Sana Juteinista

Jaakko Juteini syntyi talonpoikaisperheeseen Hattulan Rahkoilan kylässä vuonna 1781 perheensä kuudenneksi lapseksi. Hänen äitinsä oli Liisa Juhontytär, vuokratilan emäntä. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua Liisa meni naimisiin renkinsä, Juteinin isän Heikki Mikonpojan kanssa. Tämä kuoli vuonna 1790, mutta Liisa lunasti tilan omakseen kahta vuotta myöhemmin.

Jaakko opiskeli Hämeenlinnan triviaalikoulussa, josta hän siirtyi Turun katedraalikouluun. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli Turun akatemiassa teologian oppilaana siirtyen myöhemmin humanistiselle puolelle. Juteini täydensi opiskelijan kapeaa leipää työskentelemällä säätyläisperheissä kotiopettajana.

Vuonna 1810 Jaakko Juteini erosi akatemiasta ilman loppututkintoa. Samoihin aikoihin ilmestyi hänen ensimmäinen teoksensa "Kirjoituksia Jak. Juteinilda", joka oli itseasiassa runokokoelma. Teoksensa avulla Juteini yritti päästä erääseen virkaan, mutta lopulta työpaikka löytyi vasta 1812 Haminan maistraatin väliaikaisena sihteerinä. Hyvin pian hän siirtyi vakituiseen työhön Viipurin kaupungissa, mihin hän tietysti muutti asumaankin.

Viipuriin oli perustettu kirjapaino 1814 ja siellä Juteini painatti seuraavien vuosien aikana kymmeniä eri kirjoja ja runovihkoja. Merkittävä osa niistä ilmestyi suomeksi. Hän vaati teksteissään parempaa asemaa suomen kielelle esittäen samalla kritiikkiä vallitsevia yhteiskuntaoloja vastaan.

vuonna 1826 Jaakko Juteini nai emännöitsijänsä, Katarina Margareta Blankin ostaen perheelleen asunnoksi kivitalon. Perheeseen kuului tosin vain yksi lapsi, poika Joel Jacob.

Kirjojen julkaisun Juteini lopetti 1820-luvun lopulla saatuaan syytteen uskontunnustuksen ja evankelisen opin vastaisista väitteistä. Syynä oli kirja "Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen". Teoksen koko painos oli takavarikoitu ja 1829 kirjat poltettiin roviolla. Lisäksi Juteini joutui maksamaan sakkoja.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana hän jatkoi työtään Viipurin maistraatin sihteerinä ja eläkkeelle jäänti huomioitiin kauppiaskunnan taholta merkittävällä rahalahjoituksella. Tästä uutisoi Sanan Saattaja Wiipurista seuraavaa;


Äskettäin mainitsimme tässä lehdessä, että Magistraatin Sihtieri J. Juteini edesmenneen helmikuun 17 p anottuansa wapautettiin pitkällisestä wirastansa jossa myös hänen elämänsä meno ja waiheet lyhykäisyydessä tiettäwäksi tehtiin, jonka lisäykseksi tällä kertaa ilolla panemme, että Juteini 26 p edesmennyttä kesäkuuta Magistraatissa wastaanotti Läänin kuvernöriltä yhden aiwan kauniisti raketun kansiniekan hopeamaljan, jonka tämän kaupungin Kaupias- ja Porwari-kunta hänelle lahjoitti kiitollisuudensa osoitukseksi hänen pitkällisen ja toimellisen palwelluksensa edestä.

Tämä malja, teetetty Pietarissa lähes 1500 ruplassa, painaa 11 naulaa, on sisältä kullattu ja ulkoa, paitsi muita kaunistuksia, yhdellä puolella warustettu Wiipurin kaupungin waakunalla ja toisella luettaan seurawaiset piirrokset:

Jakob Juteinille Wiipurin kaupungin sihtierille,
26 wuotisista waiwoistansa,
Kaupungin kaupiaskunta.
1840

Mitä hohtawa hopia,
Kuta kulta kiiltäwäinen,
Nepä muuttuvat moneksi,
Muistosi on muuttumaton.

Pöytyän lukkari sai lisää palkkaa

Pöytyän lukkariksi tuli 1750-luvun alkupuolella muuan Matti Matinpoika, joka viimeistään seuraavan vuosikymmenen alussa otti käyttöön sukunimen Tenlund. Matti peri tehtävänsä apeltaan, lukkari Tuomaalta. Vaimo Kaisa Tuomaantytär oli miehensä kanssa suurinpiirtein samanikäinen, molemmat olivat syntyneet 1720-luvun alussa.

Matti Tenlund noudatti työssään vuoden 1686 kirkkolakia, joka määritteli lukkarin taustan mm. seuraavasti; "Luckari pitä samalla muoto Kirckoherrald ja Seuracunnald walittaman; waan ei ilman Tacausmiehiä wastan otettaman. Hänen pitä oleman cunniallisen / uscollisen ja wiriän / Kirjantaitawan / ja taitaman weisata ja kirjoitta / nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita."

Itse työstä taas määrättiin; "murhen pitämän soittamisest ja kläppämisest / cullakin ajallans / laitta Stundikelloja / nijn myös ottaman wisun warin / ja hywin tallella pitämän caickia mitä hänen halduns annettu ja uscottu on,"

Lisäksi lukkarin piti tarvittaessa toimia eräänlaisena juoksupoikana, joka toimitti kirkollisia asiakirjoja kirkkoherralle ja/tai rovastille. Kun päästiin 1800-luvun puolelle, tulivat tehtäväkenttään mukaan mm. rokotukset. Lukkari saattoi tietysti toimia urkurinakin, jos vain seurakunnalla oli ollut varaa hankkia tuollainen arvokas soittopeli.

Vaikka pätevyysvaatimukset olivat selkeät, eivät lukkarit aina edes osanneet lukea tai kirjoittaa kunnolla. Matti Tenlund oli kuitenkin sangen pätevä mies.

Hän nimittäin oli paitsi lukkari niin myös pitäjän kirkkoväärti. Väärti eli kirkonisäntä oli tärkein seurakunnallinen luottamustoimi Suomessa aina 1800-luvun keskivaiheille saakka. Koska kirkko huolehti monista nykyiselle kunnallishallinnolle kuuluvista tehtävistä, oli Matti Tenlund ikään kuin Pöytyän kunnanjohtaja pitäen huolta kirkon omaisuudesta. Kirkkoväärti oli tilivelvollinen kirkonkokoukselle.

Pöytyän kirkkoherra Antti Lizelius johti puhetta vuoden 1761 kirkonkokouksessa, missä käsiteltäväksi tuli mm. seurakunnan vanhimpien muistutus Tenlundin palkkauksessa. Kun hänet oli valittu kirkkoväärtiksi, oli ollut puhetta alkuperäisen palkan korottamisesta mikäli "hän nähdän toimellisesti Kirckovärdin vircaa edes seisovan". Kun seurakunnan vanhimmat olivat havainneet, että Tenlund hoiti luottamustoimensa moitteetta, halusivat he omasta puolesta pitää lupauksensa.

Niinpä Matin palkaksi tuli jatkossa viisi plootua vuodelta, kunhan Lizelius saisi asian esiteltyä päätettäväksi rovastinkäräjillä. Lizelius lupasi itse huolehtia siitä, että Tenlund saisi hyvin ansaitsemansa palkankorotuksen. Samassa hyväntahtoisuuden puuskassa lisättiin unilukkarin kenkärahaan yksi kuparitaalari. Unilukkari oli mies, joka koputteli hereille entisajan pitkien saarnojen aikana unten maille vajonneet seurakuntalaiset.

Posetiivi ja sen soittajat

NAPSAUTA TAUSTAMUSIIKKIA!

Elokuussa 1859 Ilmoitus-Lehti uutisoi tapansa mukaan Kuopion kaupungista yhtä ja toista mielenkiintoista. On hauska miettiä, mitä seuraavan artikkelin kirjoittaja olisi ajatellut vaikkapa Madonnan taannoisesta konsertista Jätkäsaaressa.

"Posetiiwi-hujellusta on nyt kaupungissamme oltu tilaisuudessa kuulla oikein kyllältä. Ulkomaalaiset owat aiwan yksissä tuumin päättäneet käydä Kuopiolaisia ilahuttamassa posetiiwi soitollansa oikein monen ajan edestä; ja kyllä sitä nyt jo on niin paljo kuultukin, ettei kaiketi taas moneen aikaan mieli tehne kuulemaan, sillä menneellä wiikolla soi kaupunkimme kaduilla ja pihoissa näitä soittokoneita ei wähemmän kuin kolme yhtaikaa, ja parahiksi kuin nämät ennättiwät kadota, palkittiin wahinko taas tällä wiikolla kolmella samanlaisella.

Jonkun näiden muassa kulkee mies, joka näyttää kaduilla, posetiiwin soidessa, ruumiinsa wikkelyyttä ja toisen muassa waimo-ihminen, joka somalla laulullansa yhtähywin jokseenkin wiihdyttää kuulian korwia."


Posetiivarit kulkivat 1800-luvulla esimerkiksi markkinoilla soittaen ajan suosittuja kappaleita. Rahaa he saivat myymällä onnenlehtiä, jotka olivat itseasiassa ennustuskortteja. Suomessa esiintyneet posetiivarit tulivat yleensä muista Pohjoismaista. Myöhemmin ilmaantui myös saksalaisia ja jopa italialaisia soittoniekkoja. Esimerkiksi Turun kaupungissa asui jo 1840-luvulla posetiivari Gustaf Wilhelm Bladin, joka oli ilmeisesti saksalaista syntyperää.

Suomalaisten näppäryyttä kädentaidoissa osoitti eräs Kaarle Virtanen, joka asui Messukylässä 1890-luvulla. Hän oli jostain saanut aikanaan päähänsä rakentaa urkuharmonin. Vaikka valmiitakin harmoonien osia oli tuohon aikaan saatavilla, rakensi Kaarle kaiken aivan itse urkupilleistä lähtien. Laitetta kuulemaan päässeet kertoivat, että "sitä ei siedä parsia" - eli laite oli varsin toimiva.

Urkuharmoonin jälkeen innostui Virtanen askartelemaan posetiivin parissa, vaikka ei ollut edes koskaan mokomaa vehjettä käsissään pidellyt. Taitavana käsityöläisenä hän joka tapauksessa sai rakennettua myös luultavasti ensimmäisen, suomalaisen posetiivin, jossa esikuvana oli ns. Ariston -malli (kts. alempi kuva).

Suomen rautateiden ammattilainen

Henrik Theodor Tallqvist, insinoori ja rautatienrakentaja, syntyi Eurajoella toukokuussa 1839. lsä oli kontrahtiprovasti Henrik T. ja äiti Gustava Antoinette Stjernvall. Henrikit kuuluivat Karjalohjan Katteluksen ja Tallaan kylästä lähtöisin olleeseen, laajalle levinneeseen sukuun.

Tultuaan 1858 ylioppilaaksi Henrik Theodor harjoitti 1861—63 opintoja Helsingin teknisessä reaalikoulussa. Vuosien 1868-70 välillä hän osallistui Riihimäen — Pietarin radan rakentamiseen. Kun tämä suururakka valmistui, jäi Tallqvist ratainsinööriksi samalle radalle. Tasta toimestaan hän sai 1874 virkavapautta ja
otti työpäällikkönä osaa Turun— Tampereen— Hameenlinnan radan rakentamiseen.

Tämän jälkeen seurasi kolmen vuoden tauko suomalaisten rautateiden teossa ja Henrik Theodor hyödynsi tämän lähtemällä opiskelemaan ulkomaille. Niinpä hän oli toimelias jäsen siinä komiteassa, joka 1877 tutki edullisimpia tapoja rakentaa rautateitä maassamme. Kaikki tämä antoi pohjan sille, että hänet seuraavana vuonna valittiin Helsingin kaupungininsinööriksi. Vuotta myöhemmin Henrik Theodor oli jo vastaamassa Vaasan radasta piiri-insinöörinä. Kun yli-insinööri Ahlgren joutui luopumaan paikastaan 1881 sairauden vuoksi, tuli Tallqvistista koko ratatyön johtaja. Tässä asemassa hän hoiti myös Oulun ja Savon ratojen vetämistä.

Vuoden 1888 aikana Tallqvist nimitettiin yli-insinööriksi tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitukseen. Hänen johdollaan tehtiin kaikki 1800-luvun lopun yleiset rautatiesuunnitelmat Suomessa.

Henrik Theodor Tallqvist istui Helsingin kaupungin valtuusmiehenä vuodesta 1883 lähtien ja vuosien 1885 sekä 1888 valtiopäivillä hän oli porvarissäädyn jäsenenä. Hän ehti myös säätyhuonevaltuuskunnan puheenjohtajaksi vuodesta 1885 alkaen.

Tallqvist oli naimisissa Emilia Charlotta Palanderin kanssa, jonka vanhemmat olivat Satakunnan tuomiokunnan tuomari Fredrik W. Palander ja hänen toinen vaimonsa Lovisa Gustava Liljenstrand.

Marraskuussa 1892 jätti Henrik Theodor eroanomuksen kivulloisuutensa vuoksi. Aikalaiset pitivät tätä ymmärrettävää, mutta harmillista eronpyyntöä hyvin valitettavana. Saman vuoden kesällä oli edesmennyt tie- ja vesirakennuksen pääjohtaja Thessleff ja Tallqvistia oli jokainen pitänyt ainoana oikeana viran seuraavaksi hoitajaksi.

Vaikka yli-insinööri Tallqvist korotettiin samoihin aikoihin aateliseen säätyyn työuransa ja luottamustoimiensa ansioiden takia, häntä ei valittu pääjohtajaksi. Senaatti oli kylläkin tukenut Tallqvistin nimittämistä, mutta viran sai venäjänkieltä taitanut Ossian Bergbom.

Haapaskosken masuunilta

Pieksämäen maalaiskunnassa sijainnut Haapakosken ruukki perustettiin vuonna 1842 ja se oli toiminnassa yhtäjaksoisesti lähes meidän päiviimme saakka. Jälkipuolella 1800-lukua Haapakosken omisti suurliikemies Nikolai Putilov, jolla oli maassamme omistuksessaan useita muitakin ruukkeja. Ruukki sijaitsee Haapajoen varrella ja sen jäljellä olevat rakennukset ovat ryhmittyneet vanhan masuunin ympärille.

Nykyinen masuunirakennus oli käytössä vuoteen 1904 asti, jolloin se muutettiin vesitorniksi. Sen jälkeen se sai rapistua ja 1983, juuri ennen aiottua korjaustyötä, masuuni romahti osittain. Tämän vuosituhannen alussa rakennelma saatiin vihdoin restauroitua ja katettua sään armoilta hieman suojaan.

Alunperin Haapakoski oli Uudenmaan Skogbyn lisäksi Suomen ainoa kokonaan kivestä rakennettu ranskalaistyyppinen masuuni. Sen perustaminen taustalla oli itäsuomalainen järvimalmiruukkitoiminta. Suomessahan on nostettu järvimalmia jo ylimuistoisista ajoista lähtien. Teolliseksi tämä tuotanto kehittyi Savon ja Itä-Suomen alueella vasta 1800-luvulla.

Tasan 150 vuotta sitten (13.8.1859) kyseinen masuuni koitui kolmen ruukkityöläisen kohtaloksi. Elokuun 13. päivänä 1859 masuuni hajosi kesken kaiken ja sulaa rautaa syöksyi joka puolelle "puolen kolmatta kyynärän korkuisissa laineissa". Sula massa sytytti ensin palamaan maasiuunihuoneen ja sitä kautta tuli levisi joka puolelle ruukkia. Ainoastaan asuinhuoneet jäivät jäljelle.

Kaaoksen keskellä Nils Johan Damm, Johan Eggert Nyberg ja Niilo Janhunen saivat pahoja palovammoja. Seuraavien kolmen neljän päivän aikana kaikki kolme menehtyivät. Juuri neljänkymmenen vuoden ikään ehtinyt Nyberg jätti jälkeensä vaimo Stina Blankin lisäksi ainakin kaksi lasta. Niilo Janhunen taasen oli ollut naimisissa itseään lähes 20 vuotta vanhemman Kaisa Silvastin kanssa kanssa ja tämä avioliitto oli ollut lapseton. Nils Dammin leski oli nilsiäläinen itsellisen tytär Tiina Kuosmanen.

Kuva Museovirasto

Salmen Isotalolta

Suomusjärven Salmen kylän Isotalon nuori isäntä Johan Abramsson haki vaimonsa Stinan Kiskon Jylyn kylän Finnarilta. Sekä sulhanen että morsian olivat molemmat syntyneet vuonna 1787. Johanin vanhemmat olivat Isotalon edellinen isäntä Abram Johansson ja vaimonsa Brita Nilsdotter. Abram ja Brita oli vihitty vuoden 1773 syksyllä. Isännän sukua Isotalossa voidaan jäljittää 1600-luvun puolelle saakka samoin kuin emäntä Britan esivanhempia Sammatin Haarjärven Luttarilla.

Johan Abramssonin puolison, Stinan vanhemmat taasen olivat Jylyn Finnarin isäntä Johan Thomasson ja vaimonsa Lisa Jöransdotter. Lisan sukujuuret johtavat hänen isänäitinsä kautta Karjalohjan Kattelukseen ja liittyvät näin suureen Tallqvist -sukuun.

Johanille ja Stinalle syntyi Isotalossa kolme lasta, Johan (1812), Gustaf Henrik (1821) ja Johanna Christina (1823). Lapsista tytär Johanna menehtyi pienenä, kun taas esikoispoika Johan otti talon hallintaansa isän kuoltua 1844. Kun Johan puolestaan kuoli 40 vuoden iässä helmikuussa 1852, sai nuorempi veli Gustaf Henrik Isotalon omakseen.

Johan Abramssonin perheen elämä ei ainakaan 1820-luvun alussa ollut kovin hyvällä mallilla. Talvella 1824 hänet laitettiin oikeuden päätöksellä holhouksen alaiseksi heikkomielisyyden ja juoppouden takia. Tätä kesti aina hänen kuolemaansa saakka, minkä osoittaa mm. rippikirjan merkintä "in loco".

Gustaf Henrik oli naimisissa Laperlan Isoperheen rusthollarin tyttären, Gustava Berghällin kanssa. Kun Gustaf sitten itse kuoli vuoden 1867 lopulla, meni leski Gustava naimisiin Sammatin Lohilammen Uudentalon rusthollarin ja myös leskenä eläneen Gabriel Enqvistin kanssa. Tosin Isotalon emäntä oli ehtinyt elää jo 17 vuoden ajan leskenä ennen kuin hevosvälskärinäkin paikkakunnalla tunnettu Gabriel vei hänet vihille.


Salmen Isotaloon oli jo 1860-luvun lopulla ehtinyt tulla täysin uusi suku, kun kiskolainen Kristoffer Holmberg otti tämän ikivanhan tilan hallintaansa. Hän oli naimisissa Pusulan Hirvijoelta kotoisin olleen Amalia Enforsin kanssa. Jos mennään tarpeeksi kauas historian hämäriin, oli Kristoffer itseasiassa sukua Gustaf Henrikille. Heidän yhteinen esi-isänsä oli Suomusjärven Arpalahden rusthollari Gudmund Bertilsson, joka syntyi noin 1628 ja kuoli 1701.

Ylötkylän Karan miehiä Turussa

Kiskon Ylötkylän Karan ikivanha maatila on ollut asutettuna ainakin 1500-luvulta lähtien. Pari vuosisataa myöhemmin sieltä kotoisin olevat henkilöt vilahtavat tuon tuostakin erilaisissa asiakirjoissa, varsinkin perinnönjakojen osalta.

Niinpä 1739 Turun kaupungissa esiintyy useita kiskolaisia riidanalaisen pesänjaon yhteydessä, jossa pesän holhoojana on muuan porvari Silli. Riidaksi kehittymässä ollut jako saatiin päättymään siten, että toiset luopuivat perintöoikeudestaan mikäli yksi heistä, Erik Sakarinpoika, ottaisi vaimokseen porvarinleski Kaisa Eerikintyttären. Näin myös tapahtui. Tuore sulhanen ei ollut enää mikään nuori poika, vaan kypsässä 40 vuoden iässä.

Hän otti käyttöön vaimonsa edellisen miehen sukunimen Prusila ja eli tämän tavoin porvarina Turun kaupungissa. Erik menehtyi vain reilun vuoden päästä vihkimisestä ja Kaisa Eerikintytär meni nyt naimisiin Matti Sakarinpojan kanssa. Tämä oli Erikin veli ja kotoisin tietysti Ylötkylän Karalta. Sukulaisuus tulee esiin kiistatta Turun raastuvanoikeuden pöytäkäkirjasta tammikuun 11. päivältä vuodelta 1755. Tuolloin Karan Heikki Sakarinpoika anoo veljenpoikiensa Heikin ja Matin huoltajuutta. Nämä pojat olivat Matin poikia. Myös Matti käytti porvarina nimeä Prusila.


Vilho Selinheimo on tehnyt laajan työn 1920-luvulla selvitellessään turkulaisten porvareitten keskinäisiä suhteita. Hänen vuonna 1925 Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa julkaisema selvitys kertoo Erikin ja Matin jälkeläisten sekä puolisukulaisten kohtaloista seuraavaa;

Brusilan lapsista oli tytär Lisa jo v. 1754 naim. porv. Thomas Tilckasen kanssa; heidän alaikäisen tyttärensä holhoojaksi määrättiin 24/9 1753 porv. Johan Cavonius samalla kun porv. Christer Tympi tuli Matts Brusilan oman tyttären holhoojaksi. - RO:n istunnossa 11/1 1755 anoi Matts Brusila-vainajan veli ratsutilallinen Heikki Sakarinp. Kara Kiskon Yläkylästä saada luokseen ottaa Matts Brusilan kaksi poikaa hänen varhaisemmasta avioliitostaan kahdeksannella vuodellaan olevan pojan Heikin sekä nelivuotisen Matin, jolloin myös puhutaan hänen tyttärestään ensi aviosta, jota kuitenkin nimitetään Katarina Erkintyttäreksi, tarkoittaen tämä kumminkin epäilemättä Matts Brusilan tytärpuolta, minkä nimisestä 21-vuotiaaksi ja naimattomaksi sanotusta tytärpuolestaan puhutaan RO 10/1 1756 ptk., jolloin pojat Henrik ja Matts edelleen sanotaan Matts Brusila-vainajan pojiksi hänen ensim. aviostaan samalla kun myös Tilckasen vaimo mainitaan hänen tytärpuoleksensa. RO 30/3 1761 sanotaan Heikin ja Matin lankomieheksi »porvari Brusila», näht. Johan Moberg-Br. - Epäselvyys asiassa huomattavasti poistuu RO ptk. 22/10 1766 merkinnöistä ja todistajain kuulustelusta, jotka osoittavat, että Kokkolassa vähäistä sitä ennen kuolleen salvumiehen Erik BRUSININ perinnön tavoittelijat porv. Thomas BERLSTENIN l. TIKLASEN vaimo Lisa Erkintytär sekä tämän sisar porv. Johan MOBERGIN (1. BRUSILAN; KO ptk. 9/8 1763) vaimo todellakin olivat - niin kuin vainajakin oli tarkoittanut - hänen lähimmät sukulaisensa, koska heidän äitivainajansa isä oli ollut Erik Brusinin (siis jo varh. mainitun kaup. palv. Matts Martinp. KÄHRÄJÄN pojan) äitivainajan veli ja, koska Brusinin muut sukulaiset olivat ruttovuonna 1710 kuolleet. - Erik Matinp. Kähräjä oli niin muodoin hänkin äitinsä kotitalosta (ja vanhasta sukunimestä Brusiusson ?) muodostanut itselleen sukunimen Brusin. Muutenkin on tämä tapaus tyypillinen esimerkki nimen periytymisestä appien ja vävypoikien, »antecessores matrimonii» ja »successores matrimonii» miesten keskuudessa samoin kuin pöytäkirjain epätarkkuuksiinkin ja virheellisyyksiin nähden.


Karan väkeä oli tosin ollut jo viimeistään 1600-luvun lopulla Turussa. Kämnerioikeuden pöytäkirjasta toukokuulta 1710 selviää, että porvari Jöran Kara oli kuollut samana vuonna ja jättänyt jälkeen poika Johanin. Johan otti käyttöön sukunimen Carelius saaden pappisvihkimyksen maaliskuulla 1720. Hänestä tuli sen jälkeen Perniön pitäjänapulainen. Siellä hän myös kuoli jo kolmen vuoden päästä jättäen jälkeensä leski Maria Flögerin.