Blanckenhagen -suvusta

Blanckenhagen-suvun juuret olivat Pommerissa, missä eräs Jacobus Blanckenhagen Stolpista tuli ylioppilaaksi Rostockissa 1466, eräs Casperus Blanckenhagen Greifswaldin Stettinistä 1502 ja eräs Petrus Blanckenhagen Swinan (Swinemünde) Pastornista kuoli 1576. Seuraavalla vuosisadalla nimeä kantoivat useat pappishenkilöt Pommerissa. Ei tiedetä, tuliko Suomen suvun kantaisä Henrik B. suoraan Pommerista, vai oliko hän sen Simon Blanckenhagenin poika, joka vuodesta 1588 lähtien oli pappina Pärnussa. Tämä pappi-Simon on kantaisä balttilaiselle Blanckenhagen-sukuhaaralle, joka on vieläkin elossa. Simonilla oli ainakin tytär Elisabet ja poika Simon, s. 1589, pappi Räävelissä v. 1617, k. 1640 1.

Stolbovan rauhan jälkeen(1617) pyrki kruunu kehittämään valloitetun Käkisalmen läänin oloja, välillä lempeämmin, välillä kovemmin. Eräs keino sitoa alue paremmin valtakuntaan oli rakentaa kaupunkeja. Yksi näistä kaupungeista oli Laatokan pohjoispuoleinen Salmi. Sen ensimmäiseksi pormestariksi ja rajatarkastajaksi nimitettiin 1634 Henrik Blanckenhagen. Todennäköisesti hän oli asunut alueella jo paljon aikaisemmin, mutta ei tiedetä tuliko hän Pommerista, Pärnusta vai muualta. Henrik omisti Pyhäjärven Kuivaparinan Kannaksella viimeistään vuonna 1640. Hänen puolisonsa oli Margareta Wagner (tai Wegner, Wägner).

Pormestarin ja rajatarkastajan tehtäviin kuuluivat rajan valvonta, passitarkastus sekä mittojen, painojen ja rahojen valvonta. Henrik lienee osittain myös asunut Käkisalmella ja mainittiin täkäläisen kirkon kellon lahjoittajien joukossa. Vuonna 1643 hän sai rahapalkkion kiitokseksi, koska hän oli "ahkerasti osallistunut valloitetun alueen kaupunkien Sortavalan, Salmen ja Taipaleen rakentamiseen, josta hänellä oli ollut suurta vaivaa" ("flitigt inseende där uppå att de nye ägnade land städer Sordavala, Salmis och Taipal måtte forderligen varda byggde och fort-satte ... och ... där utinnan stort omak haft och en god begynnelse brede ved tämmeligit effekt åstad kommit i saken att många sig hava bekvämat till visse borgare uti berörde städer"). Vuodesta 1646 alkaen hän vuokrasi kuudeksi vuodeksi kruunun tulot Salmen pogostasta 300 tynnyriä viljaa ja 237 ruplaa vastaan vuodessa. Vuonna 1646 hänet komennettiin seuraamaan ruotsalaista lähetystöä Moskovaan, josta hän sai 100 riikintaaleria kulukorvausta.

Kun Salmi ja Suistamo v. 1651 annettiin Karl Gustaf Wrangelille kreivikunnaksi, tuli Henrikistä kreivikunnan ensimmäinen hopmanni (eli vouti; hopmanni tulee saksan sanasta hauptmann) ja myöhemmin hän vuokrasi koko alueen Wrangelilta. Vuonna 1651 hän sai yhdeksän taloa Kannaksen Kirvussa perintörälssiksi (verotusoikeus).

Henrikin tarina sai valitettavasti surullisen lopun. Raja-alue alkoi taas olla tulenarka 1650-luvulla ja Henrik oli alueen ainoan säännöllisesti toimivan raja-aseman päällikkö Salmin ja Aunuksen rajalla Sortavalasta tulevan polun varressa. Itse hän näyttää pitäneen tehtäväänsä hengenvaarallisena: hänen apunaan oli aluksi 20 Käkisalmesta määrättyä sotilasta. Määrä oli vuonna 1646 korotettu periaatteessa 30:een, mutta 1650-luvun puolivälissä Salmin vartioston todellinen vahvuus näyttää olleen 24 miesta. Mikään puolustusjoukko tämä osasto luonnollisestikaan ei ollut, vaan tarkoitus oli, että sen miehet palaisivat Käkisalmeen, jos venäläiset hyökkäisivät. Venäläiset alkoivat 31.5.1656 epäillä rajan takaa tullutta heimoveljeään Trofim Kirillov Zubkovia, joka oli osoittanut liian suurta kiinnostusta Aunuksen linnoituslaitteita ja miehistömäärää kohtaan.

Zubkov osoittautui vakoojaksi, ja kidutuksen jälkeen hän kertoi olevan 'Plan­kuin', Blanckenhagenin, lähettämä tiedustelija, joka muka kauppiaana oli saa­punut Aunukseen. Venäläiset yllättivät joukkoineen Blanckenhagenin vartioston, löivät sen hajalle ja vangitsi tämän itsensä ja 12 muuta. Seuraavaksi lähdettiin Käkisalmen kimppuun. Venäläiset sijoittivat kaksi komppaniaa sata­man ja kaupungin väliseen metsikköön ja aloittivat kaupungissa olleiden kanssa antautumisneuvottelut. Näihin sanottiin venäläisissä lähteissä myös Henrikin osallistuneen. Tästä eivät puolustajain kertomukset mainitse mitään, mahdollisesti siksi, että Blanckenhagen sai keskustella mm. vävynsa kanssa, eivätkä puolustajat myöhemmin halunneet asettaa hänen sukulaisiaan huonoon valoon, vaikka Blanckenhagen ilmeisesti ei ollutkaan niin innokkaasti venäläisten puolella kuin alunperin oli näille usko­tellut.

Käkisalmi ei antautunut ja venäläiset purkivat piirityksensä syskuun lopulla. Henrik jäi kuitenkin venäläisten vangiksi ja vietiin Aunukseen, jossa hän kuoli. Hän jätti jälkeensä 15.000 taalarin velan Wrangelille. Kuninkaallisessa kirjeessä sanottiin, että Kirvun talot palautuivat kruunulle, "sen jälkeen kun hän oli mennyt moskovalaiselle" ("efter hans avfälle till muskoviten oss och Kronan äro hemfallne"). Leski Margareta asui Käkisalmella, omisti Kuivaparinan ja kuoli noin vuoden 1679 tienoilla.



Kiitos RR!

Eräs saha Varsinais-Suomessa

Kiskon Toijan kylään oli jo vuosia yritetty perustaa sahaa mm. herra Montgomerien toimesta joskus 1740-luvulla. Tähän ei kuitenkaan suostuttu, sillä viranomaisten mielestä lähistöllä oli jo aivan tarpeeksi kyseisiä laitoksia. Montgomerie jätti sittemmin yritykset Toijan sahasta ja rakennutti sen sijaan sahan Karjalohjan Kärkelään ja Perniön Kosken ruukille. Kärkelään tuli pari vuosikymmentä myöhemmin muutakin teollisuutta, kun sinne saatiin kuparihytti läheisen Orijärven kaivoksen malmia jalostamaan.

Toijakin sai lopulta sahansa sillä heinäkuussa 1744 pidetyillä ylimääräisillä kesäkäräjillä oli käsiteltävänä ainoastaan yksi asia; sahan perustaminen Kiskon Toijan kylään. Kauppias Gustaf Adolf Wittfoth Turusta oli tehnyt paria vuotta aikaisemmin sopimuksen kylän talollisten kanssa sahan perustamisesta. Toijalaisten puolesta tämän asiakirjan allekirjoittivat Georg Schluter, Risto Matinpoika Melleriltä, Heikki Ristonpoika Ilvekseltä, Juho Tanelinpoika Maunulta ja Juho Matinpoika Skepparilta. Sopimus sisälsi seuraavat kuusi kohtaa;

1. Gustaf Adolf Wittfothilla on oikeus rakentaa niin suuri ja niin monella terällä varustettu saha kuin hän haluaa Ilveksen tilan jauhomyllyn yläpuolelle Toijan koskeen. Sahasta ei aiheudu mitään haittaa, vaan hyötyä ja hyvinvointia koko kylälle.

2. Koska sahan perustamisesta aiheutuu paljon kustannuksia, Wittfoth voi käyttää sitä niin kauan kuin seudulla on puutavaraa.

3. Wittfoth maksaa korvaukseksi kyläläisille 100 taalaria, joista 50 taalaria välittömästi.

4. Kun saha saadaan toimintaa, saapuu paikkakunnalle työväkeä, joka tarvitsee mökit asuttavakseen ja kaalimaat viljeltäväkseen. Tontteja kaalimaita on mahdollisuus lohkoa joen molemmilta rannoilta.

5. Sahan rakentaminen edellyttää joen patoamista. Tarpeelliset padot on lupa rakentaa.

6. Siinä tapauksessa, että jotkut pienet niityt Hirsijärven rannalla joen patoamisen vuoksi jäävät veden alle, sovitaan korvauksesta sahanomistajan kanssa.


Ylimääräisten käräjien viimeisenä päivänä oikeus hyväksyi turkulaisen Wittfothin anomuksen. Niinpä kauppias rakennutti Toijan koskeen kaksiraamisen sahan, jossa oli kaksikymmentä terää. Vuosituotanto kasvoi alkuvuosina noin 800 tolttiin eli lähes 10000 lautaan seitsemän miehen voimin. Toija olikin vuosia Varsinais-Suomen suurin saha. Kannattavuutta paransi kahdeksan vuoden verovapaus, mikä tälle teollisuuslaitokselle valtiovallan taholta oli myönnetty. Tukkeja sahalle tuotiin Kiskosta Toijan lisäksi Viiarin, Vilikkalan, Sammalon, Hongiston kylistä sekä Kiikalan pitäjän Pirilästä, Kruusilasta ja Rasvalasta.

Työntekijöitä sahalle tuli kaikkialta lähiympäristöstä ja esimerkiksi 1820-luvulla työmiesten syntymäpitäjinä mainitaan Pohja, Perniö, Uskela, Halikko ja tietysti Kisko.


Toijan Saha Oy on nimenä edelleen olemassa, mutta alkuperäisen omistajatahon kanssa sillä ei luonnollisesti ole mitään tekemistä. Matkan varrelle on sattunut koviakin aikoja ja esimerkiksi vuonna 1830 komissiomaanmittari Erik August Hamberg joutui virkansa puolesta hakemaan sahan omaisuutta takavarikkoon. Pari vuosikymmentä myöhemmin sahan omistajana mainitaan Helsingin yläalkeiskoulun konrehtoriksi 1854 tullut Karl Vilhelm Enckell. Sahan omistaminen oli silkkaa liiketoimintaa ja varsinaista toimintaa pyöritti Enckellin aikaan "sågvaltaren" Israel Skarp. Skarpin on täytynyt tarmokas mies, sillä vielä naimisiin mennessään hän oli tavallinen renki Salon Harjolan kylän Huitin talossa.

Vuonna 1885 sahan silloinen omistaja, luutnantti Vörtzell myi laitoksen maakauppias Stenholmalle 20000 markan summasta. Tuohon aikaan Kiskon metsissä oli aikalaisten mukaan kovin hiljaista, sillä sahan tuotanto oli pudonnut reippaasti, vaikka vielä 10 vuotta aiemmin sieltä oli viety maailmalle 500 tolttia lautoja. Teknisesti saha oli pysynyt kaksiraamisena ja 20-teräisenä.

Footnote -palvelusta

Footnote on kiva palvelu nippelitiedosta kiinnostuneille. Tämän takia sen esittely on paikallaan tässä blogissa;

Lisää Pipolta

Kiskon Kurkelan kylän Pipon ratsutilan isäntäparin Iisakki Iisakinpojan ja Beata Arvidintyttären tultua iäkkäämmiksi, päättivät he luovuttaa tilan kaikkinensa kasvattipojalleen Mikko Mikonpojalle. Kun Mikosta puolestaan aika jättäisi, siirtyisi Pipo hänen omille jälkeläisilleen. Tilan menestyksellinen hoito oli luonnollisesti erittäin vaativaa eikä vanha ja vaivainen Iisak jaksanut enää työskennellä pelloillaan.

Tilan luovutusta ei tehty heppoisin perustein ja ehdotkin mietittiin aina tarkkaan. Pipon kohdalla Iisakki ja Mikko tekivät seuraavan sisältöisen sopimuksen;

1. Mikko luovuttaa vuosittain Iisakille ja hänen vaimolleen kaksi tynnyriä ruista ja tynnyrillisen ohraa elannoksi sekä käyttöön ne peltotilkut, joita Iisakin isoisä viljeli, molempien elinajaksi ja toisen puolison kuoleman jälkeen kaksi tynnyriä viljaa.

2. Iisakki saa asuttavakseen talosta kaksi huonetta sekä tallin ja hevosen. Iisakki avustaa heinänkorjuussa. Poika saa käyttää hevosta talvisaikaan silloin, kun Iisakki ei sitä tarvitse. Iisakki luovuttaa lisäksi 10 tynnyriä ruista ja ohraa, yhden tynnyrin ja 10 kappaa herneitä, härän, lehmän, sian, kahdeksan viikatetta, neljä sirppiä, työkirveen, piilukirveen, kaksi auran vannasta, kaksi karhia, kaksi huhtakoukkua, kaksi uusiteräistä lapiota ja muita peltotyökaluja sekä kahdeksan laatikkoa, kangasta, rautapadan ja kaksi juomatynnyriä hanoineen. Mikko sitoutuu maksamaan velkansa 61 kuparitaalaria.

Edellä olevasta voi päätellä, että Mikkoa pidettin täysivaltaisena perheenjäsenenä. Hän sai talon itselleen, kunhan lupautui huolehtimaan Iisakista ja Beatasta asianmukaisesti. Mikään muu ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä vanhempia kunnioitettiin tuohon aikaan syvästi. Itse asiassa Raamatun oppien mukaisesti omien vanhempien pahoinpitelystä seurasi kuolemanrangaistus.


Mikko Mikonpoika oli naimisissa Orijärven Isotalosta kotoisin olleen Maria Iisakintyttären kanssa. Heillä 10 lasta, joista kaksi vanhinta eli Mikko ja Iisakki jatkoivat Pipon rusthollareina. Kolmanneksi vanhin lapsista oli Jonas, joka käytti suvun myöhemminkin suosimaan nimeä Pihlstedt. Jonas kävi Turun katedraalikoulua ja pääsi ylioppilaaksi 1760-luvun lopulla. Vuoden 1783 alussa hänestä tuli Kiskon pitäjänpedagogi. Jonas Pihlstedt kuoli naimattomana ja lapsettomana myöhemmin samana vuonna.

Vanhin tytär oli nimeltään Maria ja hän meni naimisiin perniöläisen Petteri Passin kanssa. Petterikin ehti olla Pipon talon isäntänä ja hänen kuoltuaan Maria nai kiikalalaisen Antti Erkinpojan. Kurkelan kylässä oli useampia Pipon isäntä sen takia, että talo oli jaettu kahtia. Tilojen nimet olivat ytimekkäästi Ali- ja Yli-Pipo.

Sisarussarjan kuopus oli poika Elias, josta tuli kotitalonsa torppari. Hänestä käytetään välillä nimeä Suohas, joka oli Eliaksen asuman torpan nimi. Vaimonsa Tiinan Elias löysi kotoaan, sillä tämä oli ollut Pipon piikana vihkimisen aikaan.

Eräs kuntakokous vuonna 1907

Keväällä 1908 pidettiin Marttilassa kuntakokousta varsin reippaissa tunnelmissa. Pitäjän mahtimiehenä pitkään ollut nimismies Edvard Sjöman hoiti tuohon aikaan enää yhtä kunnallista luottamustoimea, nimittäin kunnallisten tilien tarkastajan tehtävää. Kokoukseen osallistujat yllättyivät siitä, miten erikoiseen tapaan herra Sjöman oli edellisen vuoden tilintarkastuskertomuksen tehnyt. Koska ajat olivat poliittisesti hyvin levottomat, pitivät monet Sjömanin papereita hyökkäyksenä suomalaista puoluetta vastaan.

Kun kuntakokous alkoi, yritti Sjöman saada sen loppumaan samantien vedoten johonkin muotoseikkaan. Tämä epäonnistui ja niin joutuivat osallistujat tutkimaan edellisvuoden tilejä mm. Karvelan ja Ollilan kansakoulujen osalta. Tilintarkastaja oli tehnyt pikkutarkkaa työtä ja huomannut Ollilan koulun johtokunnan tehneen suuren rikoksen. Yhteen opettajan kamareista oli ostettu korkkimatto, mitä tosin ei oltu edes maksettu kunnan varoista. Opettaja Ansas kysyikin, miksi Sjöman ei ollut aikoinaan huomauttanut mitään 10 vuotta aikaisemmin hankitusta korkkimatosta, joka oli sentään maksanut peräti 80 markkaa.

Nimismies väitti, että mainittu hankinta oli tehty lahjoitusten avulla. Ansas pystyi kumoamaan tämän näyttäen vanhoja tilejä, joiden mukaan kunta oli kuin olikin maksanut tuon korkkimaton kokonaisuudessaan. Tämä kirvoitti kuntakokouksessa makeat naurut Sjömanin kustannuksella. Tilintarkastaja ei hätkähtänyt, vaan vaati johtokuntaa maksamaan kamarin maton. Sjömanin ystävien puoltaessa tätä järjestettiin äänestys. Lopputulos oli 1173 ääntä vastaan ja 462 puolesta, joten johtokunta pääsi pälkähästä.

Edelleen oli Sjöman yrittänyt mustamaalata suomalaismielisiä, sillä tilintarkastuskertomuksen mukaan Ollilan koulun viinaverorahoja oli hoitanut eräs "venäläinen nainen". Tällä hän oli tarkoittanut opettaja Ansaksen vaimoa. Kaiken lisäksi oli kouluun kehdattu ostaa lähes neljä markkaa maksanut pata, jonka hintaa Sjöman vaati takaisin kunnalle. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun tilintarkastaja huomautti viiden litran suolaostoksestakin. Sekä suolasta että padasta äänestettiin ja tilintarkastaja jäi tässäkin tapauksessa häviölle.

Karvelan koulun kohdalla Sjöman kiinnitti huomiota etikkaan, joka hänen mielestään olisi kuulunut johtokunnan maksettavaksi. Karvelan opettaja kertoi, että etikkaa oli tarvittu maalin poistoon ikkunaruuduista ja tämä selitys kelpasi kuntakokoukselle.

Lopulta Sjöman poistui tilaisuudesta, kun hän ei edes yhdessä samanmielisten kanssa onnistunut saamaan vaimoaan Idaa Ollilan kansakoulun johtokuntaan. Nimismiehen kanssa samaan aikaan lähti perustuslaillistenkin johtaja. Loput asiat saatiin käsiteltyä ilman äänestyksiä, mutta silti aamusella aloitettu kokous kesti iltamyöhään saakka.

Vanha ukko Kujala

Karinaisten Tuomolassa syntyi lokakuussa 1797 poikalapsi Antti Matinpojan ja Kirsti Heikintyttären perheeseen. Perheensä kuopuksena syntynyt poika sai saman etunimen kuin Tuomolan isäntänä tuolloin ollut isänsä. Tultaessa 1810-luvulle Tuomolassa asuivat isän, äidin ja Antin lisäksi kaksi hänen vanhempaa sisarustaan eli Matti ja Maria.

Tuomolan seuraavaksi isännäksi tuli isoveli Matti vaimonaan Tilkaisten rusthollarin tytär Liisa. Kun Matti sitten menehtyi 40 vuoden iässä "hivutustautiin", meni Liisa uusiin naimisiin Mäenpään Värrin isännän, Mikko Yrjönpojan kanssa. Mikosta tulikin sitten Tuomolan uusi isäntä. Hänen jälkeensä isäntäpariksi tuli em. Matin poika Antti puolisonaan Kuuskosken Isotalon tytär Johanna.

Samaan aikaan, kun veli Matti oli Tuomolan talollisena, asusti Antti Antinpoika vaimonsa Liisa Mikontyttären kanssa talolle kuuluneessa Kujalan torpassa. Vuosien 1819-1839 välisenä aikana perheeseen syntyi kahdeksan lasta; Liisa, Matti, Ulrika, Vilhelmina, Kustaa, Antti, Juho ja Risto. Lapsista Matti menehtyi johonkin rokkotautiin 11 vuoden iässä, mutta muutoin lapset näyttäisivät selvinneen aikuisikään.

Luultavasti tämä Tuomolan sukuhaara oli vahvaa tekoa. Vuonna 1880 nimittäin kerrottiin "woimakkaasta ukosta" Marttilan pitäjän Karinaisesten kappelista. Sanomalehdissäkin ilmestyneen tarinan mukaan kappelissa asui vanhus, joka 89 vuoden iästään huolimatta saattoi sahata lankkuja useita päiviä peräkkäin. Tämä "Kujalan ukko" lasketteli sahaa yläpuolelta tukkia "niin leweästi, että sahaaja alapuolelta lystiksensä wetelee ukon kanssa tukkia halki". Ruokahalukin oli hyvä ja vanhus söi kolme kertaa päivässä tuhdin aterian. Ukko ei ollut ollut moneen vuoteen sairaana ja "käytäntö on näpsä kuin kärpällä".


Lehtitiedot hieman liioittelivat Kujalan Antin ikää. Kastettujen luettelon mukaan hän oli siis syntynyt 1797, kun taasen henkikirja vuodelta 1880 antaa syntymävuoden 1793. Joka tapauksessa 83 -vuotias lankkuja sahaava, terve vanhus on varmasti ansainnut kaiken huomion ja kunnioituksen aikalaistensa keskuudessa. Vaimo Liisakin oli toki elossa vielä 1880 ja itseasiassa miestään vuoden verran iäkkäämpi. Antin ja Liisa lapsista 45 vuoden ikään ehtinyt Antti asui vielä kotitorpassaan naimattomana.

Raskaita entisaikoja

Elämä 1800-luvun alussa oli kovaa ja työntäyteistä. Tavallisen talonpojan ajasta suurin osa meni elannon hankkimiseen. Suurin osa väestöstä oli maanviljelijöitä, osa heistä hankki lisäelantoa myös erilaisilla käsityöammateilla. Vain pieni osa väestöstä kykeni elättämään itsensä muilla tavoin. Oppineilla, papistolla ja säätyläisilläkin oli yleensä maatilat, joita oli hoidettava jokapäiväisen leivän turvaamiseksi.

Tavallisen ihmisen päivän täytti työnteko aamusta iltaan. Oli kylvötöitä, käsitöitä, metsätöitä, metsästystä, kalastusta, kyläyhteisön yhteisiä töitä, taksvärkkitöitä jne. Kaikki työ tähtäsi ruoan saamiseksi pöytään. Ruoka ja sen hankkiminen olivat vakavia asioita, sillä nälänhädät ja nälkäkuolemat olivat yleisiä tuohon aikaan Suomessa.

Vuodet 1807 ja 1808 olivat katovuosia. Nälkää suurempia kuolleisuuden aiheuttajia olivat silti kulkutaudit. Kulkutaudit levisivät helposti tiiviissä kyläyhteisössä ja kiertelevät kerjäläiset siirsivät ruokaa etsiessään tautia kylistä toiseen. Voidaankin hyvin kysyä "nälkä vaiko tauti tappoi?"

Aikuisväestön sairauksista tuhoisimpia olivat pilkkukuume, lavantauti ja uutena teki tuloaan tuberkuloosi. Lastentaudeista hinkuyskälle, kurkkumädälle ja tulirokolle ei voitu mitään. Isorokkoa vastaan oli jo 1700-luvulla kehitetty rokote. Aluksi yleinen asenne oli kuitenkin rokotuksia vastaan ja niistä sanottiinkin:

"Jos he sallisivat lapsensa rokotettavan sellaista tautia vastaan, jonka Jumala on antanut, he tekisivät suuren synnin. Jumala tahtoo, että kaikki sairastavat luonnollisen isorokon ja sen kautta Hän kutsuu pois monta lasta."

Sitkeästi suomalainen viljelijä jatkoi eteenpäin. Lähes käsittämättömältä tuntuvat esimerkiksi Karjalohjan Tammiston Isotalon ratsutilalllisen, Karl Henrik Ekqvistin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Eva Stina Karellin lasten kohtalot. Vuosien 1838-1858 välillä perheeseen syntyi 14 lasta, joista ainoastaan kaksi selvisi hengissä aikuisikään saakka. Kun Eva Stina sitten itse kuoli 1862, meni Karl Henrik naimisiin Gustava Nylundin kanssa. Tästä aviosta syntyi vielä kaksi lasta, joista toinen kuoli lapsena. Näin Ekqvistien perheessä vietettiin hautajaisia harva se vuosi 1840-, 1850- ja 1860-luvuilla. Tammiston Isotalo ei ollut suinkaan pitäjän köyhimpiä, mutta vallitsiville olosuhteille ei sekään voinut mitään.


I. Carl Henric Ekqvist. Syntynyt 03.10.1811 Karjalohja,Tammisto. Kuollut lavantauti 16.03.1869 Karjalohja,Tammisto. Haudattu 17.03.1869 Karjalohja. rusthollari. Karjalohjan Tammiston Isotalon rusthollari isänsä jälkeen. –Puoliso 1:o 15.10.1835 Karjalohja Eva Stina Karell. Syntynyt 20.06.1815 Karjalohja,Lohjantaipale. Kastettu 22.06.1815 Karjalohja. Kuollut 24.05.1862 Karjalohja,Tammisto. Haudattu Karjalohja. –Puoliso 2:o 29.01.1863 Karjalohja Gustava Nylund. Syntynyt 26.06.1836 Karjalohja,Tallaa. Kuollut 10.11.1874 Karjalohja,Tammisto.


II Lapset
1: Carl Evert Ekqvist. Syntynyt 26.01.1838 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 02.02.1841 Karjalohja,Tammisto.
1: Tyttövauva Ekqvist. Syntynyt 07.03.1839 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 07.03.1839 Karjalohja,Tammisto.
1: Eva Christina Ekqvist. Syntynyt 01.08.1840 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 19.08.1840 Karjalohja,Tammisto.
1: Carl Evert Ekqvist. Syntynyt 27.10.1841 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 31.12.1841 Karjalohja,Tammisto.
1: Nils Henrik Ekqvist. Syntynyt 03.03.1843 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 17.04.1843 Karjalohja,Tammisto.
1: August Wilhelm Ekqvist. Syntynyt 07.09.1844 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 30.09.1844 Karjalohja,Tammisto.
1: Mathilda Wilhelmina Ekqvist. Syntynyt 27.01.1846 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 13.02.1846 Karjalohja,Tammisto.
1: Mathilda Josephina Ekqvist. Syntynyt 25.05.1847 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 27.11.1887 Karjalohja,Tammisto.
1: Carl Gustaf Ekqvist. Syntynyt 30.08.1849 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 01.09.1907 Karjalohja,Tammisto. Taulu 2.
1: Edla Lovisa Ekqvist. Syntynyt 1851 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1851 Karjalohja,Tammisto.
1: Johan Adolf Ekqvist. Syntynyt 1852 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1852 Karjalohja,Tammisto.
1: Nils Henric Ekqvist. Syntynyt 1854 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 1856 Karjalohja,Tammisto.
1: Engla Sofia Ekqvist. Syntynyt 12.01.1857 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 23.01.1857 Karjalohja,Tammisto.
1: Ida Sofia Ekqvist. Syntynyt 03.08.1858 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 01.07.1859 Karjalohja,Tammisto.
2: Ida Gustava Ekqvist. Syntynyt 06.08.1864 Karjalohja,Tammisto. Kuollut 04.04.1869 Karjalohja,Tammisto.
2: August Ferdinand Ekqvist. Syntynyt 14.07.1866 Karjalohja,Tammisto.


Alkuosan tekstistä kiitos Kalervo Mäkiselle - Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen näyttely "Suomen sota", kesä 2008