Kesälomatauko

Urheiluvamman takia jäävät päivitykset pariksi kolmeksi päiväksi väliin.

Selattavanasi on kuitenkin jo lähes 300 artikkelia historiasta ja sukututkimuksesta sun muusta - tutustu oikeasta reunasta löytyvään arkistoon!

Kartanonvouti Olof Warell

Mm. Maskun Kankaisten kartanon vuokraajana toiminut Olof Warell oli syntynyt Lohjan Varolassa vuonna 1675. Hänen vaiheikkaasta elämästään olen eri lähteistä koonnut seuraavia tietoja;

Nimismies;Kankaisten kartanon hoitaja ja vuokraaja 1704-1721. Olof Warellin nimi syntymänsä perusteella oli Varola, mutta hän käytti myöhemmin nimeä Warelius ja sitten Warell. Hän oli Mietoisten Saaren kartanon voutina 1703-1704, Maskun Kankaisten kartanon vuokraaja 1704-1721 ja Koski Tl:n Tuimalan Isotalon ratsutilan vuokraajana 1700 alkaen ja isäntänä 1728-1735. Hoiti Maskussa kirkonisännän tointa 1708-1720 ja nimismiehen tointa 1713-1719.


Kankaisten kartano on syntynyt keskiajalla. 1400-luvun alussa sen omisti Diekn-suku. Avioliittojen kautta kartano siirtyi Horn-suvulle, jonka omistuksessa se oli noin 350 vuotta. Aulis Ojan Maskun historia taas kertoo jatkoa: Eversti Eevert Kustaanpka Horn vuokrasi kartanon 1681-1685 kihlakunnantuomari Kaarle Carpelanille.

Everstin kuoltua 1687 hänen perikuntansa pitivät kartanoa hallussaan v:een 1694, jolloin se luovutettiin eversti Johan Ribbingin omistukseen. Hornin perikunnan aikaan, samoin kuin Johan Ribbingin aikana kartano oli vuokrattu, samoin Ribbingin perillisten aikana, jolloin kartanonvoutina ja myöhemmin myös vuokrajana oli Olof Warell (-1719) sekä hänen poikansa Anders Warell (1719-1721).

Vasta v. 1721 Johan Ribbingin tyttären tyttäret, Brunowin sisarukset, tulivat asumaan Kankaisiin.
Kankainen oli suuri tila: 1719 oli kylvö-ja karjaluettelossa rukiita 23 tynnyriä, ohria 2, kauroja 2. hevosia 4, härkiä 8, lehmiä 9, hiehoja 10 ja lampaita 30. Aminoffit ovat omistaneet kartanon 1846 alkaen. v. 1939-40 pinta-alaa oli 1261 ha, josta peltoa 320 ha, karjaa oli 40 hevosta + 100 lehmää, oma meijeri, metsänhoitaja ja metsänvartija. (Jutikkala-Nikander: Suomen kartanot ja sukutilat).


Olof Warellin ollessa nimismiehenä, oli hän muiden voutien tapaan velvollinen vastaamaan omalla omaisuudellaan kruunulle toimitettavien verojen perinnästä, joten veronkeräys lienee ollut tehokasta. Maskun kruununvoudille kuului 1690-1744 Marttila, Masku, Naantalin mlk, Nousiainen, Oripää, Paattinen, Pöytyä, Raisio, Rusko, Tarvasjoki, Vahto ja Yläne. 1717 kuului 80 manttaalia alueeseen Maskusta, Raisiosta ja Lemulta, josta Warellin oli kerättävä ja tilitettävä verot. Yhteensä piti saadakokoon 586:67 ruplaa sekä 482:05 ruplan arvosta viljaa ja ne määrät Warell myös tarkalleen tilitti.


Määrät olivat yli 10% koko Turun seudulta kerättävästä määrästä. Kenraalikuvernööri Douglas määräsi 1718 kirjeillään pappeja ottamaan voudilta verorästiluettelot ja hankkimaan verot kokoon yhdessä nimismiesten ja veronkantomiesten kanssa ja tekemään niistä tili kenraalikuvernöörin virastoon - muuten ne tultaisiin ottamaan heidän yksityisomaisuudestaan, Douglas saattoi määrätä muitakin tehtäviä voudeilleen: 1719 hän määräsi vouti Varellin hankkimaan hänelle rapuja niin paljon kuin saattoi.

Kiitän lämpimästi minulle tietoja antaneita sukututkijoita Palosaari, Juhala ja Launikivi.



Masku Warelius Warell

Kovelan kartano Nummella

Osmo Jussilan Pusulan Historia -kirjassa on suuri joukko hyödyllisiä viitteitä. Näiden joukossa on lyhyt kertomus Kovelan kartanosta. Lukijoiden pyynnöstä kertaan Jussilan tekstin pohjalta Kovelan vaiheita;


Kovelan kartano muodostettiin 1650-luvulla neljästä silloisen Kovelan kylän tilasta, jotka olivat olleet rälssiä vuodesta 1569. Johan Boosen jälkeen olivat Kovelan omistajia hänen kaksi lankoaan eversti Klaus Slang ja ratsumestari Bertil Nieroth sekä Bertilin vävy Nils Fogelhufvud. Vuosina 1652-92 kartano oli kapteeniluutnantti Klaus Sabelstjernalla, jonka aikana se muuttui säteriratsutilaksi.

Klaus Lang omisti myös Laakspohjan kartanon Lohjalla. Hän oli tunnettu tulisesta luonteestaan ja istui käräjillä jatkuvasti erilaisten arvovalta- ja omistusriitojen takia.


Klausilta tilan osti kapteeni Erik Giös. Vuosina 1697-1710 mainitaan kuitenkin Erik Giösin veli Jakob omistajana ja hänen leskensä Anna aina vuoteen 1741 asti, jolloin taloon tuli vävyksi aateliton kruununvouti Woivalenius. Giösin suku kuitenkin säilyi tilalla äidin puolelta Brunaeus, Tallqvist ja Tolpo -nimisenä aina vuoteen 1829 saakka.


Sen jälkeen seurasi pari polvea Oileniuksia (nimi tulee Oinolan kylästä), kunnes Kovelan osti 1869 Nummen Lukkarin talon poika Henrik Forsgren. Hän piti taloa kuolemaansa saakka ja leski Johanna, joka oli kotoisin Sammatin Leikkilän kylän Piekalta, aina vuoteen 1898.


Edellä esitetty teksti pohjautuu siis Osmo Jussilan tekstiin, joka taasen on saatu Pentti Hiidenheimon vuonna 1953 laatimasta selvityksestä. Ohessa sekä Jakob Giösin että Henrik Forsgrenin sukutaulustot jälkipolvien osalta. Taulustot ovat puutteellisia ja odottavat lisäselvityksiä.







































Kovela Woivalenius Giös

Eräs tapaturma vuodelta 1883

Helsingin Wiikko-Sanomia -lehdessä ilmestyi 6.4.1883 tämä uskomattomasta tapaturmasta kertova uutinen.

Orijärven kaivos ja Satulamaakarin rustholli

Kiskon Orijärven kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1957 malmin ehdyttyä niin paljon, ettei sen louhiminen ollut enää taloudellisesti kannattavaa. Kaivos perustettiin pari sataa vuotta aiemmin ja sen löytymisestä ansio kuuluu Orijärven Isotalon rusthollin isännälle, Johan Isakssonille (s. 1712).

Johan Isaksson oli vienyt kotiinsa muutaman malmiliuskeen, jotka sitten näki hänen kyläilemässä ollut lankonsa Anders Holmberg. Anders H. toimi tuolloin Kosken tehtaan kirjanpitäjänä, ehkä myös voutina. Hän vei sitten Johanin löydökset vuorivouti Lilljeqvistille, joka sattui olemaan käymässä Kosken ruukilla. Samana vuonna aloitettiin Lilljeqvistin luvalla louhinta Orijärvellä 1758. Tulokset olivat niin rohkaisevia, että Lilljeqvistin johdolla perustettiin yhtiö kaivostoimintaa harjoittamaan.

Palkinnoksi malmilöydöstään Anders Holmberg sai Ruotsin vuorikollegioltav vuonna 1778 lähes 24 luotia painaneen hopeapikarin. Se kulkeutui sittemmin kaivoksen omistajien keskuudessa joutuen 1800-luvun lopulla Fiskars -yhtiöiden omistukseen. Näin kaivoksen varsinainen löytäjä, Andersin sisaren mies Johan Isaksson jäi täysin sivuun koko toiminnasta.

Oheinen lehtiartikkeli kertoo Orijärven alkuvaiheista. Se on julkaistu Uusi Suometar -sanomalehden numerossa 93, joka ilmestyi 6. elokuuta vuonna 1879. Kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi.


Jälkeläisluettelo lähtee Kiskon Kavaston Satulamaakarin ratsutilan isännästä, Christer Matssonista, joka oli naimisissa Karjalohjan Särkijärveltä kotoisin olleen rusthollarin tyttären, Anna Nilsdotterin kanssa.

Kisko Holmberg Orijärvi

Sammatin kirkkomaa

Reino Silvanto on vuonna 1929 ilmestyneeseen Sammatti -kirjaansa kopioinut G. Nyströmin vuonna 1885 tekemän pitäjän kirkkomaan asemapiirroksen. Nykyisinkin käytössä oleva kirkkotarha oli alun alkaen hyvin pieni käsittäen lähinnä kapean maakaistaleen heti kirkon eteläläisellä seinämällä. Kirkkoon hautaamisen loputtua alkoi tila täyttyä nopeasti 1800-luvun alkupuolella.

Syksyllä 1831 hautausmaata laajennettiin Gabriel Lekmanin isännöimän Vanhatalon rusthollin maille. Samalla rakennettiin kivinen aita, koska uusi kirkkolaki ei enää hyväksynyt puisia. Uuden kiviaidan oli määrä olla valmis kahdessa vuodessa. Pituudeltaan se oli 155 kyynärää korkeuden ollessa 2 kyynärää.
Hautausmaan ympärysmitta oli siis noin 92 metriä, johon on lisättävä kirkon itäinen pääty, kellotapulin ulkosivu ja ehkä sakastin pääty. Ne olivat niin lähellä kirkkomaan rajaa, ettei aitaa ollut tarvetta tehdä.

Vanhakin aita oli ollut jykevä, koska se oli asiakirjojen mukaan rakennettu hirsistä. Kiviaitaa tehtäessä hävitettiin kokonaan läntisellä seinustalla ollut sisäänkäyntihuone l. ryömyaukko. Se katsotiin tarpeettomaksi ja sopimattomaksi, koska se ollen matala ja kapea teki läpikäynnin hankalaksi ja epämukavaksi. Sen sijalle tehtiin tilava portti.

Toinen sisäänkäynti oli kellotapulin lävitse ja kolmatta ei vielä tuossa vaiheessa ollut.
Uuden kiviaidan teko jaettiin suhteessa eri talojen manttaalien kesken. Työ valmistui lähes määräajassa ainoastaan Niemenkylän Oinoon Samuel Lindholmin osalta. Hänen osuutensa tekivät muut hänen kustannuksellaan.

Kesällä 1833 uusi hautausmaa jaettiin neljään eri osaan. Ensimmäisessä osassa hautaus maksoi 32 killinkiä, toisessa 21, kolmannen ollessa köyhien ilmainen maa ja neljäs osa oli varattu itsemurhan tehneille yms.

Vuoden 1833 jälkeen hautausmaata oli vuoteen 1929 mennessä laajennettu kahdesti. Laajennus tapahtui näissäkin tapauksissa Vanhatalon rusthollin maiden kustannuksella. Kirkkotarhan ulkonäköä kohennettiin vuonna 1899 puutarhuri Frans Heermanin johdolla ja 1920 Johan Lohilammen toimesta.

Pappilanpuoleinen pieni rautaportti on vuodelta 1907 ja vastapäätä oleva 2-osainen portti tehtiin kaksi vuotta myöhemmin Leikkilän kyläseppä E. Enqvistin pajassa, kuten siinä olevat nimikirjaimet todistavat.


Sammatti hautausmaa Heerman

Henricus Martini Brennerus

Mustasaaren lukkarin poika Henricus Martini Brennerus syntyi vuoden 1552 paikkeilla.

Hänestä tuli ajan myötä Mustasaaren kappalainen ja lisäksi vuodesta 1590 hän sai lukkarinpalkkaa. Ehtona oli hoitaa samalla myös lukkarintehtävät. Hän oli mukana Upsalan kirkolliskokouksessa 1593 allekirjoittamassa päätösasiakirjaa yhdessä Suomen piispan ja 12 muun papin kanssa. Hänen isänsä oli yksi allekirjoittajista.

Paikallinen vouti olisi halunnut valita katolisen kirkkoherran Mustasaareen, mutta lopulta Henricus sai nimityskirjeen vuonna 1599. Seitsemää vuotta myöhemmin Mustasaaresta tuli kaupunki ja kaupunkioikeudet saanut osa pitäjää sai nimen Vaasa. Henricus oli siis Mustasaaren ja Vaasan kirkkoherra, jonka lisäksi hänestä tuli Pohjanmaan lääninrovasti. Tässä ominaisuudessa hän osallistui Linköpingin sekä Tukholman valtiopäiville 1600 ja 1602.

Henricus hankki Mustasaaren Helsingbystä autiotilan 1596/97. Hän omisti myös muitakin tiloja paikkakunnalla sekä pienen aluksen. Henricus kuoli maaliskuussa 1616 Vaasassa.

Vuonna 1586 Henricus oli mennyt naimisiin Margareta Porshankin kanssa, joka oli syntynyt Tukholmassa vuoden 1567 paikkeilla raatimies Knut P:n perheeseen. Henricuksen kuoleman jälkeen Margareta asui leskenä miehensä hankkimalla yhden manttaalin tilalla.

Tekstin alalaidassa on Henricus Brenneruksen eri vuosina käyttämiä sinettejä.

Porshank Brennerus Mustasaari