Filosofian professorin small talk

Filosofian professori Karl Gabriel Thiodolf Rein, tuttavallisemmin Th. Rein jatkoi työssään edeltäjänsä J. V. Snellmanin jalanjäljissä. Hän työskenteli venäläistämistä vastaan yliopiston hallinnassa toimien mm. rehtorina, kanslerina, valtiopäiväedustajana ja poliitikkona professorin vakanssin lisäksi.

Karl Gabriel Thiodolfin (s. 1838 - k. 1919) vanhemmat olivat professori, kanslianeuvos Gabriel Rein ja vaimonsa Sedig Edla Ekbom. Hän syntyi Helsingissä, missä myös teki koko uransa. Reinin puoliso oli Hedvig Maria Florin, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1864. Rouva Florin kuoli 1907.


Professorin ajatukset liitelivät yleensä filosofisissa kysymyksissä, joten arkielämän pikku ongelmissa hän oli melkoisen avuton. Reinin parikymmentä vuotta nuorempi Danielson-Kalmari oli mennyt naimisiin muuttaen omaan kotiin nuorikkonsa kanssa. Kävipä kerran niin, että Rein päätti lähteä kyläilemään tuttavansa luona. Danielson-Kalmari ei ollut itse kotona, mutta vaimo Jenny Heurlin kylläkin. Tämä joutui sitten ottamaan korkea-arvoisen vieraan vastaan. Professori Rein tunsi itsensä tukalaksi eikä tiennyt, miten aloittaisi keskustelun nuoren rouvan kanssa.

Hän hieroi käsiään yhteen katsellen samalla ympärilleen. Viimein Rein uskalsi kysyä jotain;

"Ovatko nämä herrasväen omia huonekaluja?"

Kun tämä puheenaihe ei osoittautunut oikein hedelmälliseksi, kiinnitti professorimme huomionsa siihen ainoaan tauluun, joka vastahankittuna oli seinälle ripustettu;

"Hm, hm, herrasväellä on mielenkiintoinen taulukokoelma!"

Professori "Mossbergin" tentissä

Ruotsissa vuonna 1835 syntyneestä Sextus Otto Lindbergistä tuli 1865 Helsingin Yliopiston kasvitieteen professori. Hän oli viran ainoa hakija ja pysyikin sitten virassaan aina kuolemaansa saakka vuonna 1889.

Kasvitiedettä Lindberg harrasti jo nuoresta pojasta lähtien ja lopulta hänestä tuli Pohjoismaiden paras sammalten asiantuntija. Tämä siitä huolimatta, että tieteilijänä hän oli itseoppinut.

S. O. Lindbergin puoliso oli Tukholmassa 1833 syntynyt laulajatar Hilda Fausta Cecilia Sällström, joka kuoli Lohjalla 1914. Hildan vanhemmat olivat oopperalaulaja Peter Mikael S. ja Märta Fagerberg.

Persoonana Mossberg, kuten aikalaiset häntä hyväntahtoisesti nimittävät, oli originelli. Kun hänellä kerran oli kaksi ylioppilasta tentissä, kysyi Mossberg nuorukaisten nimiä. Toinen tentittävä vastasi silloin ujosti; "Hilden".






"Etunimi?" , mörähti professori paheksuvasti.

"Karl".

"Entä onko toista?", jatkoi Mossberg.

"Julius".

Professori kysyi sitten toisen tentittävän nimeä. Tämäpä kajautti kuuluvasti omansa;

"Karl Rudolf Matis af Enehjelm!"

"Så ska man heta!" huudahti ilahtunut professorimme saman tien hyvin tyytyväisenä.

Lauri Kivekkään approbatur

Lauri Kivekäs 1852-1893

Lääninrovasti Karl Fredrik Stenbäckin ja Emilia Ottiliana Kristina von Essenin Alavudellla vuonna 1852 syntynyt poika Gösta Lauri eli lyhyen, mutta kiihkeän elämän. Opiskeltuaan ylioppilaaksi hän valmisteli kandidaattitutkintoaan hieman erikoiseen tapaan. Saatuaan muut aineet kasaan, jäi jäljelle vielä fyysis-matemaattiselta osastolta tarvittu approbatur. Lopulta jäljellä oli vain kaksi päivää, mikä ei luonnollisesti riittänyt minkään yliopiston arvosanojen lukemiseen eikä varsinkaan tenttimiseen.

Hätä ei lukenut lakia, joten Lauri, joka käytti sukunimeä Kivekäs, otti tärpiksi kasvitieteen. Aineen opettajana oli tuohon aikaan professori Sextus Otto Lindberg, joka tunnettiin hyvin lempeänä tutkijana mitä tuli filologien approbatureihin. Tietysti Kivekkään oli osoitettava, että hän tiesi edes jotain tentittävästä aiheesta.

Miehemme meni yliopiston kirjastoon lukien siellä kaikista saatavilla olleista teoksista kaiken mahdollisen tiedon tavalllisesta koivupuusta, jonka latinankielinen nimi on Betula alba. Tenttihetken koittaessa em. professori Lindberg pyysi Kivekästä tekemään selkoa saniaiskasvien juuriston muodostuksesta. Tähän tehtävänantoon nuorukaisemme vastasi hymähtäen;

"Saniaiskasvien juurimuodostus on tosiaankin hyvin mielenkiintoinen, mutta myös hieman vaikeasti selitettävissä. Se nimittäin on vallan erilainen kuin Betula alban."

Tämän jälkeen Kivekäs alkoi laajasti ja sujuvasanaisesti esitelmöimään, mitä hän oli siitä asiasta lukenut. Professori Lindberg kuunteli hetken, nousi seisomaan ja sanoi;

"Jos herra voi yhtä helposti ja vaivattomasti tukkia suunsa kuin näkyy voivan saarnata Betula albasta, niin herra saa approbaturin."

Lauri Kivekäs vaikeni ja sai arvosanansa.

Tuokiokuva Yrjö August Wallinista

Walistuksen lasten lehti : Suomen lapsille ratoksi
26.10.1911

Suomen ehkä kuuluisin tutkimusmatkailija on ollut dosentti Yrjö August Wallin, Ahvenanmaan Sundissa vuonna 1811 syntynyt kamarineuvos Israel W:n ja Johanna Ahrenbergin poika. Hän kävi Turun katedraalikoulua vuosina 1822-1826 päästen ylioppilaaksi Helsingissä 1820. Väitöskirjansa hän julkisti kesällä 1839 tehden sen jälkeen lukuisia tutkimusmatkoja Lähi-itään. Välillä hän opiskeli Pietarin Itämaisessa Instituutissa. Yrjö August Wallin menehtyi naimattomana ja lapsettomana syksyllä 1852. Hän jätti jälkeensä runsaasti tarinoita ja kaskuja, joista yksi tapahtui perintöruhtinas Aleksanterin käydessä Suomessa 1842. Myöhemmin tästä ruhtinaasta tuli tsaari Aleksanteri II.

Perintöruhtinaan kunniaksi järjestetyissä juhlissa joutui Wallin esitellyksi korkea-arvoiselle vieraalle. Juhlallisuudet vaivasivat suuresti vaatimatonta matkailijaa. Niinpä hän ei kertoman mukaan saanut tilaisuudesta vihdoin pois päästessään pitkään aikaa yhtään sanaa suustaan. Lopulta Yrjö August totesi tovereilleen:

"Ei, hänen sijassaan en totisesti tahtoisi olla! Joka askeleella toisten silmätikkuna ja kenraalien ja seurueen saattamana. Siitä kiitän, että saan olla oma herrani. Nyt lähdemme uimaan!"

Pian Wallin karistikin päältään hännystakin ja asteli perin tyytyväisenä Punavuoren kallioita kohti pukeutuneena kauhtanaan, jonka oli heittänyt alusvaatteidensä ylle!

Halkoja Helsinkiin

Näin talven kynnyksellä on syytä huolehtia siitä, että mahdollista takkaa varten on riittävästi polttopuita. Melko tarkalleen 150 vuotta sitten ei Helsingissä tai ylipäätänsä Uudellamaalla ollut tarpeeksi halkoja, joilla lämmittää taloja. Helppokäyttöinen sähkö- tai öljylämmitys oli tulossa vasta vuosikymmenien päästä.

Niinpä polttopuuta rahdattiin pääkaupunkiseudulle ympäri maata ja mikä olisikaan ollut näppärämpi keino kuljetuksille kuin vasta avattu rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. Luonnollisesti rahtitavaralle oli määriteltävä hinnat ja niinpä maaliskuun 24. päivänä vuonna 1862 kuljetuspäällikkö Strömberg sai kunnian ilmoittaa rautatien johtokunnan määräämät viralliset taksat;

"Joko niitä enempi eli vähempi lähetetään asemista tahi lastipaikoista pohjaispuolelta Hyvinkää eteläisiin asemiin ja Helsingin kaupunkiin, pitää maksettaman puoli kopeekkaa centneristä penikulmalta ja haloista joita kuljetteaan vähempi kuin viisisataa syltä Hyvingän asemasta ja muista Hyvingän ja Helsingin välillä olevista asemista eteläänpäin kolme neljättäosaa kopeekkaa centrenistä penikulmalta, mutta jos viimemainitussa tapauksessa yksi ja sama henki tahtoo lähettää viisisataa syltä taikka enempi, luetaan maksu ainoasti puoleen kopeekkaan centneristä penikulmalta."

Tämän byrokraattisen lausekkeen ymmärtämiseksi hieman paremmin täytyy tietää, että yksi centneri vastasi viittä leiviskää eli 42,5 kiloa. Määräys koko maata koskevista yhdenmukaisista mitta- ja painoyksiköistä oli perua jo Ruotsin valtakunnan ajoilta, vuodelta 1665. Painomittoja oli useita, kuten elintarvike-, jalometalli-, raha-, erikois-, apteekki- ja metallipainoja. Näistä yleisimmin käytetty koski elintarvikkeita.

Varamaanmittarin hautapaikka

Helsingfors Dagblad 7.2.1876

Turun kaupungin ruotsalaisessa seurakunnassa kastettiin lokakuussa 1817 raatihuoneen aktuaari Gustaf Stålhandsken ja hänen vaimonsa Gustava Rosenqvistin poika Karl Gustaf. Teini-iässä tämä nuorukainen lähetettiin triviaalikoulun penkille, jossa hän opiskeli nelisen vuotta. Ylioppilaaksi nuorukainen pääsi Helsingissä joulun alla 1839 arvosanalla approbatur. Yliopiston turkulaisen osakunnan jäsen hänestä tuli helmikuussa 184, jonka jälkeen seurasivat maanmittausopinnot.

Opiskelut sujuivat mainiosti ja keväällä 1845 Karl Gustaf Stålhandske nimitettiin maanmittausauskultantiksi. Varamaanmittarin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1853. Samoihin aikoihin Karl Gustaf meni naimisiin Lovisa Charlotta Idmanin kanssa, jonka isä oli Huittisissa tilanomistajana ollut merikapteeni Fredrik Idman. Mainittakoon vielä, että Karl Gustaf Stålhandsken siskon,  Amanda Matildan puoliso oli Karvian kappalaisena työskennellyt Richard Teofil Pontelius.

Karl Gustaf ja Lovisa Charlotta asuivat viimeistään 1870-luvulla Pöytyän Lahdon kylässä, missä varamaanmittarimme sitten kuoli tammikuussa 1876. Lapsia ei pariskunnalla ollut ja kaipaamaan jäivät lähimpinä omaisina lesken lisäksi veli, neljä siskoa sekä siskonlapsi.

Varamaanmittari Stålhandske sai viimeisen leposijansa Prunkkalan eli nykyisen Auran kirkon hautausmaalta. Yleisessä kirkonkokouksessa marraskuun ensimmäisenä päivänä 1877 pitäjän miehet vaativat 300 markan korvausta hautapaikasta. Tällä summalla Ståldhansken "hauta sitten saisi seisoa rauhassa kajoamattomana 30 vuotta". Kappalaisena tuolloin Prunkkalassa olleen Johan Holmbergin ehdotuksesta lopulliseksi maksuksi tuli vain 100 markkaa.

Kirjanpitäjä Järvenojalta

Auranmaalla on aikojen kuluessa vaikuttanut useitakin Hilden -sukuisia. Marttilan rakastetusta kirkkoherrasta olen kirjoitellut jo aikaa sitten, mutta myös Prunkkalan silloisesta kappeliseurakunnasta löytyy tämän nimen käyttäjiä.

Vuonna 1749 syntyi Kustavissa pitäjän silloisen kappalaisen, Henrik Hildenin ja hänen vaimonsa Maria Elisabet Demoueun perheeseen poika, jolle annettiin sama etunimi kuin isälleen. Reilun 20 vuoden iässä tapaamme nuoren Henrikin Prunkkalan Järvenojalla sijainneen paperiruukin kisällinä. Huhtikuussa 1771 hän käy Uudessakaupungissa mennäkseen siellä naimisiin. Morsian on porvari Smolanderin tytär Christina. Nuori pari asettuu Järvenojalle, jossa heille syntyvät lapset Abraham, Maria Magdalena, Salome ja Johanna vuoteen 1778 mennessä. Suurin osa lapsista kuoli aivan pienenä.

Samalla isä Henrikistä tulee tämän jo aikoja sitten kadonneen teollisuuslaitoksen kirjanpitäjä. Luultavasti hänellä on nykyajan kirjanpitäjää huomattavasti laajemmat valtuudet, sillä rippikirjojen perusteella Järvenojan ruukilla ei ollut erillistä voutia. Henrik Hildenin kykyjä hoitaa tätä suhteellisen pientä laitosta ei ole syytä epäillä. Hänen isoisänsä oli ollut kauppiaana Oulussa, kun taas setä Matias Hilden toimi Kemin kappalaisena. Henrikin veli Esaias oli isänsä jälkeen Kustavin kappalaisena, minkä lisäksi sisarenpoika työskenteli aikanaan Tyrvään nimismiehenä. Hildenit olivat siis hyvin koulutettuja, sillä kaikki kolme edellä mainittua sukulaismiestä olivat päässeet ylioppilaiksi Turussa.

Prunkkalan rippikirjoissa on pieni aukko 1780-luvun alkupuoliskolla. Hilden perheineen mainitaan Järvenojalla vielä 1780, mutta kun seuraava rippikirjasarja alkaa vuodesta 1785, ei kirjanpitäjä Hildeniä tai vaimo Smolanderia enää löydy.

Itse ruukin omisti sen perustaja, Suomen rikkain mies Jacob Bremer. Laitoksella ei koskaan ollut mitään suurta työntekijämäärää paperimestareiden, valssaajan ja muutamien kisällien lisäksi. Ruukkikirjurin tehtäväkuvaan kuului luultavasti rahaliikenteestä huolehtiminen sekä tilauksien ja toimitusten seuranta. Voisi hyvin kuvitella, että suurin osa tuotannosta meni ensin Turkuun ellei sitä sitten hyödynnetty kokonaan siellä. Kesäisin lienee turvauduttu hevos- tai härkäkärryihin, kun taas talvisin lähetykset pääsivät reen kyytiin. Junarata ilmestyi aivan Järvenojan ruukin liepeille vasta noin sata vuotta sen jälkeen, kun Hilden perheineen olivat kadonnut paikalta. Samoihin aikoihin aloitti toimintansa viereisellä Käyrän tilalla "turvakoti", jonka perusti "Yhdistys turvattomien lasten kasvattamiseksi Suomessa".

Tämän Hilden –suvun Prunkkalan haaran myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt. Sen sijaan alussa mainittu Marttilan kirkkoherra August Hilden onkin, yllätys yllätys, kirjanpitäjä Henrikin sukulainen. Kemin kappalaisena toimineen Matias Hildenin yksi poika oli Vesilahden rovasti Karl Konstantin Hilden. Hänellä oli ensimmäisen vaimonsa, Maria Helena Castrenin kanssa poika Erik Niklas. Viimeksi mainittu, aikanaan Akaan kirkkoherraksi ja lopulta lääninrovastiksi ylennyt pappismies ei ollut kukaan muu kuin August Hildenin isä.  Näin tämäkin tarina kiertyy lopulta kovasti auranmaalaiseksi . Tosin Marttilan kirkkoherra tuskin tiesi joskus Prunkkalan kirkossa käydessään, että hänen sukulaismiehensä työskenteli vain vajaan kilometrin päässä edellisen vuosisadan loppupuolella.