Miksi tehdä sukututkimusta?

Sukututkimusta kannattaa tehdä, koska muuten vaarana on herätä eräänä aamuna ja huomata olevansa geneettinen harhailija ilman juuria, menneisyyttä tai sukujuhliin oikeuttavaa selitystä sille, miksi jouluna syödään maksalaatikkoa eikä pizzaa. Sukututkimus on ainoa tunnettu keino estää, että unohtaisit olevasi osa vuosisatoja jatkunutta saippuaoopperaa, jonka pääosassa ovat sinulle täysin tuntemattomat ihmiset, joilla oli intohimoisia riitoja perunapellon rajoista, kummallisia toisintonimia ja hämmästyttävä kyky synnyttää 14 lasta ilman sähköä tai internetiä.

Ilman sukututkimusta vaarana on, että jäät ikuisiksi ajoiksi tietämättömäksi siitä, että isoisäsi setä karkasi Amerikkaan hevosen ja toisen miehen vaimon kanssa tai että sinulla on suonissasi ainakin kolmen pitäjän verran torpparia, puuseppää, kruununnimismiestä ja todennäköisesti yksi hämäräperäinen suolakauppias Viipurista.

Sukututkimus antaa luvan penkoa muiden ihmisten elämää täysin moraalisesti hyväksyttävällä tavalla. Se on aikuisen ihmisen Pokémon, jossa "täydellinen kokoelma" tarkoittaa sitä, että olet jäljittänyt jokaisen esivanhempasi ainakin siihen asti, kunnes heidän nimensä muuttuu muotoon "tuntematon sotilas" tai "muori jostain Karjalasta".

Lisäksi: jos et tee sukututkimusta, et voi koskaan tietää, olisiko juuri sinun 6. isoisäsi ollut se, joka ehkä lainasi kirveen naapurin päähän vuonna 1723 – ja sinä jäisit paitsi siitä kaikesta ylpeydestä ja mahdollisesta rikosdraamasarjasta, jonka siitä voisi joskus tehdä.

Lyhyesti: sukututkimus ei ole pelkkä harrastus – se on aikamatkailua ilman aikakonetta, skandaalijahtia ilman Seiskaa ja itsensä etsimistä ilman joogaa.

Hautakiven tarina Turusta

Abraham Nyyssönen: Kansanopettaja vankien parissa ja perheenisä 1800-luvun Turussa

Turun Kakolanmäen jylhät kalliot kätkevät sisäänsä lukemattomia tarinoita. Yksi niistä, usein unohdettu, on tarina toivon ja tiedon tuomisesta muurien sisäpuolelle. Tämä on kertomus Abraham Nyyssösestä, vanginopettajasta, joka omisti elämänsä paitsi vankien sivistämiselle, myös omalle perheelleen – tarina, joka päättyi aivan liian varhain.                                                

Sivistystyötä Turun lääninvankilassa ja Kakolassa

Vuonna 1883 Turun lääninvankilan arkeen kuului säännöllinen hengellinen toiminta, mutta sen rinnalla tarjottiin vangeille myös jotain muuta: avaimia uuteen elämään tiedon kautta. Tämän maallisen opetuksen sielu oli vanginopettaja Abraham Nyyssönen.

Jäppilässä syntynyt ja Jyväskylän seminaarista vuonna 1875 valmistunut Nyyssönen oli toiminut hetken kansakoulunopettajana ennen siirtymistään vankien pariin vuonna 1877. Hänen vastuullaan oli opetus sekä Turun lääninvankilassa että Kakolan kuritushuoneessa.

Opetusohjelma oli monipuolinen. Vangit opiskelivat Nyyssösen johdolla sisälukua, Raamatun historiaa, laskentoa ja kirjoitusta. Mutta Nyyssösen kunnianhimo ei päättynyt perustaitoihin. Hän piti vangeille säännöllisesti myös "helposti ymmärrettäviä historiallisia ja luonnontieteellisiä luentoja", laajentaen heidän maailmankuvaansa ja tarjoten välähdyksiä vapaudesta tieteen ja historian kautta. Vankilan kirjastokin tuki tätä työtä 734 niteellään, jotka kattoivat niin hengellisen, siveellisen kuin luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen sisällön.

Perhe-elämä ja tragediat

Samaan aikaan kun Abraham Nyyssönen rakensi uutta polkua vangeille, hän rakensi myös omaa perhettään. Vuonna 1877 hän avioitui Ruotsin Noran kaupungista kotoisin olleen Augusta Åkerblomin kanssa. Perheeseen syntyi vuosien varrella kahdeksan lasta, mutta elämä ei ollut pelkkää onnea.

Perheen kaksi ensimmäistä poikaa, Ahto Abraham (s. 1878) ja Urho Antero (s. 1880), menehtyivät molemmat pieninä lapsina. Nämä traagiset menetykset varjostivat varmasti perheen elämää, mutta kuusi lasta varttui ilahduttamaan vanhempiaan: Hymni, Elli, Anni, Johannes, Siimi ja Sylvi.

Nyyssönen tunnettiin paitsi tunnollisena opettajana, myös aktiivisena ja pidettynä yhteisön jäsenenä. Hänen kuvailtiin ottaneen "innolla osaa kansallisiin rientoihin" ja saaneen "leikillisellä kokkapuheisella seurustelutavallaan" monta ystävää. Ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään hän onnistui turvaamaan perheensä toimeentulon ja kartuttamaan jopa pientä varallisuutta.

Äkillinen kuolema ja perheen tulevaisuus

Heinäkuun 28. päivänä 1894 tragedia iski. Vain 43-vuotias Abraham Nyyssönen menehtyi aivohalvaukseen, joka oli jo toinen häntä kohdannut. Kuolema parhaassa iässään jätti jälkeensä Augusta-lesken ja kuusi alaikäistä lasta suremaan perheenisää.

Perheen tulevaisuus oli vaakalaudalla, mutta yhteiskunta ei unohtanut opettajan panosta. Keisarillinen senaatti myönsi Augusta Nyyssöselle ja hänen kuudelle lapselleen 300 markan vuotuisen eläkkeen vuoden 1895 alusta alkaen. Eläke oli turva, vaikkakin vaatimaton, ja se pienenisi 50 markalla aina, kun joku lapsista saavuttaisi 21 vuoden iän tai tulisi sitä ennen toimeentulevaksi.

Abraham Nyyssösen tarina on muistutus hiljaisesta sankarista, joka teki merkittävää työtä yhteiskunnan laitamilla. Hän oli mies, joka uskoi sivistyksen voimaan ja joka ahkeruudellaan pyrki takaamaan paremman tulevaisuuden niin vangeille kuin omille lapsilleenkin. Vaikka hänen oma elämänsä jäi lyhyeksi, hänen työnsä ja perintönsä elävät näissä historiallisissa tiedonmuruissa.

Tammisaaren kirkolla

J Vuorela 22.7.2025

Kuvassa näkyvä Tammisaaren kirkko on paljon enemmän kuin vain kaunis rakennus idyllisessä vanhassa kaupungissa. Se on elävä historiankirja, jonka sivut ovat kiveä ja laastia.

Arvoitus seinässä

Ensimmäinen asia, joka pistää silmään, on jotain poikkeuksellista: suuret, holvikaariset ikkuna-aukot on muurattu umpeen. Ne on rapattu valkoisiksi, ja ne erottuvat selvästi seinän kirjavan kivikuvion keskeltä. Miksi ihmeessä kirkon ikkunat olisi peitetty? Onko niiden takana salaisuus?

Vastaus on tarina tuhosta ja uudelleenrakentamisesta. Alkuperäinen, keskiaikainen harmaakivikirkko tuhoutui lähes kokonaan Tammisaaren suurpalossa vuonna 1821. Kun kirkkoa alettiin rakentaa uudelleen vuosina 1839–1842 arkkitehti C. L. Engelin muokattujen suunnitelmien mukaan, vanhoja, palosta selvinneitä seiniä hyödynnettiin.

Engelin uusklassinen tyyli vaati kuitenkin erilaista symmetriaa ja ikkunoiden sijoittelua. Siksi vanhat goottilaistyyliset ikkuna-aukot muurattiin umpeen ja uudet, suuremmat ikkunat puhkaistiin seiniin eri kohtiin. Nämä umpeen muuratut "haamuikkunat" eivät ole virhe tai salaisuus, vaan kunnianosoitus kirkon aiemmalle historialle. Ne ovat kuin arpia, jotka kertovat rakennuksen kokemista koettelemuksista ja sen kyvystä nousta uudelleen.

Monta aikakautta, yksi rakennus

Tämä kirkko onkin kiehtova sekoitus eri tyylejä. Keskiaikaiset, jykevät kiviseinät edustavat vanhinta kerrosta. Niiden päällä kohoaa elegantti, vaalea kellotorni, joka puhuu 1800-luvun alun selkeää ja harmonista muotokieltä. Kontrasti karkean kiviseinän ja siistin tornin välillä on vaikuttava.

Kirkkoa ympäröivä vehreä puisto ja vanha hautausmaa lisäävät paikan arvokasta ja rauhaisaa tunnelmaa. Täällä voi todella tuntea historian läsnäolon.

Valurautaristin tarina

Vanhoilla hautausmailla kävellessä voi törmätä menneen ajan aarteisiin. Yksi tällainen on kuvassa näkyvä, kauniisti patinoitunut ja koristeellinen rautaristi. Se ei ole vain hautamuistomerkki, vaan ikkuna Suomen teolliseen ja kulttuuriseen historiaan. Se kertoo tarinan ajasta, jolloin rauta oli uusi ja "demokraattinen" materiaali, joka toi pysyvät muistomerkit myös tavallisen kansan ulottuville.

Kuvassa lepää "J. Fredriksonin Waimo Lowisa", joka eli vuosina 1813–1884. Ristin teksti, vanhahtavine sanamuotoineen ("WAIMO") ja yksityiskohtineen, vie meidät suoraan 1800-luvun lopun Suomeen. Mutta itse risti kertoo vielä laajemman tarinan.

Teollisen vallankumouksen tuote

Valurautaristien kulta-aika Suomessa sijoittuu noin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun. Ennen tätä aikaa pysyvät hautamuistomerkit, kuten hakatut kivet, olivat lähinnä varakkaan säätyläistön etuoikeus. Tavallisen ihmisen haudan merkkinä oli usein puuristi, joka lahoaa ja katoaa vuosikymmenissä.

Teollistumisen myötä Suomeen syntyi rautaruukkeja ja konepajoja, jotka pystyivät tuottamaan valurautaa sarjatyönä. Valurauta oli huomattavasti kiveä edullisempaa ja helpommin muokattavissa monimutkaisiin muotoihin. Siitä tuli täydellinen materiaali hautamuistomerkkeihin: kestävä, edullinen ja koristeellinen. Esimerkiksi Kellokosken, Fiskarsin ja Billnäsin kaltaiset ruukit olivat tunnettuja hautausmaatuotteistaan.

Mallikirjojen ja symboliikan aika

Valurautaristit eivät olleet yksilöllisiä käsitöitä samalla tavalla kuin sepän takomat ristit. Ne valettiin muoteilla, mikä mahdollisti sarjatuotannon. Tehtailla oli mallikirjoja eli katalogeja, joista asiakkaat saattoivat valita haluamansa mallin. Tämän vuoksi samoja ristejä voi löytää eri puolilta Suomea. Kuvassa näkyvä pieni merkintä "W: 691" on todennäköisesti juuri tällainen valmistajan tai valimon mallinumero.

Ristien muotokieli oli rikas ja täynnä symboliikkaa. Yleisiä olivat goottilaisia muotoja jäljittelevät uusgoottilaiset ristit, kuten kuvankin risti koristeellisine ympyröineen, jotka tuovat mieleen apilanlehden (kolminaisuuden symboli). Myös köynnökset, muratinlehdet (ikuinen elämä, muisto) ja palmunoksat (voitto kuolemasta) olivat suosittuja aiheita.

Noususta unohdukseen ja uudelleenarvostukseen

1900-luvun alussa maku alkoi muuttua. Kansallisromantiikka ja uudet virtaukset suosivat jyhkeitä, luonnonläheisiä materiaaleja, kuten graniittia. Valurautaristit alettiin nähdä vanhanaikaisina ja jopa teollisena "rihkamana". Monet niistä katosivat hautausmailta uusien muistomerkkien tieltä tai yksinkertaisesti ruostuivat ja rapistuivat hoidon puutteessa.

Tänään näiden vanhojen rautaristien arvo on kuitenkin ymmärretty uudelleen. Ne ovat paitsi kauniita esineitä, myös tärkeitä kulttuurihistoriallisia dokumentteja. Ne kertovat:

• Henkilöhistoriaa: Kuten Lovisa Fredriksonin elinkaaren.
• Sosiaalihistoriaa: Naisen asema näkyy usein siinä, että hänet määritellään miehensä kautta ("Fredrikson'in Waimo").
• Teollisuushistoriaa: Ne ovat konkreettisia esimerkkejä Suomen varhaisesta teollisesta tuotannosta ja käsityötaidosta.
• Taidehistoriaa: Ne edustavat oman aikakautensa tyyli-ihanteita ja estetiikkaa.

Kun seuraavan kerran kävelet vanhalla hautausmaalla, pysähdy hetkeksi, kun näet tällaisen ristin. Kosketa sen rosoista pintaa ja mieti tarinaa, jonka se haluaa kertoa – tarinaa Lovisasta ja hänen aikakaudestaan, jolloin rauta valettiin muistoksi ja ikuisuudeksi.

 

Pienen pojan hautakivi

Inkoon harmaakivikirkon viileässä hiljaisuudessa, länsiseinälle kiinnitettynä, on kivi, joka kertoo tarinan menneestä ajasta, ylhäisestä suvusta ja traagisesti katkenneesta elämästä. Kyseessä on nuoren kreivin, Joachim Philip Lewenhauptin, hautakiven muistolaatta – hiljainen todistaja yhden Ruotsin suurvallan ajan mahtisuvun läsnäolosta Suomessa.

Tämä pieni, mutta historiallisesti merkittävä muistokivi löytyi sattumalta Inkoon kirkon kuorin alta korjaustöiden yhteydessä vuonna 1840. Kiveen kaiverretut sanat kertovat, että se on omistettu kreivi "Hoachimus Philipille", joka kuoli 13. heinäkuuta 1613. Vaikka nimi on vanhassa, latinalaistetussa muodossa, historiantutkijat ovat yhdistäneet sen Lewenhauptin mahtavaan aatelissukuun.

Lewenhauptit – Vallan ja Maanomistuksen Aika

Lewenhauptin suku, alun perin Leijonhufvud, oli yksi Ruotsin vaikutusvaltaisimmista aatelissuvuista. Heidän historiansa kietoutuu tiiviisti Ruotsin suurvalta-ajan poliittisiin ja sotilaallisiin käänteisiin. Suvun jäsenet palvelivat kuninkaita sotamarsalkkoina, valtaneuvoksina ja korkeina virkamiehinä.

Suomessa Lewenhauptien vaikutus oli erityisen tuntuva Länsi-Uudellamaalla. Suvulle oli läänitettynä laaja Raaseporin kreivikunta, johon myös Inkoo kuului. Tämä selittää, miksi pienen kreivin viimeinen leposija löytyy juuri Inkoon kirkon multiin kätkettynä. Kirkko toimi tuohon aikaan alueen aateliston luonnollisena hautapaikkana.

Kreivikunnan herroina Lewenhauptit jättivät jälkensä alueen historiaan, vaikka heidän aikakautensa Suomessa jäikin suhteellisen lyhyeksi, päättyen 1600-luvun lopun reduktioon, jossa aatelisten maita palautettiin kruunulle.

Pienen Kreivin Arvoitus

Joachim Philipin elämästä tiedetään hyvin vähän. Hänen varhainen kuolemansa on traaginen muistutus lapsikuolleisuuden yleisyydestä menneinä vuosisatoina, jopa ylhäisimpien sukujen keskuudessa. Hautakiven olemassaolo on kuitenkin arvokas palanen paikallishistoriaa. Se on konkreettinen side kaukaisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin, jotka muuten olisivat painuneet unohduksen yöhön.

Kivi itsessään on yksinkertainen, mutta kaunis. Sen kaiverrukset ja mahdollinen vaakuna kertovat omaa tarinaansa ajan käsityötaidosta ja hautamuistomerkkien perinteestä. Se, että kivi on otettu talteen ja asetettu esille kirkon seinälle, osoittaa ymmärrystä sen historiallista arvoa kohtaan.

Inkoon Kirkko – Historian Kerroksia

Inkoon Pyhälle Nikolaukselle omistettu keskiaikainen kivikirkko on itsessään aarreaitta. Sen vanhimmat osat ovat peräisin jo 1200-luvulta, ja sen seiniltä voi löytää muun muassa Suomessa harvinaisen Kuolemantanssi-aiheisen seinämaalauksen. Joachim Philipin hautakivi on yksi monista historiallisista kerroksista, jotka tekevät kirkosta ainutlaatuisen vierailukohteen.

Kun seuraavan kerran vierailet Inkoon kauniissa kirkossa, pysähdy hetkeksi länsiseinän äärelle. Etsi pieni hautakivi ja anna sen viedä sinut ajassa taaksepäin, 1600-luvun alkuun, jolloin Lewenhauptin suku hallitsi maita ja mantuja, ja pienen kreivipojan elämä päättyi aivan liian aikaisin. Se on hiljainen, mutta koskettava muistutus menneisyydestä, joka on edelleen läsnä keskellämme.

Sukututkimuksen tärkeimpiä metodeja

Sukututkimus on matka menneisyyteen, omien juurien ja esivanhempien tarinoiden äärelle. Se on harrastus, joka yhdistää salapoliisityön ja historian lehtien havinan, ja joka voi paljastaa yllättäviäkin tietoja omasta taustasta. Tässä blogipostauksessa keskitytään sukututkimuksen keskeisimpiin metodeihin Suomessa, aina perinteisistä arkistolähteistä nykyaikaisiin DNA-testeihin.

Arkistojen Aarteet

Vankka sukututkimus nojaa luotettaviin alkuperäislähteisiin. Suomessa meillä on poikkeuksellisen hyvin säilyneet ja kattavat väestöhistorialliset asiakirjat, jotka ovat jokaisen sukututkijan aarreaitta.

Kirkonkirjat – Sukututkijan tärkein lähde

Kirkonkirjat ovat sukututkimuksen kivijalka. Seurakunnat ovat vuosisatojen ajan pitäneet kirjaa jäsenistään, ja nämä asiakirjat tarjoavat korvaamatonta tietoa esivanhemmistamme. Tärkeimpiä kirkonkirjoja ovat:

• Rippikirjat: Nämä ovat kuin entisajan väestörekistereitä. Rippikirjoihin on merkitty perheittäin ja taloittain asukkaat, heidän syntymäaikansa, lukutaitonsa, muuttonsa sekä avioliitto- ja kuolintietonsa. Rippikirjojen avulla voi seurata suvun vaiheita sukupolvesta toiseen samassa pitäjässä.

• Historiakirjat: Tähän kategoriaan kuuluvat syntyneiden ja kastettujen, vihittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot. Ne tarjoavat tarkat päivämäärät tärkeisiin elämäntapahtumiin ja ovat välttämättömiä rippikirjojen tietojen varmentamisessa.

• Lastenkirjat: Erityisesti Itä-Suomessa yleiset lastenkirjat sisältävät tietoja alle rippi-ikäisistä lapsista, heidän rokotuksistaan ja muutoistaan.

Henkikirjat – Täydennystä ja varmuutta

Henkikirjat ovat verotusluetteloita, joita on pidetty jo 1600-luvulta lähtien. Ne ovat erinomainen apu erityisesti silloin, kun kirkonkirjoissa on aukkoja tai halutaan päästä ajassa taaksepäin kirkonkirjoja edeltävään aikaan. Henkikirjoihin on merkitty talojen isännät ja muut verovelvolliset asukkaat.

 Sukututkimus netissä

Digitalisaation myötä sukututkimus on tullut yhä useamman ulottuville. Monet keskeisimmistä lähteistä ovat nykyään selattavissa kotisohvalta käsin.

• Kansallisarkiston digitaaliarkisto: Kansallisarkisto on digitoinut valtavan määrän aineistoa, mukaan lukien kirkonkirjoja, henkikirjoja ja tuomiokirjoja. Palvelu on ilmainen ja korvaamaton työkalu jokaiselle sukututkijalle.

• Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys (SSHY): SSHY on tehnyt valtavan työn digitoimalla kirkonkirjoja. Jäsenmaksulla pääsee käsiksi laajaan, jatkuvasti täydentyvään kuva-arkistoon.

• HisKi-projekti: Suomen Sukututkimusseuran ylläpitämä HisKi on tietokanta, johon on tallennettu tietoja kastetuista, vihityistä ja haudatuista eri seurakunnista. Se on erinomainen apuväline tietojen nopeaan etsimiseen, mutta on tärkeää muistaa tarkistaa tiedot aina alkuperäisistä lähteistä.

Nykyaikaiset menetelmät: DNA avaa uusia ovia

Geneettinen sukututkimus on tuonut täysin uuden ulottuvuuden menneisyyden selvittämiseen. DNA-testit voivat vahvistaa perinteisen sukututkimuksen tuloksia, murtaa tiiliseiniä tutkimuksessa ja yhdistää sukulaisia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut tietoa.

DNA-testejä on pääasiassa kolmenlaisia:

1. Isälinjan Y-DNA-testi: Tätä testiä voivat tehdä vain miehet, ja se seuraa isälinjaa suoraan taaksepäin isästä isänisään ja niin edelleen. Testi auttaa selvittämään isälinjan alkuperää ja löytämään geneettisiä serkkuja samasta isälinjasta.

2. Äitilinjan mtDNA-testi: Tämän testin voivat tehdä sekä miehet että naiset, ja se seuraa äitilinjaa suoraan taaksepäin äidistä äidinäitiin. Se valottaa äitilinjan muinaista alkuperää.

3. Autosomaalinen DNA-testi (serkkutesti): Tämä on suosituin testityyppi, joka antaa tietoa kaikista esivanhemmista noin 5–7 sukupolven takaa. Se kertoo etnisen taustan ja löytää serkkuja kaikista sukulinjoista. Suosittuja palveluntarjoajia ovat esimerkiksi MyHeritage, FamilyTreeDNA ja AncestryDNA.

Suomessa toimii aktiivinen Finland-DNA-projekti, jonka kautta voi saada vertaistukea ja apua tulosten tulkintaan.

Tutkimustiedon hallinta

Sukututkimuksen edetessä kerätyn tiedon määrä kasvaa nopeasti. Onkin tärkeää ottaa käyttöön jokin työkalu tietojen hallintaan alusta alkaen.

• Sukututkimusohjelmistot: Tietokoneelle asennettavia ohjelmia, kuten SukuJutut tai ilmainen Gramps, auttavat pitämään esivanhemmat, heidän tietonsa ja sukulaissuhteensa järjestyksessä.

• Verkkopohjaiset sukupuupalvelut: Palvelut kuten MyHeritage ja Geni mahdollistavat sukupuun rakentamisen suoraan verkkoon, jolloin sitä on helppo jakaa sukulaisten kanssa ja tehdä yhteistyötä.

Lopuksi

Sukututkimus on palkitseva harrastus, joka syventää ymmärrystä omasta itsestä ja suvun tarinasta osana laajempaa historian kertomusta. Aloita tutkimusmatkasi haastattelemalla vanhempia sukulaisiasi – heidän muistonsa ovat kultaakin kalliimpia. Sen jälkeen voit sukeltaa arkistojen ja digitaalisten lähteiden maailmaan, ja kenties DNA-testin avulla avata täysin uusia lukuja sukusi historiassa.