruudestaan vihollisia kohtaan. Yhden näistä muinaisista taruista kertoili Suometar vuoden 1854 eräässä lisänumerossaan. Tässäkin tarinassa ovat fakta ja fiktio sekoittuneet aikain kuluessa. Tapahtumien kulku sijoitettu tässä tapauksessa entiseen Uskelan suurpitäjään, mutta samantapaisia tarinoita löytyy oikeastaan läpi Euroopan.


”Kärkää (todellinen suurtila Uskelassa) oli muinen suuri hovi. Sen herrat hallitsivat paljo maita ja kokosivat mahdottomasti rikkautta: silloin olivat Kärkään portinpieletkin puhtaasta kullasta. – Siellä se Huurnikin oli isäntänä; se kun oli maan mainio sankari (”hirimnnen sähtäjä”, sanoo Uskelainen).

Kyllä se monta temppua teki. Kerrankin tuli kirja Ruotsista ja kutsui häntä tappelemaan kauhean väkevän miehen kanssa, joka haki vastustansa; kun hän luki kirjan, niin miekka seinässä kohta helisemään. Eikä ollut hänellä itse vähempi himo tappeluun kun miekalla; lähti matkaan ja kohteli vastuksen hakian, jonka nimi suittaa ollut Mahomötti.

Mentiin saareen (eli ”holmaan”), ja kohta sinne päästyä potkasi Huurni ruuhensa pois, veden valtaan. Mahomötti kysyi: miksi hän niin teki eikö edes toivonutkaan saaresta palaavansa. Huurni ei sanonut tarvittavan kahta ruuhta palatessa. Sitten voitti ja tappoi Mahomötin saareen, ja lähti sen ruuhella pois. Mahomötin kumppanit ihastuivat, kuin rannalta näkivät ruuhen tulevan ja tunsivat sen, mutta tulipa lähemmälle, kas kylläpä nousi toinen meno, kun Huurni olikin ruuhessa.

Sama sankari kyllääntyi puolisonsa, vaikka se oli nuori ja kaunis, ja rupesi piikaa hyväilemään. Tämän kun teki mieli menettää emäntäänsä, päästäksensä itse asiaan, viekotteli hänen luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskeimman trenkin elikkä satuloitsian, Pertteli-nimisen; salpasi salaa oven ja meni kantelemaan Huurille, kun se tuli kotio, emännän muka muita pitävän. Huurni vihoissansa pani luhdin palamaan, ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palveliansa. Liekö hän ollut tietämätöin piijan kavaluudesta, vai tekivätkö molemmat yksissä neuvoni tämän tuhotyän?

– toiset sanovat sitä toiset tätä; mutta kauhea hän kumminkin oli kaikista ja kauvas kuului valitus vaan ei kukaan rohjennut kajota häneen, joka niin rikas ja voimallinen oli. Kuitenkin ”on herra herroillakin”: Huurnin poltetun vaimo-vainajan sukulaiset saivat asian Paavin korville ja se otti häneltä sielun autuuden, eikä luvannut syntiä anteeksi ennen kun hän oli rakentanut kolme kivi-kirkkoa ja käynyt paljain polvin niiden välit.

Mitäs tästä: Huurni teki Halikon kirkon, Salon kirkon ja Perttelin kirkon, ja lähti konttaamaan; mutta ennenkun pääsi Perttelin kirkolle, kuluivat polvet jo niin, että hän vaipui ja kuoli Lustojan ahteelle – syntisenä vielä. Hän pujetettiin sitten säkkiin ja tuhkaan, ja haudattiin.” Tähän tarinaan olen muualta lainnannut ”Mahomötin” nimen. Se vanha Uskelainen, joka minulle jutteli Huurnin voitollista saariretkeä, ei tietänyt hänen vastustajansa nimeä; sanoi sen vaan ”kauhian väkeväksi mieheksi.”

Nyt muistin Kauvatsalla (Huittisten kappelissa) juosneen jutun Kurjesta, jossa hänen vastustajansa kutsutaan Mahomötiksi. Tämän nimen arvelin alkuperäisesti kuuluneen Huurnin tarinaan, koska Vesilahdessa tiedetään Kurjen vastustajalla olleen nimenä Potko, ja koska Kauvatsalaisten Kurki juur niinkuin Uskelaisten Huurni potkasi saaresta oman venheensä, mutta Vesilahden Kurki potkasi vastustajansa venheen."

Genos 4 /2008

Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genoksen vuoden 2008 viimeinen numero tipahti postilaatikkoon eilen. Hieman myöhässä ollut aviisia kannatti taas kerran odottaa. Genos on onnistunut tekemään lehtimaailmassa jotain ainutlaatuista - sen ulkomuoto ja sisältö ei ole juurikaan muuttunut sitten 1930-luvun.

Tämä ei todellakaan ole moite. On harvinaista, että seuran ja tässä tapauksessa Genoksen toimituksen näkemys lehdestä on säilynyt samana läpi vuosikymmenten. Genos on korkeatasoisten, hyvin dokumentoitujen ja tieteellisesti kirjoitettujen sukututkimukseen liittyvien artikkelien julkaisija. Aloitteleva sukututkija ei ehkä saa lehdestä kovin paljoa irti, mutta hänenkin olisi syytä siihen tutustua. Artikkeleiden lähdeviitteet antavat nimittäin runsaasti tietoa omaa tiedonhakua varten. On mukava huomata, että on itse voinut täysin ohittaa sellaisia lähdemateriaaleja, jotka antavat muitakin faktoja kuin nimet ja päivämäärät.

Uusimmassa numerossa artikkeleita ovat Antti Lehtosen "Oriveden Luodosta eli Holmasta ja sen omistajista 1400-1600 -luvuilla", Virpi Nissilän "Kiukaisten Laihian suku 1500-luvulta 1700-luvun alkuun - Laaja talonpoikainen sukuverkosto Ala-Satakunnassa" ja Heidi Ahlströmin "Onko meidän suvussa rikollisia? Hovioikeuden alistettujen asioiden päätöstaltiot sukututkimuksen apuna".

Erityisesti viimeksi mainittu on mitä mainioin opas kokemattomallekin tutkijanalulle - suosittelen.

Kasvattitytär Eva Lunderberg

Vihdin Palojärven Pohjankartanoa 1800-luvun alkuvuosikymmenet hallinneen Abraham Lunderbergin isänpuoleinen suku oli lähtöisin Kiskon Leilän rusthollista. Abraham äiti Anna Tötterman oli puolestaan syntynyt Lohjan Vähä-Teutarin rusthollista ja äidinäiti oli kotoisin saman pitäjän Vaanilasta. Näin miehen esivanhemmat muodostivat kattavan otoksen alueen vauraimmista ratsutiloista ja pitäjien merkkihenkilöistä.

Vaimonsa Maria Christina Dahlmanin Abraham löysi Karjalohjan Katteluksen rusthollista. Maria Christinan kotitalossa olot olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla hieman sekavat. Tila oli jaettu Ylimmäiseen ja Alimmaiseen, jota sitten hallitsivat veljekset Johan ja Niilo Dahlman - osin hyvin riitaisissa merkeissä. Lisäksi erilaisten taloudellisten ongelmien takia Katteluksen tilan osia myytiin edestakaisin vuosikymmenten saatossa.

Abraham ja Maria Christina saattoivat varmaankin unohtaa ainakin osan näistä ongelmista muuttaessaan Vihdin Palojärven Pohjankartanoon. Tämä Palojärven pohjoispäässä sijainnut ratsutila mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1649. siitä lähtien se oli kuulunut mm. Stolpe-, Starckau- ja Krumhorn -suvuille.

Abrahamilla ja Maria Christinalla ei ollut omia lapsia, mutta sen sijaan he olivat ottaneet kasvattityttärekseen vuonna 1806 syntyneen Evan. Genos -lehden von Lund -sukua käsittelevässsä artikkelissaan vuodelta 1956 Werner Wickström on merkinnyt Eva Lunderbergin Pohjakartanon isäntäparin omaksi tyttäreksi. Tämän tiedon kumoaa täysin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä heinäkuun toisena päivänä 1829 julkaistu rusthollari Abraham Lunderbergin testamentti. Tässä asiakirjan lehtikopiossa todetaan yksiselitteisesti Evan olleen kasvattityttären "...att tillfalla min fosterdotter Eva Lunderberg".

Näin omista sukutaulustoistani putosi yksi oksa pois, ainakin toistaiseksi. Asiantuntevan Werner Wickströmin virhettä ei voi pitää tavattomana. Vaikka Eva puuttuukin Vihdin kastettujen luettelosta Lunderbergien lapsena, on hänet merkitty normaalikäytännön mukaisesti Pohjakartanon isäntäparin yhteyteen vuosien 1820-1826 rippikirjaniteestä alkaen. Rippikirja ei siis anna mitään syytä epäillä,ettei hän olisi Abrahamin ja Maria Christinan oma tytär. Tämän olin myös omin silmin todennut ja kirjannut neitokaisen Leilän von Lund -suvun myöhäiseksi vesaksi. Olen tämän jutun kirjoittamisen yhteydessä korjannut kotisivuilleni kyseisen jälkipolvitauluston.

Myöhemmissä rippikirjoissa hänen syntymäpitäjäkseen mainitaan Vihti, mutta päivämäärää ei näissäkään tarjota. Pitäisin todennäköisenä, että Eva ei ollut vihtiläinen. Joka tapauksessa hän käytti isänsä sukunimeä Lundeberg. Puolisokseen hän sai puuseppänä aiemmin työskennelleen Gustaf Lindahlin, joka appensa kuoleman jälkeen tuli Pohjakartanon uudeksi rusthollariksi. Talo ei todennäköisesti ollut vieras Gustafille, koska hän itse oli syntynyt Palojärven kylässä rakuuna Johan Dahlin perheeseen vuonna 1800.

Gustaf Lindahlilla ja Eva Lunderbergillä oli useita lapsia, joista tytär Aurora Carolina avioitui Lohjan Immulan Perttilän talon isännän, Karl August Juseliuksen kanssa. Karl August oli hänkin syntynyt Vihdissä, mutta saanut sukunimensä isoisänsä kotitalosta, Tuusulan Skavabölen Jussilasta.

Eva Lunderberg omisti Pohjakartanon kuolemaansa saakka, jonka jälkeen se siirtyi toiselle suvulle. Tämä Palojärven suku omistaa talon vielä 2000-luvulla ja on tehnyt siitä korkeatasoisen juhlapaikan. Lisätietoja ja ennen kaikkea kuvia Pohjakartanosta löydät täältä!