 |
| Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto |
Adolf Lindman mainitsee erään Katteluksen omistajan saaneen lainaa senaatin varoista. Kyseessä saattaa olla juuri Carl Isaac Brunow. Todennäköisempänä vaihtoehtona on 1840-luvulla uuden perkauksen suorittanut Gustaf Simoninpoika, jonka kustannusten on arvioitu olleen 3000 seteliruplaa (banco assignationer).
Uusia torppia syntyi ja asukkaat niissä vaihtuivat usein. Myös palvelusväki oli hyvin vaihtuvaa. Isäntää paheksuttiin huonon väen palkkaamisesta. Eräitä tapauksia puitiin käräjilläkin. Carl Isaacilla oli ollut naima-aikeita, sillä 29.9.1830 vahvistettiin käräjillä Carl Isaac Brunovin ja Kiskon Wiarin (Viiari) Sepän rusthollarin lesken Maria Christina Wimanin välinen sovitteluasiakirja. Siinä Maria Christina sanoutui irti kaikista avioliittositeistä Carl Isaacin kanssa ja Carl Isaac purki 13.7.1829 Maria Wimanin kanssa tehdyn kaupan osasta Kuoksan rusthollia sekä palautti saamaansa irtaimistoa.
Pitkäikäinen kiista Myllyjärven laskemisesta ja syntyneen niittymaan omistuksesta perustui nähtävästi joukkoon väärinkäsityksiä. Katteluksen ja Pitkälahden kylien välinen raja kulki Myllyjärven poikki, joten osa järvestä kuului Pitkälahden kylään. Isojaossa jätettiin Pitkälahden vesialueet kylän taloille yhteisiksi. Siten kaikilla Pitkälahden taloilla oli osuus kylän yhteiseen alueeseen Myllylammesta. Tämä tosiasia oli unohtunut, koska järvi ei ollut merkittävä ja se rajoittui vain Kuoksan maihin. Niinpä Carl Isaac Brunov kääntyi vain Kuoksan omistajan Carl Isak Lönnqvistin puoleen halutessaan laskea Myllyjärveä.
Lönnqvist ei ollut halukas ryhtymään hankkeeseen sen kalleuden ja saatavan vähäisen hyödyn vuoksi. Paras hyöty syntyi Katteluksen puoleiselta rannan osalta ja seurausvaikutuksista Koto- ja Vähäjärvien vedenpinnan laskusta. Lönnqvist antoi Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan [KO 1.3.1820 § 30] otetun suostumuksen järven laskulle luvaten, että jos Brunow tekee työn omalla kustannuksellaan, hän saa omistaa ja pitää Lönnqvistin osuuden kyseisestä järvestä. Brunow suoritti työn ja hankki vielä myöhemmin omistukseensa Kuoksan, joten järven rantamaat olivat kokonaan hänen hallinnassaan. Näin jatkui pari vuosikymmentä.
Carl Isaac Brunowin kuoltua Kuoksa siirtyi kahtia jakautuen muille omistajille. Myös Katteluksen omistajat olivat vaihtuneet. Pitkälahtelaiset huomasivat yhtäkkiä, että heille kuuluvaa niittymaata hyödynsi vanhan käytännön mukaisesti Katteluksen isäntä. Asia vietiin oikeuteen, jossa sitä puitiin ainakin neljästi 1840...1841. Tällöin määrättiin maanmittari selvittämään alueen omistusoikeus ja järvenlaskun kustannusten suuruus ja jakautuminen osapuolien kesken. Maanmittari toimi suhteellisen verkkaisesti. Seuraava aktiivinen oikeusvaihe oli 1854...1858, jolloin asia oli esillä ainakin 11 kertaa. Juttua mutkistivat omistajien vaihdokset ja monenlaiset lykkäykset asianosaisten jäädessä syyttä pois ja todistajien sairastuessa jne.
Lopulta päästiin sopuun von Essenin aikana. Järven laskuojan hoito ja niittyjen nautinta lankesivat sopimuksen mukaisin osuuksin kaikille osapuolille. Myllyojaa oli perattu useita kertoja ainakin 1820-, 1840- ja 1850-luvuilla ja järvi oli laskenut vähitellen. Viimeisten töiden jälkeen voitiin todeta, että vuonna 1853 kallioon hakatun merkin perusteella veden pinta oli alentunut vuoteen 1860 mennessä 6 korttelia eli 89 cm ja haluttu tulos oli saavutettu.
Tehtyyn sopimukseen nojautuen Kustaa Lönnqvist perkasi Myllyojaa 1899 lähettäen laskun pitkälahtelaisille näiden osuudesta. Koska perkaus oli tehty ilman osapuolten välistä neuvonpitoa, Turun hovioikeus katsoi 31.12.1904, ettei pitkälahtelaisten tarvitse maksaa Lönnqvistille osuuttaan kustannuksista, vaikka sopimuksen mukaan heillä olisi siihen velvollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti