Junalla Marttilaan tai Tarvasjoelle

Turun ja Toijalan välinen rautatie valmistui 1876 ja samalla Kyrön asemaseutu sai nopeasti vilinää raitilleen. Aseman kautta kulki viereisen sahan tavaraliikenne, kauppiaat toimittavat hankintansa rautateitse ja matkustavaiset pääsivät nopeasti asioilleen Turkuun tai Loimaalle.

Myös marttilalaiset olivat kovasti toivoneet rautatien vetämistä pitäjänsä läpi. Useissa sanomalehtiartikkeleissa hehkutettiin sitä, kuinka edullista olisi ollut vetää Helsingistä Turkuun kulkevaksi suunniteltu rantarata Salon jälkeen Marttilaan. Paimio ja Piikkiö eivät junaa tarvinneet, sillä näistä pitäjistä pääsi Kuninkaantietä pitkin helposti Turun suuntaan. Puuhamiesten mukaan rautatie pitäisi linjata Salosta Halikon Hajalaan ja sieltä edelleen Kumion kautta Marttilaan. Paimionjoki ylitettäisiin Laurilan ja Prunkilan kylien rajamailla, missä ”jokirannat ovat lantot, mutta kuitenkin kallioperäiset”. Raiteet jatkuisivat Yrjäntilän ja Horisten kautta kohti nykyistä Auran keskustaa, jossa rata liitettäisiin Turku-Toijala osuuteen hieman Aurajoen ylittävästä sillasta länteen.

Näin Marttila ja Tarvasjoki olisivat päässeet osalliseksi siitä vauraudesta, mitä rautateiden katsottiin asemapaikkakunnille tuovan. Kaiken lisäksi radan rakentaminen sinänsä olisi tullut edullisemmaksi, sillä ehdotetulla reitillä olisi ollut vain yksi silta eikä mäkiä juuri lainkaan. Paimionjokeen olisi myös mahdollista rakentaa vesivoimaloita, jotka puolestaan mahdollistaisivat teollisuuden. Tämä loisi seudulle uutta vaurautta ja sitä kautta avarat pellot saataisiin monin verroin hedelmällisemmiksi tehokkaammilla viljelystavoilla.

Edellä kuvaillut ajatukset tulivat ajankohtaiseksi vasta 1890-luvun alkupuolella, kun rantarataa vihdoin ryhdyttiin työstämään. Rusthollari Mikko Vanhatalo Prunkilasta ja kunnallislautakunnan esimies August Afren valittiin esittelemään marttilalaisten toiveita asianomaisille ”kaupungin herroille”. Samalla luvattiin korvata täysimääräisesti ne kulut, joita maanomistajille mahdollisesti tulisi linjauksen tutkimisesta.

Vanhatalon ja Afrenin matka jäi tuloksettomaksi. Rantarata rakennettiin tosin Hajalaan, mutta sieltä reitti vei suoraan Paimion ja Piikkiön kautta maan entiseen pääkaupunkiin. Marttila ja Tarvasjoki jäivät ikiajoiksi osattomiksi tämän kuljetusmuodon eduista

Toki raideliikenne aiheutti myös vaaroja ja onnettomuuksiakin. Eräs näistä olisi varmaan vältetty, jos Marttilan Prunkilassa olisi ollut oma seisake. Nimittäin heinäkuussa 1901 lähti Heikolan Anttilan talon isäntä Juho toimittamaan asioitaan Kyrön asemalle. Kotimatkallaan Tarvasjoen läpi hän putosi hevosrattailtaan ja menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä.

Vuonna 1844 syntynyttä Juhoa jäivät lähinnä kaipaamaan vaimo Maria Justiina, kaksi poikaa, yksi miniä, kaksi lastenlasta, kaksi veljeä ja sisko. Juho oli itse Anttilan poikia, kun taas vaimo Maria Justiinan juuret olivat Huovariston Bromanilla. Molempien sukujuuret olivat hyvin pitkälle marttilalaiset. Tämä avio oli Juholle jo toinen. Ensimmäinen puoliso oli ollut 1870-luvulla kuollut Maria Kristiina, jonka kanssa hänellä oli ainakin kolme poikaa. Jälkimmäisestä liitosta syntyi vielä yksi poika, mutta isän kuollessa neljästä lapsesta oli elossa vain kaksi. Myös Maria Justiina oli ollut aiemmin naimisissa, sillä mennessään vihille Juhon kanssa hän oli ollut leski avioliitosta Laurilan Ylitalon rusthollarin, Kaarle Matinpojan kanssa.

Könduktööri Rautell

Olen kirjoitellut useampaan eri otteeseen Lohjan Roution rusthollista lähteneen Rautell -suvun jälkeläisistä. Tämän suvun lisäksi olen hieman tutkaillut Turun kaupungissa 1700-luvulta lähtien vaikuttaneita Rautelleita, mutta heistä näyttäisi löytyvän yhteyttä Lohjan väkeen. Lisäksi mm. Somerolla ja Suomusjärvellä on ollut sepän ammattiin viittaava sukunimi käytössä.

Kun Historiallinen Sanomalehtiarkisto antoi vinkin Oulussa sata vuotta sitten kuolleesta ylikonduktööri David Rautellista, heräsi kiinnostukseni välittömästi. Lohjan suvun Tenholaan ja Siuntioon siirtyneillä jälkeläisillä oli käytössä tämä etunimi silloin tällöin. Ehkäpä rautateidemme edesmennyt virkamies oli muuttanut pohjoiseen kaupunkiin Uudeltamaalta.

Helsingin Sanomien kuolinilmoituksessa heinäkuulta 1909 hänen kerrotaan syntyneen 3.5.1844, mutta paikkakuntaa ei mainita. Vainajaa oli jäänyt kaipaamaan muiden sukulaisten ja tuttavien lisäksi kaksi poikaa, tytär sekä leski Maria Paananen. Näillä tienoilla ja ilman Oulun rippikirjojen apua ei Davidin sukuperä selviä.

Onneksi saman sanomalehden sivulta kolme löytyy pieni muistokirjoitus David Rautellista. Se tuokin yllättävän lisätiedon vainajan sukuperän selvittämiseen. Ylikonduktööri Rautellin syntymäpäivä olikin ollut jo vuotta aiemmin eli toukokuun kolmantena 1843. Muistokirjoituksen mukaan syntymäpitäjä oli Tuusniemi.

Näin onkin HisKiä avuksi käyttämällä helppoa todeta David Rautellin isän olleen Tuusniemen Juurikkamäen talon nro 16 isäntä Lasse Räsänen ja äidin Cecilia Räsänen. Kummeikseen lapsi oli saanut Kalle Piipon ja Beata Räsäsen. Näin sukuyhteydet Uudellemaalle voi unohtaa, sillä yksikään Lohjan suvun jäsen ei ollut muuttanut missään vaiheessa Savonmaalle.

Maanviljelyskoulun käytyään David palveli tovin Suomen kaartissa pataljoonan varusmestarina. Vuodesta 1873 lähtien hän työskenteli rautateillä toimien ensiksi konduktöörinä toimipaikkanaan Hyvinkää. Oulun radan valmistuttua hän siirtyi Ouluun ja erosi virastaan lopulta vuonna 1903.

Sukunimen Rautell taustalla voisi ajatella olevan hänen työnantajansa, vaikka mitään selvää todistetta tästä ei tiedossani ole. Toimessaan David tunnettiin tunnollisena ja säännöllisenä miehenä, jolla oli paljon ystäviä. Matkustajia kohtaan hänen kerrottiin olleen huomaavaisen, auttavaisen ja kohteliaan.

Kahvinjuonnin vaaroista

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.

Patajärven kappalainen

Heikki Klemetti piti tuleville papeille lukuisia esitelmiä "asian vierestä". Niissä hän lausui huolestumisensa pappissivistyksen alhaisesta tasosta höystäen puhettaan monenmoisin vertauksin ja sanakääntein. Moitteissaan hän alati vihjasi keksimäänsä Patajärven kappalaiseen, joka oli kehnojen pappismiesten vikojen ruumiillistuma.

Peloitukseksi ja ojennukseksi hän sellaisen maalasi "papinsällien" silmien eteen. Patajärven kappalainen oli mies, joka puhuu mitä sylki suuhun tuo, hänen knallinsa vihertää, hän on isoleerattu kaikesta työstä ja pyörii akkain tiellä.

Klemetti toivoi, että se edes tutkisi oman kirkkonsa vanhoja arkistoja löytääkseen kirkkomusiikin aarteita. Erään luentonsa alussa Klemetti kuulutti riemullisesti;

"Olen julkaissut uuden kirjan, jossa olen kertakaikkisesti hylännyt sanan äänijänne ja ottanut käytäntöön sen sijasta sanan äänihuuli, tietäen hyvin, että Patajärven kappalainen saa halvauksen ja viisi lukkaria kuolee päälle."

Hovin torppa

Juvan kartano Tarvasjoella oli vuosisatoja tämän entisen Euran saarnahuonekunnan sydän. Se toi pieneen maaseutupitäjään suuren maailman kaikuja säätyläisten ja sotilasvirkamiesten mukana. Itse tilaa hoitivat monesti lampuodit eli oman aikansa vuokraviljelijät. Kartanon laajat pellot, niityt ja metsät tarvitsivat luonnollisesti runsaasti työvoimaa.

Renkien ja piikojen lisäksi apua saatiin mm. torppareilta. He saivat kartanon mailta pienen maapalasen torppaa ja viljelyksiä varten. Olipa joillain torppareilla lehmä ja muutama kanakin. Torpat toimivat myös kasvavan väestön ja esimerkiksi ikääntyvien sotilaiden eduksi. Niissä asuivat talollisten nuoremmat veljet tai aikuistuvat pojat. Torppien väki saattoi vaihtua tiheään, mutta päinvastaistakin kehitystä on ollut. Saattoipa eräissä tapauksissa syntyä eräänlaisia torpparisukuja, joissa sukupolvesta toiseen pojat seurasivat isiensä jalanjälkiä ja veljet sekä serkut olivat hekin torppareita. Esimerkiksi Karjalohjan eräässä kylässä oli torppia niin paljon, että kansan suussa seutua kutsuttiin torpparikaupungiksi.

Yksi Juvan kartanon torpista oli saanut tavallista komeamman nimen Hovi. Vaikka Tarvasjoella ei pahemmin innostuttu nimien keksimisessä, on muualla Suomessa oltu välillä hyvin mielikuvituksellisia. Mäntsälän Sälinkään kartanon mailta löytyivät mm. Betlehemin, Brasialian, Egyptin, Frankriken ja Mekan torpat. Muita saman pitäjän torppia olivat Englanti, Pariisi, Pelätys ja Meksiko. Yhtä hauskoja, mutta suomalaisempia olivat Sammatin Lihava ja Kohdunpohja.

Reilut 200 vuotta sitten oli Hovin torpparina Juho Juhonpoika, joka oli naimisissa Maria Juhontyttären kanssa. Pariskunta oli asunut Hovilla jo 1780-luvun alkupuolelta lähtien ja esikoistytär Liisa oli syntynyt siellä marraskuussa 1784.

Noin 20 vuoden iässä Liedosta tullut Heikki Mikonpoika vei Liisan vihille. Appensa jälkeen tuli Heikistä Hovin uusi torppari. Kesällä 1822 näki päivänvalon heidän poikansa Heikki, joka ei sitten enää viihtynytkään Hovilla. Aikuisiässä hän lähti rengiksi läheisen Tyllilän Liivin taloon, mistä hän jatkoi matkaansa Euran kylään. Siellä Heikki oli muonatorpparina muutaman hetken, kunnes hän muutti vaimonsa Eevan kanssa Marttilaan.

Sääty-yhteiskunnan portailla nouseminen ei ollut helppoa ja niin vain kävi, että Heikki Heikinpojasta tuli isänsä tavoin torppari. Paikkana oli Laurilan kylän Keskitalon Paltan torppa. Kun Eeva kuoli talvella 1874, meni Heikki pian uudelleen naimisiin marttilalaisen Kustava Mikontyttären kanssa. Nuorin Heikin lapsista syntyi isän ollessa jo 64 vuoden ikäinen.

Suomennettu pöytäkirja kesäkäräjiltä Pieksämäen rahvaan kanssa.

Vuonna 1674 heinäkuun 6, 7 ja 8 päivänä pidettiin tavallisia laillisia kihlakunnan kesäkäräjiä Pieksämäen pitäjän rahvaan kanssa, nimismiehen Pietari Markuksenpojan talossa, kruunun vallesmannin, hyvin uskotun Juhana Croellin ja lautamiehien

Olli Isosen
Lauri Hännisen
Antti Tiihosen
Heikki Väisäsen
Eerik Janhusen
Mikkel Äijäläisen
Matti Vauhkosen
Mikkel Kiiskisen
Heikki Jäppisen
Lauri Pulkkisen
Paavo Janhusen
Antti Janhusen

läsnä ollessa.

Tuomas Jaakonpoika Hänninen syytti Eerik Ylöistä siitä, että hän tahtoo laajentaa tuomiotaan yli sen, mitä siinä myönnytetään ja pyrkii muutaman notkon yli omistamaan jota kuta osaa hänen Kunnonmäessä; pyytäen oikeutta asiasta. Tätä vasten näytti Ylönen tuomionsa, julistettu 1658 tammikuun 26, 27 ja 28 päivänä, jossa tuomitaan Erik Ylönen pitämään sitä niemeä mikä on yhtä maata Särkimäen kanssa ja ne notkot kummallakin puolella, jotka erottavat Hännisen Kunnonmäen yhdeltä ja Eteläahon toiselta puolelta oikeaksi rajaksi ja erotukseksi; anoen saada jäädä oikeuteensa.

Hänninen toi todistamaan silloiset syynimiehet Risto Rahusen, Yrjö Lahikaisen, Esko Virosen ja Heikki Häkkisen, joista ensin mainitut Rahunen ja Lahikainen olivat minun kanssani syynillä, kun minun kihlakunnan tuomion mukaan Antti Tiihosen ja Heikki Väisäsen kanssa lallisesta käskystä piti katsoa ja tutkia heidän riitaa, todistaen, että Eerik Ylöselle tuomittiin Särkimäen alla oleva maapalsta, joka on ainoastaan niemi, ja notko vasemmalla puolella rajaksi, jonka yli hän nyt tahtoo käydä ja riidellä Hänniseltä toista maapalstaa, jonka tunnustuksen ne oikeuden edestä nyt valalla vahvistivat; mutta Vironen ja Häkkinen, jotka eivät olleet katselmuksessa, tunnustivat, että se maapalsta, mikä Ylöselle silloin tuomittiin, on itään päin siitä notkosta, kun rajaksi määrättiin.

Sen tähden pidetään Erik Ylösen kanne Hännistä vastaan mitättömänä ja asianomaiset pysykööt ennen annetussa tuomiossa niin, että Särkimäki jää yhdeksi kuivaksi maapalstaksi.

Ja kun lautakunta todisti, että asianomaiset olivat pyytäneet kihlakunnanoikeuden syyniä, niin tuomitaan Erik Ylönen maksamaan Hänniselle yhteensä 15 taalaria vaskirahaa.

Actum ut supra (päivä ja paikka kuin yllä)

Elias sakarinpoika, manu propria (omalla kädellä)

Lainlukija
(sinetti)


Lähde - Mikkelin Wiikko-Sanomia, nro 40, 1863

Maailman pisin esipolvitaulusto?

Vuonna 1910 amerikkalainen George Edward Congdon julkaisi sukututkimuksellisesti ehkä kaikkien aikojen pisimmän esipolvilinjauksen. Kirjassaan "One Hundred Thirty-eight Generations From Adam" hän osoitti vääjämättä suoran esivanhempain linjan itsestään aina Aatamiin saakka. Tämä teoksen edessä kuka tahansa sukututkija voi tuntea suurta nöyryyttä.

Hera Congdon oli jo aiemmin askarrellut kokoon esipolvilinjauksen Skotlannin keskiaikaisiin kuninkaisiin saakka, mutta nyt joutui "sukulaisten ja ystävien" pyynnöstä julkaisemaan tutkimuksensa uudelleen. Hän kuitenkin päätti tehdä siitä kunnianhimoisemman ja käyttäen eri lähteitä hän onnistui kattamaan koko tunnetun ihmishistorian. George Congdon tosin toteaa esipuheessaan, että hän on tehnyt kirjasensa pelkästä uteliaisuudesta. Hän ei oletakaan lukijan luottavan tekstiin kaikilta osin.

Tarina alkaa siis Aatamista, jolla oli Eevan kanssa pojat Kain ja Abel. Sukua jatkoi Kain, joka tunnetuin seurauksin oli tappanut Abelin. Kainin vanhin poika oli Henok, mutta Georgen esivanhempien linja jatkui Aatamin ja Eevan kolmannesta lapsesta, poika Setistä ja pojanpojastaan Enoksesta. Hämmästyttävää on se, että Enoksen syntyessä isä Set oli jo 105 vuoden ikäinen ja Enos itse 90 -vuotias Kenanin syntyessä. Tämähän nyt ei loppujen lopuksi ollut kovin kummoista, jos ajattelemme vaikka lähisukulaisista Metusalemia!

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on kattava selvitys Aatamin jälkipolvista , joten sen toistaminen kaikilta osin lienee turhaa tässä yhteydessä. Seuraava tunnetumpi henkilö on Noaa, jolla oli pojat Seem, Haam ja Jafet. Näistä viimeksi mainitun pojanpojaksi on vanhoissa irlantilaisissa legendoissa mainittu Baath. Tämä "Cin of Drom Snechtan" mukaan Noaan lapsenlapsella, Magogilla oli kolme poikaa; Baath, Iobath ja Fathachta.

Cin of Drom Snechtaa ei ole sellaisenaan säilynyt, mutta sen sisältö tunnetaan Irlannin historian kirjoittaneen Geoffrey Keating teksteistä. Baath oli skyyttien ensimmäinen kuningas ja hänen poikansa Feinius Farsaidi peri maan isältään. Seuraavat sukupolvet jatkoivat skyyttien kuninkaina, kunnes löydämme Eibhear Gluinfhionnin Pohjois-Afrikkalaisen Getulian kuninkaana.

Aatamista laskettuna 37. sukupolvea edustaa Heremon, joka oli Irlannin järjestyksessä toinen kuningas. Näin Lähi-Idästä oli siirrytty Afrikan kautta Atlannin hyisille rannoille. Näiltä ajoilta on muistona ns. "kohtalon kivi", jota säilytetään nykyisin Westminster Abbeyn kirkossa, kruunajaisissa käytettävän tuolin alla.

Nyt Georgren esivanhemmissa seuraa Irlannin kuninkaita sukupolvi toisensa jälkeen, kunnes 90. polvessa Aatamista lähtien tapaamme Fergus Mor Mac Earcan, Skotlantiin siirtyneen jälkeläisen. Moninaisten vaiheiden jälkeen tapaamme Kenneth Ensimmäisen, joka oli ensimmäinen yhdistetyn skottien ja piktien valtakunnan kuningas. Hänestä Congdon on rekonstruoinut linjauksen Englannin kuninkaaseen, Edvard Ensimmäiseen, joka kuoli 1307 hallittuaan valtakuntaansa 35 vuoden ajan.

Tästä eteenpäin sukujatkumo näyttäisi melko selvältä, sillä Englannin kuningashuoneet on dokumentoitu kattavasti. Siirtolaisten kautta päästään lopulta sukupolvessa 138. George Congdoniin, joka syntyi Illinoisin Watermanissa 25.2.1869.

Jos joku haluaa viihdyttää itseään lukemalla koko tarinan, onnistuu se klikkaamalla oheista herra George Edward Congdonin kuvaa.