Palvelijatar ja testamentti

Turun kaupungissa lokakuussa 1815 syntyi räätäli Henrik Sevonin ja hänen vaimonsa Stinan perheeseen tytär, jolle vanhemmat antoivat nimen Stina Henrika. Äiti Stina oli kotoisin Perniön pitäjästä, kun taas Henrikin sukujuuret ovat todennäköisesti Paimiion Sievolassa. Stina Henrika viihtyi Turussa aina vuoteen 1841 saakka, kunnes löysi työpaikan Yläneeltä.




Hänestä tuli Yläneen Vanhakartanon omistajan, alikapteeni Johan Reinhold Jägerhornin ja vapaaherratar Henrietta Kristina Lybeckerin palvelijatar. Alikapteeni oli saanut kartanon omistukseensa vuonna 1837.

Hän oli syntynyt Mietoisissa sotaneuvos Reinhold Ernst Jägerhorn (af Spurila -sukua) lapsena. Suomen sodan jälkeisinä vuosina nuori Johan Reinhold palveli kersanttina 1. Suomen jääkärirykmentissä. Hän yleni alikapteeniksi ja otti eron väestä 1831. Hänen veljensä Blechard Gustaf toimi senaatin protokollasihteerinä ja lanko Blechard Johan Lybecker kersanttina samaisessa jääkärirykmentissä kuin edellä on mainittu.

Vaimo Henrietta Kristina oli miehelleen sukua. Hän kuoli Yläneen kartanossa 1879. Puolisonsa Johan Reinhold oli menehtynyt kunnioitettavassa 80 vuoden iässä jo 1874 Mietoisissa. Kauan ennen tätä, tammikuussa 1859 olivat molemmat puolisot tehneet yhteisen testamentin. Siinä he ilmaisivat viimeisenä tahtonaan, että jälkimmäisen heistä kuoltua on pariskuntaa 17 vuotta tuolloin palvellut Kristina Sevon saava kartanoon kuuluvista Lietsan talosta ja Lietsan torpasta vuosittain elämänsä loppuun saakka kaksi tynnyriä rukiita, tynnyrin ohria, yhdeksän kappaa nisuja, kuusi kappaa herneitä, kuusi nelikkoa potaatteja, yhden leiviskän voita, puhdasta rahaa 12 ruplaa hopeassa, neljä syltä koivu- ja yhden sylen mäntyhalkoja sekä vihdoin kaksi kannua ”rievää maitoa” viikossa Maarian päivästä Mikonpäivään. Tämän lisäksi uskolliselle palvelijattarelle testamentattiin asuttavaksi kahden huoneen mökki tarpeellisine ulkohuoneineen. Tämän testamentin todistivat Yläneellä Oripään välisaarnaajat Nils Helenius Oripäästä ja Karl Hagelberg Pöytyältä.

Tämä kaunis testamentti ei kuitenkaan koskaan tavoittanut saajaansa, sillä Kristina Sevon kuoli ennen hyväntahtoisia työnantajiaan vuonna 1870. Tämän jälkeen Jägerhorn ja Lybecker tekivät uuden testamentin, jonka sisältö pysyi samana kuin edellä. Tällä kertaa edunsaajaksi tuli heidän kasvattityttärensä Venla Sofia Iisakintytär. Tämä oli syntynyt kartanoon kuuluneessa Keskitalon torpassa joulun alla 1856 renki Iisakille ja tämän vaimolle Maijalle. Jostain syystä lapsi oli sitten annettu kartanon omistajien kasvatiksi. Omia lapsia heillä ei ollutkaan. Uuden testamentin todistivat sen kirjoittaja, Anders Lunden, kartanon palvelusneiti Ester Pihl sekä renki Johan Wikström, kaksi viimeksi mainittua puumerkeillään.

Venla Sofia käytti sukunimeä Lybeck, jonka alkuperä ei tarvitse selittää. Vuonna 1876 hän muutti Yläneeltä Porin kaupunkiin ja meni naimisiin sahatyömies Ernst Grandellin kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa, elokuussa 1877 Porissa syntynyt tytär sai nimen Heleni Henriette, kasvattiäidin muistoa kunnioittaen. Grandellien perhe asui tuossa vaiheessa neljännessä kaupunginosassa.

Kuva; Yläneen kartanon päärakennus - Museovirasto - Musketti

Armovuodensaarnaaja

Marttilan kirkko 2010 - kuva JP Vuorela

Armovuodensaarnaaja oli pappismies, joka ilmestyi seurakuntaan kirkkoherran kuoltua. Armovuosi myönnettiin kuolleen perheelle ja tämän aika he saivat nauttia kyseisen vainajan palkkaetuja. Tuon ajan papin tehtäviä hoiti em. armovuodensaarnaaja. Usein tämä henkilö oli sukua edesmenneelle kirkkoherralle ja saattoipa armovuodensaarnaaja joskus naida kirkkoherran lesken. Armovuosi perustui alun perin papiston erioikeuksiin vuodelta 1723. Vainajan leski ja tämän mahdolliset lapset olivat toisaalta velvollisia huolehtimaan viran hoitamisesta johtuneista kuluista.

Marttilan kirkkoherra Jakob Ziden kuoli 1801 ja hänen seuraajakseen aiottu Johan Ytter menehtyi ennen virkaan astumistaan. Tällöin Marttilan Pappilaan riensi Uudenmaan Pyhäjärveltä Anders Henrik Schaeffer, joka oli valmistunut papiksi joulukuussa 1799. Hän oli syntynyt 1773 em. pitäjässä ja käynyt Turun katedraalikoulua päästen ylioppilaaksi 1795. Isä Johan Kristoffer Schaeffer oli saanut pappisvihkimyksen 1750-luvun alussa, jonka jälkeen hänet nimitettiin Pyhäjärven kappalaisen apulaiseksi sekä edelleen varsinaiseksi kappalaiseksi vuonna 1759. Pyhäjärvellä hän myös kuoli 1799. Hänen vaimonsa, Anders Henrikin äiti oli Brita Sofia Schytterus, jonka isä Johan S. oli Pyhäjärven edellinen kappalainen. Tämä herra oli muuten syntynyt Liedossa ja suvun juuret vievät turkulaiseen porvari Martti Markuksenpoika Skyttiin. Johan Schytteruksen puolison, Helena Coreliuksen ensimmäinen aviomies oli myöskin saman seurakunnan kappalaisena. Kuviot olivat hyvin pienet, mitä tuli pappissäätyyn kuuluneiden naimiskauppoihin.

Armovuodensaarnaaja Anders Henrik Schaeffer oli Marttilassa vuoteen 1805 saakka, jolloin hänet määrättiin vt. pitäjänapulaiseksi Vihtiin. Siellä hän myös kuoli naimattomana ja lapsettomana paria vuotta myöhemmin.

Melko nuorena kuolleen armovuodensaarnaajamme sukujuuret ovatkin osin myös Marttilassa. Isänisä Johan käytti sotilasnimeä Schefer palvellen kuninkaallisen henkirakuunarykmentin Maskun komppania kengitysseppänä. Tämän arvonsa kautta hän sai perheineen asua Tiipilän kylän Lammin puustellissa. Hänen ja vaimonsa Anna Yrjöntyttären lapsenlapsista toinenkin antautui papilliselle uralle. Anders Henrikin veli Karl Johan Schaeffer kuoli 1840 Lempäälän kirkkoherrana. Kengitysseppä Scheferin ja Annan toinen poika Karl taasen työskenteli pappisvihkimyksen jälkeen kappalaisena Kullaalla ja Harjavallassa. Vuonna 1791 hänestä tuli Someron kirkkoherra, mutta valitettavasti hän kuoli jo helmikuussa 1792. Hänen ja vaimonsa Gertrud Bährin poika Karl Johan syntyi Paimiossa 1761 ja tuli nimitetyksi Rymättylän kappalaiseksi 1798. Hän kuitenkin kuoli ennen virkaan astumistaan Somerolla, jossa hän oli työskennellyt kirkkoherran apulaisena.

Tiipilän Lammin puustelli näki seuraavina Maskun komppanian kengitysseppinä Jakob Malmstedtin ja hänen jälkeen Fredrik Wallin. Viimeksi mainitun herran aikaan Ruotsin vallan alta siirryttiin Venäjän autonomiseksi osaksi. Samalla Fredrik Wall jäi puustellin viimeiseksi aliupseeriksi henkirakuunarykmentissä.

Iäkkäitä ihmisiä

Auranmaalla on viime vuosina asunut ja asuu edelleen muutamia yli 100 -vuotiaita henkilöitä. Pitkän elämän salaisuus on luonnollisesti aina kiinnostunut ihmisiä, joten näiden tervaskantojen edesottamuksiakin on esitelty lehdistössä jo hyvin varhain. Ensimmäinen sanomalehti ilmestyi maassamme 1771 ja tätä aikaisemmin eläneistä iäkkäistä auranmaalaisista täytyy etsiä jälkiä esimerkiksi haudattujen luetteloista. Merkillistä kyllä, Marttilan emäpitäjässä kuoli vuosina 1747-1750 aikana peräti kolme 103 -vuotiasta henkilöä. Huhtikuussa 1747 haudattiin Suurilasta leskivaimo Anna ja kaksi vuotta myöhemmin Ollilasta niin ikään leski Anna. Molempien vainajien patronyymikin sattui olemaan sama, Pertuntytär. Huhtikuussa 1750 Euran kappelissa menehtyi pitkään sairastettuaan unilukkari Lauri Juhonpoika, jolle rippikirjaan on merkitty syntymäajaksi vuosi 1646.

Sanomalehti Aura tiesi puolestaan kesäkuussa 1886 Pöytyän kunnan toiseksi vanhimman asukkaan, kunnanvaivaisen Justiina Lähteenojan kuolleen 91 vuoden iässä. Rippikirjassa hänen nimenään on yksinkertaisesti Justiina Matintytär, mutta hän asui Pihlavan Lähteenojan torpassa. Samassa kylässä hän oli myös syntynyt joulun alla 1799. Isä Matti Jung oli ollut ruotusotilas eikä hänen sotilasnimensä jäänyt jälkipolvien käyttöön. Justiina Matintyttären puoliso oli ollut Lähteenojan torppari Juho Samulinpoika. He saivat vuosien 1822-1841 välillä yhteensä seitsemän lasta. Juho Samulinpoika kuoli 1854 eikä Justiina mennyt koskaan uudelleen naimisiin.

Hänen kuoltuaan Pöytyän vanhimpana asukkaana mainitaan samaisessa Aura -lehdessä Valpuri Simola, joka oli syntynyt kahta vuotta aiemmin, 1797. Hän asui Ellisten kylän Simolan talossa. Siellä hän olikin asustanut jo vuodesta 1829 lähtien tultuaan tuolloin emännäksi Simolaan kotipitäjästään Vampulasta. Puolisonaan hänellä oli rusthollari Erkki Tuomaanpoika. Tosin sekä Vampulan vihittyjen luettelossa että Valpurin muuttokirjassa on merkitty puolisoksi Erkin velipoika Henrik. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä Henrik kuoli jo 1827. Erkki menehtyi keuhkotautiin jo kesällä 1832, jonka jälkeen Valpuri asui koko loppuelämänsä leskenä Simolassa. Hän kuoli kunnioitettavassa 94 vuoden iässä toukokuussa 1892. Hänen kastettaan ei löydy Vampulan syntyneiden luetteloista, mutta hänen vanhempansa olivat Soinilan kylän Harakan talon vävy Henrik Mikonpoika ja vaimonsa Maria Matintytär.

Todellinen ikänestori olisi ollut Pöytyällä helmikuussa 1697 haudattu Henrik ”Kuutis”, mutta hänen kuolinikänsä 130 vuotta tuntuu aivan liian korkealta. Sen sijaan Aurassa eli silloisessa Prunkkalan kappelissa vuosina 1697 ja 1700 haudatut 100 -vuotiaat ”vanhat ukot” ovat mahdollisuuksien rajoissa. Edellisen vainajan kohdalla ei ilmoiteta edes hänen nimeään, mutta lokakuussa 1700 haudattu ”ålderstigen gubbe” oli nimeltään Martti Tapaninpoika.

Rippikirjat alkavat pääosin Auranmaalla vasta 1700-luvun puolella eikä vanhimmista löydy välttämättä syntymätietoja. Täten monen iäkkään henkilön todellinen ikä jää lähinnä arvailujen varaan. Virallisesti maamme vanhimmaksi elänyt asukas oli vuonna 2000 kuollut Lempi Rothovius, joka oli syntynyt 1887. Hän ehti elää kolmella eri vuosisadalla ja nähdä Suomen sekä suuriruhtinasmaana että itsenäisenä kansakuntana. Helsingissä vuoden 1946 paikkeilla kuolleen Maria Anderssonin väitetään olleen reilusti yli 117 ikäisen. Tästä ei kuitenkaan ole olemassa varmoja todisteita. 

Turha joulujuhla

Prunkkalan kappeliin saatiin oma kansakoulu 1890-luvun alussa. Rakennus kaikkinensa tuli kesällä 1894 valmistuneen selvityksen mukaan maksamaan 12002 silloista markkaa. Tätä tilintekoa Prunkkalan isäntämiehet kuuntelivat rauhallisesti, sillä suurin osa hankkeeseen uhratuista rahoista palautui oman pitäjän asukkaille erilaisten rakennustarvikkeiden myymisen takia. Itseasiassa kuntakokouksen väki oli sangen tyytyväinen lopputulokseen. Valtavaa porua syntyi vasta sen jälkeen, kun koulun tileistä huomattiin jouluna 1893 uhratun peräti 10 markkaa ”jouluhuwin valmistamiseen lapsille”. Tästä syntyi valtava myrsky kahden isännän toimesta ja lopulta muidenkin kärsivällisyys petti.

Kansakoulun johtokuntaa haukuttiin tylysti yhteisten varojen väärinkäytöstä. Lopulta isännät katsoivat, että kyseisen johtokunnan täytyy omista rahoistaan maksaa koululle takaisin tuo 10 markkaa. Joulujuhlaa pidettiin täysin joutavana ja turhanpäiväisenä puuhana. Kun vauhtiin päästiin, huomattiin muutakin epämääräisyyttä koulun toiminnassa. Johtokunta oli myynyt vähimmin vaativalle koulun polttopuiden hankinnan. Näitä puita oli käyttänyt myös koululla asuva opettaja Karl Viktor Kankainen. Isännät lupasivat, että tästäkin asiasta johtokunta joutuu tilille seuraavassa tilientarkastuksessa.

Ensimmäistä opettajaa kouluun haettiin kesällä 1893 julkaistuissa lehti-ilmoituksissa. Virkaan valitulle opettajalle luvattiin valtionapu sekä joukko luontaisetuja. Näitä olivat kolme asuinhuonetta, keittiö ja tarvittavat ulkohuoneet. Asunnon valoiksi ja lämmöksi tuli 100 kiloa petroleumia ja 18 metristä syltä halkoja. Peltomaata oli varattu noin hehtaari ja tälle 920 kiloa kylvöheiniä. Laidunta oli yhdelle lehmälle. Lisäksi puhdasta rahaa opettaja saisi 150 markkaa sekä ns. sisäänkirjoitusrahaa yhden markan varakkaampien lasten perheiltä.

Valituksi tuli tuolloin Maarian pitäjässä vaikuttanut Karl Viktor Kankainen, joka oli rippikirjan mukaan syntynyt 1853 Tyrvään pitäjässä. Vaimonsa Olga Matilda Nymanin kanssa heillä oli useita lapsia, joista Viljo, Arvo ja Martta olivat syntyneet Kylmäkoskella. Tytär Aale syntyi perheen asuessa Urjalassa ja vihdoin Prunkkalan vuosina syntyivät Kosti, Tuovi, Laura, Kerttu ja Kaarlo. Kankaisten perhe siis yksistään täytti melkoisen osan luokkahuoneesta. Tosin vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero oli 19 vuotta. Lapsista vanhin, Viljo Viktor Valdemar Kankainen seurasi isänsä esimerkkiä työelämässä. Hän pääsi ylioppilaaksi parikymppisenä muuttaen sen jälkeen kansakoulunopettajaksi Itä-Uudenmaan Sipoon pitäjään.

Karl Viktor Kankainen sai 1900 siihen aikaan merkittävän, 80 markan palkankorotuksen vuodessa palveltuaan opettajana yhtäjaksoisesti 10 vuotta. Vuonna 1925 hänelle vihdoin myönnettiin eläke, suuruudeltaan 8000 markkaa vuodessa. Käytännössä Karl Viktor käytti etunimiä Kaarle Vihtori, mutta mm. rippikirjoissa on merkittynä tuo pappien käyttämä ruotsalaistettu versio.
Mainittakoon vielä, että Kaarle Vihtorin ja Olgan poika Kosti Aarno Aleksi Kankainen pääsi ylioppilaaksi 1913 suorittaen tämän jälkeen jumaluusopillisen päästötutkinnon joulun alla 1916 arvosanalla cum laude approbatur.

Pilkkaruno

Harjavallan kappalaisena kuolleen Matias Sundvallin poika Johan, joka käytti sukunimeä muodossa Sundwall, syntyi Kokemäellä toukokuussa 1765. Johan kirjattin noin 11 vuoden iässä Turun katedraalikouluun. Hänellä vierähti siellä kolmisen vuotta, kunnes hänestä tuli ylioppilas 1780 eli hyvin nuorena. Vuoteen 1852 ylioppilaaksi pääsi läpäisemällä yliopiston eli tuolloisen Turun akatemian pääsykoekuulustelun. Johan Sundwall oli kaikesta päätellen erittäin tarmokas opiskelija. Opillinen ura sai erään päätepisteen pappisvihkimyksen myötä keväällä 1798.

Kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli löytänyt puolisokseen Fredrika Johanna Söderbergin, turkulaisen leipurimestarin tyttären. Pariskunnan lapsista Johan Matias oli Aleksanterin yliopiston teologisen siveysopin professori sekä palkkapitäjänsä Maskun kirkkoherra 1833 ja Janakkalan 1834. Hän oli myös maamme kenties vanhimman, edelleen toiminnassa olevan instituutin eli Turun tuomiokapitulin jäsen. Veli Karl Gustaf opiskeli lakia huipentaen uransa Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvoksena 1858. Hän sai varapresidentin arvon eron yhteydessä 1878. Veljesten sisko Karolina sai miehekseen Johan Fredrik Sigismund Bronikowskyn, Kirkkonummeltä lähtöisin olleen Suomen 1. jalkaväkirykmentin kapteenin.

Isä Johan Sundwall nimitettiin 1799 Pöytyän kirkkoherraksi. Hänen aikanaan rakennettiin Pöytyälle uusi pappila. Aikalaiset pitivät Sundwallia hieman suureellisena, sillä tämä teetti pappilan kaksikerroksisena. Tuohon aikaan ja pitkään myöhemmin Pöytyän uutta pappilaa pidettiin Ilmajoen jälkeen maamme suurimpana kirkkoherran virka-asuntona. Johan Sundwall ei kuitenkaan saanut seurakuntalaisten jakamatonta suosiota, sillä hänen toimiaan Suomen sodan aikoihin 1808-1809 katsottiin penseästi. Toisaalta kirkkoherra Sundwall pelasti erään pappismiehen kasakoiden käsistä samaan aikaan, joten ehkä hänet tuomittiin turhan herkästi. Kirkkoherra tuli joidenkin mielestä liian hyvin toimeen venäläisen sotaväen kanssa ja tästä kansan suussa sepitettiin jopa pilkkalaulu;

”Piispakin tarttis tappaa,

Ja Pöytyän provasti

Eikä varsin väärin oisi,

Vaikka viel’ Ulvilan tohtori”

Valtiopäivämiehenä hän edusti pappissäätyään 1809. Pöytällä Sundwall viihtyi seurakuntalaisten riemuksi tai suruksi vuoteen 1818, jolloin tuomiokapituli nimitti hänet Isonkyrön kirkkoherraksi. Rovastin arvon hän oli saanut jo 1802. Johan Sundwallin vaiheikas elämä päättyi joulupäivänä 1825 hänen ollessaan matkalla syntymäkaupungissaan Turussa. Leski Fredrika Söderberg jatkoi elämäänsä Isokyrön Ikolan kylässä, missä hän kuoli vanhuuden heikkouteen marraskuun lopulla 1847. Isokyröön liittyi myös em. pojan, Johan Matiaksen puoliso. Vuonna 1827 hänet vihittiin Isonkyrön silloin jo edesmenneen tyttären, Johanna Aejmelaeuksen kanssa. Johannan sisko, Katarina löysi tiensä Auranmaalle miehensä Matias Laurilliuksen myötä. Tästä herrasta leivottiin Marttilan kirkkoherra 1866. Katarinan ensimmäinen mies oli ollut Naantalin vt. Kirkkoherra Axel Herlin. Tämän pariskunnan jälkeläiset nykymaailma tuntenee parhaiten Kone Oyj:n omistajina.

Seilin saarelle vaan

Mielenterveysoireista ja ehkä myös dementoivista sairauksista kärsivien läheisten hoito oli pitkään lähinnä oman perheen vastuulla. Tämä aiheutti luonnollisesti monenlaisia ongelmia sekä sairaalle itselleen että erityisesti läheisille. Nykyisin tiedämme, että esimerkiksi muistisairaus saattaa muuttaa ihmisten psyykettä merkittävällä tavalla. Kun diagnostiikka oli vielä lapsenkengissään eikä hoitolaitoksia ollut käytännössä kuin yksi, joutuivat perheenjäsenet kantamaan raskaan taakan. Tuo mainittu laitos on tässä tapauksessa Seilin ”houruinhuone” eli mielisairaalla silloisen Nauvon pitäjän alueella.

Tammikuun viimeisenä päivänä 1864 Euran kappelissa kokoonnuttiin kirkonkokoukseen, jonka aihepiiri oli tavallistakin vakavampaa laatua. Kokous käsitteli niitä ”asianomaisia”, jotka joutuvat mielipuoliansa pitämään, hoitamaan ja rauhoittamaan. Pitäjässä oli henkilöitä, jotka sairautensa takia olivat niin vaarallisia, että huusivat ”surmauhkauksiansa”. Marttilan kirkkoherra Elmgrenin johdolla Kustaa Tuomarla, Simo Savela ja Heikki Savela pohtivat mm. Suurilan kylässä asuneen entisen rengin, Heikki Juhanpojan tapausta. Tämä vuonna 1817 syntynyt mies asui Mattilan talon Pellonperän torpassa työskenneltyään aiemmin saman tilan renkinä. Heikki oli kotoisin Kangasalan pitäjän Koiviston kylästä.

Kevään lopulla 1862 Heikki tuli ”heikkopäiseksi” ja hänet toimitettiin sairaalaan Turkuun ”koetuskuurille”. Tämä hoitojakso tuntui tehoavan ja mies päästettiin takaisin kotiin. Siellä olo ei jostain syystä enää kohentunut ja kirkonkokous joutui tekemään raskaan päätöksen, joka toisaalta oli parasta mitä se saattoi tehdä. Heikki, jota oli jouduttu kotonaan pitämään rautoihin kytkettynä väkivaltaisuutensa takia, toimitettiin vaivaishoitokunnan varojen avulla Seilin hospitaaliin.
Saman tien käsiteltiin Killalan kylässä asuneen ruotuvaivaisen, Matti Sigfrid Matinpojan tilaa. Hän oli lampuodin poika Paimion puolelta, Juntolan kylästä. Hänet kirkonkokous päätti lähettää ensin Turun sairaalaan. Ellei hoitojakso Turussa onnistuisi, myös Matti Sigfrid joutuisi matkaamaan Seiliin.
Suurilan Heikki Juhanpojan kohtaloksi tuli menehtyä tammikuussa 1868. Syynä ei suinkaan ollut mikään mielenterveyteen liittyvä, vaan herkästi levinnyt lavantauti. Hänellä vaimonsa Anna Matintytär kuoli vain kaksi kuukautta myöhemmin ”vanhuuteen”. Anna oli ollut miestään 20 vuotta iäkkäämpi, sillä hän syntyi rakuuna Matti Bullerin lapsena jo loppuvuodesta 1797. Lapsia Heikillä ja Annalla ei ollut.

Matti Sigfrid oli saapunut Killalaan Turusta 1846. Työpaikka löytyi Nikulan talon Virolan torpparin, Heikki Lindgrenin renkinä. Heikki oli Uudenmaan Pusulassa syntyneen vaimonsa Stina Lisa Lineliuksen kanssa asunut ensin Liedonperässä, mutta vuoden 1846 paikkeilla hän muutti em. torppaan. Vaikka kirkonkokous hänet päättikin lähettää hoitoon, puuttui kohtalo peliin. Matti Sigfrid sai halvauskohtauksen toukokuussa 1865 menehtyen siihen. Hänen hautajaisensa vietettiin hiljaisuudessa. Kunnialliset, täysimittaiset hautajaiset tulivat tuohon aikaan vain elämänsä kristillisesti eläneille. Ilmeisesti tässä tapauksessa katsottiin vainajan mielisairauden aiheuttaneen tilanteen, jossa tavanomaiset hautajaiset eivät tulleet kyseeseen.


Kuva - Adler und Dietze, painaja ; Knutson Johan, alkuperäisen kuvan tekijä 1845–1852
Museovirasto - Musketti

Pianistin sukujuuret

Välillä sukulaisia löytää mitä kummallisimmalla tavalla. Tänään satuin autossa kuuntelemaan
radiosta Yle Ykköstä, jossa soi Taru Valkaman laulamana eräs sävelmä. Esitystä säesti pianisti Meri Louhos. Ajattelin sivistää itseäni ja kurkistin Wikipedian tietoja kyseisestä, legendaarisesta pianistista. Hänen opettajakseen mainittiin mm. vuosina 1889-1960 elänyt säveltäjä ja pianisti Ernst Fredrik Linko.

Ernst Lingon veli oli kapellimestari Erkki Linko (1893-1966) ja veljesten isä taasen Pohjan pitäjässä 1864 syntynyt kuoronjohtaja Ernst Lindroth. Veljesten äidinisä oli tamperelainen musiikkivaikuttaja Fredrik Lundelin.

Tästä joukosta kiinnitti heti huomiota kuoronjohtaja Ernst Lindroth, sillä Pohjan pitässä on asunut ja asuu edelleen huomattava määrä sukulaisiani. Kun lisäksi sukunimi tuntui kovin tutulta, oli asia varmistettava kirkonkirjoista. Ernstin vanhemmiksi paljastuivat helposti Pohjan pitäjässä sijainneen Fiskarsin ruukin mekaanisella verstaalla oli 1860-luvulla töissä ollut viilari Erik Johan Lindroth ja vaimonsa Sofia Malmström. Molempien syntymäpaikaksi oli merkitty Kisko, joten tässä vaiheessa alkoi näyttää lupaavalta sukulaisuuden suhteen.

Erik Johan syntyi Kiskon Orijärven kaivosyhteisössä lokakuussa 1825 ja Sofia Kirkonkylässä helmikuussa 1826. Erik Johanin vanhemmat olivat kaivosrenki Erik Johan Lindroth ja Eeva Enqvist. Hän syntyi Kirkonkylän Klockarsin rusthollissa, jota hallitsi tuohon aikaan Hartzellien suku. Isä Johan Galle käytti aikanaan myös sukunimeä Lindroth, jonka poikansa sitten otti lopullisesti käyttöönsä. Äiti Hedvig Hartzell oli rusthollari Zacharias Hartzellin tytär. Tätä kautta Meri Louhoksen pianonsoiton opettajan sukujuuria pystyy seuraamaan aina 1500-luvulle saakka. Samalla Linko paljastui taas yhdeksi haaraksi valtavassa Tallqvist-suvun jälkipolviryppäässä.

Tämä pieni sukuhaara jää nyt työn alle....kuvassa pianisti ja säveltäjä Ernst Fredrik Linko