Viipurin rikkaimmat

Tönius Nylander oli kauppias ja pormestari (1573-89) Viipurissa. Joskus nimi on kirjoitettu muotoon Tönne Nyland; Tönne ja Tönius ovat Antonius-nimen lyhytmuotoja ja sukunimi saattaa viitata uusimaalaisiin sukujuuriin.

Viipuri oli vanhoina päivinä rajalääninä ja -kaupunkina poikkeavassa tilanteessa muihin kaupunkeihin nähden. Siellä päätti linnanpäällikkö kaupungin luottohenkilöistä eikä porvarikunta itse, kuten muissa kaupungeissa. Anders Nilsson (Sabelfana), joka oli linnanvouti 1567-76. Hän erotti ilmeisesti vuoden 1573 alkupuolella kaupungin raadista kaksi jäsentä ja nimitti tilalle Bertil Jonssonin ja Töniuksen. Kuningas nimittäin kirjoitti Anders Nilssonille 30.7.1573: "...edelleen ilmoitat, että ne pormestarit, jotka tähän asti ovat olleet Viipurissa, ovat olleet toimissaan huolimattomia ja vääryyttä harrastavia ja että sen tähden olet heidät erottanut ja määränyt heidän sijaansa...".

Viipurin rikkain vuonna 1571 oli Staffan Kanngjutare (Staffan Kannunvalaja), jonka irtaimiston arvo oli 8580 mk, eli enemmän kuin 1/10 koko Viipurin porvariston omaisuudesta. Tönius tuli toisena, hän omisti 7012 mk:n irtaimiston, Hans Persson 4925 mk:n edestä, Mats Ahvoin 2775 markkaa, ja eräs Vit Olde 1.500 markkaa.

Nämä olivat melkoisia rikkauksia siihen aikaan, jolloin esim. talollisen keskimääräinen irtaimiston arvo rikkaimmillakin eteläisen Suomen alueilla oli vain muutama kymmenen markkaa, ehkä joskus aniharvoin muutamia satasia. Koko Viipurin porvariston omaisuus oli 82.805 mk, keskimäärin n. 400 mk. Asukkaita 1500-luvun lopulla Viipurin kaupungissa lienee ollut 1200 henkeä.

1570-luvun lopulla rakennettiin Viipurissa kaksi suurta laivaa. Toista rakennutti kaupunki ja toista lähes modernilla tavalla yhtiö, jonka osakkaina olivat Bengt Jonsson, Tönius, Henrik Lang eli Virolainen sekä Hans Persson Näätäinen. Kaupunki lunasti kuitenkin yhtiön laivan heti sen valmistuttua 1579 – syynä lienee ollut 1570 alkanut sota Venäjää vastaan.

Töniuksen puoliso Anna Teit oli pernajalaisen nihtipäällikön ja rälssimiehen tytär. Annalle liitto oli toinen, hän oli ensin ollut naimisissa Viipurin kirkkoherra Enevald Sigfridin kanssa. Annalla ja Enevaldilla oli kuusi lasta, josta viisi kuoli ruttoon. Tässä toisessa liitossaan Töniuksen kanssa oli Annalla tytär Agnes Nylander, joka avioitui Viipurin pormestarin (1595-99) Herman Bröijerin kanssa. Muita lapsia ei kirjallisissa lähteissä mainita.

Kuva vasemmalla: viipurilaiskauppiaiden laiva on saattanut näyttää tällaiselta. Rekonstruktiopiirustus ruotsalaisesta kauppalaivasta, joka upposi vuonna 1550. Sen kölin pituus oli lähes 20 metriä, leveys kahdeksan metriä ja syväys kolmisen metriä.

Viimeisimmän matkansa onneton alus teki Saksanmaalle.

Gustaf Orenius, nimismies

Nimismies Gustaf Orenius asui perheineen Kiskon Kirkonkylän Härän talossa, joka sijaitsee lähes vastapäätä pitäjän kaunista puukirkkoa.

Hänen isänsä Michel Michelsson oli kotoisin Orijärven kylästä. Tämä vanhemmista voidaan kertoa seuraavaa;

Isänäiti Anna Stina Isaksdotter oli pyöräntekijä Oreniuksen vanhin tytär, joka oli syntynyt vuonna 1754. Isak Orenius oli Iso-Orijärven talon rusthollarin poika ja hänen vaimonsa Anna Kurkelan kylän Arkkilan rusthollin tytär. Isakin veli Johanin oli tullut isänsä jälkeen rusthollariksi. 1760-luvun tienoilla talo kuitenkin joutui tai myytiin Orijärven kaivoksen omistajille ja sitä viljelemään tulivat lampuodit. Isak asui perheineen Niemen torpassa.

Isänisä Michelin syntymäpaikka oli Vähä-Orijärven talo. Isä Jöran Johansson ja äiti Maria Matsdotter oli vihitty 8. lokakuuta vuonna 1745. Jöran oli Vähä-Orijärven edellisen isännän poika ja äiti Maria oli kotoisin Metsolan kylästä. Perheeseen syntyi vuosien 1747-1759 välisenä aikana peräti kuusi poikaa, joista tosin osa kuoli lapsena.

Gustaf Oreniuksen äiti Anna Lisa Jöransdotter oli taasen syntynyt Leilän rusthollissa. Lunderbergien (von Lund) suku oli myynyt talon elokuussa 1778 ruukinpatruunoille Jan ja Carl Hasselgren. Nämä asettivat tilalle lampuodiksi erään Jöran Jöranssonin, joka oli naimisissa Lena Andersdotterin kanssa. Heidän vanhin tyttärensä oli Gustafin äiti.

Kuten huomataan, otti Gustaf sukunimensä isänsä äidiltä. Ehkä hän koki tuohon nimeen liittyvän erityistä arvostusta. Toisaalta sukua taaksepäin seuraamalla saattaisi löytyä kytkentöjä naapurissa, Suomusjärvellä asuneisiin säätyläisiin ja pappissukuisiin Oreniuksiin. Heidän kauttaan voisi Gustafin "nimenotolla" olla looginen selitys.

Gustaf Orenius lienee opiskellutkin, joskaan ylioppilasmatrikkeleista häntä ei löydy. Joka tapauksessa hän toimi ylimääräisenä lääninkanslistina ja nimismiehenä. Veli Davidin kuoltua ilmoitti Gustaf Finlands Allmänna Tidning -lehdessä saaneensa Härän tilan haltuunsa laillista kautta. Ikävä kyllä Gustaf kuoli varsin nuorena, jättäen jälkeensä lesken ja pienen pojan. Samassa taloudessa asui myös vainajan sisar, Anna Lisa Orenius.

Lylyisten Kriisi

Lohjan Lylyisten kylä sijaitsee Lohjanjärven Isoselän pohjoispuolella, Paloniemen ja Outamon kylien välisellä niemenkärjellä. Alueelta löytyy muinaishautoja sekä ikivanha käräjäpaikka. Niemen itäisellä puolella aukeaa Lylyistenlahti, jonka erottaa Isoselästä Nuottasaari. Saaren nimen voisi ajatella kuvastavan yhtä niistä elinkeinoistsa, joita kyläläiset ovat maanviljelyksen rinnalla harjoittaneet.

Lylyisiin oli aikain kuluessa perustettu kolme eri taloa; Kriisi l. Seppä, Hontti ja Hentti. Näistä Hontin talo oli jaettu kahtia Ali- ja Yli-Hontin tiloiksi 1700-luvulla. Kriisin eli myöhemmin Sepän talo mainitaan jo aivan ensimmäisen säilyneessä maakirjassa vuodelta 1540.
Tämän jälkeen talo siirtyi isältä pojalle noin 250vuoden ajan. Tämänkin jälkeen omistus säilyi suvulla. Taloon kotivävyksi tullut nuori mies ryhtyi uudeksi isännäksi ja hänen jälkeläisensä olivat ainakin vielä 1930-luvun Sepän omistajina, tosin omistuksen vielä kerran siirtyessä tyttären kautta tämän miehelle.

Varhaisin kirjaamani isäntä tästä pitkästä ketjusta on muuan Johan Henriksson, jonka puoliso oli löytynyt läheisestä Varolan talosta. Brita (Priitta) Nilsson ja Johan vihittiin syksyllä 1686. Heidän poikansa Olof otti talon hallintaansa aikuistuttuaan. Olofin ja puoliso Marian perheessä oli neljä lasta, joista kuopuksena syntynyt ainoa poika Henrik isännöi taloa 1700-luvun loppupuolella.

Hänen jälkeensä isännäksi tuli lankomies Erik Matsson.
Erikin aikaan vuonna 1779 tehtiin Lylyisten kylässä isojako. Tällöin laskettiin talossa olevan peltoa 10 tynnyrin alaa ja 10 kapanalaa sekä niittyä vastaavasti 18 ja 18,25 alaa. Jakamattoman talon verolukuna oli tasan yksi. Erik Matssonilla ja vaimo Britalla oli ainakin kolme poikaa, joista kahden elämänvaiheista itselläni ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa perheen vanhin lapsi, vuonna 1753 syntynyt Henrik sai Sepän haltuunsa viimeistään 1800-luvun alkuun mennessä, todennäköisesti jo 1790 isänsä kuoltua.

Henrikin vaimo oli naapuritalon Hontin tytär Greta Matsdotter. Heillä ei ollut yhtään aikuiseksi elänyttä poikaa ja niinpä tytär Stinan puoliso Erik Salinista tuli Sepän uusi isäntä 1820-luvun lopulla. Erik oli kotoisin Nummen Hyrsylän kylä Lonkalan ratsutilalta.

Erikin ja Stinan, josta käytetään sukunimeä Lodman, poika Henrik Johan (s. 1830) peri talon seuraavaksi. Hänen poikansa oli oheisen kuva herra, Hjalmar Salin. Puoliso Ida Jahnsson-Teurin kanssa he kertoivat 1931 ilmestyneeseen Suomen Maatilat I -kirjaan seuraavia tietoja talostaan;

12 km Lohjan asemalta ja 8 km Lohjan kauppalasta. Omistajat Hjalmar Salin v:sta 1902 ja puolisonsa Ida, o.s. Jahnsson-Teuri v:sta 1907. Seppä eli Kriisi mainitaan ensi kerran 1600-luvun alussa. Siihen liitettiin 1912 Hentin ja 1916 Houtin talot. — Seppä on ollut isännän suvun hallussa jo ennen vuotta 1540. Nykyinen omistaja on 13:s polvi sen haltijoita. Pinta-ala 254,19 ha; siitä puutarhaa 2, peltoa 59,97, luonnonniittyä 3, viljeltyä laidunta 10, viljelyskelpoista maata 8, varsinaista metsämaata 156,1 ja joutomaata 15,12 ha. Pellot, joista 31 ha on kivi- ja risusalaojissa, ovat tasaisia savimultamaita. Niiden keskellä rakennukset. Päärakennuksia kaksi, Sepän ja Houtin, jotka ovat hyvin rakennetut ja sijaitsevat lähellä toisiaan Lohjanjärveen pistävällä niemellä. Navetta rakennettu sementistä v. 1919. Kaikki Sepän rakennukset ovat nykyisen isännän rakennuttamat. Tilalla on painovesi. Pellot 2:ssa viljelyskierrossa, joissa kummassakin: kesanto, syysvilja, 4 heinää, 2 kevätviljaa. V. 1929 oli: 6 ha kesantoa ja nurmiruista, 1 vehnää, 2 kevätvehnää, 6 ruista, 15 kauraa, 2 ohraa, 0,5 hernettä, 2 perunaa, 1 rehujuurikasveja ja 24,47 ha heinää. Kotieläimiä: 8 hevosta, 34 lehmää, 2 sonnia, 5 sikaa, 10 lammasta ja 50 kanaa. Karja on Ay-, siat SY-, lampaat maatiais- ja kanat leghornrotua. Suurimmat rahatulot saadaan maidon, lihan, munien, heinien, perunain ja puutarhantuotteiden myynnillä, menekkipaikkana Helsinki tai Lohja. Hoidetusta havuvoittoisesta sekametsästä saadaan myytäväksi tukki-, paperi- ja faneeripuita. Tilalla on suuret kalavedet ja metsänriistaa runsaasti. Sähkövalo Lohjan Sähkö Oy:ltä. Mylly, sirkkelisaha ja pärehöylä. Voimakoneena öljymoottori. Sepän omistaja on saanut kaurasta I:n palkinnon Lohjan koeviljelysyhdistykseltä. (Ad. Neovius, Historiallinen esitys Lylyisten Sepän talosta.)

Noita Brigitta Narvassa

Suomen Museo -lehden numerossa yksi vuodelta 1894 esitellään erittäin vanha suomalainen loitsuruno. Sen oli löytänyt Narvan kaupungin arkistosta virolainen kandidaatti O. Kallas, joka oli sen edelleen lähettänyt toimitukselle julkaisua varten.

Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjasta huhtikuun 28. päivältä vuonna 1615 löytyy seuraava tapaus;

Syytettiin siellä Brigitta nimistä suomalaista vaimoa noituudesta ja tautien nostamisesta. Seitsemän todistajaa vannoi Brigitan olevan vikapään, minkä jälkeen hänet 5.5.1615 monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin. Syntinen taikakaava kirjattiin tuomiokirjaan. Siitä sen kopioi H.J Hansen vuonna 1858 ilmestyneeseen kirjaansa "Geschichte der Stadt Narva", sivulle 79.

Jesuxen veri punainen
Marian makia maito
Kipullen woiteixi
Hauoillen parendehax
Noe olcon
5 weliexellen
Th. 9 wierahallen

Tuomitsijoilla saattoi olla käytössään vuonna 1608 ilmestynyt "The Compendium Maleficiarum" eli täydellisin opas noitien tunnistamiseen, vangitsemiseen, kuulusteluun ja teloittamiseen. Tässä teoksessa kerrottiin mitä omituisimmista tavoista, joihin noidat saattoivat syyllistyä. Mitään tekemisestä todellisuuden kanssa ei näillä hurmoshenkisillä oikeudenkäynneillä varmaankaan ollut.

Tuhlaavainen ja juoppo rusthollari

Mikko Adolf Mikonpoika syntyi Kosken Tl Tuimalan kylän Isotalossa syksyllä 1835. Tosin hänen kasteensa on merkitty myös vuoden 1837 kastettujen joukkoon eri päivämäärällä. Rippikirjoissa syntymäaikana on kuitenkin aina 20.9.1835. Hänen isänpuoleinen sukunsa oli asunut Isotalossa aina vuodesta 1736 lähtien. Tuolloin Mikon isoisän isoisä Adam Sarin oli nainut kartanonvuokraaja ja rusthollari Olof Warellin tyttären, Christinan.

Reilun sadan vuoden kuluessa Isotaloa oli lohkottu useampaan osaan. Mikon isä Mikko Heikinpoika kuoli vuonna 1845 ja parisen vuotta myöhemmin leski Maria Yli-Mattila meni naimisiin itseään peräti 25 vuotta nuoremman loimaalaisnuorukaisen, Samuel Samuelinpojan kanssa. Uusi isäpuoli oli lapsiaan hädin tuskin kymmentä vuotta vanhempi.

Samuelin hoidettua taloa parhaansa mukaa sai Mikko Adolf aikuiseksi tultuaan haltuunsa isänperintönä 1/3 alkuperäisestä "Storgårdista" vuonna 1859. Uuden isännän erikoislaatuinen persoona sai aikaiseksi monta lehtijuttuakin. Hänen tappelunsa ja viinaksien käyttönsä aiheuttivat pahennusta ja mm. 1860 Mikko joutui käräjille.

Tällä kertaa Mikkoa ei päästettykään vähällä, vaan hänet asetettiin holhouksen alaiseksi "tuhlaavaisuuden ja alkoholinkäytön" takia. Sanomia Turusta -lehti kirjasi tapahtuneen tylysti muotoon "toisen holhottavaksi .... juoppo ja tuhlaawa rusthollari Mikko Aatolf Mikonpoika Isotalo Kosken kappelista Marttilan pitäjää".

Holhoojiksi määrättiin Mikon appi, Matti Kujala sekä Mikon eno, Juho Yli-Mattila. Holhousta kesti aina vuoteen 1868. Tuimalan Isotalon kolmanneksesta Mikko joutui luopumaan jo edellisenä vuonna. Hän myi sen tuolloin pakon edessä mylläri Henrik Laustenille marraskuun ensimmäisenä päivänä tehdyllä sopimuksella. Päivää aiemmin oli Mikon sukulaisten hallussa ollut alkuperäisen Isotalon toinen kolmannes myyty samoin pakkohuutokaupalla herastuomari Israel Hembergille.

Herra Hemberg oli ilmeisen innokas ja taitava huutokaupankävijä. Hän nimittäin osti vuosisadan lopulla myös Liedon Vanhalinnan perintötilan pakkohuutokaupassa. Hänen tyttärensä Amanda ja tämän puoliso Gabriel Löyhä ottivat sukunimekseen tuon perinteikkään maatilan nimen. Heidän pojanpoikansa Mauno Wanhalinna lopulta lahjoitti puolisonsa Esterin kanssa suurimman osan Vanhalinnan tilasta muinaisine linnavuorineen Turun yliopistolle.

Mikko Adolf otti käyttöön sukunimen Wäkivalta, jonka hän myöhemmin muutti Tammeliniksi. Uuden sukunimen taustalla saattoi olla Mikon isoisän isoisän äiti, Brita Isakintytär. Britan isä Isak Tammelinus oli ollut Tammelan kirkkoherrana vuodesta 1673 lähtien aina kuolemaansa 1693 saakka.

Tuimalan kylässä sijaitsee Kosken Tl nykyinen keskustaajama. Isotalon rakennukset ovat hävinneet ja paikalla on nykyisin pienehkö liikekeskus. Perinteikkäästä ratsutilasta ja sen kolmanneksen tuhlurijuoposta isännästä ovat muistot kadonneet....

Kirkkoväärti

Meikäläisessä seurakuntaelämässä kirkonisännän eli kirkkoväärtin luottamustehtävä oli erittäin tärkeä. Hän huolehti viini-, köyhäin- ja kirkonkassasta sekä oli yhdessä kirkkoherran kanssa vastuussa niiden täsmäämisestä. Toinen tärkeä vastuualue oli kirkon maaomaisuus mukaan luettuna hautausmaa. Hän kokosi näihin liittyen erilaisia maksuja. Satakunta -lehdestä n:o 48 vuodelta 1884 löytyi oheinen "päivälista", jonka mukaan Porissa kirkkoväärti otti kaupungin taloista ja tonteista veloitettavia kirkonrakennusmaksuja vastaan kansliassaan, talossa n:o 106.

Kirkonisännäksi valittiin yleensä varakkaita rusthollareita, talollisia tai jopa säätyläisiä. Luonnollisesti henkilön piti nauttia seurakuntalaisten arvonantoa ja luottamusta. Myös luku- ja kirjoitustaitoa pidettiin tärkeänä. Tosin tilit saattoi kirjoittaa puhtaaksi joku pappismiehistä tai säätyläisistä. Luonnollisesti työn tehokkaan hoitamisen takia oppineisuus ei ollut pahasta.

Aikaa myöten kirkkoväärtin asema kävi yhä tärkeämmäksi. Pitkälle 1800-luvun puolelle kirkko huolehti myös nykyisestä kunnallishallinnosta. Näin ajatelleen voidaan katsoa, että kirkkoväärti oli lähes nykyisen kunnanjohtajan asemassa. Väärtin luonteenpiirteistä riippuen häntä arvostettiin enemmän tai vähemmän. Pilapiirtäjän mielestä kirkkoväärti saattoi joskus nousta todella korkealla muiden silmissä, ehkä liiankin ylös............

Palenken sarkofagi ja Juri Knorozov

Espanjan inkvisitio tuhosi valtavan määrän intiaanien muinaisia kirjoituksia. Aikain kuluessa unohtui myös taito lukea näitä kuvallisia tekstejä. Useista yrityksistä huolimatta tiedemiesten onnistui ratkoa jäljelle jääneiden viestien arvoitukset vasta 1900-luvun puolivälin tienoilla. Tuolloin neuvostoliittolainen historian tohtori Juri Knorozov onnistui selvittämään maya -kansan jäljiltä jääneitä tekstejä.


Eräs hänen kiehtovimmista tutkimuskohteistaan oli ns. Palenken sarkofagi, jonka meksikolainen arkeologi Alberto Ruz löysi marraskuun 8. päivä vuonna 1949.Sveitsiläinen tieteiskirjailija ja rajatiedon tutkija Erich von Däniken piti vuonna 1971 ilmestyneessä kirjassaan "Erinnerungen an die Zukunft" sarkofagin kanteen piirrettyjä hieroglyfien tapaisia merkkejä osoituksena avaruusolentojen käynnistä maapallollamme tuhansia vuosia sitten. Däniken mielestä kuvan keskellä on avaruuslentäjä, joka käsittelee monimutkaisia, teknisiä ohjauslaitteita.

Kuollut maya-hallitsija makaa lepäävän asennossa. Kirjoitus "kirkkauteen kadonneesta" vahvistaa, että kuvassa on symbolisesti kuvattu luola, mayojen alkukoti. Ulkokehällä on veden, pilvien, sateen yms. symboleja sekä hallitsijan esi-isien kuvia.

Juri Knorozovin jo 1950-luvulla esittämä teoria piirtokirjoituksista oli kuitenkin jäänyt lukematta Dänikeniltä ja niiltä "auktoriteeteilta", joihin hän kirjoissaan vetosi. Knorozovin järjestelmää on käytetty hyväksi laajalti.
Sen avulla voidaan selvittää niitä kuvallisia järjestelmiä, jotka olivat käytössä ennen varsinaisen kirjoitustaidon keksimistä. Kuriilien saarelta löydettiin aikoinaan kivipiirroksia, joihin oli kuvattu karhunkäpäliä, haarapääskyjä ja käärmeitä. Knorozovin teorian mukaan nämä piirrokset sisälsivät tekstin alkion, eräänlaisen maagisen kaavan. Tästä traditiosta lähti kehittymään kirjoitustaito sellaisena kuin me sen tunnemme.Samaa teoriaa on sovellettu myös Pääsiäissaarten rongo-rongon ja Keski-Aasiassa asuneiden kidanien paimentolaiskansojen jäljiltä löytyneisiin kirjoituksiin.


Mitä tulee Palenken sarkofagiin, on sen kansi saanut täysin maallisen selityksen. Kuvassa on avaruuslentäjän sijaan Palenken hallitsija 600 -luvun loppupuolelta. Knorozovin linqvististen selitysten lisäksi tämä varmentui jo em. arkeologi Ruzin esittämillä todisteilla. Hallitsijaa ympäröivät koristeelliset kuviot ovatkin itse asiassa kirjoitusmerkkejä. Niiden tulkinta oli loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta sinänsä tieteellisesti sensaatiomainen. Tarina kertoi hallitsijan seitsemästä luolasta peräisin olevista esi-isistä, legendaarisesta alkukodista. Tämä alkukoti tunnetaan lukuisten muiden keskiamerikkalaisten intiaanikansojen mytologiasta. Loppujen lopuksi sarkofagi siis kertoo hallitsijan sukupuusta. Muut merkit ovat symboleita luonnosta, säästä jne.





Lähde ja kuva : Neuvostoliitto -lehti, 103772, Moskova, K-31, GSP-3, Moskvininkatu 8, nro 11/1986