Schönemanista Soriolaksi

Sulo Soriola 50v
27.8.1921 Suomen Kuvalehti
Kansalliskirjaston
Sanomalehtiarkisto

Yläneen pitäjään saatiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa hetkeksi aikaa oppinut vieras, kun kirkkoherra Johan Kristian Mäkinen tarvitsi itselleen apulaisen. Vuosina 1898-1901 sekä uudelleen 1903-1905 tässä virassa oli Jyväskylässä vuonna 1871 syntynyt Sulo Oskar Ludvig Schöneman, joka tosin suomensi nimensä myöhemmin Soriolaksi. Hänen isänsä, varapastori Gustaf Oskar oli ollut kaupunginsaarnaaja poikansa syntymän aikaan. Äiti Fanny Fatima Flinkman oli puolestaan kappalaisen tytär Laukaan pitäjästä.

Sulo Oskar oli löytänyt vaimokseen Porvoossa 1875 syntyneen Emilia (Emmi) Käcklundin, jonka sukutausta ei ollut papillinen. Emilian isä oli merimies Niklas Käcklund. Äiti Sofia Ekholm oli hänkin vaatimattomista oloista. Tosin Niklas Käcklund yleni myöhempinä vuosinaan aina merikapteeniksi saakka.  Yläneen vuosina Sulo Oskarille ja Emilialle syntyi kolme lasta; pojat Eino Oskar Niklas ja Yrjö Gustaf Oskar sekä tytär Soile Fanny Emilia. Voi vain ihailla, kuinka kauniisti vanhemmat ovat sommitelleet omia ja vanhempiensa nimiä lapsilleen. Emilian osuminen Sulo Oskarin vaimoksi selittynee sillä, että sulhanen oli ennen ensimmäistä kertaa Yläneelle tuloaan Porvoon tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran apulaisena.

Yläneen vuosina Schöneman, joka vaihto nimensä vasta lähdettyään Yläneeltä, työskenteli myös ”juoppoparantola” Turvan johtajana Huvituksen kartanolla. Yläneen jälken tie vei Tammelan vt. kirkkoherraksi muutamien vuosien ajaksi, kunnes vakinainen työ löytyi Sahalahden kirkkoherrana. Oriveden rovastikunnan lääninrovastina Sulo Soriola oli 1904-1916. Tämän jälkeen sama työ jatkui Hollolan rovastikunnassa vuoteen 1920. Tällä välin hänet nimitettiin Tyrnävän kirkkoherraksi. Hän otti eron virastaan 1938 tultuaan omasta pyynnöstään määrätyksi Petsamon evankelisluterilaiseksi papiksi. Siellä hän myös kuoli vuonna 1944.

Yläneellä ollessaan Sulo Schöneman haki esimerkiksi vuonna 1900 taloudenhoitajatarta Turva-laitokseen. Valitun tuli olla perehtynyt, vakava, kristillismielinen ja mieluummin keski-ikäinen naishenkilöä. Näitä vaatimuksia ei nykypäivänä juuri esitetä. Palkka oli 25 markkaa kuussa sekä täysihoito. Tehtävään myös saatiin vaatimukset lähes täyttänyt työntekijä, kun Merikarvialta muutti Huvitukseen joulukuussa 1900 Honkilahdella syntynyt Alma Lydia Grönlund. Tosin hän oli tuohon aikaan vasta 29 -vuotias, joten vaatimus keski-ikäisyydestä sai jäädä syrjään. Pesti jäi hyvin lyhyeksi, sillä jo keväällä 1901 hän lähti Kuopioon mentyään naimisiin työmies Robert Seilasen kanssa.

Sulo Soriolan täyttäessä 50 vuotta kesällä 1921 hänestä julkaistiin muutamia artikkeleita sanomalehdissä. Niiden mukaan hänet tunnettiin erittäin suosittuna sielunpaimenena sekä innokkaana raittiusmiehenä. Pappistyön lisäksi hänellä oli lukuisia harrastuksia. Soriola oli aikanaan mm. Forssan suomalaisen yhteiskoulun sekä Sahalahden kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana. Riittipä häneltä aikaa myös Sahalahden maamiesseuralle. Tyrnävän vuosinaan Soriolan kehitti paikallisen Pappilan viljelyksiä tehokkaasti.

Kaiken tämän yläpuolelle kohosi hänen raittiustyönsä, joka oli perua isältä. Sen takia onkin ymmärrettävää, että hän työskenteli myös Huvituksessa sijainneessa ”juoppoparantolassa”, kuten sitä ajan lehden kuvaavat.

Opettaja Paimiossa

Kansalliskirjaston
sanomalehtiarkisto
Suomen Kuvalehti
12.1.1929

Paimiosta uutisoitiin elokuussa 1899 pienimuotoisesta seurapiiritapahtumasta. Kansakoulunopettaja Abraham Björk ja hänen vaimonsa Olga Maria Himberg viettivät tuolloin hopeahääpäiväänsä. Tupilan Hallin taloon, jossa Björkit tuolloin asuivat, oli kokoontunut suuri joukko pitäjäläisiä juhlistamaan tätä merkkipäivää. Samassa tilaisuudessa kastettiin Abrahamin ja Olga Marian nuorin lapsi, Niilo Rafael. Ikävä kyllä, tämä poikanen menehtyi jo saman vuoden lokakuussa. Perheen muita lapsia olivat pojat Kaino Sävel, Alvar Väinö ja Armas Arvo sekä tyttäret Tyyne Maria ja Saima Elisabeth.

Abraham Björk oli syntynyt tammikuussa 1849 Kaustisilla. Hänen isänsä, Abraham Eliaksenpoika Björk tienasi leipänsä seppänä, jolla oli mestarioikeudet. Isä Abraham kuului ns. herännäisiin l. körttiläisiin. Tämä tarkoitti tavattoman ankaraa kotikasvatusta ja joka pyhäistä kirkossakäyntiä. Perheen kuopuksena Abraham imi musikaalista oppia sekä isältään että veljeltään, jotka olivat viulun soittajia. Vähitellen Abraham innostui uruista rakentaen niitä itsekin. Hän valmistui 1872 opettajaksi Jyväskylän seminaarista. Tämä jälkeen Abraham toimi yhtäjaksoisesti opettajana peräti 54 vuoden ajan eroten virastaan vasta 1927.

Heti opiskelujen jälkeen hän löysi työpaikan Perniöstä. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, Olga Maria Himbergiin, joka isä Florentin oli ollut tyttärensä syntymän aikaan Yliskylän Keskitalon rusthollari. Häitä vietettiin 1874 ja seuraavana vuonna syntyi lapsena kuollut esikoispoika Abraham Amabile. Björkien perheen lasten nimet ovat mitä suurimmassa määrin oman aikansa muotia, mutta kuvastavat myös osin isän ammattia ja harrastuksia. Amabile on suoraan italiaa tarkoittaen mm. rakastettavaa tai auttavaista.

Vuonna 1882 Björkit sitten siirtyivät Paimioon. Jokelan koulusta tuli Abraham työpaikka. Työn ohessa opettajamme suoritti urkurin tutkinnon. Työn ohessa hän työskenteli Finnbyssä urkurina vuosina 1884-1918. Paimion kunta muisti pitkäaikaista, arvostettua työntekijäänsä lahjoittamalla tälle vapaan asunnon 1926. Tässä Tillilinnan nimeä kantaneessa rakennuksessa Abraham Björk asui kuolemaansa saakka eli tammikuuhun 1935.

Abraham Björk jätti jälkeensä erinomaisen elävästi ja yksityiskohtaisesti kirjoitettuja muistelmia. Niitä on koottu esim. Heikki Polson internet-sivuille kaikkien iloksi; http://urut.polsi.fi

Kehtolapsen myrkytysjuttu

Marttilassa koettiin traagisia tapahtumia elokuussa 1920. Nuorukainen Verner Jokinen sekä eräs Eeva Matilda Juhontytär joutuivat nimittäin syytteeseen yhteisen, noin kolme kuukautta vanhan lapsensa taposta rotanmyrkyllä. Verner ja Eeva olivat asuneet yhdessä avoparina lapsen syntyessä kevään lopulla 1920. Eräänä elokuisena päivänä Jokinen oli tullut kotiin työreissulta Loimaalta. Yöllä hän oli lapsen äidin mukaan hoitanut pienokaista tämän maatessa kehdossaan.

Aamusella lapsi kuitenkin kuoli eikä tuolloin toimitetussa tarkastuksessa löydetty mitään selkeää syytä äkilliselle menehtymiselle. Muutamia aikoja myöhemmin heräsi jostain syystä epäilyjä, että kehtolapsen kuolemassa oli jotain outoa. Hyvin pian tutkinnan alkamisen jälkeen saatiin selville Jokisen ostaneen Loimaan apteekista rotanmyrkkyä. Kun sitten pieni ruumis tutkittiin perusteellisemmin, havaittiin siinä jäänteitä fosforista. Tämä taas oli ja on edelleen olennainen osa nimenomaan rotanmyrkkyä.

Verner Jokinen kielsi syyllisyytensä jyrkästi väittäen, ettei ole edes ostanut mitään myrkkyä mistään apteekista. Hänen hallussaan ollut Loimaan apteekin kuitti todisti aivan toista. Vähitellen hän puhui ristiin myös muista kuolemaan liittyneistä seikoista. Sen sijaan äiti Eeva Juhontytär tuntui olevan lähinnä järkyttynyt syytöksistä eikä häntä täten pidetty syyllisenä.

Asia meni Marttilan ym. pitäjäin välikäräjille kevään lopulla 1921. Loppujen lopuksi oikeus piti syyllisinä sekä Verner Jokista, että hänen avovaimoaan Eevaa. Syytteen he saivat murhasta ja tuomioksi tuli elinkautinen kuritushuoneessa. Koska kyse oli elinkautisesta, meni tapaus jatkokäsittelyyn Turun hovioikeuteen. Saman vuoden elokuussa hovioikeus vahvisti kihlakunnanoikeuden antaman tuomion. Vaikka molemmat olivat tapauksen aikaan asuneet jossain päin Marttilaa, mainitaan heidän hovioikeuden tuomiossa loimaalaisiksi. Marttilassa asui 1910-luvuilla useita sukunimen Jokinen ottaneita eikä heillä kaikilla ollut sukuyhteyttä keskenään. Ennen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1921 nimiä saatettiin käyttää, muuttaa ja olla käyttämättä hyvin luovasti.

Sekä isän että äidin tuomitseminen oman lapsensa murhasta oli melko harvinainen tapaus sekä saviseudulla että yleisemmin koko maassa. Valitettavan yleistä oli se onneton kohtalo, joka tuli aviottomien lasten osaksi. Oma äiti saattoi kuristaa tai hyljätä vastasyntyneen, koska katsoi muutoin elämän tulevan vastaisuudessa toivottomaksi. Äidin jäädessä kiinni tässä yhteydessä olivat tuomiot yleensä muutaman vuoden mittaisia. Vastasyntyneen tappo noissa olosuhteissa sai ymmärrystä jopa yleensä kovalta oikeuslaitokselta eikä elinkautisia tuomioita jaettu. Kuolemanrangaistus oli voimassa koko Venäjän vallan ajan, mutta vuoden 1825 jälkeen niitä ei laitettu täytäntöön. Sen sijaan asia meni automaattisesti senaatin käsittelyyn. Siellä tuomitut määrättiin karkoitettavaksi Siperiaan. Viimeinen rauhanajan kuolemantuomio pantiin täytäntöön Pieksämäellä kesän 1825 lopulla. Marttilassa viimeinen teloitus oli tunnetusti Palaisten Hannulan Antin 1824 toimeenpantu kuolemantuomio.

Juhannuksena 1912

Juhannus vuonna 1912 ei sujunut Tarvasjoella kovin mukavissa merkeissä. Juhannusaaton vastaisena yönä kokoontui Liedonperässä muutamia miehiä erääseen Kujanpään torppaan miestä vahvempia aineita nauttimaan. Sieltä viisi miestä siirtyi puolen yön jälkeen lähistöllä olleeseen Ahon torppaan. Jostain syystä irtolaismies Kalle Suomisen ja muonamies Oskar Lindströmin välille syntyi riitaa, joka yltyi lopulta tappeluksi. Sen tuoksinassa molemmat ottivat esiin puukkonsa onnettomin seurauksin. Suomisen puukko viilsi Lindströmiltä vatsaan, poskeen ja silmän yläpuolelle Näistä vatsaan tai lähelle sydäntä osunut isku tappoi muonamies Lindströmin välittömästi.

Viranomaiset saatiin paikalle melko nopeasti ja Kalle Suominen lähetettiin Turkuun lääninvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Marttilan ym. kuntain kihlakunnanoikeus kokoontui heinäkuun lopulla samana vuonna. Suomiselle langetettiin tahallisesta taposta viiden vuoden kuritushuonerangaistus. Tämä lisäksi hän joutui maksamaan Oskar Lindströmin leskelle neljän alaikäisen lapsen kasvattamisesta 50 markkaa vuosittain kullekin täysi-ikäiseksi tuloon saakka. Kuten näissä tapauksissa aina, alistettiin tuomio vielä Turun hovioikeuden tarkastettavaksi.

Kenties surullisin piirre koko asiassa oli se tosiseikka, että Oskar ja Kalle olivat varsin läheisiä sukulaisia. Muonamies Lindström oli nimittäin Suomisen eno. Kalle oli syntynyt aviottomana lapsena vuonna 1888 Paimion Kruuvaisten kylän Penttilässä. jossa hänen äitinsä Emma Lindström oli tuohon aikaan piikana. Emma ja Oskar Lindström olivat sitten sisaruksia, jotka syntyivät Liedonperän Knuutilan talon mailla. Heidän isänsä Kustaa Vilhelm oli ollut aikaan Knuutilan eli Mäkilän lampuotina. Sisarusten äiti oli Juliana Juhontytär, joka miehensä tavoin oli kotoisin Liedosta. Kustaa Vilhelmin isä Kalle Lindström oli toiminut suutarina Tammentaan kylässä, kun taas äiti Julianan vanhemmat olivat Mäkkylän kylän Mattilan talon isäntäpari Juho Mikonpoika ja Johanna Heikintytär.

Oskar Lindströmin leski oli hänen toinen vaimonsa, Miina Juliaanantytär Laakso Marttilasta. Yhteisiä lapsia olivat Oskar Rudolf, Anna Ester, Hilma Maria ja Frans Nikolai. Kaksi viimeksi mainittua menehtyi lapsena vähän isänsä onnettoman kuoleman jälkeen. Lisäksi perheessä oli Miinan avioton tytär Aliina Sofia ja Oskarin edellisestä aviosta syntynyt tytär Iida Josefiina sekä vielä hänen ensimmäisen vaimonsa avioton lapsia Johan Oskar. Mielenkiintoista on myös havaita, että Mäen torpassa asuneessa suurperheessä, johon kuului myös vanha muori Juliana Juhontytär, oli lisäksi Oskarin sisaren, Ainan avioton poika Viljo Verner. Hän syntyi 1911, mutta kuoli jo 1912 Amerikassa. Rippikirjasta ei käy selville, olisiko hänet annettu heti syntymän jälkeen kasvatiksi ja tätä kautta poikanen olisi viety Atlantin yli.

Muutamia vuosia surkean juhannuksen jälkeen Miina Juliaanantytär Laakson nai muonamies Juho Konrad Ruohonen. Hänen kanssaan Miinalla oli ainakin yksi tytär, Hilma. Juho Ruohonen oli aikaisemmin käyttänyt sukunimeä Pihl.

Tappava tauti

Yksi tappavimmista sairauksista aikain kuluessa on ollut punatauti eli bakteerin aiheuttama verensekainen ripuli. Siitä on mainintoja jo antiikin ajalta, kun kreikkalainen historioitsija Herodotos mainitsee Persian kuninkaan menettäneen Salamiin taistelun aikoihin vuonna 480 eKr puoli miljoonaa miestä vatsatauteihin. Näistä yleisimpänä olisi ollut juuri punatauti.

Suomessa punatautia esiintyi lähinnä satunnaisina epidemioina 1700-luvun puolivälistä eteenpäin noin sadan vuoden ajan. Edelleen nimenomaan sotajoukot olivat erityisen alttiita taudille, sillä se levisi äärimmäisen helposti huonosti hoidetuista käymälöistä tai vesipisteistä. Kun peseytymismahdollisuuksia ei juurikaan ollut, epidemioille oli erinomaiset lähtökohdat. Elias Lönnrot kirjoitti 1837, että ”punataudin  saapi epätasaisesta elämästä tahi muusta huolettomuudesta lämpiminä kesinä ja syyspuolella, warsinki iltawilusta lämpimäin päiwäin perästä, ensimäisen alkunsa ja lewenee siitä pian kulkutaudiksi."

Kosken kappeliseurakuntalaisia tämä koetteli moneen otteeseen rankalla kädellä. Vuoden 1852 punatautiepidemia Suomessa ei iskenyt Auranmaalle erityisen voimallisesti, mutta kahta vuotta myöhemmin tilanne oli aivan toinen. Punatautia eli dysenteriaa ilmeni lähinnä heinä- ja marraskuun välisenä aikana. Kuolleisuus oli prosentuaalisesti epidemioissa jopa 15 prosentin luokkaa. Kokonaan punataudista ei ole vieläkään päästy eroon, sillä se on tuhoisa sairaus tropiikin maissa.
Kosken kappelissa ensimmäinen punatautiin kuollut vuonna 1854 oli Kosken kartanon erään torpparin tytär Vilhelmiina, joka kuoli heinäkuun viimeisenä päivänä. Heti seuraavana päivänä tauti vei naapuritorpasta Nummelin tyttären, Amandan ja kahta päivää myöhemmin rengin tyttären Hulda Charlottan.

Sen jälkeen tauti levisi epidemian tavoin lähinnä Hongiston, Katteluksen, Vähä- ja Isosorvaston, Partelan, Tuimalan, Talolan sekä Tapalan kyliin. Lähes kaikki kuolleet olivat pieniä lapsia, sillä marraskuun loppuun mennessä haudattiin kirkkomaalle yhteensä 48 alle 10-vuotiasta. Heistä alle vuoden vanhoja oli kuusi. Aikuisväestöä punatauti ei verottanut samalla raakuudella, mutta silti heitäkin kuoli kahdeksan. Yhteensä epidemia vei 1854 peräti 56 koskelaisen hengen. Lisäksi pitäjään haudattiin yksi turkulainen ja yksi lietolainen punataudin uhri. Merkittävin osa eli 27 vainajista oli koskelaisten torppien väkeä. Kahdeksan lapsen isä oli renki. Punatauti ei katsonut säätyä, sillä myös Kosken kartanon omistajan, herra de Pontin tytär Hulda Josefina Henrika kuoli elokuun puolivälissä 1854.

Kosken kappelissa oli ennenkin ollut vuosia, jolloin punatauti kehittyi epidemiaksi saakka. Viimeisen kerran tämä taisi tapahtua 1858, kun lähinnä syksyn aikana 26 pitäjäläistä menehtyi tähän rajuun tautiin. Punatautiin ei olemassa vieläkään rokotetta, mutta sairastuneita voidaan hoitaa menestyksellisesti lääkkeillä. Vielä 1700-luvun Ruotsin Collegium medicum vuonna 1754 kuulutti maaherrojen välityksellä kansalle, että ihmisten oli käytettävä punataudin ehkäisemiseksi vatsansa suojana irtonaista, selän puolelta kiinnitettävää nahkaa. Myös kylmän veden tai happaman kaljan katsottiin suojaavan tartunnalta.

Lisähavaintoja meijerististä

Viitaten tarinaan meijerististä, olen saanut sukulaisilta mielenkiintoisia lisätietoja;




Anna Sofia Pehrsson *4.12.1894 (tämä syntymäaika on merkitty meidän sukututkimukseen) oli isoäitini. Hänen tuleva miehensä Henrik Ensio Ezekiel Svanberg *14.2.1896 (Hausjärvi) oli vanhin lapsi, Tyrväällä (Vammala) vaikuttaneen kirkkoherra, rovasti ja sittemmin lääninrovasti Ludvig Hjalmar "Vamperi" Svanbergin ja Selma Aliine Danielintytär os. Hildenin kuudesta jälkeläisestä.
Kirjailija Ensio Rislakki (1930 luvun alussa muuttivat sukunimensä Rislakiksi) tunnettiin myös "Valentin" nimimerkistä.


Olemme juuri tällä hetkellä tutkailleet Olof Perhssonin ja isoäitini Anna Sofian historioita. Olof oli lähtöisin Skånen Övedistä. Heidän perheensä, ainakin osittain työskentelivät siellä sijaitsevassa Ramelien Övedskloster kartanossa. Kävimme setäni Antti Rislakin kanssa seudulla
löytääksemme Perhssonien perheestä jotain tietoja. Vierailimme läheisellä kirkkomaalla mutta kun sinne haudatuista puolet oli Larssoneita ja toinen puoli Pehrssoneita, epäonnistuimme.
Todistamaton tarina kertoo, että 1800-luvun loppupuolella Pehrssonien veljessarjalle kerättiin varat Amerikkaan muuttoa varten. Jostain syystä sitten Olofille ei tarpeeksi matkarahaa kertynyt kaukomatkaan mutta riittävästi Suomeen siirtymiseen ja niin hän tuli tänne. Hän avioitui alunperin Perniöstä kotoisin olleitten Forsströmien Hulda Sofia tyttären kanssa ja Dragsfjärdin jälkeen muuttivat Sauvoon. 1905 aikana Hulda sairastui infulenssaan ja menehtyi. Tarina kertoo, että Olof suri vaimoaan niin syvästi, että jonain talviyönä 1906 lähti kevyissä vaatteissa "etsimään" puolisoaan ja sairastui sitten myös itse ja menehtyi 17.4.1906. Heidät on haudattu yhteishautaan Sauvon kirkon kupeeseen.




Kiitän lämpimästi Juha Rislakin antamasta tarinasta!

Krimin sodan uhri

Tammisaaren vanha hautausmaa huhtikuu 2018
Kuva Juha Vuorela

Tammisaaressa eli nykyisessä Raaeporin kaupungissa on muistomerkki kahdelle Krimin sodan urholle, kuten sotasankareita tuohon aikaan nimitettiin. Suomessa Krimin sota muistetaan myös nimellä Oolannin sota, koska siihen liittyneissä taisteluissa venäläiset menettivät juuri valmiiksi tulossa olleen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.

Esimerkiksi Sanomia Turusta lehti heinäkuulta 1855 tietää kertoa tarkk’ampujapataljoonan komentajan, eversti Lyran antaneen tehdä rautaisen muistopatsaan Mikko Miekalle Ikaalisista ja Johan Fredrik Panzarille Marttilan pitäjästä. Sekä Miekka että Panzar menettivät henkensä toukokuun 20. päivänä 1854 Tammisaaren lähellä käydyssä taistelussa. Kyseinen mittelö oli ensimmäinen, mihin kyseinen joukko-osasto Krimin sodassa joutui. Tuolloin ottivat yhteen kaksi englantilaista sotalaivaa, HMS Arrogant ja HMS Hecla venäläis-suomalaisen patterin kanssa Leksvallin kylän Vitsandilla. Panzarin ja Miekan lisäksi henkensä menetti kolme englantilaista merimiestä ja venäläinen upseeri Dergatšov. Vuonna 2004 Vitsandiin pystytettiin muistomerkki em. kolmelle kuolleelle merimiehelle.

Kuka tämä marttilalainen tarkk’ampuja Panzar sitten oli? Marttilan Laurilan kylässä asui aikoinaan tämän nimisiä henkilöitä, mutta Johan Fredrik ei ollut samaa sukua. Panzar ja em. Miekka ovat luonnollisest mitä tyypillisimpiä sotilasnimiä, jotka otettiin vasta väkeen mentäessä. Vitsandin edustalla kuollut Johan Fredrik oli syntynyt Marttilan Tiipilän kylä Ali-Martin talossa. Hänen vanhempansa olivat talollinen Juho Juhonpoika sekä Leena Yrjöntytär. Juho oli Ali-Martin edellisen isäntäpariskunnan lapsi, kun taas Leena oli syntyisin Prunkilan rusthollista. Johan Fredrikillä oli useita sisaruksia eikä meno Ali-Martilla ollut aina kovin rauhallista. Pikkusisko Marian nai Uudenmaan Pusulan Hirvijoen kylän Höystin talollinen Jaakko Juho Amnell, mutta ennen naimiskauppoja morsian oli saanut tuomion luvattomasta viinan myynnistä. Maria kuoli Pusulassa vasta 1899.

Isäntä Juho Juhonpoika taasen kävi käräjillä saaden tuomion juoppoudesta. Tuleva tarkk’ampujamme Johan Fredrik puolestaan tuomittiin väkivallasta virassa ollut kruununpalvelijaa vastaan. Samoilla käräjillä samasta syystä ja vieläpä saman tapauksen tiimoilta tuomittiin rangaistukseen myös Johan Fredrikin pikkuveli Kustaa. Perheen esikoistytär Liisa oli vaihtanut jo maisemaa, sillä hänet vei vihille Liedon Inkoisbergin Vähä-Hallin rusthollari Henrik Juhonpoika. Pariskunta asui muutaman vuoden Liedon puolella, mutta 1857 Henrikistä tuli Ali-Martin uusi isäntä. Mainittakoon vielä Johan Fredrikin nuorempi sisko Anna Lovisa, joka naitiin Jutilan Naapurin rustholliin. Hän vei sinne mukanaan aviottoman Vilhelmina-tyttärensä.

Johan Fredrik lähti kotoaan rengiksi naapurikylä Jutilan Vähätaloon eli Juliukseen vuoden 1850 tienoilla. Kovin kauaa hän ei työssään viihtynyt, sillä tammikuun alussa 1852 hän värväytyi Suomen krenatööritarkk'ampujapataljoonan palvelukseen Turussa. Tätä kautta miehemme sitten joutui Krimin sodan melskeisiin ja sankarivainajaksi.

Isä Juho Juhonpoika kuoli 1867 ja äiti Leena Yrjöntytär 1864. Martin talon osti maakauppias Elmgren Henrik Juhonpojan muuttaessa perheineen Lietoon 1867. Alussa mainittu Mikko Miekan ja Johan Fredrik Panzarin muistomerkki on siirretty kertaalleen. Sen löytää yhä edelleen Tammisaaren vanhan hautausmaan kulmasta.

Miehestä tytöksi yhdessä yössä

Tämä juttu ilmestyi mm. Sanomia Turusta -lehdessä 14.8.1868

Kyläkirjaston Kuvalehti 1.4.1887
Kansalliskirjaston sanomalehtiarkisto

Poikamiehestä muuttunut tyttö

Viipurin linnassa on nykyään nuori, 17 vuoden ikäinen vanki, jolle on tapahtunut eilen eli toissapäivänä se merkillinen tapaus, että hän muuttui miehestä tytöksi. Asian laita on seuraavainen; noin viisi kuukautta takaperin tuotiin tänne linnanvankeuteen Käkisalmen käräjästä nuori mies, nimellä Petter Heiskanen, jota oli syytetty varkaudesta.

Hän pantiin, se on tietty, yhteen ruumaan toisten vankien kanssa ja käytettiin myös yhtenä yhteisissä töissä, eikä kellään ollut mitään aavistusta miehestä, se oli mies niinkuin muutkin sekä näöltään että kooltaan.

Joitakuita aikoja täällä oltuansa hän kääntyi sairaaksi ja makasi taudissa useimpia viikkoja. Sillä ajalla kävi jo kolme eri lääkäriä linnassa ja siis hänenkin luonansa, vaan Heiskasesta ei tietty mitään muuta kuin että hän oli sairas. Hän parantui ja käytettiin sen jälkeen uudelleen Käkisalmen käräjässä tutkittavana rikoksestansa.

Vasta eilen eli toissapäivänä sattui että eräs nainen Liperistä tuli käymään linnaan, tiedustelemaan sisartansa, jonka aivan varmaan arveli linnasta löytyvän. Hän sen löysikin pian Petter Heiskasesta, ja nyt oli yhtäkkiä ilman armotta Petter Heiskanen muuttunut Brita Kaisa Koistiseksi, jona hän nyt saapi tyytyä olemaankin.

Vaan kaikille on asia käynyt hyvin kummaksi, vangit ovat ällistyneet, sillä kukaan ei ollut tiennyt salaisuutta. Nyt oli tullut ilmi että Brita Koistinen oli yhtenä kesänä ollut eräiden romanien keralla poikana kuleksimassa ja paimennellut niillä retkillä romanien hevosia ja sikoja. Sattuipa nyt juuri olemaan samoja heimolaisia kanssa linnassa; ja kuin heitä tuotiin katsomaan Brita Koistista, he ovat ruvenneet siunustelemaan, lausuen; Ka tuohan tuo on meijän entinen paimenpoika!

Muuten on Brita Koistinen vahva ruumiiltaan ja pitkä varreltaan. Kuinka hän nyt viihtynee uudessa seurassa ja hamevaatteissa, naisten kanssa, emme ole kuulleet, emmekä myös sitä jos Brita Koistinen polttaa tupakkaa niinkuin Petter Heiskanen teki.