Sotilas metsästäjänä

Länsi-Uudenmaan Inkoossa asui 1780-luvulta lähtien jalkaväen sotilas Henrik Ren yhdessä vaimonsa Anna Johansdotterin kanssa. Heidän esikoispoikansa syntyi Kärrin kylässä 1781, mutta sisarukset Eva, Anna ja Maria Billskogissa. Näistä Eva ja Anna menehtyivät 1790-luvun puolivälissä[1]. Henrikin ja vaimonsa Annan vihkiaika- ja paikka jäävät toistaiseksi selvittämättä, samoin molempien syntymäpaikat.

Henrik oli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin Inkoon komppania ruodun 87 sotilas. Tätä ruotua ylläpidettiin Billskogin kylässä. Kesäkuun 26. päivänä vuonna 1795 pidetystä katselmuksesta[2] saamme tietää, että miehemme on 39½ -vuotias, ollut palveluksessa 12½ vuotta sekä pituudeltaan viisi jalkaa ja 10 tuumaa pitkä. Edelleen hänen kerrotaan olevan naimisissa ja olleen sairaalassa hoidettavana. Kumminkin hän on em. katselmuksessa läsnä.

Ehkäpä juuri armeijassa Henrik Ren, jonka sotilasnimi on väliin muodossa Rehn, harjaantui metsästyksessä ja/tai ampumisessa. Hän nimittäin ilmaantui Inkoon talvikäräjien istuntoon[3] seitsemäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1797. Siellä hän pyysi palkkiorahoja pyytämistään sudesta sekä kahden ketusta. Nämä hän sanoi pyydystäneensä omin avuin ja niinpä käräjäoikeus katsoi parhaaksi antaa hänelle sudesta 32 killinkiä ja kahdesta ketusta kahdeksan killinkiä. Yhteensä tämä teki täyden riikintaalerin, rahan, jonka Kustaa III oli ottanut käyttöön 20 vuotta aikaisemmin.

 

Kuvassa[4] komeilee Jacob Gillbergin piirtämä Uudenmaan jalkaväkirykmentin sotilas paraatiasussaan.

---

[1] Inkoo rippikirja 1793-1798 (AP I Aa:9)  Sivu 554 Soldater R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=27714&pnum=280 / Viitattu 27.10.2024

[2] Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentti Pääkatselmusluettelo 1795-1795 (54953 UJR 355)  85-93 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15392&pnum=137 / Viitattu 27.10.2024

[3] Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:3 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1797-1797, jakso 96, sivu 96: <Vinterting 1797 Ingå, Talvikäräjät 1797 Inkoo>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6725987631&aineistoId=656473414 / Viitattu 27.10.2024

[4] Ej fjärrlån. Uniformsritningen ingår i ett skinnband med 72 st. ritningar (0429:0001-0072), framställande svenska och finska uniformer från ca. 1765.

Pyhän Yrjänän hospitaalin ruokintaluettelosta

 

Pyhän Yrjänän hospitaali

 

Pyhän Yrjänän hospitaali toimi Turussa leprahospitaalina 1300-luvulta 1620-luvulle saakka. Sen perustamisajankohtaa ei tarkasti tiedetä, mutta se mainitaan esimerkiksi eräässä kirjeessä (oheinen kuva) vuodelta 1396[1]. Kirjeen vapaa suomennos on seuraava:

Turun piispa Björn myöntää, sen jälkeen kun hän on tuomiokapitulin suostumuksella perustanut "reliikkijuhlan" vietettäväksi pyhän Henrikin päivän jälkeisenä päivänä, neljänkymmenen päivän aneet niille, jotka tänä päivänä sekä muina lueteltujen pyhimysten ja marttyyrien päivinä vierailivat Turun tuomiokirkossa, samoin kuin niille, jotka osallistuivat tietyissä kulkueissa sekä päivittäisissä kuorilauluissa ja jotka saapuivat hospitaaliin, Pyhän Hengen taloon, mustaveljien luostariin, tuomiokirkkoon sekä myös Räntämäen ja Kaarinan kirkkoihin tiettyinä, kullekin paikalle määrättyinä viikonpäivinä. Annettu pyhän Clementin paavin ja marttyyrin päivänä.


Muutto Seilin saarella

Sairaala sijaitsi keskiaikaisen Turun kaupunkialueen ulkopuolella[2], Puolalanmäen lähellä, lähellä nykyistä Kauppatoria. Hospitaalista on säilynyt joitakin esineitä nykypäivään, kuten 1400-luvulta peräisin oleva ehtoolliskalkki ja pateeni, jotka myöhemmin siirtyivät Seilin hospitaalin käyttöön. 1600-luvun alussa spitaalia sairastavien määrä Suomessa kasvoi. Tämän vuoksi Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1619 käskyn uuden hospitaalin perustamisesta. Sijaintipaikaksi valittiin syrjäinen Seilin saari, joka kuului Nauvon pitäjään.

 

Päivittäiset ateriat

Siltä ajalta, kun hospitaali sijaitsi vielä suurin piirtein nykyisen Yliopiston- ja Aurakadun risteyksessä, on säilynyt mukava dokumenttia[3] voudintilien yleisissä asiakirjoissa. Siitä saamme selkoa vuonna 1603 asukeille tarjotusta päivittäisestä ruoasta. Kyseessä ovat toukokuiset päivät em. vuonna:

 

22. lauantai puuroon ja keittoon jauhoja, rukiista - 1 tynnyri

23. sunnuntai lihaa - 2 naulaa, 7 markkaa, leivälle, rukiista - 41 kappaa

24. maanantai tuoretta kalaa - 3 kappaletta, olutohraa - 6–7 kappaa

25. tiistai makeaa maitoa - 4 ½ kannua, suolaa - 2 naulaa, 13 markkaa

26. keskiviikko kuivattua kalaa - 15 markkaa

27. torstai suomalaista kalaa - 3 kappaletta

 Hieman epäselväksi itselleni jää tiistaina tarjottu "makea maito". Olisiko kuitenkin kyse piimästä tms?

---

[1] Medeltida avskrifter: A 10 fol. 70 RA 0201

[2] Turun spitaaliset ja Pyhän Yrjänän hospitaali - FT Veli Pekka Toropainen

[3] Yleisiä asiakirjoja - 277 Turun hospitaalin ruokintaluettelo 1603-1603, jakso 3; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8375091803&aineistoId=1583728291 / Viitattu 24.10.2024

Mielisairaan kohtalo 1830 -luvulla

Mielisairaanhoidon historiaa Suomessa: Pyhän Hengen huoneista B-sairaalaverkkoon

Mielenterveysongelmat ovat olleet osa ihmiskuntaa aina, mutta niiden hoito on vaihdellut suuresti eri aikoina ja kulttuureissa. Suomessa mielisairaiden hoito alkoi organisoitua keskiajalla, samaan aikaan kuin muuallakin Euroopassa.

Pyhän Hengen huoneet ja eristäminen

Keskiajan lopulla perustettiin mielisairaaloita, joita kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Nämä sairaalat sijaitsivat usein kaukana kaupungeista, ja niihin joutuneet potilaat elivät siellä yleensä loppuelämänsä. Ensimmäinen maininta tällaisesta sairaalasta Suomessa on vuodelta 1396.

Vielä 1700-luvulla mielisairaita eristettiin muista, esimerkiksi spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa toimi 1600-luvulta lähtien leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan oman arkkunsa – paluuta ei ollut. Vuonna 1755 saarelle avattiin myös mielisairaala, joka toimi aina vuoteen 1962 asti.

Uudistuksia 1800-luvulla

1800-luvulla mielisairaanhoidossa tapahtui merkittäviä muutoksia. Keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Hoitomaksut porrastettiin varallisuuden mukaan, ja varakkaimmat maksoivat ainakin osan hoidostaan itse.

Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin opintomatkalle Eurooppaan. Hän tutustui muun muassa pakkokeinottomaan hoitoon ja toi ideoita Suomeen.

Tilastoja ja kunnalliskoteja

1860-luvulla alettiin kerätä tilastoja mielisairaiden lukumäärästä. 1880-luvulla kunnat velvoitettiin huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka toimivat 1950-luvulle asti, jolloin Suomeen rakennettiin B-sairaalaverkko.

Mielisairaanhoidon kehitys jatkuu

Mielisairaanhoito on kehittynyt huimasti keskiajan "Pyhän Hengen huoneista" nykypäivän moderniin hoitoon. Hoidossa korostuvat nykyään ihmisarvo, yksilöllisyys ja kuntoutuminen. Vaikka haasteita on edelleen, kehitys on ollut merkittävää ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta mielenterveysongelmien kanssa eläville.

Eräs tapaus maaseudulta

Kiskon pitäjän (nykyään osa Salon kaupunkia) Vilikkalan kylässä asui 1820-luvulta lähtien torpparipariskunta Juho Collin ja Liisa Petterintytär. Juho oli ensin ollut Martilan puustellin renkivoutina ja sen jälkeen Vilikkalan kylässä sijainneen Saukon puustellin vuokraaja, mutta ehkä vaimon sairauden takia hän luopui tästä.  Liisa on nimittäin merkitty jo vuosien 1828–1834 rippikirjaan mielenvikaiseksi.  Lapsia perheeseen syntyi kuitenkin vuosien 1825 ja 1833 välillä viisi kappaletta: Vilhelmiina, Kustaa, Kaisa Liisa, Juho ja Maija Stiina.  Lisäksi perheessä asui kasvattina Liisan avioton tytär Kustava. Jokainen heistä ehti lähteä omille teilleen 1830-luvun loppuun mennessä.

Äiti Liisan mielenvikaisuus aiheutti töitä Kiskon kirkonkokoukselle[1]. Esimerkiksi syyskuussa vuonna 1835 määrättiin, millä tavoin tätä naista oli valvottava yötä päivää. Ilmeisesti häntä pidettiin vaarallisena sekä itselleen että muille. Toisaalta seurakunta ei halunnut lähettää häntä sairaalaan, sillä tämä olisi tietänyt kustannuksia. Niinpä sekä miehet että naiset saivat käskyn vahtia Liisaa koko hänen sairautensa ajan. Tämä ei sitten käytännössä tapahtunut, sillä edessä oli jo saman vuoden marraskuun lopulla tragedia. Liisa pääsi ilmeisesti valvojiensa silmistä, sillä hänet löydettiin kuoliaaksi paleltuneena[2]. Näin surullisesti päättyi torpparin vaimon elämä. Hän jätti jälkeen lesken sekä kuusi lasta[3]. Entinen torppari Johan Collin siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 1845 läheisen Tobin talon torpassa. Pariskunnan tytär Vilhelmiina sai vauvana kuolleen aviottoman tyttären kesäkuussa 1848. Kuusi vuotta myöhemmin hänet vei vihille Hongiston kylän Kylän talon torpparinpoika Gabriel Linden. Muiden lapsia vaiheita en ole seurannut.

---

[1] https://digihakemisto.net/item/1257176929/5922589113/73

[2] https://digihakemisto.net/item/1256721957/5919821387/165

[3] https://digihakemisto.net/item/1256322691/5874901378/92

Kuva - Helsingfors : A.W. Gröndahl & A.C. Öhman 1845 : Dresden, Adler u. Dietze, Skjälö hospital, public domain

Isojakokartta sen kertoo

Ote isojakokartasta vuodelta 1763

Isojako oli Suomessa pääosin vuosien 1750–1850 aikana toteutettu maanjakotoimi, jonka tavoitteena oli yhdistää talojen pelto- ja niittypalstat suuremmiksi kokonaisuuksiksi, mieluiten talojen talouskeskuksen läheisyyteen. Lisäksi tarkoituksena oli purkaa metsien yhteisomistus talojen välillä.

Isojaon perustana toimivat talojen veroluvut, jotka määrittivät, kuinka suuri osa eri tiluslajeista kullakin talolla oli oikeus saada. Jakoprosessissa käytettiin apuna jyvitystä, jossa tilukset luokiteltiin niiden laadun perusteella. Näin ollen heikompilaatuista maata jaettiin suurempina määrinä ja parempilaatuista pienempinä.

Tilusten yhdistäminen suuremmiksi palstoiksi ja aiemmin yhteisten metsien jakaminen talojen yksityisomistukseen johti talojen välisiin pysyviin rajoihin. Tämä muutos konkretisoi verolukujen määrittelemät maa-alueet ja muodosti perustan nykyiselle kiinteistöjärjestelmälle Suomessa.

Vaikka isojako oli suunniteltu pysyväksi ratkaisuksi, sen toteutuksessa ilmenneet puutteet johtivat myöhemmin tarpeeseen uudelleenjärjestellä tiluksia. Vuoden 1848 maanmittausohjesääntö toi säädöksiä isojakoon liittyen, ja vuonna 1916 annetussa asetuksessa uudistettiin tätä toimitusta ja nimettiin se uusjaoksi.

 

Isojakoon liittyvät kartat ovat melkoinen aarreaitta sukututkijoille. Niistä löytyy tarkkoja talojen ja torppien paikkoja, muinaisia kulkuväyliä (toki voivat olla edelleen käytössä), tietoja vesistöistä, metsistä ja monista muista pienistä yksityiskohdista. Selvittäessäni ihan muuta asiaa osui tällä kertaa silmiini Kiskon Toijan kylän isojakokartta vuodelta 1763[1]. Paikka on itselle hyvinkin tuttu, mutta aiemmin en ollut sen kummemmin noteerannut kylän halki virtaavaan Mommolanjokeen tehtyä merkintää ” toija åen färstädes fins kräft fänge och skal även efter berättelse warit förr part fiske som nu mera försvunnit”. Tämä kääntyy jotakuinkin muotoon ”Toija-joen varrella on ollut rapusaaliita, ja kerrotaan, että siellä on aikaisemmin harjoitettu kalastusta, joka on nykyään kadonnut”. Joella on edelleen kaksi nimeä eli tuo Toijanjoki, mutta myös virallisissa kartoissa mainittu Mommolanjoki.

---

[1] Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A38:26/1-8 Toija; Isojako 1763-1763, jakso 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5946400979&aineistoId=2520750095 / Viitattu 22.10.2024

Ensimmäinen maininta Karjaasta

Diplomatarium Fennicum on Kansallisarkiston ylläpitämä tietokanta, jonka avulla voi hakea maamme keskiaikaan liittyviä dokumentteja. Näiden joukossa on runsaasti sellaista materiaalia, joiden perusteella eri pitäjät ja/tai kaupungit ovat perustelleet ikäänsä. Esimerkiksi synnyinseutuni Karjaa mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1326. Niin nykyisin Raaseporin kaupungin osana oleva alue voisi viettää piakkoin 700-vuotisjuhliaan.

Kyseinen lähde on kirje, joka lähetettiin Tallinnaan erään laivaonnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut Suomenlahdella ”hiljattain”. Kirje on päivätty 24.10.1326 silloisen ajanlaskun mukaan.  Erittäin kohteliaasti laaditun kirjeen vapaa suomennos tekoälyavusteisesti olisi seuraava – kirje on alkujaan kirjoitettu latinaksi.

Kunnioitettaville ja hyville prokonsuleille ja konsuleille, kaikille Tallinnan kaupungin asukkaille, Laurentius, Karjaan kirkon kappalainen, ja Lindwidus, Turun arkkipiispan veronkantaja Uudellamaalla, tervehdyksen ja rakkauden Herrassa.Saatuaan tietää Laurentius Skyoldæræltä, tämän kirjeen kantajalta, että teidän hyväntahtoisuutenne tavalliseen tapaan harkitsee oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tietä, kiitämme teitä parhaamme mukaan ja pyydämme, että jatkaisitte inhimillisesti asiassa, joka koskee meidän henkilöitämme ja omaisuuttamme, jotka hiljattain menetimme teidän rannikkollanne, aivan kuten olette aloittaneetkin. Pyydämme, että jatkaisitte linnaläänin päällikön luona omaisuuden palauttamista oikeille omistajilleen, koska tiedämme hänen keränneen kyseisen omaisuuden itselleen. Tiedätte, että haluamme tehdä mitä tahansa voimme teidän puolestanne ja työskennellä kaikkialla teidän hyväksenne ja etujenne lisäämiseksi.Lisäksi olkoon kaikille tiedossa, että olemme asettaneet tämän kirjeen kantajan, Laurentius Skyoldæræn, yhdessä Kyætilluksen kanssa, joka lähetettiin aiemmin toisten kirjeiden kanssa, hoitamaan näitä asioita teidän avullanne, Kyætilluksen hallussa olevien kirjeiden sisällön mukaisesti. Pidämme hyväksyttynä ja mieluisana kaiken, mitä he tai kuka tahansa heistä on tehnyt tai tulee tekemään näissä asioissa.Voikaa hyvin Kristuksessa. Kirjoitettu Herran vuonna 1326, yhdeksäs päivä ennen marraskuun kalendaeja (eli 24. lokakuuta).

Kuva - Tallinna, Tallinna Linnaarhiiv, 230 Tallinna Magistraat, 1-I Ürikud, 82, TLA.230.1-I, 82.

Images courtesy of Tallinna Linnaarhiiv.

Copyright © CC BY 4.0.

Pappien koulutus 1700-luvun Suomessa

1700-luvun Suomessa pappien koulutus oli pitkä ja vaativa prosessi, joka tähtäsi luterilaisen opin syvälliseen hallintaan ja seurakuntatyöhön. Koulutusjärjestelmä oli peräisin Ruotsin vallan ajalta, ja se oli vahvasti sidoksissa kirkkoon ja yliopistoon.

Koulutuspolku:

Tulevan papin opintie alkoi usein jo lapsena kotikasvatuksessa, jossa painotettiin luku- ja kirjoitustaitoa sekä kristillisiä arvoja. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat triviaalikoulussa, jossa opetettiin latinaa, kreikkaa, hepreaa ja muita klassisia aineita. Triviaalikoulun jälkeen lahjakkaimmat oppilaat pääsivät Turun akatemiaan opiskelemaan teologiaa.

Yliopisto-opinnot kestivät useita vuosia ja niihin sisältyi luentoja, tenttejä ja väitöskirjan kirjoittaminen. Opiskelijoiden tuli osoittaa hallitsevansa Raamatun ja luterilaisen opin lisäksi myös filosofiaa, historiaa ja muita tieteenaloja.

Yliopistosta valmistumisen jälkeen tuleva pappi suoritti pastoraalitutkinnon, joka testasi hänen käytännön taitojaan seurakuntatyössä. Tämän jälkeen hän sai vihkimyksen papiksi ja oikeuden toimittaa jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia.

Koulutuksen haasteet:

1700-luvun Suomessa pappien koulutuksessa oli myös omat haasteensa. Yksi suurimmista ongelmista oli koulutuksen saavutettavuus. Maaseudulla asuvien lasten oli usein vaikea päästä triviaalikouluun, ja yliopisto-opinnot olivat kalliita. Tämä johti siihen, että papisto koostui pääosin yläluokan edustajista.

Toinen haaste oli koulutuksen sisältö. 1700-luvulla teologiassa painotettiin dogmaattista opetusta ja klassisia kieliä. Käytännön seurakuntatyöhön liittyviä taitoja, kuten sielunhoitoa ja opetusta, ei opetettu yhtä paljon. Tämä johti siihen, että jotkut papit olivat teoreettisesti hyvin koulutettuja, mutta heillä oli vaikeuksia soveltaa oppimaansa käytännössä.

Koulutuksen kehitys:

1700-luvun lopulla pappien koulutuksessa alkoi tapahtua muutoksia. Yliopisto-opetuksessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota käytännön taitoihin, ja maaseudulle perustettiin uusia kouluja, jotta useammilla lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautua. Nämä uudistukset loivat pohjaa 1800-luvun koulutusjärjestelmälle, jossa pappien koulutus oli entistä saavutettavampaa ja käytännönläheisempää.

Lisätietoa:

• Kasvatuksen vuosisadat Suomessa: 1100-1700
• Opetus ennen kansakoulua - Mikkelin SeutuWiki
• Kansanopetus - Wikipedia

Huomautus: Tämä on lyhyt yhteenveto pappien koulutuksesta 1700-luvun Suomessa. Aiheesta on saatavilla paljon lisätietoa esimerkiksi yllä mainituista lähteistä.

Papin taulu Ahvenanmaalta

Tuntematon taiteilija, Turun museokeskus

Kellotapulin naulat

Muuttuvat hautaustavat 1700 -luvulla

1700-luvun hautaustavat heijastivat yhteiskunnan sosiaalista järjestystä ja sääty-yhteiskunnan arvoja. Hautapaikan sijainnilla ja hautajaisten yksityiskohdilla oli symbolinen merkitys, joka korosti vainajan asemaa ja varallisuutta.

Kirkon lattian alle hautaaminen:

• Varakkaiden etuoikeus: Tämä hautaustapa oli varattu varakkaille perheille ja sukuyhteisöille, jotka kykenivät maksamaan siitä huomattavan summan.
• Säädyn ja arvostuksen symboli: Kirkon lattian alle hautaaminen nähtiin merkkinä korkeasta sosiaalisesta asemasta ja hengellisestä arvostuksesta.
• Hintaerot: Hautapaikkojen hinta vaihteli sijainnin mukaan. Alttarin läheisyydessä sijaitsevat paikat olivat kalleimpia, ja kirkon takaosan hautasijat edullisempia.
• Periytyvä oikeus: Hautapaikat olivat usein periytyviä ja ne voitiin myydä tai ostaa seurakuntalaisten kesken.

Kirkkomaahan hautaaminen:

• Tavallisen kansan hautaustapa: Kirkkomaahan haudattiin ne, joilla ei ollut varaa tai oikeutta kirkon lattian alle hautaamiseen.
• Sääty-yhteiskunnan mukainen järjestys: Hautapaikkojen sijainti saattoi heijastaa vainajan sosiaalista asemaa myös kirkkomaalla.
• Yksinkertaisemmat hautajaiset: Kirkkomaahan hautaaminen oli yleensä yksinkertaisempaa ja vähemmän näyttävää kuin kirkon lattian alle hautaaminen.

Muita käytäntöjä:

• Kirkonkellojen soitto: Kellojen soitto oli osa hautajaisia, ja soiton määrä ja kesto vaihtelivat vainajan sosiaalisen aseman mukaan.
• Paarivaatteiden käyttö: Hautajaisissa käytettiin paarivaatteita, joiden arvo ja laatu vaihtelivat vainajan varallisuuden mukaan.
• Hautakivet ja -laatat: Varakkaat perheet saattoivat pystyttää haudoille kiviä tai laattoja, joihin oli kaiverrettu vainajan nimi ja muita tietoja.

Muutokset 1700-luvun lopulla:

• Hautauskäytäntöjen kritiikki: Valistusajan myötä kirkon lattian alle hautaamista alettiin kritisoida terveydellisistä ja hygieenisistä syistä.
• Hautausmaiden kehitys: Kirkkomaiden merkitys kasvoi, ja niitä alettiin kehittää ja laajentaa.
• Uusien hautausmaiden perustaminen: Uusia hautausmaita perustettiin, ja niiden suunnittelussa ja hoidossa alettiin kiinnittää enemmän huomiota järjestykseen ja hygieniaan.

1700-luvun hautaustavat olivat monimuotoisia ja ne heijastivat yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Hautajaisten yksityiskohdilla oli symbolinen merkitys, joka korosti vainajan asemaa ja varallisuutta. Valistusajan myötä hautauskäytännöt alkoivat kuitenkin muuttua, ja hautausmaista tuli yhä tärkeämpiä paikkoja.

Suositeltavaa lukemista : Hautauskäytäntöjen muutos Länsi-Suomen maaseudulla osana 1700-luvun edistysajattelua - Ella Mari Viitaniemi 2023


Kuvat kirjoittajan