Ruskon kirkolta

Ruskon kirkko kirjoittajan kuvaamana 31.7.2011

Tarinan mukaan, kun Rusko ja Vahto olivat vielä samaa pitäjää, tuli eteläpään eli Ruskon ja pohjoisen Vahdon miehille riitaa kirkon rakennuspaikasta. Sekä ruskolaisilla että vahtolaisilla oli valittuna oma paikkansa. Kun asiasta ei muuten päästy yksimielisyyteen, päätettiin kummastakin paikasta lähettää soraa näytteeksi kuninkaalle, joka sitten saisi tehdä lopullisen ratkaisun.

Ruskon miehet pelkäsivät kuitenkin, että vahtolaisten hiekka olisi parempaa ja vaihtoivat salaa pussien sisällön. Heidän epäilyksensä ei ollut lainkaan aiheeton, sillä tällä petoksellaan ruskolaiset voittivat riidan saaden kirkon omaan kyläänsä.

Käytännössä ympyrä on jo sulkeutunut vuoden 2009 alussa, sillä tuolloin Rusko ja Vahto jälleen yhdistettiin yhdeksi pitäjäksi - tosin ilman petoksia ja vilppejä.

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali tietää kertoa Ruskon kirkosta seurmm. aavaa;

Kivikirkko, keskiaikainen. Korkealla mäellä, keskiaikaisen asiakirjan mukaan "in monte Ruscho" sijaitseva Ruskon kivikirkko kuuluu Suomen pienimpiin. Kirkossa on säilynyt kaksi keskiaikaista tiilestä muurattua alttaria, itäseinään muurattu pääalttari sekä pohjoisseinustalla sakaristoon johtavan oviaukon itäpuolella sivualttari, todennäköisesti Maria-alttari, joka toimii saarnastuolin jalustana.

Vahdon kirkon osalta voidaan todeta aivan muuta, sillä pohjoispään kylät saivat vasta paljon myöhemmin eli vuonna 1638 oman seurakuntansa. Tuolloin Vahdosta tehtiin Ruskon saarnahuonekunta ja Evert Hornin leski Margareta Flincke antoi sille oman talon Kierikkalan kylästä. Vuonna 1688 saatiin aikaiseksi oma puukirkko, joka sitten purettiin nykyisen kirkon rakentamisen aikaan. Vahdon edelleen käytössä oleva puinen pitkäkirkko valmistui 1804, joten Ruskoon verrattuna kyse on hyvin nuoresta rakennuksesta.

Isokyrön viimeinen mestattu nainen

Kansantarinoiden mukaan Isokyrön viimeinen mestattu nainen oli Vendla Petterintytär, joka sai tuomionsa lapsenmurhasta. Seppälän Suomalaisen Jaakko Matinpoika oli nainut piika Vendlan kesäkuun lopulla 1757 ja yhteinen lapsi Matti syntyi jo seuraavan vuoden tammikuussa.

Pikkuinen Matti ei ehtinyt elää montaa aikaa, sillä oma äiti tappoi hänet syystä tai toisesta vuonna 1761. Tuossa vaiheessa perhe asui Isokylän Sepän talossa. Tästä teostaan Vendla tuomittiin teilattavaksi. Toisin sanoen pyövelin piti katkaista ensin hänen kaulansa, jonka jälkeen ruumis poltettaisiin roviolla.

Tuomion pantiin täytäntöön tammikuun 30. päivänä vuonna 1765. Virkavalta ilmoitti, että lapsia ei mestauspaikalla suvattaisi. Niinpä eräät poikaviikarit kiipesivät lähistön puihin seuraamaan julmaa toimitusta. Paikka oli erään pienen mäen päällä ja sinne mennessään Vendla sai luvan laulaa. Hän virittikin pienen virren säkeen. Kun mestaaja teki kirveellään työnsä, tippui pyörtyneitä poikia puista toinen toisensa jälkeen.




Lähteenä Isokyrön rippikirjat sekä Lauri Simonsuuren toimittamana "Kotiseudun tarinoita", SKS 2006

Pappissuku Heintzius

Sihteeri Herman Gustaf Heintzius ja hänen vaimonsa
Ulrika Lovisa Kyander oli suvunviimeinen vesa Putkisalossa

1600- ja 1700-luvuilla eli Viipurissa ja Itä-Suomessa Heintzius –nimisiä henkilöitä. Jääsken kirkkoherra Paulus Matthiae Heintzius oli todennäköisesti Savitaipaleen kirkkoherran, Michael Matthiae Heintziuksen veli. Heillä oli vielä sisko Elisabet, joka avioliitossaan viipurilaisen räätäli Jakob Erikinpojan kanssa tuli Krogius- ja Edelheim-sukujen kantaäidiksi.

Vanhojen lähdetietojen mukaan oli näiden Heintziusten isoisä kerimäkiläinen talonpoika nimeltään Hintsanen. Kerimäen tieto voi hyvinkin olla totta, sillä siellä esiintyi 1600-luvun alussa nimi Hintsainen. Saman lähteen mukaan kerimäkeläisellä Hintsasella oli poika Mattias, Heintziusten isä, joka viipurilainen kauppias. Viipurilaisissa aikalaislähteissä ei kuitenkaan mainita yhtään yhtään kauppias Mattias Hintsasta (kylläkin eräs Henrik Jönsinpoika Hintsainen), mutta on mahdollista, että Mattias ei vain käyttänyt sukunimeään, tai että se lähteissä on korvattu jollain korkonimellä.

Paulus tuli ylioppilaaksi Turussa 29.7.1667 ja hän oli stipendiaatti 1669-75. Hänen virkauransa alkoi Viipurin koulun rehtorina; maisteriksi hän tuli 27.7.1677. Jääsken kirkkoherrana hänet mainittiin 1680 ja hän omisti myös talon Viipurissa. Pauluksen ensimmäinen puoliso oli Anna Rohiana (k. 1697), toinen Katarina Harnesksköld ja kolmas Elisabet Pratana. Anna Rohianan vanhemmat olivat Ruokolahden kirkkoherra (1663-73) Olaus Rohianus ja Katarina Hansintytär. Näin ollen myös Annan juuret olivat Viipurissa, sillä Rohianusten kantaisä oli viipurilainen raatimies Mikael Rouhiainen; muita pappis-Rohianuksia olivat ainakin Koiviston kirkkoherra Simon Mickelsson Rohianus ja Viipurin luostarikirkon kappalainen eli diakoni 1690-94 Johan Rohianus. Paulus kuoli 7.5.1705. Hänellä ja Annalla oli lapset:

1.    Anna Heintzia, 1683-1760, omisti talon Jäsken Kirvussa, pso. Kirvun kappalainen Kristoffer Bonsdorff.
2.    Mikael Heintzius, todenn. sama kuin Ilomantsin kappalainen 1728, 1734.
3.    Johan Heintzius, s. 1690.
4.    Kristina Heintzia, s. 1692.
5.    Elisabet Heintzia, 1694-1744, pso. Käkisalmen rehtori Gustav Solitander.
6.    Paul Heintzius, 1695-1760, sotilas, adjuntantti, pso. Märta Harnesksköld.
7.    Maria Heintzia, 1696-1760, 1.pso. sortavalainen kauppias Erik Ambrosin, 2.pso. vääpeli Mikael Swartz.
8.    ?Karl, adjutantti.

Suku sai avioliiton myötä 1700-luvun alussa Rantasalmen Putkisalon ratsutilan, jossa se eleli 1820-luvulle asti. Suku levittäytyi samanaikaisesti pitkin Savoa, mutta kaikki nimilinjat olivat kuitenkin kuolleet vuoteen 1908 mennessä.

Hieman von Glan -suvusta

Von Glan –suvun Ruotsin ja sittemmin Suomen sukuhaaran kantaisä oli todennäköisesti se Gerhard von Glan, joka eli Ruotsissa 1600-luvun alussa. Muuta hänestä ei sitten tiedetäkään. Nimestään päätellen hän oli saksalaiselta kielialueelta.

Tukholmalainen siltainspehtori Joachim von Glan, k. 1686, oli ilmeisesti edellä mainitun Gerhardin poika. Joachimin toinen vaimo oli Anna Wickmanintytär, 1636-99, jonka vanhemmat olivat Tukholman leipurikillan oltermanni Wickman Corneliuksenpoika ja tämän toinen puoliso Maria Stefanintytär. Joachimilla ja Annalla oli ainakin kaksi lasta. Giert von Glan oli luutnantti, asui Helsingissä ja oli ilmeisesti vielä 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen ratsurykmentin palveluksessa. Joachim von Glan oli Tukholman kaupunginkasööri.

Joachim von Glan, 1664-96, oli Tukholman kaupunginkasööri, joka meni 1689 naimisiin Vendela Springerion kanssa. Joachimin kuoltua avioitui Vendela toistamiseen, hänen toiseksi miehekseen tuli kirjanpitäjä Wickman Antoni. Joachimilla ja Vendelalla oli poika Joachim, 1696-1778.

***

Isänsä ja isoisänsä etunimen saanut Joachim von Glan, s. 14.4.1696, kirjattiin Tukholman saksalaisen koulun oppilaaksi 1708. Sitä hän kävi kolme vuotta, jonka jälkeen hän oli toiset kolme vuotta Strängnäsin lukiossa ja tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1714. Pappisvihkimyksen hän sai Tukholmassa 15.10. 1718 ja sitten Joachim määrättiin pataljoonan saarnaajaksi Dal-rykmenttiin, joka osallistui Norjan-sotaan.

Näihin aikoihin, 18.12.1718, Joachim avioitui Tukholman Klaran seurakunnassa. Puoliso oli 1692 syntynyt Juliana Feif. Seuraavan vuoden alkupuolella Joachim otti toimen saarnajana valtaneuvos Magnus Julius De la Gardien luona. Keväällä 1720 hän vaihtoi työnantajaa. Uusi oli Carl Gustaf Armfelt, jonka poikien kotiopettajana Joachim samalla oli.

Päivämäärällä 7.7.1722 sai Joachim määräyskirjeen Uudenmaan rykmentin rykmentinsaarnaajan toimeen. Saarnaajan puustelli, virka-asunto, oli silloin ilmeisesti Sammatin Haarjärven talo, sillä kaksi Joachimin ja Julianan lapsista syntyi siellä. Suomessa ehti pariskunnalle syntyä seitsemän lasta Ruotsissa syntyneiden kahden lisäksi, ennen kuin Juliana kuoli Helsingissä 8.6.1732. Joachim jäi kuuden lapsen yksinhuoltajaksi (kolme oli kuollut pieninä), vanhin oli iältään 12 ja nuorin 3 vuotta.


Viitteitä ja lisätietoja;

Perhe- ja yleistiedot: Werner W:son Wickström, Tenalagrenen av släkten von Glan, Genos 14 (1943), s. 120-124.

Glan-nimisiä paikkoja Saksassa on mm. Hannoverin lähellä sijaitseva Glahn, Osnabrückin lähellä sijaitseva Glandorf, Glan-Münchweiler Kaisernslauternin lähellä sekä Reinin sivujoki Glan. Hannoverin Hoyan kreivikunnasta oli lähtöisin myös eräs aatelissuku von Glan. Annemarie ja Arthur von Glahn (www.ziegner.de sivu 14; 15.10.2002) tekivät 1959 mielenkiintoisen selvityksen eräästä varhaisesta von Glan(er) – nimisestä suvusta:

Polvi 1. Bernhard von Glaner, eli n. 1486, pso. Margarete von Knesebeck Braunschweigistä, lapsi Joachim (polvi 2).

Polvi 2. Joachim von Glaner, Hannoverin Rothenburgin linnapäällikkö 1550, pso. Anna von Issendorf, lapsi Joachim (polvi 3).

Polvi 3. Joachim von Glan eli Jodocus Glaneus, teologian tohtori Jeverissä, pso. 1566 Meta Sibrandi, Bremenin professorin Lubbertus Sibrandin tytär, lapset: Dotothea 1571, Lubbertus, Henricus 1568-71, Jodocus 1574-75, Margaretha 1576, Gerloff 1579-80, Johannes 1582 sekä Gerhardus 1583-85.

Sen ajan niukasta asiakirjamäärästä johtuen ei Ruotsin sukuhaaraa tietenkään enää saa liittettyä näihin saksalaisiin, mutta ihmeelliseltä tuntuisi, että sekä Saksassa ja Ruotsi-Suomessa olisi elänyt kaksi erillistä von Glan-sukua, joissa molemmissa esiintyi suhteellisen harvinainen etunimi Joachim vähintään kolmessa polvessa.

Wickström 1943, s. 120-124. Lähes kaikki tiedot Joachimista n. vuoteen 1720 asti sekä hänen lastensa synty- ja kuolinpäivistä perustuvat perhe-Raamatun käsinkirjoitettuihin merkintöihin. Raamatun omistaa nykyään Anne-Marie Thodén Turussa. Perheen Tenholan ajoista mm.: Oscar Nikula, Tenala och Bromarf socknars historia I-II (1938), s. 71, 72, 132.

Loimaan vanha kirkkomaa

Tarina Liedon kirkon rakentamispaikasta

Eräs torppari Liedosta

Liedon Rähälän Liukkaan talon maita

Liedon Rähälän kylän Liukkaan talon Kujanpään torpparina oli vuodesta 1861 lähtien Kalle Kustaa Simonpoika puolisonaan Ulrika Heikintytär. Torppari Kalle Kustaa, joka välillä työskenteli myös Liukkaalla renkinä, oli syntynyt Sikilän Simolan talossa kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1829. Vaimo Ulrika oli taasen rusthollarin tytär Ankan kylän Ryngön talosta. Pariskunnan häitä oli vietetty syyskuun lopulla vuonna 1859. Tuolloin sulhanen oli ollut renkinä jossain lietolaisessa talossa ja morsian piikana Rähälän kylän Möyrällä.

Kalle Kustaa Simonpoika ja Ulrika Heikintytär viettivät luultavasti melko rauhallista elämää, sillä heillä oli vain yksi lapsi, joulukuussa 1860 syntynyt isänsä täyskaima Kalle Kustaa nuorempi. Elämä kulki normaaleja latujaan poikasen päästessä ripiltä vuonna 1876. Viimeistään 1880-luvun loppupuolella meni Kalle Kustaa naimisiin Emma Nyströmin kanssa, joka toi Kujanpään torppaan myös aviottoman poikansa Frans Augustin. Kallelle ja Emmalle syntyivät pian lapset Venni Jalmari ja Fanny Maria (1887, 1891).

Kalle Kustaan hautakivi,
taustalla Aurajoki

Isä Kalle Kustaa Simonpoika poistui tästä ajasta 1892, mutta jo tätä ennen on rippikirjaan merkitty ikävä huomautus. Vanhalta torpparilta nimittäin puuttui vasen silmä, ehkäpä onnettomuuden tai jonkun silmäsairauden takia. Leski Ulrika Heikintytär menehtyi 1903 ja näin Liukkaan Kujanpään torppaan jäi asumaan vain nuoremman Kalle Kustaan perhe. Emma, jonka nimiksi on kastettujen luetteloissa merkitty Emilia Amanda, syntyi 1861 Hyvättylän kylän Junnilan talon rengin, Kalle Nyströmin ja hänen vaimonsa Maria Heikintyttären lapsena.

Emman, Frans Augustin, Venni Jalmarin tai Fanny Marian vastaisista vaiheista ei itselläni ole tietoa, mutta isä Kalle Kustaan hautakivi löytyy edelleen Liedon keskiaikaisen kivikirkon viereltä. Kivi on pieni, mutta se sijaitsee erittäin kauniilla paikalla, aivan Aurajoen tuntumassa. Merkillistä kyllä, olin päivää aikaisemmin kuvannut Rähälän Liukkaan talon. Tuolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että törmäisin seuraavana hetkenä torppari Kujanpään hautakiveen. Sen mukaan Kalle Kustaa kuoli elokuussa 1937.