Hellas

Helsingissä 1790-luvulla vaikuttaneen nahkuri Gustav Gardbergin isänpuoleiset sukujuuret tulevat Vihdin Kaharlan kylän Jaakkolan talosta. Siellä niitä voidaan seurata aina 1500-luvun puolivälin tienoille, isäntä Jacob Pålssoniin saakka. Mitä ilmeisemmin kylän nimestä muodostettua sukunimeä on käytetty vuosisatojen mittaan muodoissa Kaharberg - Karberg - Garberg - Gardberg. Jacob oli Jaakkolan isäntänä vuosina 1559-1582 ja hänen jälkeläisensä omistavat yhä 2000-luvulla tämän vanhan ratsutilan.

Helsinkiläistynyt nahkurimme oli naimisissa erään Maria Christina Bergmanin kanssa, joka oli miestään 15 vuotta nuorempi. Gustavista tuli nuorempi mestari vuonna 1796 ja nahkureiden oltermanni 1804, vaikka hän ei ollut kirjoitustaitoinen. Ehkä tästä johtuen hänen perunkirjoituksessaan vuonna 1808 ilmeni eräitä epäselvyyksiä ja koko homma otettiin uusiksi kesällä 1820. Tuolloin huomattiin Gardbergin omistaneen Unionkadulle Eteläisessä korttelissa tontin ja talon yhteisarvoltaan yli 2500 ruplaa.

Perheen lapsista vuonna 1799 syntynyt isänsä kaima Gustav Gardberg nuorempi meni naimisiin Vihdin Sukselan kylän rusthollista kotoisin olleen Eva Stina Berghällin kanssa. Vaimon sukujuuria voidaan seurata taaksepäin Lohjan Roution Rautell -sukuun sekä Lohjansaaren Pyölin kylän Kiertilän taloon ja aina 1600-luvun alkupuolelle saakka.

Nuorempi Gustav työskenteli isänsä tavoin nahkurina ja nahkurimestarina asuen kotikaupungissaan Helsingissä. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista ainakin kaksi vanhinta kuoli nuorena aikuisena ilman puolisoa tai jälkeläisiä. Tyttäristä Maria Christinan, Carolina Wilhelminan, Edla Sofian ja Amanda Matildan myöhemmät vaiheet ovat jääneet itseltäni kirjaamatta.

Kahdesta veljeksestä Anton Gabriel peri isänsä ammatin kehittäen siitä todellista teollisuutta Tammisaaren kaupunkiin. Hänestä leivottiin nahkurimestari 1861 ja tehtailijana hänet opittiin tuntemaan pari vuotta myöhemmin. Gardbergin tehtaan nuorten työläisten kerrotaan aiheuttaneen jonkin verran "hälinää" Tammisaaressa ja tämän katsottiin johtuvat vaikutusvaltaisen poliisin, Viktor Seleniuksen sekä Anton Gabrielin turhan läheisistä väleistä.

Anton Gabrielin vaimo Maria Serafina Olin oli syntynyt Vihdissä 1839 ja oli äitinsä puolelta kaukaista sukua miehelleen.

Karl Edvard Gardberg, Anton Gabrielin nuorempi veli, kävi Helsingin triviaalikoulua. Jossain vaiheessa merielämä alkoi kiehtoa nuorukaista ja ajan myötä hänestä tuli merikapteeni. Yksi hänen aluksistaan oli kuunari "Aino af Ekenäs". Tammisaaren kaupunki myönsi hänelle porvarinoikeudet 1872 ja tämä luonnollisesti mahdollisti kunnollisen liiketoiminnan aloittamisen. Aino oli monia vuosia Tammisaaren ainoa syvämeripurjehdukseen soveltuva alus ja sillä tehtiin matkoja mm. Englantiin ja Espanjaan.

Karl Edvard löysi puolisonsa Amanda Lindgrenin veljensä tavoin Vihdistä. Perheeseen ilmaantui 13 lasta vuosien 1867-1889 välillä. Esikoistytär Elise Augusta näki päivänvalon Atlantin valtamerellä. Näin oli hyvin luonnollista, että seuraavana syntyneestä velipoika Karl Johan Eliaksesta tuli isänsä tavoin merikapteeni. Hän purjehti mm. Ainolla. Karl Johan Elias kuoli Ranskassa, Seten kaupungissa ja tarinan mukaan suuri joukko paikallisia asukkaita pormestarinsa johdolla olisi osallistunut hänen hautajaisiinsa.

Tästä laajasta lapsikatraasta Hugo Edvard oli syntynyt Vihdissä 1870 ja myöhemmin hän toimi kauppiaan Turussa ollen naimisissa Alli Hedenströmin kanssa.

Perheen merellisiä perinteitä piti yllä myös Knut Oskar (s. 1877 Tammisaaressa). Hänet mainitaan mm. Capella -nimisen aluksen kapteenina. Hän oli naimisissa sairaanhoitaja Gurli Westerlundin kanssa.

Epäilemättä kuuluisimmaksi nousi kuitenkin 5.11.1873 syntynyt Anton Rudolf Gardberg, joka käytti kutsumanimenään Rudolfia. Hän perusti 1895 ns. siirtomaatavaraliikkeen, joka myi ajan tavan mukaan kaikkea mahdollista. Eniten liike myi Venäjältä tuotuja makeisia, vaikka lehdissä ilmoiteltiin myös polkupyöristä ja vaikkapa oluesta. Vähitellen tästä liikkeestä saaduilla varoilla Rudolf Gardberg osti yhdessä veljensä Hugon kanssa Helsingin karamellitehtaan Turun haaran sen silloiselta omistajalta, Nuchim Bonsdroffilta. Hyvin nopeasti hän perusti kokonaan uuden yhtiön, joka tuli tunnetuksi kreikan kielen lupausta merkitsevällä sanalla Hellas. Näin sai alkunsa nyt jo kuollut, legendaarinen makeistuottaja. Myöhemmistä vaiheista voit lukea vaikka täältä!

Mennander -suku Loviisassa

Karjalohjan Kuusian kylän Isotalon ja sen jaon jälkeen Vanhatalon isäntä Abraham Heerman oli naimisissa Katteluksen rusthollarin tyttären, Magdalenan kanssa. Pariskunnalla oli neljä lasta, joista ainakin kolmella oli omaa perhettä.

Esikoispoika Johan meni naimisiin läheisen Långvikin kylän Tavian rusthollarin tyttären, Christina Tavoniuksen kanssa ja jäi kotitalonsa isännäksi.

Paria vuotta nuorempi sisar Maija Stina Heerman oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli Lohjansaaressa sijaitsevan Marttilan kylän Tervan talollinen Erik Martelin. Erik kuoli vuonna 1809 ja lähes täsmälleen vuotta myöhemmin Maija Stina avioitui Johan Bomanin kanssa, josta samalla tuli Tervan uusi isäntä.

Näiden kahden sisaruksen välissä syntyi nimen Nils saanut poikalapsi, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan en ole onnistunut löytämään mitään tietoja.

Lapsikvartetin nuorimmainen Ulrika syntyi marraskuun lopulla vuonna 1770. Hän ehti naimisiin hieman aikakauden muita nuoria naisia myöhemmin, vasta yli 30 vuoden iässä. TUolloin Karjalohjan kirkkoon asteli hänen vierellään Hämeenlinnassa 17.3.1774 syntynyt, mutta Loviisassa tuolloin asunut värjäri Benjamin Mennander. On jännittävää ajatella, missä olosuhteissa Benjamin ja Ulrika ovat toisiinsa tutustuneet.

Perhe asusti Loviisan kaupungin toisen korttelin talossa numero 31. Värjärin ammatti Benjaminille on tullut varmaan isän perintönä, koskapa tämä oli ollut samassa toimessa Hämeenlinnassa. Äiti Maria Agarian isä Christopfer oli taasen tukholmalainen puuvillankutoja, joten tätä kautta suvussa kulki hyvin vahva kankaankäsittelytaito.

Benjamin Mennanderilla ja Ulrika Heermanilla oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat hauskasti syntyneet maalis-, huhti- ja toukokuussa kahden vuoden välein.

Nuorimmainen, Gustaf Adolf, kävi ensin Loviisan triviaalikoulua ja sen jälkeen Viipurin lukiota 8.9.1823-1827. Sieltä hän siirtyi opiskelemaan Tartoon. Opiskelu ei kantanut suurempaa hedelmää ja Gustaf Adolfista tuli lopulta merimies. Kun hänen äitinsä perunkirjoitusta pidettiin vuonna 1843, oleskeli Gustaf Adolf tuolloin Amerikassa. Hän pysyi naimattomana koko ikänsä ja kuoli viimeistään 1852.

Veljestrion vanhin, Carl Magnus, seurasi isäänsä värjärin ammatissa. Perheellä lienee ollut hieman tavallista isompi värjäämö, koska äiti Ulrikaa nimitetään lehtitiedoissa tehtailijan leskeksi. Carl Magnuksen puoliso oli Carolina Charlotta Lönnrot, joka sukunimestään huolimatta ei ollut mitään sukua Sammatin suurelle pojalle. Carl Magnuksen ja Carolinan kahdesta pojasta vanhempi kuoli lapsena, mutta vuonna 1830 syntyneestä Karl Johanista tuli paitsi ylioppilas, myös nuorempi aliupseeri Suomen Kaartiin 1851. Jo seuraavana vuonna hän erosi palveluksesta ja seitsemisen vuotta myöhemmin hänet tavataan Ruotsinpyhtään Tesjoen kylässä tilanomistajana.

Gustaf Adolfin ja Carl Magnus velipoika Jonas Henrik joutui hänkin kuluttamaan kotikaupunkinsa triviaalikoulun penkkejä samoin kuin Viipurin lukion istuimia. Ylioppilas hänestä tuli Turussa 16.10.1824 ja tuomarintutkinnon hän suoritti tässä entisessä pääkaupungissamme joulukuussa 1828. Kunnallisten virkojen ketju päättyi Kristiinankaupungin pormestarin toimeen sekä Viipurin kunnallispormestariksi nimittämiseen. Valitettavasti varhainen kuolema vei Jonas Henrikin ennen viimeksi mainittuun tehtävään siirtymistä.

Benjamin Mennander oli kuollut poikiensa ollessa vielä alaikäisiä ja niinpä heidän kasvatuksensa jäi Ulrika Heermanin harteilla. Kuten edeltä voidaan huomata, hän onnistui siinä sangen hyvin. Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1843, neljännesvuosisata miehensä kuoleman jälkeen menehtyi leski Ulrika. Kuolinilmoituksen julkaisi ainakin Finlands Allmänna Tidning -sanomalehti.

Mennander -suvun alkuperää voidaan seurata aina 1600-luvun alkupuolelle saakka. Kantaisänä voidaan pitää Kalannin kappalaisena ja tilanomistajana Männäisten kylässä ollutta Jonas Raumannusta, joka oli ensimmäisessä aviossaan naimisissa Elisabet Belterin kanssa. Tästä liitost oli Benjaminin suora esi-isä, Turussa 20.11.1640 syntynyt Anders Mennander. Tämä Anders kuoli isänsä jalanjäljissä Kalannin kappalaisena.

Mennander -suvun kuuluisin jälkeläinen lienee Karl Fredrik M., joka oli Turun piispana vuosina 1757-1775. Turusta hän siirtyi Ruotsin puolelle toimien Upsalan arkkipiispana aina vuoteen 1786.

Testamentti Lontoosta

Kiskon pitäjän Hongiston rusthollissa 1747 syntynyt Helena oli talon isännän Mikon ja vaimonsa Leena Forsmanin nelilapsisen perheen nuorimmainen. Sisarustensa tavoin hän käytti isä Mikon äitinsäisältä perittyä sukunimeä muodossa Lundborg. Tuo isoisä oli nimittäin Leilän rusthollari Casper von Lund.

Vuonna 1770 Helena Lundborg vihittiin Kiskossa turkulaisen porvari Thomas Ekmanin kanssa. Pariskunta asettui miehen kotikaupunkiin ja ajan mittaan perheeseen syntyi kuusi lasta, minkä lisäksi Helena sai elokuussa 1777 kuolleen tyttölapsen. Muutenkaan ei pariskunnalla ollut onnea, niin porvareita kuin olivatkin. Lapsista kaksi kuoli pienenä ja tyttäret Albertina sekä Helena hukkuivat samassa onnettomuudessa kesällä 1799. Sukua jatkoi ilmeisesti vain vuonna 1775 syntynyt Ulrika, joka meni naimisiin vahtimestari Isak Packalenin kanssa.

Isak asui vihkimisen aikaan vuonna 1795 Turussa, mutta 1800-luvun alussa hän siirtyi perheineen kotitalonsa isännäksi Tyrvään Vanhakylän Kaltsilaan. Siellä isä Henrik P. oli kruununnimismiehenä ja rusthollarina. Puoliso ja näin myös Isakin äiti oli Maria Matintytär Tolpo, joka itse oli kruununnimismiehen tytär. Kaltsilassa Isak ja Ulrika kasvattivat perheensä ja siellä he myös kuolivat, Isak vuonna 1817 ja Ulrika vasta 1853.

Thomas Ekmanin ja Helena Lundborgin perheessä asui vielä 1770-luvulla miehen äiti, leskivaimo Walborg Nilsdotter. Tätä kautta päästään Thomas sukuperän jäljille. Hän nimittäin oli syntynyt silloisen Loimaan, nykyisen Alastaron Tammiaisen kylän Kestin talossa tammikuussa 1740 Walborgin ja hänen toisen puolisonsa, Erik Thomassonin perheeseen. Isä Erik oli tullut Kestin isännäksi naituaan Walborgin, edellisen isännän lesken. Walborgin ja Thomaksen suruksi Erik kuoli jo saman vuoden elokuussa punatautiin. Jotenkin asiat ovat sitten lutviutuneet, koska Thomas pystyi hakeutumaan turkulaiseksi porvariksi. Sukunimensä hän otti kotikylän nimestä.

Thomas Ekman kuoli keväällä 1789 ja leskiäiti Helena Lundborg jäi asumaan Turkuun, missä perhe viimeistään 1760-luvulta alkaen omisti Torikorttelin talon numero 138. Talon nimenä oli ilmeisesti Hoperi tai Noperi. Helenan elämä ei varmaan aina ollut helppoa. Aikuistimisen kynnyksellä hukkuneiden tyttärien kuolema on varmasti ollut raskas taakka kantaa. 1800-luvulle tultaessa Helenan taloudellinen ahdinko koheni yllättävää kautta. Lontoolainen kauppias John Spiekers oli 1770-luvulla testamentin synnyinkaupungilleen. Siinä hän lahjoitti varoja, joilla hankittiin vuosittain viljatynnyreitä turkulaisille köyhille ja sairaille. Åbo Tidning julkaisi vuoden 1807 lahjoitustiedot numerossaan 51, joka ilmestyi kesäkuun 27. päivä.

Tuon listauksen mukaan porvari Ekmanin leski Lena Lundberg, s. 1747 sai yhden tynnyrin "Spiekerska Magazinet" -nimisen, Luostarinkadulla sijainneen talon varastosta keskiviikkona, 22.6.1807.

Listauksesta löytyy kosolti muitakin tuttuja nimiä, kuten viimeisenä ollut entinen porvari Otto Procopeus. Hän oli vänrikki Gabriel P:n ja Johanna Jägerhorn af Storbyn poika, joka oli ollut naimisissa ensin Kristina Tortzenin ja tämän kuoltua Anna Elisabeth Hyvenin kanssa.

Peruukkimaakari Willstedt

Porin kaupungin maistraatti oli 1700-luvun alkupuolella huolissaan kunnollisten käsityöläisten riittävyydestä. Vielä vuonna 1738 tilanne oli sangen köyhä, koko kaupungissa oli vain seitsemän käsityön ammattilaista. Näistä oli kaksi räätäleitä ja lisäksi yksi suutari, peruukintekijä, kirjansitoja, puuseppä ja muurarimestari. Näistä seitsemästä vain muurarimiestari oli ammattimestari. Kaikkien muiden sanotaan olleen "toimissaan sangen heikkoja, niin että ympärillä olevalla maakunnalla oli heistä varsin vähän apua".

Tästä ahdingosta kaupunki pääsi seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja vuonna 1752 voitiin luetteloida jo peräti 39 käsityöläistä. Näiden lisäksi merkittiin ylös heidän yhdeksän oppipoikaansa. 1760-luvulla käsityöläisten määrä kohosi jo yli puolen sadan, joista 32 oli mestareita.

Edellä mainittujen ammattien lisäksi Porista löytyi mm. leipuri, tynnyrintekijä, lasimestari, köydenpunoja, nahkuri ja säämiskänvalmistaja. Tähän tekstiin olen ottanut lähempään tarkasteluun vuonna 1750 syntyneen peruukintekijä Erik Willstedtin, jonka ammattillinen ura osui 1700-luvun loppupuolelle ja 1800-luvun alkuun.

Tämä mies oli inkoolaisen nimismiehen poika ja noin 25 vuoden iässä hän löysi vaimokseen porilaisen "jungfrun", Helena Elisabet Cappströmin. Ylioppilasmatrikkelin mukaan hän saattoi olla turkulaisen vartiomieheb, Henrik Kappströmin ja Anna Stenlundin tytär, mutta kirjallista todistusaineistoa en tähän ole muualta vielä löytänyt. Turussa asui samaan aikaan myös tornivahti Simo Kappström, jonka vaimo Walborg kuoli 47 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1764. Täten myös he voisivat olla Erik Willstedtin appivanhemmat.

Erik Willstedtin ja Helena cappströmin viidestä lapsesta kolme nuorimmaista kuoli pienenä. Esikoispoika Johanin kohtalosta en ole selvillä, kun taas vuonna 1778 syntyneeseen Erikiin törmäsin sattumalta Mustion ruukilla. Eri lähteistä kootun tiedon perusteella ilmenee, että hän opiskeli jo 10 vuoden iässä Porin triviaalikoulussa valmistuen kesällä 1796 ylioppilaaksi. Satakuntalaisen osakunnan jäsenenä hän jatkoi opiskeluaan ja uran ensimmäinen kohokohta lienee ollut pappisvihkimys heinäkuussa 1803. Samana vuonna hänet määrättiin Perttelin pitäjään kappalaisen apulaiseksi, mistä hän kolmisen vuotta myöhemmin siirtyi naapuriin, Kiskoon, sikäläisen kirkkoherran apulaiseksi. Matka jatkui Uudenmaan suuntaan Karjaalle, minne Erikistä leivottiin vt. kirkkoherra 1808. Mustion ruukilla hän pyörähti 1810-luvulla tehtaansaarnaajana. Pyhäjärven Ul kappalainen Erik Willstedtistä tuli 1815 ja varapastori arvon hän sai 1828.

Kuten sanottua, oli Erik Inkoon nimismiehen poika. Poikansa kaima Erik Wilstedt oli naimisissa erään Maria Helena Commanderin kanssa. Miksi sitten Erik juniorista tuli nimenomaan peruukintekijä? Kysymykseen löytyy mielestäni hyvin helppo vastaus. Isä Erik kuoli vuonna 1753 ja neljä vuotta myöhemmin leskivaimo Commander meni uusiin naimisiin helsinkiläisen peruukintekijä Johan Fredrik Bäckmanin kanssa. Oli siis mitä luontevinta, että isäpuoli opetti Erikille ammattinsa saloja ja tätä kautta poika päätyi Poriin taitojaan soveltamaan.

Koska sukunimi Willstedt ei 1700-luvulla ollut mitenkään yleinen Suomessa, tulee mieleen etsiä yhteyksiä Sammatin Myllykylän Lätin talosta lähteen ao. nimisen suvun ja porilaisen käsityöläisemme välillä. Ylioppilasmatrikkeliin ja Sammatin rippikirjoihin nojautuen tuntuisi hyvin vahvasti siltä, että Inkoossa asunut Erik Wilstedt oli Lätin rusthollarin, Olof Nilssonin ja vaimonsa Brita Mårtensdotterin poika. Rippikirjamerkinnän mukaan hän asui vielä vuoden 1733 paikkeilla kotitalossaan, mutta tämän jälkeen ei merkintöjä ole. Täydellistä varmuutta asiasta ei ole, mutta erittäin todennäköistä on tämän Willstedt-sukuhaaran polveutuminen Myllykylän ratsutilalta.

Erik Willstedt nuoremman ja Johanna Lietzenin perheessä oli kolme tytärtä, joista esikoisena Kiskossa syntynyt Johanna lienee kuollut lapsena. Tytär Sofia meni naimisiin kruununnimismies Adolf Printzin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi vuonna 1839 Helene Schjerfbeckin äiti Olga Johanna. Nuorimmainen tyttäristä oli nimeltään Ulrika Johanna ja hän avioitui Tammisaaressa vaikuttaneen kaupunginviskaali Albert Baarmanin kanssa. Ulrika Johannan kasvonpiirteet ovat säilyneet jälkipolville Albert Edelfeltin tehtyä hänestä kolme muotokuvaa. Yksi näistä päätyi myös Sofian tyttärentyttären ihailtavaksi ja Schjerfbeck maalasi postuumisti em. muotokuvien pohjalta oman versionsa Ulrika Johannasta vuonna 1898.

Eräs suku Mutaisten kylästä

Mutaisten kylä sijaitsee Salon kaupungista Teijolle mentäessä juuri ennen Kirjakkalaa. Sen edustalla aukeaa pieni Mutaistenlahti ja Vartsalansaaren voi nähdä helposti. Tätä merenlahtea pitkin pääsee aina Salon keskustaan ja edelleen jokea pitkin Perttelin suuntaan. Kylän sijainti entisen Uskelan pitäjän äärilaidalla on aiheuttanut sekaannuksia aika ajoin. Esimerkiksi Åbo Tidningar -lehdessä arvosteltiin helmikuussa 1824 ilmestynyttä uutta Suomen karttaa, jossa sekä Kirjakkala että Mutainen oli merkitty Perniöön kuuluviksi kyliksi. Toisaalta kun jäljempänä mainittu Anttilan talo myytiin konkurssipesän huutokaupassa kesällä 1888, oli Mutaisten kylä osa Perniötä.

Kylän muodosti 1700-luvulla neljä taloa; Anttila, Jaakkola, Jussila ja Pietilä. Näistä Anttilan talon haltijaksi oli viimeistään vuonna 1755 tullut edellisen isännän poika, Matti Mikonpoika puolisonaan Salonkylän Saksilla syntynyt Liisa Jaakontytär. Matilla ja Liisalla oli kymmenen lasta, joista esikoispoika Mikolle lankesi luonnostaan Mutaisten seuraava isännyys. Mikko kävi hakemassa morsiamen hieman kauempaa, naapurikylä Kirjakkalasta saakka. Maria Petterintytär oli syntynyt Hyvelän talossa ja oli miestään parisen vuotta vanhempi. Marian veli Juho oli muuten naimisissa Mikon siskon, Helenan kanssa.

Mikko tuli Anttilan isännäksi viimeistään vuoden 1773 paikkeilla. Yhdessä Marian kanssa he saivat yhdeksän lasta, joista ainakin kolme kuoli lapsena. Vanhin pojista, Juho, jäi kotitaloaan isännöimään. Nuorempi veli Joosef meni naimisiin Halikon Breidilästä kotoisin olleen Marian kanssa ja 1810-luvulla hänestä tuli sikäläisen Meritalon rälssilampuoti. Meritalon omistivat Armfeldtit eli Joensuun kartanon valtiaat. Tästä sukuhaarasta ovat lähtöisin Breilinit, joista tunnetuimpia ovat kaupunkineuvos Reino B., järjestöneuvos Heimo B. ja teollisuusneuvos Kauko B.

Anttilaan jäänyt Juho löysi vaimonsa Marian, lampuodin tyttären, Kaukvuoren kylän Ylhäisten rälssitilalta. Vuosien 1808-1822 välisenä aikana he saivat Mutaisten kylän Anttilassa kuusi lasta, joista kolme menehtyi hyvin pienenä. Isä Juhon kuoltua vuonna 1837 muutti leski Maria Hakostaron Tuomolaan lapsiensa Juhon, Maria Helenan ja Vilhelmin kanssa. Anttilaan jäi uuden isännän, kemiöläisen Israel Sundströmin rengiksi isä Juhon veli Kustaa (s. 1784). Myös Vilhelm palasi kotitilalleen rengiksi. Kustaa kuoli 1846 ja paria vuotta aiemmin Vilhelm oli lähtenyt Halikkoon. Näin päättyi yhden suvun tarina Anttilan talossa.

Tuomolassa asunut Maria menetti tyttärensä Maria Helenan vuonna 1843 tämän kuoltua lapsivuoteeseen. Vähän myöhemmin poika Juho (s. 1813) muutti pikkuveljensä tavoin Halikkoon, vaikka Salon rippikirjan epämääräiseltä tuntuvan merkinnän mukaan hän olisi kuollut. Haudattujen luettelosta en ole Juhoa löytänyt. Juhon ja Vilhelmin edesottamukset Halikossa ovat myös jääneet tutkimatta.

Lignell -suvusta

Varsinais-Suomessa sijaitsevan Salon Vähä-Pullolan rusthollista sai alkunsa Lignell-suku, jonka jälkeläisistä moni antautui kaupalliselle uralle. Tässä yhteydessä suvun kantaäidiksi voisi ajatella vuosina 1707-1775 elänyttä Anna Nilsdotteria, joka oli kaksi kertaa naimisissa.Ensimmäinen puoliso oli Vähä-Pullolan rusthollari Karl Karlsson, joka kuoli vuoden 1742 keväällä. Tämän jälkeen leski Anna nai Lohjan pitäjän Pullin talon lampuodin pojan, Erik Michelssoni. Salon rippikirjan mukaan Erik oli syntynyt 12.3.1712, mutta Lohjan tuhoutuneet kastettujen luettelot eivät anna mahdollisuutta hänen tarkemman sukuperänsä selvittämiseen.

Näistä kahdesta aviosta syntyi ainakin kuusi lasta. Kahden vanhimman isä oli Karl Karlsson ja nuorempien Erik Michelsson. Esikoispoika Johan jäi kotitalonsa isännäksi avioituen Karjalohjan Saarenpäästä kotoisin olleen Maria Henriksdotterin kanssa. Marialla oli sukusiteitä Saarenpään lisäksi Kourjoen ja Tallaan ratsutiloihin.

Johan Carlssonin ja Maria Henriksdotterin lapsia oli ainakin kolme, joista yksi kuoli lapsena. Vuonna 1771 syntynyt Anna Greta käytti sukunimeä Lignell ja oli naimisissa lasinpuhaltaja Michael Waltzerin kanssa. Tunnettuun lasinpuhaltajasukuun kuulunut Michael työskenteli mm. Someron Åvikin, Pirttikylän ja Perttelin Inkereen lasitehtailla.

Anna Greta Lignellin veli Johan l. Jean Lignell kohosi sitten ruukinkirjanpitäjästä aina ruukinpatruunaksi saakka. Hän nimittäin hallitsi Mustion rautaruukkia 1800-luvun alkuvuosina ja osti myöhemmin mm. Kiikalan Johannislundin lasitehtaan. Viimeksi mainitusta hän joutui luopumaan konkurssihuutokaupan kautta vuoden 1830 tienoilla.

Anna Nilsdotterin ja Erik Michelssonin pojista vanhin oli 1744 syntynyt Nils Lignell, joka vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa kesällä 1769. Tämän jälkeen hän työskenteli kappalaisena ja pitäjänapulaisena mm. Tammelassa ja Janakkalassa. Lopulta hänestä tuli Janakkalan kirkkoherra 1807 ja ao. pitäjässä hän myös kuoli kymmenen vuotta myöhemmin. Nils oli naimisissa Hedvig Sofia Bäckin (i Finland) kanssa.

Nilsiä nelisen vuotta nuorempi veli Abraham Lignell kävi myös Turun katedraalikoulua ja valmistui ylioppilaaksi 1768. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti maanmittaritutkinnon ja tämän virkauran huippu oli nimitys Vaasan läänin komissiomaanmittariksi 1795. Abrahamin puoliso oli Elisabet Sillström Alavudelta.

Veljessarjan nuorimmainen oli Porin kaupunkiin asettunut kauppias Erik Lignell. Vaimonsa Ulrika Charlotta Laningin kanssa hän sai useita lapsia, joista yksi oli myöhemmin Kastelholman kuninkaankartanon vuokraaja ja taloustirehtööri Per Erik Lignell. Per Erik meni toisessa aviossaan naimisiin Elisabet Hoffmanin kanssa ja tästä liitosta syntyivät mm. pojat Pehr August, Karl Oskar ja Nils Konstantin Lignell. Viimeksi mainittu kuoli muutama vuosi ylioppilaaksi tulonsa jälkeen naimattomana. Karl Oskar oli myös ylioppilas ja hän lähti opiskelemaan oikeustieteellisen tiedekuntaan suorittaen "suuremman kameraalitutkinnon" kesällä 1840. Tämän jälkeen hän toimi mm. Mynämäellä kruununvoutina ja kotipitäjässään Sundissa samassa tehtävässä. Hän oli naimisissa Selma Bomanssonin kanssa.

Näistä veljeksistä Pehr August nai sitten Selman sisaren, Fredrika Bomanssonin. Pariskunta asui lähinnä Ahvenanmaalla, missä Pehr August työskenteli kruununnimismiehenä Sundissa ja Saltvikissä. Sundin aikoihin vuonna 1841 pariskunta sai pojan, jolle annettiin nimi August Hugo. Myöhemmin tämä nuori herra tunnettiin pelkästään Hugona ja sukuaan leimaavan yritteliäisyyden myötä hän antautui liike-elämän palvelukseen. Hänet tultiin tuntemaan apteekkarina ja kauppiaana sekä arvostettuna kunnallismiehenä.

Jälkipolville Hugo Lignell on kuitenkin jäänyt mieleen yhteistyöstään apteekkari August Piispasen kanssa.Vuonna 1872 herrat Lignell ja Piispanen ostivat Kuopion Vanhan Apteekin ja perustivat näin itse asiassa kaupungin ensimmäisen apteekin. Tasan 10 vuotta myöhemmin he aloittivat alkoholien maahantuonnin sekä valmistuksen. Ensimmäinen tuote oli oma Mesimarja -likööri, jota Lignell & Piispanen myy vielä 2000-luvullakin. Perinteet ovat Kuopion Koljonniemelle vieläkin pidemmät. Kruununpolttimo nimittäin valmistui nykyisen L&P:n tehdasalueelle jo vuonna 1783.

Kauppamies Katteluksessa

Karjalohjan Katteluksen rusthollin Haavasniemen torpassa syntyi 4.9.1853 poikalapsi, joka sai nimen Kustaa Vilhelm. Hänen vanhempansa olivat torppari Carl Lönnqvist ja Ester Agneta Henrikintytär. Carl oli kotoisin Pohjan pitäjästä ja äiti Ester Suomusjärven Kitulasta. Lönnqvistit oli asuneet Gestarbyn Pekarsilla, jonka

Carl Lönnqvist oli tullut Kattelukseen 29.6.1849 Karjaalta ja paria vuosikymmentä myöhemmin häntä syytettiin käräjillä kapakanpidosta. Tämä episodi oli varmasti kuntalaisten mielessä, kun poika Kustaa Vilhelmin anomusta maakauppaliikkeen pidosta käsiteltiin kuntakokouksessa 21.11.1875.

Pöytäkirjan mukaan keskusteltiin siitä, jos kunta "myöten antaisi vapaatorpparin poika Gustaf Lönnqvistille tilaisuutta harjoittaa maakauppaliikettä Ilmoniemen kylässä. Ajan asiasta väiteltyä, enemmistöllä kumottiin tykkänään mainittu pyyntö, tarkoitettuun paikkaan ilman sitä, että se luultavasti hämmentää jumalanpalvelustakin syystä että se on aivan lähellä kirkkoa mutta myöskin peläten on se turmeleva kasvavaa kansaa koska pikkulasten koulua pidetään samassa huonerivissä, jotka huoneet sanottu koulu puolinaisesti omistaakin."

Näin tuli pyyntö evätyksi Ilmoniemen kylän osalta. Pitäjän muihin osiin Lönnqvistille olisi lupa myönnetty. Niinpä hän keväällä 1876 sai kuin saikin maakaupalleen luvat ja puoti avattiin joulukuun alussa samana vuonna. Kustaa Lönnqvistiä kuvataan yritteliääksi mieheksi. Hän viljeli Ilmoniemen Pussin tilaa vuodesta 1877 vuoteen 1880, jolloin avion kautta muutti Pukkilaan. Aivan kaikkia kaupantekotapoja ei katsottu hyvällä ja niinpä Lönnqvist sai sakot luvattomasta konjakin myynnistä.

Maakauppojen perustaminen oli tuossa vaiheessa melko tuore ilmiö, itseasiassa ne olivat tulleet luvallisiksi vasta vuoden 1859 aikana. Kaupan valikoima ei Lönnqvistillä varmaan ollut nykyihmisen mittapuun mukaan kummoinen. Tarjolla lienee ollut kahvia, sokeria, suolaa, jauhoja sekä joitain taloustavaroita. Varsinaisia aukioloaikoja ei yleensä käytetty, vaan liike oli auki tarvittaessa.

Ikivanhan Katteluksen rusthollin hän osti 4.10.1883 päivätyllä kauppakirjalla, jossa haltuunottopäiväksi tuli marraskuun ensimmäinen mainittua vuotta. Tiedon myynnissä olevasta tilasta hän on varmasti kuullut puskaradion kautta, mutta asiasta julkaistiin pieni ilmoitus Hufvudstadsbladet -lehdessä 17.10.1883. Hän ehosti Katteluksen tilaa ja mm. perkasi tiluksilla ollutta Myllyojaa peltojen kuivattamiseksi. Käräjillekin hän joutui eräästä vanhasta Myllylammen laskua koskevasta jutusta Långvikin eli Pitkälahden kyläläisten kanssa.

1900-luvun alussa Kustaa Vilhelm Lönnqvist muutti vaimonsa Amanda Ulrika Lindenin ja lastensa kanssa Helsinkiin. Siellä hänet mainitaan mm. antiikkikauppiaana. Katteluksen hän oli antanut vuokralle serkulleen, äitinsä siskonpojalle Johan Arvid Kullbergille. Nimen Lönnqvist Kustaa suomensi Laihoksi suurena nimenvaihtopäivänä 12.5.1906. Perheen pojista vuonna 1893 syntynyt Vilho otti tosin alkuperäisen sukunimen takaisin 1920. Kaikkiaan lapsia ehti Karjalohjalla syntyä kymmenen, mutta kuusi heistä kuoli aivan pienenä. Lisäksi poika Sulo hukkui alle 30 vuoden iässä Kruunuvuoren selällä, Helsingin edustalla.