Eräs vanhimmista ihmisen luomista henkilökohtaisista käyttöesineistä on ollut kampa. Pohjoismaissakin kampa on ollut tunnettu jo vähintäänkin kivikaudelta saakka. Vaikka kammantekijän ammatti on näin ollen vanha, ovat sen harjoittajat kuuluneet käsityöläisten joukossa merkitykseltään vaatimattomimpiin.Turun kaupungin ensimmäinen tunnettu "kampamaakari" oli Sven Nordling, joka oli niin köyhä, ettei voinut auttaa edes raihnaista anoppiaan pappien sitä vaatiessa vuonna 1741. Kymmenen vuotta myöhemmin Nordling teki mm. ruutisarvia kruunulle, mutta tämäkään ei riittänyt. Hänen talonsa oli ilmeisesti niin ränsistynyt, ettei siitä olisi ollut edes velkojensa katteeksi.
Hänen seuraajansa, vävypoika Anders Nystedt oli taasen ilmeisen varakas ja arvostettu. Hän pystyi jopa hankkimaan oman talon verstaineen appensa naapurista Eteläisessä korttelissa. Anders oli värikäs hahmo ja hänestä on runsaasti merkintöjä Turun raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoissa mitä moninaisimpien riita-asioiden tiimoilta.
Vuonna 1794 hän jätti verstaansa samannimiselle pojalleen, joka vuonna 1807 naimisiin Klara Maria Gyllingin kanssa. Klaran vanhemmat olivat Paraisten Kullaan kylässä hänen syntymänsä aikaan vuonna 1780 asunut pitäjänapulainen Fredrik Gylling ja vaimonsa Ulrika Maria Hedman.
Anders ja Klara Marian poika Anders Leonard pääsi ylioppilaaksi 1823 ja suoritti tuomarintutkinnon 1828. Toimitettuaan lukuisissa eri tehtävissä tuli hänestä 1842 Piikkiön kihlakunnan kruununvouti. Klara Marian isä suku oli oli lähtöisin suomalaissyntyisestä voudista, jonka poika Anders syntyi Ekerön pitäjässä Upplannissa vuonna 1670. Suvulla on lukuisia siteitä muihin pappissukuihin.
Anders Nystedtin lisäksi 1800-luvun alkupuolella sai toimiluvan kaksi muutakin kampamestaria, nimittäin Karl Fredrik Pickard ja Johan Petter Askling. Herra Pickard luopui toimesta jo 1808 ja Askling luultavasti muutti pois ennen kuin edes aloitti varsinaisen työskentelynsä.
Anders Nystedtin sinänsä menestyksekäs ura loppui Turun paloon vunna 1827, jolloin hänen Uudenmaankadun varrella ollut kaksikerroksinen talonsa paloi. Hän hankki uuden Luostarinmäeltä, mutta verstasta sinne ei tehty. Nystedt oli ollut kunnallisneuvoksena vuodesta 1818 lähtien ja tässä toimessa riitti ilmeisesti tarpeeksi tehtävää. Hän kuoli 1850.
Vuodesta 1832 lähtien Turussa mainitaan kammantekijöinä Emanuel Spångberg, Johan Nordström, Carl Bäckström, Carl Gustaf Lindroth, Edvin Löfström, Anders Stenlund ja ennen kaikkea Jacob Ferdinand Blomqvist.
Jacob Ferdinand syntyi Tammisaaressa 12.10.1826. Hänen isänsä Abraham B. oli ammatiltaan räätäli. Vuonna 1849 Jacob haki mestariutta Turussa, jonne hän tuli opiskeltuaan Tammisaaressa mestari Lundenin luona.
Vuonna 1886 aloitti kammantekijän uransa ammattikuntasa viimeinen turkulainen edustaja. Vain 13-vuotias Emil Ahlrot tuli Jacob Blomqvistin oppiin Kiinanmyllynkatu seitsemään. Emil Ahlrot kertoi vanhoilla päivillään mestaristaan seuraavaa; ""Mestari itse oli hyvä ja oikeamielinen mies, tosiuskovainen ihminen. Niin oli hänen kisällinsäkin, Fredrik Renfors - ja talon "frouva". Hän antoi aina minulle ylimääräiset kahvit, kun autoin häntä mattojen "tampauksessa", ja kuitenkin tämmöiset työt kuuluivat oppipojille. Työpäivä oli pitkä, mutta siihen olin tottunut, koska jo yhdeksänvuotiaasta saakka oli ollut ansiotyössä. Kello kuudelta piti aamukahvi jo olla juotu ja työn alkaa. Ruokatuntia ei siihen aikaan tunnettu. Niin pian kuin oli syöty palattiin työhön, joka jatkui kello seitsemään saakka.""
Kolmen oppivuoden jälkeen Emil A. oli "ulosoppinut". Kisällinäytettä ei tarvittu, koska mestari Blomqvist totesi usein; ""Jos mä olen nuuka työn kanss' niin sä olet turhannuuka"". Täten opinnäyte olisi ollut täysin turha. Nuorelle miehelle kisällikirja oli kuitenkin tärkeä etappi. Enää päiväateriaa ei syöty kyökissä rouva Blomqvistin kanssa, vaan itse kamarissa mestarin, tämän täysoppineen pojan Wilhelmin ja Renforsin kanssa. Kuvassa Emil A. 17-vuotiaana, vasta valmistuneena kisällinä.
Jacob Blomqvist kuoli 1904 ja hänen poikansa lakkautti verstaansa viisi vuotta myöhemmin muutettuaan "Ukkokotiin". Jo tätä ennen Ahlrot oli lähtenyt maailmalle. Hänen piti päästä töihin Tukholmaan, mutta ajateltua verstasta ei enää ollutkaan, kyseinen mestari oli kuollut. Monien vaiheiden jälkeen Ahlrot palasi Turkuun, Kerttulinkadulle. Koska kyseinen talo oli huonokuntoinen,hän muutti verstaansa Vartiovuorenkadulle. Tämä paikka on sittemmin liitetty Luostarinmäen museoon. Vuonna 1938 Ahlrot siirsi lopulta työpisteensä varsinaiselle museoalueelle, jossa se käsitti yhden ainoan huoneen.
Emil Ahlrot kuoli vuonna 1962, mutta vielä kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut käsityöpäivän aikaan esittelemäsä taitojaan yleisölle. Kun museon henkilökunta kehoitti häntä ao. päivänä lähtemään hieman aikaisemmin kotiin, oli pyyntö mennyt kuuroille korville.
"Minä oikein nautin tänään", Emil Ahlrot vakuutti, "sillä tämä työ on aina ollut parasta minun elämässäni".
Tämän artikkelin lähteenä on Turun kaupungin Historiallisen Museon vuosijulkaisu 1960-61 ja sen artikkeli "Turkulaisista kammantekijöistä ja heidän työstään" - kirjoittanut Irja Sahlberg. Näitä julkaisuja myydään mm. Turun Linnan kirjakaupassa.
Blomqvist Ahlrot kampa
Arkeologian periaatteita on se, että tietystä löydöstä tulee kiinnostava vasta sen jälkeen, kun se voidaan asettaa oikeaan yhteyteen. Näin ollen pelkkä ruukunsirpale ei ole olennainen löytö, ellei voida selvittää milloin itse ruukku tehtiin ja/tai missä se tehtiin.
