Veikko Palomaa

Teosofia on yksi monista uskonnollisista liikkeistä. Kirjailija ja toimittaja Veikko Palomaa oli tärkein yksittäinen henkilö, joka levitti tätä maailmankatsomusta työväenliikkeen keskuuteen 1900-luvun alkupuolella. Hän oli käynyt Turun klassista lyseota kevääseen 1889, mutta joutui eromaan oppilaitoksesta tunnustettuaan olevansa aviottoman lapsen isä.

Veikko eli alun perin Kustaa Viktor Vahlsten toimi tämän jälkeen kiertelevänä kirjakauppiaana ja mm. sahatyöläisenä. Hän otti 1891 baptistisen kasteen ryhtyen Turun baptistien suomenkielisen saarnakoulun opettajaksi. Palomaa osoittautui hyvin omintakeiseksi ajattelijaksi ajautuen vähitellen teosofian pariin Pekka Ervastin ja Jean Boldtin Uusi Aika -lehden innoittamana. Kuultuaan ensin mainitun esitelmän alkoi Veikko Palomaa pitämään omia teosofisia esitelmiään Helsingin Sörnäisten työväenyhdistyksen tiloissa.

Loppuelämänsä Palomaa omisti teosofialle tienaten leipänsä toimittaja, kirjailijana sekä suomentajana.

Monissa lähteissä Kustaa Viktorin, joka suomensi nimensä vuonna 1907, sanotaan syntyneen 28.2.1865 Sauvossa suutari Hemming Vahlstenin ja Helena Wallin lapsena. Tosiasiassa hän lienee syntynyt Paimiossa 7.3.1865, minne perhe oli muuttanut Angelniemeltä. Kustaa Viktorin kastetta ei tosin löydy sen kummemmin Angelniemen, Paimion kuin Sauvonkaan kirkollisista dokumenteista. Paimion isä Hemming on merkitty irtolaisten joukkoon, joka kuitenkin teki työkseen suutarin ja satulasepän hommia.

Heikki Hemming Vahlsten oli syntynyt elokuussa 1829 Marttilan Ruskolaisten kylän Tyyrin talon Hurtilan torpassa. Hänen sukujuurensa ovat sekä isän että äidin puolelta vahvasti Marttilassa. Ensimmäisen avioliittonsa Heikki Hemming solmi 1854 Justiina Heikintyttären kanssa, joka oli kotoisin Karinaisten kylän Tilkaisten rusthollin Töngön torpasta. Justiina menehtyi kolmisen vuotta myöhemmin jättäen jälkeensä tytär Vilhelmiinan, jota Paimion rippikirjoissa mainitaan heikkomieliseksi.

Suutari Vahlsten otti uuden puolison Marttilan Pappilan mailla syntyneestä Helena Kaarlentytär Wallista. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, jotka kaikki olivat poikia. Perhe vietti hyvin liikkuvaa elämää, sillä näistä veljeksistä vanhin, Kaarle, syntyi Ypäjällä, Kustaa Viktor ja Juho Oskar Paimiossa sekä kuopus Frans Vilhelm Raisiossa. Viimeksi mainitussa pitäjässä Vahlstenit asuivat vuosina 1872-1875, kunnes palasivat takaisin Paimioon.

Kustaa Viktor eli myöhempi Veikko Palomaa meni 1893 naimisiin torpparin tytär Hedvig Sofia Korpisen kanssa. Tästä avioliitosta syntyivät sympaattiset nimet saaneet lapset Hellä, Siviä, Vieno Helinä, Oiva Aate, Ihanne, Aine Gustaf ja Aine. Heidän lisäkseen vireälle miehellämme oli viisi aviotonta lasta; Rauha (k. lapsena), Rauha, Arvo Kaino Veli ja Pieni Muisto. Pienokaisten nimet kuvastavat erinomaisesti hänen maailmankatsomustaan. Toisaalta Palomaa tuli tunnetuksi suhtautumisestaan ajan sukupuolimoraaliin. Hän esitti Työmies -lehdessä kesällä 1902 ajatuksen avioliitottomasta yhteiskunnasta. Yksiavioisuus oli hänen Palomaan mielestä luonnotonta. Sen sijasta piti suosia "vuoroviljelystä" ja "ristisiitosta". Niinpä vaimon muutettua pois yhteisestä kodista Palomaa otti luokseen emännöitsijän, joka sitten synnytti em. aviottomista lapsista kolme.

Somerojan uhrilähteeltä

Kivikautinen Tarvasjoki

Kerppolan kivikautinen asuinpaikka suurin piirtein
vastapäätä mäntyä tien toisella puolella

Tarvasjoen pitäjä ei juuri pääse kehumaan runsailla esihistoriallisilla löydöillä. Kunnasta löytyy ainoastaan muutama asuinpaikka sekä yksi mahdollinen hautaröykkiö. Tästä viimeksi mainitusta ei ole tehty tarkempaa ajoitusta, vaan Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa pieni, laakea kivikasa on merkitty määreellä esihistoriallinen. Koska kaivauksia ei ole koskaan tehty, on kohteen ajallinen määrittäminen mahdotonta.

Mahdollinen hautaröykkiö tunnetaan nimellä Mustassuo ja se liittyy viereiseen Mesilän kivikautiseen asuinpaikkaan. Nämä kaksi kohdetta on aikaisemmin tunnettu Mustassuon muinaisjäännösalueena, johon lisäksi kuulunut toinen kivikauden asuinpaikka, Jokela. Kaikki kolme sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä toisistaan Tarvasjoelta Paimioon menevän tien sekä Turku-Hämeenlinna tien välisessä maastossa. Hämeenlinnan suunnassa on vielä yksi samalle ajanjaksolle määritelty paikka, Nummela, joka sijaitsee samannimisen talon pihapiirissä, Paimionjoesta 200 metriä koilliseen.

Paimionjoen toiselta puolelta tunnetaan vain kaksi kohdetta; Euran koulun ja Kerppolan kivikautiset asuinpaikat. Vanhempi koulurakennuksista sijaitsee pienen mäen harjanteella ja sen eteläpuolella on hiekkainen rinne. Paikka määriteltiin 70-luvun alkupuolella, mutta nykyisin se on tuhoutunut kokonaan rakennusten ja pihatöiden takia.

Kirkonkylästä Liedonperään menevän tien varrella on sitten viimeinen Tarvasjoen viidestä kivikautisesta asuinpaikasta. Kahden metsäalueen väliin jäävältä, hiekkaisella peltomaalta on vuoden 1973 inventoinnissa huomattu jäänteitä esivanhempiemme toiminnasta. Mahdolliset fragmentit näistä muinaisista pitäjän asukkaista ovat melko olemattomia, joten ohikulkija kiinnittänee mieluummin huomionsa tien toisella puolella sijaitsevaan kookkaaseen mäntyyn. Se on toinen Tarvasjoen kahdesta rauhoitetusta puusta. Vielä komeampi mänty kasvaa muutamia saman tien varrella, muutama kilometri Liedon Yliskulmalle päin mentäessä Jauholan kylässä.

Jatulintarha

Ähtärin rippikirjaa 1780-luvulta

Jatulintarhoja eli labyrintin tapaisia kivimuodostelmia tavataan siellä täällä pitkin Suomen rannikkoa. Ne on ladottu noin kahden tai kolmen nyrkin kokoisista kivistä, jotka sitten muodostavat kehämäisiä sokkeloita. Historioitsija J. Aspelin selvitti näiden historiaa jo vuonna 1877 ilmestyneessä artikkelissaan. Hänen mukaansa kansanperinne kertoi niitä tehdyn pelkästään ajanvietteeksi.




Tämä sinänsä oivallinen selitys on kuitenkin siinä mielessä kummallinen, että jatulintarhoja esiintyy vain saaristossa ja rannikoilla, harvemmin missään muualla. Toinen seikka, mihin Aspelin kiinnittää huomionsa, on hieman yllättävä. Jatulintarhoja löytyi nimittäin myös 1840-luvun Helsingin ala-alkeiskoulun oppilaiden piirustuksien joukosta. Nämä pikkupoikien labyrintit muistuttavat hämmästyttävän paljon mm. Porvoon saaristosta tai Suomenlahden Viirisaarelta löytyneitä latomuksia. Sama aihe on myös muutamissa pronssikaudelle ajoitetuissa koristeaiheissa, kuten oheisista kuvista selviää.

Koulupojan piirros Helsingin
ala-alkeiskoulusta 1840-luvulta

Ruotsin puolella sama kuvio tunnetaan "neitsyttanssina", jungfrudans. Tämä olisi tapahtunut siten, että morsian seisoi labyrintin keskellä ja sulhanen kiersi kehää. Heidän välilleen oli solmittu nyöri, joka ei saanut koskettaa maata. Morsiamen piti pyörimällä säädellä narun pituus sopivaksi. Tämä voisi kuvastaa pakanallista hedelmällisyysriittiä, mutta mitään todisteita kuvatusta tanssista ei ole ainakaan Suomen osalta olemassa.


Jatulintarhat on tehty keskiajalla tai jo tätä ennen osan ollessa esihistoriallisia. Kansantarut kertovat niiden olevan jättiläisten teitä, jotka olivat jatuli-jättiläisten tekemiä.




Hauskana löytönä M.A. Eronen lähetti minulle Suku-uutisten FB-sivujen kautta tiedon Ähtärin rippikirjasta löytyvästä "jatulintarhasta". Kuvion alle on joku Markus (sukunimi epäselvä) kirjoittanut nimensä, joten kuvio lienee huomattavasti vanhempaa perua kuin 1700-luvun lopulta peräisin oleva rippikirja itsessään.

Genos 2/2012

Vuoden toinen Genos-lehti ilmestyi tällä viikolla. Tämä jokaisen sukututkijan perusvarastoon kuuluva aviisi on ehtinyt jo 83. vuosikertaansa nykymuodossaan. On nimittäin erittäin harvinaista, että pieni kosmeettisia muutoksia lukuunottamatta joku aikakauslehti pysyy useita vuosikymmeniä samassa kuosissa. Jatkossa on kuulemma lupa odottaa hieman muutoksia, mutta nautitaan nyt tästä uusimmasta versiosta ihan näin.

Pääartikkeleina ovat tällä kertaa Maija Ojalan "Tuntematon käsityöläinen", Hilding Klingenbergin "Uppgiftsfördelningen och utbildningen inom den äldre militärmedicinen i Sverige och Finland" ja Andrei Kalinitchevin "Inkeriläinen perhe ja Inkerin väestön rakenne 1880-luvulla". Lisäksi Veli Pekka Toropainen tekee selkoa Tammelan ja Someron manttaaliveroista vapautetuista henkilöistä vuodelta 1727. Pääkirjoituksessaan Tiina Miettinen käsittelee lehden kansikuvassa komeilevaa Suvivirttä. Vaikka en hänen lopputulemaansa asiasta jaa, on itse teksti luonnollisesti korkeatasoista.

Sama pätee koko Genokseen. Kun yksi jos toinenkin aikakauslehti ryömii yli siitä, missä rima on matalin, vanhat konkarit Genos ja toinen suosikkini Parnasso, pitävät laadun lippua korkealla. Vaikka yksikään tämän lehden artikkeleista ei osu omiin mielenkiintoni kohteisiin, tulen visusti tallettamaan lehden sekä paperiversiona että digitoituna versiona. Jos jotain olen viimeisen neljännesvuosisadan aikana oppinut, niin sen, että jossain vaiheessa tutkimuksia on aina pakko turvautua vanhoihin Genoksiin. Niissä on käsitelty niin valtavaa määrää suomalaisia sukuja sekä historiaan liittyviä yleisempiä asioita, että lähes joka kerta löydän jotain tarpeellista. Kun lehti on lisäksi tieteellinen julkaisu, ovat sen lähdeviitteet aina olleet erinomaiset. Niiden pitäisi opettaa itsellenikin viitteiden käytön tärkeyttä, mutta taidan olla siihen aivan liian laiska! Minua ei siis kannata matkia tässä asiassa - jos nyt missään muussakaan - mutta aloittelevankin tutkijan pitäisi ymmärtää lähteiden merkitsemisen tärkeys.

Genos-lehti tulee automaattisesti kaikille Suomen Sukututkimusseuran jäsenille, joten huomioithan osoitelapussa olevat merkinnät. Niistä selviää käyttäjätunnukset ja salasanat tiettyihin seuran nettipalveluihin, joista löytää yleensä tarkempaa tietoa Suku Forumilta.

Muisto Naantalista

Katunäkymä Naantalista heinäkuussa 2012

Ruotsalainen herra Hulphers käväisi Naantalissa elokuussa 1760. Hän kirjasi matkansa muistot talteen, jotka sitten G. E. Leinberg julkaisi.


Hulpsersin muistiinpanoista käy ilmi, että Naantalissa oli tuolloin noin 700 asukasta. Heistä peräti 110 oli porvareita ja 30 leskiä. Kadut olivat kapeita ja huonosti kivettyjä. Pitkiä katuja oli vain kaksi ja avoimia toreja yksi.

Ammattikäsityöläisiä mainitaan kolme; lasimestari, liinankutoja ja räätäli. Muotikauppiaita oli yksi, mutta tämä ei ollut yhteydessä Naantalin vetovoimaan kotiteollisuuden ja kaupan suhteen. Villasukkia tiedettiin kudottavan vuodessa huimat 26,000 paria, jotka yleensä myydään Tukholmassa 14 killingin hintaan. Kutomisen osallistui koko perhe eikä ollut harvinaista nähdä asukkaita kaduilla kudin kädessään.

Tuulimyllyjä Naantalissa oli 19 kappaletta, joka oli vaatimaton määrä Turun 300 myllyn rinnalla.

Pormestarin nimi oli Bånge ja hänen liitettiin seuraava värssy;

"Porvarit, porvarit kokkon kokko
tätä katu, tätä katu tän tän tän?

Joka tämän markkinarauhan rikko
saa kakskymment taalari hoppiaraha sakko.

Annettu ulos raatihuoneella, Pormestari Ponkki,
joka istu sillall' ja onkki."

Toinen hauska muisto historiallisesta Naantalista on seuraava runo;

Naantalin ämmät kutoo sukkaa,
Naantalin äijät seulovat tuhkaa,
Naantalin portit on kallallas,
Naantalin nurkkakivet vallallas

Kuninkaantiellä

Piikkiössä sijainnut Tuorlan kartano mainitaan jo keskiajalla kirkolle kuuluneena tilana, jonka Kustaa Vaasa sitten näppärästi palautti kruunun haltuun. Eräs kuuluisimmista läänityksen saajista Tuorlassa oli Turun piispa Paavali Juusten. Myöhempinä aikoina Tuorlan omistivat mm. Horn-, von Willebrand- ja Svinhufvud-suvut. Monet kartanon vieläkin käytössä olevista rakennuksista syntyivät vuosien 1776-1811 välisenä aikana, jolloin omistajina oli Bremerien kauppiassuku Turusta. Upporikkaisiin porvarisukuun kuului myös kirjailija Fredrika Bremer, joka vietti ensimmäiset neljä elinvuottaan Tuorlassa.


Nykyisellään Tuorlan omistaa Suomen valtio, jolla on siellä maanviljelykseen, puutarhanhoitoon ja floristiikkaan keskittynyt oppilaitos. Kesäisin siellä toimii myös majatalo eikä sovi unohtaa naapurissa olevaa Turun Yliopiston tähtitornia.

Tuorlan läpi kulkee ikivanha Turun ja Viipurin välisen Kuninkaantien linjaus. Turusta päin tuleva kulkija voi muutama kymmenen metriä Tuorlan ohi käveltyään huomata matkaavansa syvälle menneisyyteen. Tie muuttuu vähitellen pelkäksi metsäpoluksi, joka muistuttaa todennäköisesti melko lailla sitä näkymää, mikä kohtasi esimerkiksi 1700-luvulla Kuninkaantietä vaeltanutta matkaajaa.

Tien varrella on edelleen pystyssä kivisiä kaidepaasia ja löytyipä tarkkaan katsoessa yksi siltarumpukin - tosin tulkintani tästä oheisessa kuvassa olevasta rakenteesta on täysin omani.