Aloita ja tee sukutututkimus järjestelmällisesti

Sukututkimuksessa tärkeysjärjestys perustuu yleensä tavoitteisiin ja käytettävissä oleviin lähteisiin. Alla oma suositukseni tärkeysjärjestykseen:

1. Aloita itsestäsi ja läheisistäsi: Lähde liikkeelle dokumentoimalla oma tietosi ja lähiperheesi. Tämä sisältää syntymä-, vihki- ja kuolinajat sekä muut perhetiedot. Kysy vanhemmilta ja isovanhemmilta kaikki mahdolliset tiedot.
2. Kerää asiakirjat ja lähteet: Etsi asiakirjat, kuten viralliset väestötiedot, kirkonkirjat, henkikirjat, ja muut viralliset lähteet. Asiakirjat antavat luotettavaa tietoa esimerkiksi syntymä- ja kuolinaikoihin sekä sukulaissuhteisiin.
3. Seuraa aikajärjestystä: Tutki sukua taaksepäin yksi sukupolvi kerrallaan. Aloita vanhemmista ja isovanhemmista, siirtyen asteittain heidän vanhempiinsa ja sitä kautta yhä kauemmas historiassa.
4. Käytä alkuperäislähteitä: Alkuperäislähteet (kuten kirkonkirjat, perukirjat ja sotilasasiakirjat) ovat yleensä tarkempia ja luotettavampia kuin toissijaiset lähteet, joten pyri aina pääsemään alkuperäisen dokumentaation lähteille.
5. Tarkista lähteiden luotettavuus: Kaikki lähteet eivät ole yhtä luotettavia, joten lähteiden kriittinen tarkastelu on tärkeää. Ristivertailu eri lähteiden välillä voi paljastaa virheitä tai puutteita.
6. Pidä muistiinpanot järjestyksessä: Sukututkimuksessa on helppo hämmentyä suurten tietomäärien kanssa, joten pidä järjestelmällisiä muistiinpanoja, kuten sukupuuta, aikajanaa ja lähdeluetteloa. Toki digitaalisten apuvälineiden käyttö voi myös auttaa.
7. Hyödynnä DNA-testausta tarvittaessa: Jos perinteisistä asiakirjalähteistä ei löydy riittävästi tietoa, DNA-testit voivat tarjota lisäinformaatiota ja varmistuksia sukulaisuussuhteisiin.
8. Ymmärrä historiallinen ja paikallinen konteksti: Tutustu sukusi kotiseudun historiaan, sillä esimerkiksi sotien ja muuttoliikkeiden vaikutukset voivat selittää tiettyjä puutteita tai muutoksia asiakirjoissa.

Sukututkimuksen pitäisi myös olla iloinen, rentouttava harrastus - nauti matkastasi!

 

Piispantarkastuksessa

1700-luvun piispantarkastuket olivat Suomen luterilaisen kirkon piispojen suorittamia seurakuntavierailuja, joissa tarkastettiin paikallisten seurakuntien hallintoa, taloutta, papiston toimintaa ja seurakuntalaisten hengellistä tilaa. Tarkastukset olivat osa kirkon hallinnollista järjestelmää ja toimivat samalla valvontakeinona, jolla varmistettiin seurakuntien noudattavan kirkollisia ja hallinnollisia sääntöjä sekä kuninkaallisia määräyksiä.

Piispantarkastukset olivat monivaiheisia ja sisälsivät muun muassa seuraavat piirteet:

 1. Hallinnollinen ja taloudellinen valvonta: Piispat tarkistivat seurakuntien taloudenpidon ja varmistivat, että kirkkotilit ja muut varat oli kirjattu oikein. Seurakuntien ja niiden virkamiesten, kuten kirkkoherrojen, taloudenpidossa tuli noudattaa tarkkoja sääntöjä. Tämä koski myös kirkolle kuuluvia maksuja, kuten hautaus- ja vihkimaksuja.

 

2. Opetuksen ja katekismusopetuksen valvonta: Kirkko toimi myös koulutuksen järjestäjänä, ja piispantarkastuksissa varmistettiin, että papisto järjesti katekismusopetusta ja lukutaitoa. Erityisesti huomiota kiinnitettiin köyhien lasten opetukseen ja siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus oppia kristinoppi.

 

3. Papiston toiminnan tarkastaminen: Piispat arvioivat seurakuntien pappien työtä. He varmistivat, että papit hoitivat tehtävänsä oikein ja opettivat luterilaista oppia. Papiston elämäntapaa ja moraalia saatettiin myös arvioida.

 

4. Seurakuntalaisten hengellisen tilan arviointi: Piispantarkastuksissa tarkasteltiin myös seurakuntalaisten uskonelämää ja osallistumista jumalanpalveluksiin. Piispat saattoivat kysellä seurakuntalaisilta heidän tietämystään katekismuksesta ja kristillisistä arvoista.

 

5. Korjaustoimenpiteiden antaminen: Tarkastuksissa ilmenneet puutteet kirjattiin tarkastuskertomukseen, ja piispat antoivat ohjeita niiden korjaamiseksi. Kirkon omaisuuteen ja rakennuksiin liittyvistä asioista annettiin myös tarkkoja ohjeita, kuten korjauskehotuksia tai rakennusmääräyksiä, jotka tuli toteuttaa seuraavaan tarkastukseen mennessä.

 

Eräs pieni esimerkki käsitellyistä asioista löytyy Kiskon seurakunnasta, 14. päivänä maaliskuuta vuonna 1807 pidetystä piispantarkastuksesta. Läsnä olivat seuraavat henkilöt: Kiskon kirkkoherra David Sevon, Suomusjärven kappeliseurakunnan ylimääräinen pappi Abraham Matenius, Kiskon kirkkoherran apulainen Erik Willstedt, pitäjänpedagogi Johan Gabriel Lietzen, Karjaan kirkkoherra Gabriel Ring, Karjalohjan kirkkoherra Isak Florin, Salon kappalainen Abraham Paulin ja Karjaan kirkkoherran apulainen Karl Henrik Strandberg. Tilaisuutta johti loogiikan ja metafysiikan professori Anders Johan Lagus, joka vuosina 1818–1819 toimi Turun Akatemian rehtorina.

Tilaisuus oli pitkä ja siinä käytiin perusteellisesti läpi seurakunnan asioita. Näistä yksi oli seuraava:

 

Seurakuntien tavallinen vihkimaksu kirkolle puuttui, mistä pastori ilmoitti, että tällaista maksua ei Kiskossa ole ollut käytössä; mutta sen sijaan jokainen aviopari maksaa 4 killinkiä köyhien lasten katekismusten hankkimiseen, kuninkaallisen määräyksen mukaan, joka annettiin 2. lokakuuta 1782 ja koskee kansankoulujen sääntöjen neljättä kohtaa. Näistä varoista ei kuitenkaan ole tähän mennessä pidetty kirjanpitoa.

 Tästä syystä tarkastaja katsoi hyväksi määrätä, että tästä maksusta tulee vastaisuudessa tehdä erillinen tilitys vuosittaiseen köyhäintiliin siten, että tulot merkitään debit-puolelle vihittyjen luettelon mukaisesti ja menot kredit-puolelle kirjanpitokirjojen ja vuosittaisten jakelulistojen mukaan, jotka kokopapisto on allekirjoittanut ja vahvistanut. Tämän jälkeen tämä tili tulee lukea seurakunnalle kirkonkokouksessa ja, kun se on hyväksytty, allekirjoittaa tavalliseen tapaan.