Ruokatavarakauppias Lindfors ja perhe

Helsinkiläinen ruokatavarakauppias Daniel Lindfors syntyi vuonna 1794. Reilun 30 vuoden iässä hän aikoi mennä naimisiin erään Sofia Helena Koenikan kanssa, mutta syystä tai toisesta tämä avioliitto päättyi jo ennen alkamistaan erokirjeeseen. Seuraavan vuoden loppusyksyllä Daniel onnistui kuin onnistuikin astelemaan alttarille vieressään värjärintytär Johanna Kristina Procopaeus, joka oli miestään 13 vuotta nuorempi.

Danielin sukujuuria en ole jäljittänyt, mutta Johanna Kristinan esivanhemmat isänpuolelta ovat ennestään tuttuja. Sukututkimuksessa kannattaa aika-ajoin tietyllä tapaa laajentaa omaa näkemystään ja yksi tapa tähän on tutkia tietyn henkilön sukupiiriä. Niinpä Johannan tapauksessa listasin oheen hänen lähes 40 pikkuserkkua. Vaikka ennen pidettiin sukua ehkä suuremmassa arvossa kuin nykyisin, on vaikea arvioida Johannan yhteydenpitoa näin laajaan verkostoon.

Kauppias Lindfors ja värjärintytär Procopaeus saivat kymmenen lasta vuoteen 1850 mennessä. Isä Danielin menehtyessä maaliskuussa 1856 jäi häntä kaipaamaan puoliso Johannan lisäksi kahdeksan lasta. Näistä kahdeksasta lapsesta tytär Emilia Sophia oli syntynyt vuonna 1843. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Suomen Kaartissa palvelleen ratsumestari Fredrik Walleniuksen kanssa.

Emiliaa 14 vuotta vanhempi velipoika Karl Erhard kävi Helsingin yläalkeiskoulua vuosina 1843-46 ja edelleen yksityislyseota 1846-48. Viimeksi mainittuna vuotena hän pääsi ylioppilaaksi. Hän kirjoittautui samalla Helsingin Yliopistoon, mutta antautui kuitenkin kauppiaaksi isänsä tavoin. Hän kuoli melko nuorella iällä kesällä 1867 ja saman vuoden lokakuussa Suomen Wirallinen Lehti sai julkaistavakseen oheisen kuulutuksen "kauppa-konttoristi Kaarle Erhard Lindfors-wainajan" velkoihin liittyvistä seikoista.

Karl Erhardin pari vuotta nuorempi veli Vilhelm Theodor kirjoittautui samaan aikaan veljensä kanssa Helsingin yläalkeiskouluun. Sieltä hän vuonna 1848 matkasi Porvoon lukioon syyskaudeksi. Ylioppilaaksi hän pääsi isoveljeään selkeästi heikommilla arvosanoilla helmikuussa 1850. Tammikuussa 1854 hänet merkittiin lääketieteellisen tiedekunnan matrikkeliin, mutta opinnot päättyivät Vilhelmin varhaiseen kuolemaan kolmen vuoden kuluttua.

Äiti Johanna Kristina asui sittemmin leskenä Helsingissä missä hänen miesvainajansa nimi säilyi yrityksen nimenä. Varsinaista puutetta ei Johanna perheineen varmaankaan kärsinyt, koska Danielin jälkeensä jättämän talon arvo oli peräti 43 000 ruplaa.

Johanna Kristina Procopaeus kuoli vuonna 1879 ja luonnollisesti viralliset lehdet suomeksi ja ruotsiksi julkaisivat kuulutuksia niitä velkojia varten, joilla saattoi olla kuolinpesästä saatavia. Sukututkijalle Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyvät kuolinilmoitukset ovat oivia työkaluja sukulaisten keräämisen kannalta. Johannaa jäivät kaipaamaan tyttären ja pojan lisäksi vävy, miniä ja kolme lastenlasta. Epäselvissä tapauksissa tämä toteamus saattaa toimia ratkaisevana askeleena tutkimuksille. Sinänsä voi ihmetellä sitä jatkuvuutta, mitä suomalaisissa sanomalehdissä ilmestyvät kuolinilmoitukset vielä vuonna 2008 edustavat. Ilmoituksen muoto ja kieliasu eivät juurikaan ole muuttuneet sitten 1800-luvun loppupuolen.

Sedertröm Lohjan Sedolasta

Lohjan Karnaisten kylän Sedolan talo mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa. Tuolloin tilan omisti eräs Olof Henriksson. Vuodesta 1578 omistajaksi muuttui Fleming -suku, jolla oli laajoja läänityksiä Suomessa. Sedolaa Flemingit hallitsivat kuitenkin vain muutamia vuosia ja vuodesta 1599 talon omisti Johan Classon, jonka jälkeläisillä tila oli vuoteen 1872 saakka.

Johan Classonin jälkipolvista löytyy rusthollari Henrik Henriksson, joka oli naimisissa läheisen Roution rusthollin tyttären, Valborgin kanssa. Valborgin nimi jäi elämään käräjäkirjoissa hänen valitettuaan miehensä kuoltua vuonna 1703 siitä, että säteriratsutilan vuokraaja Yrjö Swahn oli asettanut verkkonsa parhaalta paikalta Hiidenveden ja Lohjanjärven välisen salmen poikki estäen näin kalojen pääsyn hänen verkkoihinsa ja pyydyksiinsä. Oikeus katsoi Yrjön menetelleen vastoin lakia ja velvoitti hänen jatkossa sijoittamaan verkkonsa siten, että kalat pääsisivät niiden ohi myös Valborgin pyydyksiin.

Lohjan kastettujen luetteloista Henrikille ja Valborgille löytyvät lapset Henrik (s. 1694) ja Maria (s. 1697). Näiden lisäksi heillä oli ainakin poika Carl, josta aikuistuttuaan tuli Sedolan isäntä ja ratsutilallinen. Vaimonsa Elinin kanssa Carl sai ainakin kahdeksan lasta, joista vähintään neljällä oli omaa perhettä. Carl kuoli kaulassa ollesseen ajettumaan myöhäissyksyllä 1785 ja hänet haudattiin jostain syystä Vaanilan hautaan Lohjan kirkossa.

Lapsista tytär Maria meni naimisiin Nummen Sepän talon rusthollari Niilon kanssa ja siirtyi sinne emännäksi. Sisko Christina meni naimisiin Lohjan Jantoniemen Lusin talollisen, Johanin kanssa. Marian ja Christina velipoika Erik meni naimisiin Suomusjärven Nummijärven kylässä sijainneen Uron l. Tapalan talollisen tyttären, Maria Abramsdotterin kanssa. Avion kautta Erikistä tuli Uron isäntä ainakin vuodesta 1771 eteenpäin.

Edellä mainittujen kolmen sisaruksen vuonna 1727 syntynyt veli Carl jäi isännäksi kotitaloonsa ja meni naimisiin Iso-Teutarin rusthollin tyttären, Elisabet Töttermanin kanssa. Pariskunta sai yhdeksän lasta vuosien 1754-1777 välisenä aikana. Näistä ainakin kaksi menehtyi aivan pienenä, lisäksi kolmen vastaiset vaiheet ovat jäänet itselleni epäselviksi. Vuonna 1756 syntynyt Abraham asui kotitalossaan naimattomana ja kuoli "rintakuumeeseen" kolmikymppisenä.

Näiden lasten sisar Ulrika syntyi 1768 ja meni 20 vuoden iässä naimisiin Kiskon Toijan Skepparsin rusthollissa syntyneen Gabriel Kareenin kanssa, josta 1780-luvun lopulla tuli Nummen Vivolan kylän Mäen rusthollin isäntä. Ulrikan kolme vuotta nuorempi sisko Elsa nai karjaalaisen kersantti Jacob Rennenbergin ja sai tämän kanssa yhden lapsenkin. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1802 ja Elsa muutti ensin takaisin Sedolaan ja sieltä edelleen Vivolan Mäen taloon sisarensa perheeseen. Nummella hän avioitui uudestaan helsinkiläisen Jonas Flodbergin kanssa, joka oli ammatiltaan turkkurimestari.

Elsan ja Ulrikan veli Henrik otti käyttöön sukunimen Sederström ja hänestä tuli isä Carlin jälkeen talon uusi rusthollari. Henrik Sederström oli ilmeisen tarmokas mies ja hänen aikanaan Sedolaan valmistui Lohjan oloissa ainutlaatuinen, kaksikerroksinen kivestä muurattu päärakennus.

Henrikin puoliso oli Kirkkonummen Hilan rusthollista kotoisin ollut Anna Kaisa Westman, jonka kanssa hänellä oli kahdeksan lasta. Lisäksi Lohjan kastettujen luettelosta löytyy vuodelta 1802 Henrik -niminen lapsi, jonka isä oli Henrik Sederström ja äiti Lena Henriksdotter. Tämän pojan sukuperään en ole tarkemmin tutustunut.

Näistä monista lapsista ilmeisesti vain tytär Gustava (s. 1804) jatkoi Sederströmien sukua. Hän meni naimisiin kirkkonummelaisen Anders Rönnbergin kanssa ja tämä pariskunta asui Sedolassa 1830-luvulta alkaen. Anders mainitaan mm. vuosien 1839-45 rippikirjassa vävyksi eli isännyys pysyi hyvin iäkkään apen hallussa mitä ilmeisemmin tämän kuolemaan saakka vuonna 1848.

Anders Rönnbergin ja Gustava Sederströmin kolmesta tyttärestä vanhin, Carolina Charlotta nai Siuntion Kvarnbyn kartanon vuonna 1850 ostaneen Axel Wiensin. Axel kuului Turusta 1600-luvun lopulla lähteneeseen sukuun, josta Jarl Pousar on julkaissut artikkelin Genos-lehden numerossa 64.

Sedolan ratsutilan myöhemmistä vaiheista 1800-luvulla en ole toistaiseksi ottanut selkoa, mutta Suomen Maatilat -kirja vuodelta 1931 kertoo tilan siirtyneen 1917 herra Vihtori Sireniuksen omistukseen. Tuolloin sen pinta-ala oli noin 220 hehtaaria, puutarhaa ja puistoa peräti 3,5 hehtaaria. Tilalla oli tuohon aikaan kaksi päärakennusta, joista toinen tuo em. kivinen ja toinen 1800-luvun puolivälissä rakennettu kaksikerroksinen "herraskartano".

Ilmeisesti tilaa oli yli oman suvun tarpeiden, koska 1880-luvulla tilan silloinen omistaja Nikander tarjosi sanomalehdissä Sedolan talossa ollutta huoneistoa kesäasunnoksi "halpaan hintaan".

Rusthollin vaurauden yhtenä pilarina olivat myös torpat ja niitä Sedolassa oli 1840-luvulla kuusi kappaletta eli Perttuli, Grönskog, Kellbacka, Rönnbacka, Suoniemi ja rakuunan torppa. Näiden asukkaina oli hyvin sekalainen joukko väkeä joista tähän lopuksi otan mukaan luettelomaisesti perheiden päämiehet - Karnaisissa oli siis myös hieman ulkomaalaista väriä hämäläisten seassa:

Perttulissa torppari Abram Lustberg, s. 1794 Lohjalla

Grönskogissa torppari Josef Israelsson, s. 1780 Liivinmaalla

Kellbackassa torppari Johan Johansson, s. 1771 Lohjalla

Rönnbackalla torppari Abram Landen, s. 1803 Karjalohjalla

Suoniemellä torppari Gustaf Wilenius, s. 1803 Somerolla

Rakuunan torpassa Erik Johan Sandholm, s. 1810 Lohjalla

Hankalasti jäljitettävä herra Walvelin

Lohjan Karkalinniemenssä sijaitseva Torholan talo saattaa juontaa nimensä muinaisesta viikinkien Thor -jumalasta. Nimi Torhola on varmaan monelle tuttu Suomen suurimman luolan nimenä - tämä onkalo sijaitsee Lohjanjärven rannalla, vain muutaman sadan metrin päässä itse talosta.

Olen aiemmin kirjoittanut Torholan 1700- ja 1800-lukujen isännistä. Tuo tarina päättyi 1830-luvulle, mutta Digiarkistoon ilmestyneiden uusien Lohjan rippikirjojen ansiosta mielenkiintoni kohdistui jälleen Torholaan. Vuodesta 1839 lähtien vanha isäntä Johan Enqvist puolisonsa Hedvig Olinin kanssa asuu edelleen talossa, mutta uudeksi isäntäpariksi ovat tulleet Suomusjärveltä Efraim Walvelin ja vaimonsa Johanna Wilhelmina Ilenius.

Suomusjärvellä Efraim oli ollut Häntälän Sakon talon lampuotina. Vaimon isä Thomas Ilenius taasen oli Johannan syntymän aikaan Halikossa pitäjänapulaisena, mutta oli sittemmin muuttanut Suomusjärvelle kappalaisen virkaan vuonna 1807. Siellä hän myös kuoli syyskuussa 1818. Viisi vuotta myöhemmin Johanna Wilhelmina meni naimisiin Helsingissä tuolloin asuneen muurari Walvelinin kanssa.

Lohjan rippikirjojen mukaan Efraim oli syntynyt 9.3.1798 Kiskossa. Suomusjärvi oli Kiskon kappeliseurakunta ja niinpä kastettujen luettelon perusteella on helppo löytää helsinkiläistyneen muurarimme sukuperä. Hän oli syntynyt Laperlan kylän Mattilan talossa isäntä Johan Erikssonin (s. 22.10.1745) ja tämän toisen vaimon, Kiikalan Pirilän kylän Ruskolta kotoisin olleen Hedvig Eriksdotterin (s. 22.2.1763) nuorimpana lapsena.

Erikoisen sukunimen käyttöön en ole toistaiseksi löytänyt mitään luontevaa selitystä. Lohjan rippikirjan mukaan perheen kaikki lapset syntyivät kuopusta lukuunottamatta "Kiskossa". Luultavasti tässä tarkoitetaan nimenomaan Suomusjärveä, mutta pitäjän kastettujen luettelosta heitä ei vuonna 1836 syntynyttä Wilhelmiä lukuunottamatta löydy. Myöskään Lohjalla syntyneen nuorimman lapsen kastemerkintä tuntuisi puuttuvan luetteloista.

Olin jo vuosia sitten törmännyt tämän perheen esikoiseen, vuonna 1823 syntyneeseen Josefa Wilhelminaan. Hänet vei vihille marraskuussa 1848 Karjalohjan Makkarjoen Isotalon lampuoti Gustaf Fjellberg. Josefa kuoli ilmeisesti vuoden 1860 paikkeilla, koska Gustaf meni uusiin naimisiin seuraavana vuonna. Gustafilla ja Josefalla oli kolme lasta, joista ainakin kaksi menehtyi pienenä. Esikoistytär Ulrika Wilhelmina F. meni vuonna 1881 naimisiin Helsingissä työmies Henrik Emil Lindgrenin kanssa.

Torholan talon omistajuus vaihtui jatkossakin ja vuoden 1931 Suomen Maatilat -kirjasarjan ensimmäinen osa tiesi tilan olleen vuodesta 1911 lähtien Juho ja Martta Metsälän (os. Leman) omistuksessa. Isäntä Juho Fredrik oli syntynyt Karjalohjalla 1880 ja hänen isänsä Erik Gustaf Johansson oli tullut Torholan omistajaksi 1894. Äiti Ida Sofia Ekqvist oli kotoisin Karjalohjan Härjänvatsan kylän Vikkaraisten talosta.

Juho Fredrik Metsälän sisko Matilda Johansson oli naimisissa Kaarlo Mattilan kanssa ja emännöi Sammatin Niemenkylän Mattilan taloa. Martta Lemanin sisko Elsa oli aviossa Werner Joenpellon kanssa, jonka veljentytär oli Lohjaa ja Sammattia teoksillaan tutuksi tehnyt kirjailija Eeva Joenpelto.

Kiion pojat ja hiilimiilun vaarat

Kiikalan pitäjän Yltä-Kylän Kiion talon isäntänä oli 1830-luvulla Erik Johansson, joka oli naimisissa saman pitäjän Simolan rusthollarin tyttären, Hedvig Arvidsdotter Lietzenin kanssa. Kiion yhdistettiin jossain vaiheessa viereinen Yli-Kriipin maatila ja vuonna 1932 tilan kokonaispinta-ala oli lähes 480 hehtaaria.

Erik Johanssonin suku oli hallinnut Kiioa aina vuodesta 1659 lähtien ja sama suku asuu edelleen talossa. Erikillä ja Hedvigillä oli useita lapsia, joista tähän yhteyteen olen merkinnyt neljä poikaa. Heistä vanhin oli äidiltään sukunimen lainannut Aleksius Lietzen, josta tuli Suomusjärven Ahtialan kylän Pirkkalan talon isäntä 1870-luvulla. Aleksiuksen puoliso Gustava Berghäll oli syntynyt Yltäkylän Kylä-Lääpän talossa, mutta hänen molemmat vanhempansa olivat suomusjärveläistä sukua.

Aleksiuksen kahdeksan vuotta nuorempi velipoika Dominicus meni naimisiin em. Gustavan sisaren, Matildan kanssa. He isännöivät Suomusjärven Rautsuon kylän Mannin taloa ja tästä ikivanhasta talosta Dominicus otti sukunimensäkin. Dominicuksen elämästä jäi jälkipolville ainakin yksi tarina. Maaliskuun viimeisen päivän vastaisena yönä vuonna 1877 Dominicus oli yhdessä Yltäkylässä asuneen itsellismies Anders Hermanin kanssa valvomassa miilunpolttoa.

Dominicus oli kuullut miilun tienoilta omituista, suhisevaa ääntä ja lähtenyt mökistään kiertämään palavaa kekoa. Miilua ulkona vahtinutta Anders Hermania ei näkynyt missään. Etsimisestä huolimatta ei apumiestä löytynyt lainkaan ja niinpä Mannin isännän oli todettava kauhea tosiseikka; Anders Herman oli jostain syystä pudonnut palavaan miiluun ja tuon aikaista lehtiartikkelia lainatakseni oli tuli "kokonaan hänet ahmustanut".

Järjestyksessä seuraava poika oli Jeremias Kiio, joka siis käytti kotitalonsa nimeä sukunimen kaltaisesti. Hän osti Nummen Leppäkorven Horkan tilan vuonna 1879 ja omisti sen aina vuoteen 1927 saakka. Hän oli naimisissa veljiensä vaimojen sisaren, Edla Berghällin kanssa. Perheen lapsista ainakin Hjalmar Ambrosius käytti sukunimeä Elokorpi.

Nuorin näistä neljästä mainitsemastani pojasta oli Kasper Eerikäinen, joka oli naimisissa Maria Juhontytär Kaasen kanssa. Tämä suku oli kotoisin Someron Kaskiston kylästä. Marian sisko Amanda oli puolestaan naimisissa pertteliläisen Adolf Ilanderin kanssa ja tästä aviosta vuonna 1880 syntynyt tytär Alina meni aikanaan naimisiin Dominicus Mannin samannimisen pojan kanssa. Heidän lapsista voidaan mainita lähes täsmälleen sata vuotta sitten maailman ensi kerran nähnyt Kaino Osmo Manni, jonka syntyessä perhe asui Someron Pusulan kylän Larkilla.

Itsellismies Anders Hermanin kohtalo ei ollut mitenkään ainutkertainen. Hiilimiiluja poltettiin runsaasti ja luonnollisesti onnettomuuksia tapahtui. Eräs ikävimmistä lienee sanomalehti Jyrängön elokuun lopulla 1891 uutisoima kohtalokas tapaturma Viialan höyrysahalta. Työmiehen poika Arvid oli ollut viemässä isälleen Fabian Gabrielssonille kahvia miilun luokse ja kenenkään sitä huomaamatta kiivennyt palavan kasan päälle. Isä ja muut työmiehet luulivat pojan palanneen kotiinsa saman tien ja vasta iltasella Arvidia alettiin kaivata. Aivan kuten Anders Hermanin tapauksessa kadonnutta etsittiin pitkään, mutta tuloksetta. Vasta kolme viikkoa myöhemmin miilun purkamisen yhteydessä löydettiin pojan hiiltynyt luuranko, joka pienestä kosketuksesta hajosi tomuksi.

Räpälän kirkko Paimiossa

Paimion pitäjän ensimmäinen kirkko on todennäköisesti ollut ns. Jaakobin kirkko, joka sijaitsee nykymuodossaan entisen Helsinki-Turku -valtatien varrella, lähellä Paimion jokea. Tämä kappeli perustettiin ehkä jo 1100-luvulla ja siellä luultavasti piti kirkonmenoja Paimion vanhin nimeltä tunnettu kirkkoherra Nikolaus Ripsa, joka oli kotoisin Maskusta.

1380-luvulla oli kirkollinen keskus siirtynyt muutamia kilometrejä joen vartta ylemmäksi, Räpälään. Ilkka Kronqvistin 1930-luvulla tekemien kaivausten perusteella on ajateltu Räpälän kirkon valmistuneen vuoden 1385 tienoilla, vaikkakin sakastiosa on voinut olla vielä vanhempi. Jäljellä olevat perustusten jäänteet ovat muuten huomattavan massiiviset puukirkolle, joten ainakin osa rakennuksesta oli kiveä.

Tämä seurakunnan toinen pyhättö kesti aikaa lähes 300 vuotta. Vasta vuonna 1672 pitäjän kesäkäräjillä todettiin virallisesti, että Räpälän kirkko oli korjauskelvoton, vaarallinen ja lisäksi huonolla paikalla. Savinen maa korkealla joen töyräällä ei todellakaan ole paras mahdollinen alusta isolle rakennukselle ja niinpä uusi kirkko haluttiin tehtäväksi muualle.

Kirkkoherra Florinuksen tehtäväksi tuli organisoida uuden, tällä kertaa kivestä rakennetun kirkon pystyttäminen Vistan kylän Pietilän l. Tillin talon pellolle. Valitettavasti kuninkaalta saatuja varoja ei koskaan tullut ja kirkkoherra joutui käyttämään omia rahojaan seurakuntansa hyväksi. Tämäkään ei riittänyt ja lopulta Florinus oli velassa korviaan myöten. Työ kirkkomaalla keskeytyivät kahdeksi vuodeksi, mutta lopulta kuningasta toimitti vuosia aiemmin lupaamansa varat. Pienin muutoksin saatiin kirkko lopulta valmiiksi vuoden 1689 aikana.

Saman vuoden joulukuun 17. päivä pidettiin Räpälässä viimeinen jumalanpalvelus. Tämän jälkeen se jätettiin kirjaimellisesti lahoamaan pystiin. Isovihan aikaan sen kerrotaan vielä seisoneen pystyssä, mutta 1700-luvun alkupuolella jäännökset purettiin. Hautauksia kirkkoon oli kylläkin jatkettu vielä vuoden 1689 jälkeen kahdeksan vuoden ajan huhtikuulle 1697.

Kirkon purkamisen jälkeen kirkkomaa jäi seurakunnan omistukseen vuoteen 1852 ja vuodesta 1868 lähtien alue oli peltomaata. Seurakunnalle ikimuistoinen paikka tuli uudelleen 1926 kunnallisneuvos Akseli Haikion lahjoituksena. Entisen alttarin kohdalle pystytettiin kirkkoherra Johannes Kanteleen ja hänen poikansa Miikan suunnittelema kivinen muistoristi 1935. Vuonna 2008 aluetta ympäröi korkea ja tiheä kuusiaita. Kirkon perustuksien jäänteitä myötäilevät pensasistutukset piirtävät kauniisti ääriviivat muutoin ruohikkona olevalle alueelle.

Rakuuna Pihl

Rakuuna Benjam Pihl syntyi Kiskon Hongiston kylässä marraskuun 14. päivä vuonna 1782 rakuuna Jöran Lindgrenin ja Brita Benjamsdotterin neljästä lapsesta nuorimpana. Jöran ja Brita oli vihitty Salon kappeliseurakunnassa 30.12.1765 ja välittömästi tämän jälkeen pariskunta näyttäisi muuttaneen Hongiston kylässä sijainneeseen torppaan. Jöran oli "majurin komppanian" rakuuna ja Brita puolestaan oli vihkimisen aikaan piikana Hakostaron kylässä.

Benjamista tuli aikaa myöten Turun läänin kevyen jalkaväkirykmentin rakuuna. Reilun kahdenkymmenen vuoden iässä hän meni naimisiin kiskolaisen Lovisa Sandellin kanssa, jonka isä oli Honkapyölin Pamsin rusthollarin poika Mats Olofsson ja äiti Toijan kylässä asuneen räätäli Christopher Henriksson tytär Ester Wiman. Äiti Ester oli Matsin kuoltua mennyt naimisiin Kirkonkylän Vikarsin talossa syntyneen räätäli Johan Wikströmin kanssa. Lovisan esivanhempiin kuuluu mm. Kiskossa hyvin monelle taholle levittäytynyt von Lund -suku, joka oli lähtöisin Ruotsista ja tullut Suomeen 1600-luvun alkuvuosikymmeninä.

Benjamilla ja Lovisalla oli yhteensä seitsemän lasta, joista neljä menehtyi lapsena. Joulun aika vuonna 1815 oli erityisen raskas rakuuna Pihlin perheessä. Tuolloin kuolivat tytär Justina ja poika David parin päivän välein. Lovisa menehtyi haudattujen luettelon mukaan rintakuumeeseen ja Davidin kuolinsyy jäi avoimeksi. Esikoistytär Lena (s. 1803) lähti Tenholaan piiaksi vuonna 1820 ja kahdeksan vuotta myöhemmin Uotilaan muuttaa salaperäinen Lena Benjamsdotter, joka oli rippikirjan mukaan syntynyt 1809 Kiskossa. Tuolta vuodelta ei kastettujen luettelosta löydy sopivaa lasta ja niinpä voisi ajatella tämän Uotilassa 1828 aviottoman pojan synnyttäneen naisen olleen nimenomaan rakuuna Pihlin tyttären.

Benjamin ja Lovisan pojista vanhempi eli Michel löysi vaimokseen oman pikkuserkkunsa Ulrika Flinckin. Ulrika oli torpparin tytär Kurkelan kylästä ja hänen sekä Michelin yhteinen esi-isä oli edellä mainittu räätäli Christopher Henriksson. Christopter on samalla Wiman -suvun kantaisä.

Michel ja Ulrika asuivat 1850-luvun alkupuolella Tieksmäen kylässä, mutta vuoden 1853 lopulla he muuttivat kaksostyttäriensä kanssa Uskelan pitäjään ja katosivat tämän kirjoittajan näköpiiristä.

Rakuuna Pihlin lapsista nuorin sai nimen Amos. Amos lähti parikymppisenä kotitorpastaan ja suuntasi läheiseen Nurrin talon rengiksi. Sieltä hän vuoden 1846 paikkeilla muutti Karjalohjalle ja avioitui siellä Kourjoen torpparin tyttären, Eva Eliasdotterin kanssa. He asettuivat asumaan Evan kotitorppaan ja siellä syntyi myös perheen esikoispoika Johan Ferdinand kesällä 1848.

Pikku-Lassen itämaiset sukulaiset

Lääninmaanmittari Saladin Sirelius kuoli Turussa joulukuussa 1909 ja ajan tavan mukaan vainaja asetettiin sukulaisten ja ystävien viimeistä tervehdystä varten avoinaiseen arkkuun Sireliuksen Kerttulinkadulla sijainneeseen huoneistoonsa. Huomaa kukkalaitteiden lisäksi arkun ympärille asetetut pienet kuusipuut.

Itämäisen nimen saanut Saladin Israel Sirelius oli syntynyt Impilahdella 6.12.1856 pappi David S:n ja Anna Elisabet Cajanderin perheeseen. Davidin oma isä taasen oli ollut Karjalan jääkäriosaston rykmentinvälskäri Klemens S. ja äiti Katarina Hultin. Isä David kävi Savonlinnan piirikoulua ja siirtyi sieltä Viipurin lukioon vuonna 1828. Ylioppilas hänestä tuli neljä vuotta myöhemmin ja papiksi David vihittiin Turussa toukokuussa 1838. Tämän jälkeen hän kiersi pappina Vehkalahdessa, Pernajassa, Porvoossa, Impilahdella ja Ruskealassa. Salmin, Suojärven ja Korpiselän saarnajana hän työskenteli vuodesta 1851 ollen samalla Aunuksen kuvernementin luterilaisten seurakuntien apulainen vuosina 1855-63. Lopulta hän sai vakinaisemman viran Jääsken kappalaisena ja Jääskessä hän myös kuoli 3.4.1886.

David ja Anna Elisabet asuivat Jääsken aikoinaan kappalaisen virka-asunnossa, Suikkalan kylässä. Perheen lasten nimissä kaikuvat vieraat maat ja Saladinilla oli mm. pikkuveli Ivar Onid Adria, joka tosin menehtyi alle vuoden vanhana.

Kummallisinta on se, että tämä sama nimien itämaisuus löytyy myös Saladinin vaimon perheestä. Haukiputaalla elokuussa 1861 syntynyt Hilda Emilia Leisten vihittiin Saladin Sireliuksen kanssa marraskuun lopulla 1885 vaimon kotipitäjän kirkossa. Hildan vanhemmat olivat Effendi Albinus L. ja Laura Alcenius.
Mainittakoon tässä myös Anna Elisabetin vanhemmat eli vänrikki Israel Cajander ja Maria Forsten, jotka asuivat tyttärensä syntymän aikaan Kontiolahdella.

Saladin Sireliuksella ja Hilda Leistenillä oli kuusi lasta, joista vuonna 1895 syntyneen Lauri Saladinin ääntä voit kuunnella tästä. Hän nimittäin esiintyi 1900-luvun alkupuolella iskelmälaulajana, tosin termi iskelmä on myöhempää perua. Lauri Saladin käytti taiteilijanimeä Pikku-Lasse ja linkin takaa löydät hänet esittämässä yhdessä Helsingin Polyphon-orkesterin kanssa laulun "Inarinjärvi". Tallenne on Kansalliskirjaston Doria-tietokannasta ja tehty alunperin kesäkuussa 1929. Orkesteria johtaa Erkki Linko.