Perinnöksiostot

1600- ja 1700-lukujen aikana suuri osa Suomen maatiloista oli kruunun omistamia kruununtiloja, joihin viljelijät saivat vain hallintaoikeuden. Tilanne muuttui vuonna 1723, kun perinnöksiostoasetus astui voimaan. Tämä asetus mahdollisti kruununtilojen ostamisen perintötiloiksi, eli verotiloiksi (ruotsiksi skattehemman). Tilojen muuttaminen perintötiloiksi merkitsi sitä, että maanviljelijä sai omistusoikeuden tilaan, mikä turvasi hänen ja hänen jälkeläistensä tulevaisuuden.

Perinnöksiostojen vahvistamisesta, eli perintökirjojen myöntämisestä, vastasi Ruotsin vallan aikana kamarikollegio Tukholmassa. Valitettavasti suuri osa Suomen aluetta koskevista perinnöksiostoasiakirjoista tuhoutui tulipalossa vuonna 1802. Suomen autonomian aikana perintökirjojen myöntäminen siirtyi Keisarilliselle Suomen senaatille.

Vuodesta 1809 vuoteen 1869 perinnöksiostoja käsitteli senaatin talousosaston valtiovaraintoimituskunta, ja tämän jälkeen vastuu siirtyi kamaritoimituskunnalle vuoteen 1917 saakka. Itsenäistymisen jälkeen perinnöksiostot siirtyivät jälleen valtiovaraintoimituskunnalle, joka vaihtoi nimensä valtiovarainministeriöksi vuonna 1918. Lopulta vuonna 1928 vastuu siirrettiin maatalousministeriölle, ja vuodesta 1929 alkaen maaherrat käsittelivät nämä asiat.

Kruununtilan perinnöksiostosumma vaihteli. 1700-luvulla ostohinta oli vähintään kuuden vuoden maaveron suuruinen, mutta vuonna 1793 hinta nostettiin 10 vuoden veron tasolle. Suomen alueella perinnöksiostohinnaksi määrättiin kolmen vuoden vero. Maksu voitiin suorittaa joko kertamaksuna tai vuodesta 1858 lähtien kymmenen vuoden maksuajalla. 

Senaatin toimituskuntien käsittelemät kruununtilojen perinnöksiostojen asiakirjat ovat olleet merkittävä osa Suomen maanomistuksen historiaa. Nämä asiakirjat, jotka liittyvät kruununtilojen muuttamiseen perintötiloiksi, on koottu ja erotettu omaksi arkistokokonaisuudekseen. Tätä kokonaisuutta kutsutaan perinnöksiostoasiakirjojen kokoelmaksi, ja se sisältää tärkeää tietoa vuosilta 1810–1928.

Perinnöksiostoasiakirjojen kokoelma tarjoaa kattavan katsauksen siihen, kuinka maanomistus siirtyi kruunulta yksityisille viljelijöille. Kokoelma sisältää luetteloita annetuista ja lähetetyistä perintökirjoista, taltioituja perintökirjoja sekä perinnöksiostoakteja. Näiden asiakirjojen avulla voidaan seurata, miten tilojen omistusoikeudet siirtyivät sukupolvelta toiselle ja kuinka valtio oli mukana näissä prosesseissa.

Aineisto tarjoaa tutkijoille ja historiasta kiinnostuneille arvokkaan ikkunan menneisyyteen, erityisesti Suomen maaseudun kehitykseen ja maanomistusjärjestelmän muutoksiin. Näiden asiakirjojen avulla voimme ymmärtää paremmin, miten maanviljelijöiden asema vahvistui ja kuinka he saivat pysyvämmän omistusoikeuden maihinsa. Tämä muutos oli olennainen osa Suomen maatalouden ja talonpoikaisväestön aseman kehitystä.



Lähde - Kansallisarkisto, Arkistojen Portti

Kuva - Perinnöksiostoasiakirjat - Ba:2.5 Mikkelin lääni, aukeama 101-120 1838-1845, jakso 10; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5727301884&aineistoId=456765651 / Viitattu 3.10.2024

Kestikievareita ja hollikyytejä

Hollikyytijärjestelmä

Hollikyyti oli osa kyytilaitosta, joka oli lakisääteinen järjestelmä matkustajien kuljettamiseksi. Se oli erityisen tärkeä virkamiehille, joiden tuli matkustaa pitkiä matkoja.

Toimintaperiaate:

• Merkittävien teiden varsille perustettiin kestikievareita, jotka tarjosivat hevosia, kuskeja ja majoitustiloja matkustajille.
• Kyytivuoro kiersi kylän talosta toiseen.
• Kyläläiset olivat velvoitettuja tarjoamaan kyytejä, mutta tästä velvollisuudesta saattoi vapautua maksamalla kyytirahaa.
• Kyytien järjestelystä vastasi nimismies.

Muutoksia 1800-luvulla:

• Vähän liikennöidyillä teillä otettiin käyttöön reservipaikkoja, joista matkustaja sai hevosen kohtuullisen odotusajan puitteissa.
• Kyytivelvollisuuden järjestämisestä vastasi kunta, joka saattoi myydä sen huutokaupalla.

Kyytilaitoksen hiipuminen:

• Rautateiden ja autoliikenteen yleistyminen vähensi kyytilaitoksen tarvetta.
• 1940-luvulla kyytilaitos lakkautettiin.

Asiakirjat:

• Kyytijärjestelmään liittyviä asioita käsiteltiin pitäjän- ja kuntakokouksissa.
• Asiakirjoja käsiteltiin ja täydennettiin nimismiehen ja kruununvoudin toimesta.
• Osa asiakirjoista päätyi lääninhallitukseen.
• Kestikievareissa tuli pitää esillä kyytilaitosta koskeva asetus ja hinnasto.
• Matkustajien tuli tietää kyydin hinta, joka määräytyi asetuksen mukaan.

Lyhyesti: Hollikyyti oli historiallinen järjestelmä, joka mahdollisti matkustamisen Suomessa ennen nykyaikaisten kulkuvälineiden aikaa. Se perustui kestikievareihin ja kyläläisten kyytivelvollisuuteen.


Kuva - Lapuan seurakunnan arkisto - IICa:7 Kirkonkokousten pöytäkirjat, 1866-1870,1874; 1858-1870 1858-1874, jakso 23