Auto vuodelta 1936

Tämä kuva on kesältä 1936. Mikä mahtaa olla auton merkki ja vuosimalli?

Carl Isaac Brunow

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto

Carl Isaac sai kiinnekirjan koko Kattelukseen 12.10.1824. Hän viljeli Katteluksen ohella myös 1822 ostamaansa Pitkälahden Kuoksaa. Carl Isaac suoritti Myllyjärven laskuojan perkauksen ja sai aikaan huomattavasti lisää niittymaata. Järvenlaskut olivat tuolloin muodissa ja niitä tuettiin myös viranomaistoimenpitein.

Adolf Lindman mainitsee erään Katteluksen omistajan saaneen lainaa senaatin varoista. Kyseessä saattaa olla juuri Carl Isaac Brunow. Todennäköisempänä vaihtoehtona on 1840-luvulla uuden perkauksen suorittanut Gustaf Simoninpoika, jonka kustannusten on arvioitu olleen 3000 seteliruplaa (banco assignationer).

Uusia torppia syntyi ja asukkaat niissä vaihtuivat usein. Myös palvelusväki oli hyvin vaihtuvaa. Isäntää paheksuttiin huonon väen palkkaamisesta. Eräitä tapauksia puitiin käräjilläkin. Carl Isaacilla oli ollut naima-aikeita, sillä 29.9.1830 vahvistettiin käräjillä Carl Isaac Brunovin ja Kiskon Wiarin (Viiari) Sepän rusthollarin lesken Maria Christina Wimanin välinen sovitteluasiakirja. Siinä Maria Christina sanoutui irti kaikista avioliittositeistä Carl Isaacin kanssa ja Carl Isaac purki 13.7.1829 Maria Wimanin kanssa tehdyn kaupan osasta Kuoksan rusthollia sekä palautti saamaansa irtaimistoa.

Pitkäikäinen kiista Myllyjärven laskemisesta ja syntyneen niittymaan omistuksesta perustui nähtävästi joukkoon väärinkäsityksiä. Katteluksen ja Pitkälahden kylien välinen raja kulki Myllyjärven poikki, joten osa järvestä kuului Pitkälahden kylään. Isojaossa jätettiin Pitkälahden vesialueet kylän taloille yhteisiksi. Siten kaikilla Pitkälahden taloilla oli osuus kylän yhteiseen alueeseen Myllylammesta. Tämä tosiasia oli unohtunut, koska järvi ei ollut merkittävä ja se rajoittui vain Kuoksan maihin. Niinpä Carl Isaac Brunov kääntyi vain Kuoksan omistajan Carl Isak Lönnqvistin puoleen halutessaan laskea Myllyjärveä.

Lönnqvist ei ollut halukas ryhtymään hankkeeseen sen kalleuden ja saatavan vähäisen hyödyn vuoksi. Paras hyöty syntyi Katteluksen puoleiselta rannan osalta ja seurausvaikutuksista Koto- ja Vähäjärvien vedenpinnan laskusta. Lönnqvist antoi Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan [KO 1.3.1820 § 30] otetun suostumuksen järven laskulle luvaten, että jos Brunow tekee työn omalla kustannuksellaan, hän saa omistaa ja pitää Lönnqvistin osuuden kyseisestä järvestä. Brunow suoritti työn ja hankki vielä myöhemmin omistukseensa Kuoksan, joten järven rantamaat olivat kokonaan hänen hallinnassaan. Näin jatkui pari vuosikymmentä.

Carl Isaac Brunowin kuoltua Kuoksa siirtyi kahtia jakautuen muille omistajille. Myös Katteluksen omistajat olivat vaihtuneet. Pitkälahtelaiset huomasivat yhtäkkiä, että heille kuuluvaa niittymaata hyödynsi vanhan käytännön mukaisesti Katteluksen isäntä. Asia vietiin oikeuteen, jossa sitä puitiin ainakin neljästi 1840...1841. Tällöin määrättiin maanmittari selvittämään alueen omistusoikeus ja järvenlaskun kustannusten suuruus ja jakautuminen osapuolien kesken. Maanmittari toimi suhteellisen verkkaisesti. Seuraava aktiivinen oikeusvaihe oli 1854...1858, jolloin asia oli esillä ainakin 11 kertaa. Juttua mutkistivat omistajien vaihdokset ja monenlaiset lykkäykset asianosaisten jäädessä syyttä pois ja todistajien sairastuessa jne.

Lopulta päästiin sopuun von Essenin aikana. Järven laskuojan hoito ja niittyjen nautinta lankesivat sopimuksen mukaisin osuuksin kaikille osapuolille. Myllyojaa oli perattu useita kertoja ainakin 1820-, 1840- ja 1850-luvuilla ja järvi oli laskenut vähitellen. Viimeisten töiden jälkeen voitiin todeta, että vuonna 1853 kallioon hakatun merkin perusteella veden pinta oli alentunut vuoteen 1860 mennessä 6 korttelia eli 89 cm ja haluttu tulos oli saavutettu.

Tehtyyn sopimukseen nojautuen Kustaa Lönnqvist perkasi Myllyojaa 1899 lähettäen laskun pitkälahtelaisille näiden osuudesta. Koska perkaus oli tehty ilman osapuolten välistä neuvonpitoa, Turun hovioikeus katsoi 31.12.1904, ettei pitkälahtelaisten tarvitse maksaa Lönnqvistille osuuttaan kustannuksista, vaikka sopimuksen mukaan heillä olisi siihen velvollisuus.

Brunowien Kattelus

Brunowien vaakuna vuodelta 1575

Karjalohjan Katteluksen isänniksi tulivat 1700-luvun lopulla Brunowit. Tämä vanha aatelissuku aiheutti melkoista sekaannusta rauhallisessa maaseutupitäjässä. Matti Mäkelä on vuonna 1998 julkaisemassa omakustanteessaan "Karjalohjan Kattelus" tehnyt perusteellisesti selkoa tästä suvusta;



Brunovien myötä alkoi aivan uusi aikakausi Katteluksessa. Isännät olivat aatelismiehiä, mutta myös karskeja sotilaita. Perinteinen perheviljelmä sai väistyä kartanon tieltä. Palkollisten ja torpparien määrä kasvoi voimakkaasti. Kärajöinti naapurien ja sukulaisten kesken oli vilkasta. Tässä suhteessa käytäntö ei ollut muuttunut Dahlmanien loppuajoista. Tavat höltyivät ja väen liikkuvuus lisääntyi. Ajanjaksona 1796...1805 syntyi kylässä 9 ja jaksona 1813...1828 10 aviotonta lasta. Yksittäisten henkilöiden seuraamista vaikeuttaa rippikirjojen puuttuminen Brunowien aikakaudella vuosilta 1792..1802 ja 1807...1811.

Kersantti Bernt Johan Brunov sai koko talon haltuunsa 1788 omistettuaan sitä ennen vain Alimmaisen. Hän vaihtoi 12.4.1777 omistamansa osan Luskalasta Johan Dahlmanin osuuteen (8/13) Katteluksesta ja osti Nils Dahlmanin osuuden (5/13) 29.9.1787. Brunovin tultua taloon tapahtui monia muutoksia. Palvelusväkeä, lampuoti Mats Nyman (taulu 22, s. 49) ja torppari Mårten Matsinpoika (taulu 24, s. 50) perheineen muuttivat mukana Luskalasta. Talossa oli paljon useasti vaihtuvia palveluspiikoja. Maanviljelystä hoiti aluksi lampuoti, Mats Nymanin jälkeen Henric Henrikinpoika 1780 ja Johan Lundberg perheineen 1781 alkaen.

Torppien määrä alkoi kohota nopeasti. Saksan Sachsenin Schneebergistä Fagervikiin 1730-luvulla tulleen pläkkiseppäsuvun vesa, torppari ja seppä Nils Johaninpoika (Sonntag) perheineen ilmestyi 1780 ensimmäisten joukossa. Hänen pojantyttärestään polveutuu mm. Turun yliopiston perustajiin kuulunut professori Kaarlo Jäntere, joka oli Katteluksen torppari Carl Isaac Jernströmin (s. 1813, k. 1882) ja Anna Lovisa Sonntagin (s. 1820, k. 1872) pojanpoika. Rippikirjasta 1786 ...1791 voidaan laskea ainakin kahdeksan torppaa. Parissa vuosikymmenessä tämän jälkeen luku vielä kaksinkertaistui.


Bernt Johan Brunov muutti perheineen Lopelle 1807 myytyään talon pojilleen Carl Isaacille ja Samuelille 10.2.1806. Kauppasumma koostui vanhemmille maksettavasta vuotuisesta syytingistä ja neljälle sisarukselle kullekin maksettavasta 1000 hopeariikintaalarin korvauksesta perintöosastaan. Vanhempien syytinkiehdot olivat: joka syksy heti puinnin jälkeen tuli luovuttaa 18 tynnyriä rukiita ja kaksi tynnyriä ohria, vuosittain oli toimitettava teurashärkä ja vuoden vanha sika sekä ruokittava hevonen, neljä lypsylehmää ja 6 lammasta vanhempien lukuun sekä ylläpidettävä tilalla yhtä tavarahuonetta. Tilan haltuunottopäiväksi sovittiin 1.5.1806.

Talon omistivat aluksi hetken aikaa puoliksi pojat kersantti Carl Isaac ja entinen ylioppilas Samuel Brunov, mutta Carl Isaac osti 22.10.1806 myös veljensä osuuden. Kauppakirja kuittasi sovitun kauppasumman täysin maksetuksi ja siirsi sisarosuuksien ja syytingin maksamisen kokonaan Carl Isaacille.

Sukututkimuskurssi Tarvasjoella

Ennakkoilmoittautuminen Liedon-Tarvasjoen kansalaisopiston

nettisivujen kautta

Wikars

Eräs esipolvilinjani johtaa ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, Kruunupyyn pitäjään. Noin vuonna 1470 syntynyt Olof omisti tuolloin puolentoista manttaalin kokoisen Viikarin eli Wikarsin talon. Hänellä oli ainakin kolme poika eli Olof, Anders ja Lars. Näistä ensin mainittu oli myöhemmin talollisena Kronlundissa, Andersista tuli Storvikarin isäntä vuosiksi 1549-1560, kun taas Lars mainitaan samaan aikaan Bråton talollisena.

Mielenkiintoista todeta, että samalla nimellä kulkeva talo, Wikars, on myös toisen esipolvini linjani päätepiste. Kun Kruunupyyn Wikars lähtee äidinäidistäni, on Kiskon Wikarsin väki isänäitini sukua.

Mistä sitten nimi Wikars on peräisin? Yksi monista selityksistä on joskus reilut kymmenen vuotta sitten eksynyt keräämäni materiaalin joukkoon, enkä valitettavasti osaa sanoa mistä olen tämän tiedon saanut. Joka tapauksessa norjalaisessa kronikassa neljänneltä vuosisadalta on lähes mielikuvituksellinen selitys talon nimelle, jos kohta se luultavasti on johdettu yksinkertaisesti sanasta Vik.

Tämä kronikkateksti on saatavilla vain norjaksi, jos joku tietää suomennoksen, niin kommenttikenttä on käytettävissä!

Namnet Kvinnherad 1

I oldtida var Noreg sett saman av mange små kongedøme. Der rådde små sjølvstendige kongar. Her på Sørvestlandet var det eit slikt kongerike som vart kalla Haurdaland eller Hordaland etter kong Haurd Gerdson, soneson til Nor. Etter å ha vore styrt av ulike småkongar kom det i slutten av det fjerde hundreåret under Alfred den frøkne. Han budde på den kjende garden Alrekstad, no Årstad ved Bergen. Han var av ei anna kongeætt. Hans dronning var ei kongedotter frå Voss som heitte Signy. I hirden hans var det ein jarl som heitte Kal. Han var sett til å ha oppsyn med den søre delen av Hordaland. Etter som både soge og segn seier, budde han på ei lita øy som heitte Kalsøy, kanskje den noverande Kalsøy sør for Korsfjorden.

Mot sør grensa Hordaland opp mot kongeriket Rogaland. Der rådde på den tida kong Jusur, son til den vidgjetne kong Audvald som vart gravlagd ved sida av guden sin, den svarte kua med gullklave. Augvaldsnes på Karmøy er blitt oppkalla etter han. Denne kong Jussur vart oppfostra hos far sin, jarl Gundvald, som budde på Stord.

Gundvald fridde ein gong til ei kvinne som han også vann, men fekk ein farleg medbeilar i jarlen Kal som vart forsmådd. Slik medfart kunne Kal etter den tids skikk ikkje tola. Han samlar då ein hær og går til åtak på Gunvald på Stord. Gunvald verja seg djervt, men Kal set eld på garden hans og tek så Gunvald til fange og drep han.

Då Kong Josur fekk høyra om drapet på fosterfar sin, Gunvald, samlar han ein stor hær
og fer etter Kal nordover til Gravdalsvåg ved Bergen. Der vart det ein strid kamp mellom dei.
Kong Jusur drep ikkje berre Kal og folka hans, men òg kong Alfred og hans folk. Dei hadde snøgt kome til for å hjelpa Kal. Slik fekk Josur makta i heile Sunnhordland, og der fekk han rå i fred i mange år til han vart så gamal at han ikkje lenger kunne tola det harde og strevsame krigslivet.

Wikar, son til den falne kong Alfred, ville hemna drapet på faren og jarlen og fann no tida høveleg. Etter slaget ved Gravdalssvåg var Wikar for ung og svak til ta tilbake faren sitt rike.
Men no då Josur hadde vorte gamal, samlar Wikar ein stor hær og kjem uventa over kong Jussur i Sunnhordland. Det skjedde i Kvinnherad omkring den såkalla Bjørkvollen på garden Skåla. Her kom det til bitter kamp. I striden fall kong Josur og alle mennene hans. Likeins gjekk det med alle mennene i heradet som greip til våpen anten etter påbod frå kong Josur eller frivillig. Ikkje ein einaste mann overlevde. Etter dette budde det berre enkjer og ugifte kvinner i dette heradet, og det fekk derfor namnet Kvinnherad, eller Qvena Herad som det heitte før.

Slaget skal i fylgje segna ha stått på Skåla-garden ved den vidgjetne Bjørkvollen der hovudkyrkja i Kvinnherad no står. Der er det òg funne mange gravhaugar og minnesmerke frå oldtida. Dei er no utgravne og brotne opp til åker og eng. Andre er så ille medfarne ar det er vanskeleg å avgjera om det er gravminne frå oldtida eller ei.

Det som her er fortalt om kongane Josur og Wikar, skal ha hendt i slutten av det fjerde hundreåret etter Kristi fødsel.

‘Natur, Folkeliv og Folketro I Søndhordland’ belyst ved Natur- og Folkelivsskildringer, Eventyr, Sagn, Fortællinger o.s.v. fra ældre og nyere Tid. Samlet og udgivet af Th. S. Haukenæs; Sjette Del: Kvindherred. Bergen.Kommission hos C. Floor. 1888.

Vanhan mummon runo

Kotiseutuyhdistys Tarvaiset ry