Suomen ensimmäinen musiikillinen yhdistys

Suomen vanhin musiikkiyhdistys on Turun Soitannollinen Seura, Musikaliska Sällskapet i Åbo. Se on perustettu jo 1790 ja toimii yhä aktiivisesti.

Vuosina 1790-1803 seura järjesti konsertteja nykyisen Linnankadun varrella sijainneessa Seipellin juhlasalissa. Vaikka seuran orkesteri koostui lähinnä harrastelijoista, se oli ilmeisen korkeatasoinen. Alttoviulisti toimi Turun Akatemian fysiikan professori ja yliopiston myöhempi rehtori Gustaf Hällström. Toinen tuleva kuuluisuus oli valtiopäivämies ja arkkipiispa Jakob Tengström. Vaikka yksityiskohtaisia tietoja kokoonpanosta ei ole säilynyt, siinä sanotaan olleen 1790-luvun alussa 21 miestä. Näistä noin puolet soitti jousia.

Musikaliska Sällskapet seurasi tarkasti aikaansa ja niinpä se ohjelmistossa oli jo vuonna 1803 mm. Beethovenin sävellyksiä. Seuran erikoinen ylpeydenaihe oli Pohjoismaiden huomattavin nuottikirjasto. Siihen kuului 1800-luvun taitteessa noin 2600 teosta. Tämä arkisto on Turun palosta ja muista ongelmista huolimatta edelleen olemassa ja sen vanhimmat painatukset 1700-luvulta ovat mukana kansainvälisessä RISM-rekisterissä.

Maamme läpi Tukholmasta Pietariin matkanneet muusikot konsertoivat tuohon aikaan mieluusti seuran orkesterin säestäminä, koska tiesivät yleisön olevan kiitollista ja orkesterin avuliaan. Yhtenä toimintamuotona seuralla oli myös koulutus. Konserttimestarin oppilaisiin kuului maamme ensimmäinen naisviulisti, Catharina Torenberg. Mamselli Torenberg, kuten häntä lehdistössä nimitettiin, esiintyi joskus yhdessä vain kymmenvuotiaan pianistineiti Carolina Stenborgin kanssa.


Eräs aikakirjoihin jäänyt tapaus on 24.1.1800 Seipellin juhlasalissa järjestetty seuran vuosijuhla. Siinä runoilija Michael Choraeus piti puheen ja ylioppilas Mayer-Levin esitti aarioita. Aariat olivat konserttimestari Fredric Lithander säveltänyt Choraeuksen runoihin. Ylioppilas Mayer-Levin oli kotoisin Königsbergistä ja käytettävissä olevien tietojen mukaan ensimmäinen Turun Akatemiaan hyväksytty juutalainen.
Tuohon aikaan juutalaisen pääsy akateemiseen maailman ei ollut aina mutkatonta.
Turussa oli rehtori Henrik Gabriel Porthan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Asiasta ei tehty numeroa, vaan nuoren miehen "sallittiin tehdä ylioppilasvala". Mainittakoon muuten, että runoilija Choraeuksen puoliso, Sofia Kristina Wester oli toisessa aviossaan naimisissa hieman kuuluisamman runoniekan, Frans Mikael Franzenin kanssa.

Ylioppilas Mayer-Levinistä tuli myöhemmin kirjakauppias Turkuun. Hän oli luultavasti ensimmäinen, jonka puodista löytyi laajemmassa mitassa partituureja ja nuotteja.

Iso-Heikkilän virkatalo

Nykyisessä Turussa, entisessä Maarian pitäjässä sijainnut Iso-Heikkilän kuninkaankartano ja virkatalo hävisi täydellisesti vuonna 1955, kun kaupunki tarvitsi lisää tilaa teollisuudelle. Silloisen museolautakunnan ponnisteluista huolimatta ei kartanosta jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Se mäkikin, millä tilan rakennukset olivat seisseet satoja vuosia, tasoitettiin ja näin maastosta ei löydy edes kivijalkaa jälkipolvien iloksi.

Onneksi alueesta ja sen rakennuksista tehtiin perusteelliset muistiinpanot ennen purkutöitä. Näistä ja Iso-Heikkilän historiasta kirjoitti Irja Sahlberg kattavan artikkelin Turun kaupungin Historiallisen Museon vuosijulkaisuun 1960-1961 (Turun Sanomalehti ja Kirjapaino Osakeyhtiä, Turku 1962).

Kirjoitelman mukaan varhaisin maininta tästä kuninkaankartanosta löytyy Skoklosterin ns. Turkukodexista vuodelta 1450. Siinä kerrotaan kuuden pitäjän talonpoikien velvollisuudesta kahdeksan juhtapäivätyön suorittamiseen Turun linnan alaiseen latokartanoon. Satunnaisia merkintöjä on säilynyt Turun linnaläänin verotilissä ja säännönmukaisempia tietoja on olemassa aina vuodesta 1538 lähtien, kun mainitun linnaläänin tilit alkavat.

Isoheikkilän nimi oli aluksi "Åbo slotz ladegårdh", Turun linnan latokartano. Erotuksena toisella puolella kaupunkia sijainneeseen Heikkilän kartanoon sai tämä latokartano nimen Isoheikkilä, kun taas alkuperäinen Heikkilä sai tyytyä Vähä-Heikkilän nimeen. 1500-luvulla kartano oli Turun linnan alaisuudessa, mutta välillä sillä oli oma vouti. Voudit tilittävät tulonsa suoraan Tukholman kamariin.

Isoheikkilä joutui 1600-luvulta alkaen ikäänkuin vuokrakierteeseen. Isäntiä tuli ja meni tiheään. Ensimmäiseksi vuokraajakseen talo sai Kasper Rottermundin, jota myöhemmin mainitaan käskynhaltijana. Hänen tarkempi sukuperänsä on tuntematon. Vuosina 1633-34 linnanpäällikkö Erik Andersson maksoi vuokraa Isoheikkilästä. Ylipäätänsä kruununmiehillä oli etuoikeus tilaan, mutta tästä tehtiin ainakin yksi poikkeus. Vuonna 1639 Pietari Brahe vuokrasi Isoheikkilän porvari Anders Merthenille. Maaherra Melchior von Falckenberg koki tämän loukkauksena. Maaherra kirjoitti Brahelle ja ilmoitti, ettei hänellä "ollut maatilaa missä pitäisi teuraskarjaa, hevosia ja muuta, mitä hän tarvitsi talouteensa". Näin ollen maaherra päätteli hänellä olevan etuoikeuden kartanoon. Melchior von Falckenberg ei saanut vuokrasopimusta puretuksi.

Vuoden 1649 paikkeilla porvar Merthen vihdoin luovutti Isoheikkilän takaisin maaherralle, mutta virassa olikin jo Loretz Creutz vanhempi. Hänen jälkeensä talo luultavasti oli maaherrojen tai vähintäinkin heidän sijaistensa hallussa. Tästä ei tosin ole olemassa dokumentoitua tietoa.

Vuonna 1686 tila siirtyi palkkaetuna, "anslagen på lönen", maaherran sijaisena toimineelta lääninkirjanpitäjä Anders Baggelta maaherra Loretz Creutz nuoremmalle. Hänestä tuli samalla viimeinen Isoheikkilää hallinnnut maaherra. Nimittäin vuonna 1696 esitti Turun läänin jalkaväkirykmentin majuri Gerhard Johan von Löwenwolde, että vanhasta kuninkaankartanosta tehtäisiin hänen virkatalonsa. Ehdotus meni läpi ja näin Isoheikkilässä alkoi sotilaiden aika.

Gerhardilta talo siirtyi 1805 Anders Rahnhielmille, joka oli kotoisin Uskelan pitäjästä. Hän joutui vankeuteen Isovihan aikaan ja oli vielä Venäjällä Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen tehdyssä katselmuksessa. Rahnhielmin vaimoakaan ei tavoitettu, tämä oli jäänyt pakomatkallaan Ruotsin puolelle. Niinpä tila annettiin everstiluutnantti Otto Ernst Taubelle ja jo parisen vuotta myöhemmin majuri Enrst Gustaf von Willebrandille. Majuri oli naimisissa em. Creutz nuoremman tyttären kanssa ja oli jo 43 vuoden ikäinen saadessaan venäläisten pahasti runteleman talon haltuunsa. Hän sai ylennyksen everstiksi 1724, mutta Isoheikkilässä hän asui vielä 12 vuoden ajan.

Tuolloin, vuonna 1736, tuli everstiluutnantti Carl Haijen uudeksi isännäksi. Tämä oli Isoheikkilässä neljä vuotta, kunnes se siirtyi majuri Arnold Herman von Höinckenille. Vain muutamia kuukausia myöhemmin majuri kuoli ja taas kerran talo sai nähdä uuden miehen. Rykmentinkirjuri Carl Ullner määrättiin virkatalon hoitajaksi, kunnes kuningas saisi nimitettyä uuden miehen virkaan. Tämä onnistui vielä vuoden 1740 aikana ja majuri Carl Edvard Fock muutti perheineen Isoheikkilään. Hän asui siellä noin 10 vuotta, kunnes seuraajansa Erik Armfelt saapui taloon. Tämä antoi vastoin kaikkia määräyksiä Isoheikkilän vuokralle kahdelle miehelle, jotka kaiken lisäksi aloittivat virkatalossa kapakkaliikkeen pidon.

Tätä ankeaa vaihetta kesti nelisen vuotta, kunnes Armfelt sai siirron muualle. Majuri Otto Wilhelm Lode hääti kapakoitsijat ja asui Isoheikkilässä 14 vuoden ajan, kunnes toinen majuri, Fredrik von Wallvijk korvasi hänet. Vuonna 1774 tapahtui taas isännänvaihto. Majuri Fockin poika, everstiluutnantti Reinhold Wilhelm Fock palasi isännän sijoille muutamaksi vuodeksi. Jo 1780 haltijaksi tuli majuri Adolf Eherenpol ja neljä vuotta tästä majuri Berndt Otto Stackelberg. Stackelberg viihtyi Isoheikkilässä vuoteen 1789, jolloin everstiluutnantti Carl Mannerheim tuli isännäksi. Carl Mannerheim oli Anjalan liikkeen puuhamiehiä ja sai kuolemantuomion maanpetoksesta. Hän sai armahduksen myöhemmin.

Mannerheim erosi virastaan 1795 ja seuraava majuri kohosi arvoasteikossa niin huikeaa vauhtia, että hän ei oikeastaan ehtinyt Isoheikkilän asioita hoitaakaan. Niinpä 1796 Knut von Troil mainitaan tilalla. Kaksi vuotta myöhemmin mies vaihtui ties monennenko kerran ja majuri, myöhempi kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld tuli taloon. Hän asui harvinaisen kauan Isoheikkilässä eli kuolemaansa saakka vuonna 1821. Hänen leskensä Wivique Lagerborgin nai Turun hovioikeuden presidentti Erik Wallenskiöld, ent. Wallenius. Hän sai myös Isoheikkilän vuokraoikeuden. Kun Erik Wallensköld kuoli 1846, tuli Wiviquesta toisen kerran leski. Muuttokuormaa ei tarvinnut tehdä, koska hänen ainoa elossa ollut lapsensa, valtioneuvos Adolf Waldemar Wallensköld otti tilan hoitoonsa. Vuokra-aika päättyi 1869 ja tilaa tarjottiin nyt Adolf Waldemarille 50 vuoden ajaksi vuokralle. Tämä suostui ehdotukseen.

Wivique kuoli 1872 ja Adolf Waldemar Wallensköld vuotta myöhemmin. Tilan vuokraoikeus olisi jatkunut vuoteen 1919, mutta nyt sen nauttijaksi tuli tarkastaja Johan Vilhelm Jansson, jolle vuokraoikeus siis siirtyi. Jansson luopui tilasta 1908, kun Turun kaupunki otti kartanon itselleen luovuttaen sen agronomi Eino Airiston hoitoon. Kun 50 vuoden vuokrakausi vihdoin 1919 päättyi, lahjoitti silloinen valtioneuvosto tilalta 70 hehtaaria maata Turun Yliopistoseuralle. Tarkoituksena oli perustaa yliopiston keskus Isoheikkilään, mutta tämä hanke ei toteutunut koskaan. Vain pieni tähtitorni pystytettiin Isoheikkilän kukkulalle. Vaihtokaupassa vuonna 1945 tila palautui kaupungille, joka sitten myi sen SOK:lle teollisuuden käyttöön. Saman vuoden aikana kartano rakennuksineen hävitettiin kokonaan.

Portlandin viides herttua

Englannin Nottinghamshiren maakunnan Warsopissa asui 1800-luvulla aikalaistensa omituiseksi määrittelemä herrasmies, Portlandin herttua William John Cavendish-Bentinck-Scott. Herttua oli syntynyt vuonna 1800 ja saanut etunimen William kaikkien muiden perheen poikien tavoin. Koska kuitenkin ainoastaan perheen vanhin poika sai käyttää tuota etunimeä, tunnettiin nuori herttua jatkossa pelkästään Johnina.

Kahdeksantoista vuoden iässä John aloitti sotilaspalveluksensa ja yleni kapteeniksi palvellen useissa eri rykmenteissä. Vuoden 1824 tienoilla hänet siirrettiin reserviin puolella palkalla. Tämä johtui vanhemman William veljen kuolemasta. Samaan aikaan Johnin uudeksi arvoksi tuli Titchfieldin markiisi ja hän tuli parlamentin jäsen. Tästä paikasta hän luopui paria vuotta myöhemmin pikkuveljensä Georgen hyväksi.

Vuonna 1854 Portlandin neljäs herttua, William Johnin isä kuoli ja näin vanhimmasta eloonjäänestä pojasta tuli "the fifth Duke Portland" - Portlandin viides herttua. Vaikka oma aika piti tuoretta herttuaa vähintäänkin omituisena, ovat jälkipolvet olleet armollisempia. Hän saattoi olla ekstrovertti muttei missään tapauksessa hullu tai tyhmä. Englannin kärsiessä huonoista ajoista pitivät Portlandin viidennen herttuan kaivuuprojektit toimessa noin 15,000 työmiestä peräti 18 vuoden ajan. Näin hänen työllistävä vaikutuksensa oli valtava.

Kaivuuprojektit keskittyivät hänen asuinkartanonsa maille. Ensinnäkin hänen talostansa edestä kulki 1000 yardin mittainen tunneli hevostallille. Leveyden puolesta siihen mahtui useampi mies kävelemään rinnakkain. Vierellä kulki toinen tunneli, joka oli hieman karkeatekoisempi. Sitä käyttivät työmiehet. Vielä pidempi, puolentoista mailin väylä vei talosta Worksopin taajaman liepeillä. Tämä tunneli oli niin leveä, että siinä mahtuivat kahdet hevoskärryt kohtaamaan.

Myös maanalaisia huoneita rakennettiin. Yksi näistä oli 160 jalkaa pitkä ja 63 leveä. Se tehtiin alunperin kappeliksi, mutta muutettiin myöhemmin taidegalleriaksi ja ajoittain tanssiaissaliksi. Kaikki maan alle rakennetut tilat oli luonnollisesti maalattu pinkillä värillä. Maan alla oli myös kylpyhuoneita, joita varten tarvittiin suunnaton määrä putkitöitä.

Vaikka Portlandin viides herttua oli hyvin varakas, oli hän myös erittäin pidetty työläisten keskuudessa. Hän saikin heiltä lempinimen "the workman's friend" - työmiehen ystävä. Modernina voi pitää sitä, että häneltä riitti töitä niin lahjakkaille kuin vähemmän taitaville. Hän vietti paljon aikaa työmailla keskustellen työläisten kanssa. Hänen kerrotaan myös vaatineen korkeatasoista viimeistelyä. Uudet työkoneet ja menetelmät olivat alati herttuan kiinnostuksen kohteena. Toisaalta hänen palvelijansa eivät saaneet tervehtiä isäntäänsä törmätessään tähän kartanon käytäville. Herttua itse jähmettyi tuollaisessa tilanteessa paikoilleen ja jatkoi matkaansa vasta, kun palveluskunta oli kadonnut näkyvistä.

Naimisiin viides herttuamme ei koskaan mennyt saatuaan rukkaset oopperalaulajatar Adelaide Kembleltä. Omia lapsia hänellä ei ollut, mutta joka tapauksessa hän piti lapsista paljon.

Portlandin viidennen herttuan lumous ei haihtunut vielä hänen kuolemaansa. William John Cavendish-Bentinck-Scott kuoli joulukuun alussa 1879 ja 27 vuotta myöhemmin Walter Thomas Drucen leski väitti, että hänen appensa Thomas Charles Druce oli itseasiassa ollut Portlandin viiden herttua. Hän olisi elänyt kaksoiselämää Thomaksena ja lavastanut oman kuolemansa vuonna 1864. Arkku oli miniän mukaan haudattu tyhjänä.

Drucen leski perheineen halusi tätä kautta perinnönjaolle Portlandin kuolinpesään. Kiista jatkui aina vuoteen 1903. Tuolloin rouva Druce joutui mielisairaalaan. Jälkeläiset perustivat oman yhtiön 30,000 punnan pääomalla taisteluun Portlandin perinnöstä. Tämä pääoma myytiin halukaille joille samalla luvattiin huikeita voittoja, kunhan oikeus ensin toteutuisi.

Vihdoin vuonna 1907 Thomas Charles Drucen hauta avattiin. Arkusta löydettiin odotetusti yli 40 vuotta vainajana ollut Thomas Druce ja ym. valheelle perustettu yhtiö kaatui saman tien. Portlandin herttuan kuolema huomioitiin myös suomalaisissa tiedotusvälineissä vuonna 1879.

Tutkimaton Somero

Someron Sylvänän kylän Näykin talon isäntänä oli 1600- ja 1700-lukujen taitteessa Sigfrid Bertilsson, joka ehti olla kolme kertaa naimisissa. Näistä avioista viimeisimmän hän solmi naapuritalo Timperissä syntyneen Karin Thomasdotterin kanssa.

Sigfrid Bertilssonin ja Karin lapsista vuonna 1710 syntynyt Thomas tuli Näykin seuraavaksi isännäksi. Vaimo Walborgin hän haki Ihamäen Nikulasta. Kolmatta sukupolvea Näykillä edusti sitten heidän poikansa, 30.4.1745 syntynyt Johan Thomasson, joka oli naimisissa Maria Hiiskon kanssa.

Oma esiäitini oli Sigfridin ja Karinin nuorin lapsi, kesällä 1724 syntynyt Lisa. Hän avioitui joskus 1740-luvun lopulla entisen sotilaan, Henrik Eklöfin kanssa. Henrik lienee tehnyt täyden palveluksen sotaväessä, koska hänet viimeistään 1750-luvulla mainitaan Sillanpään kylässä sijainneen Möngön talon isännäksi. Henrikin ja Lisan lapsenlapsista löytyy mm. pertteliläisen torpparin, Juha Ahlbergin vaimo Stina Henriksdotter. Juhan pojanpoika oli isoisäni isä.

Someron tutkimista on itselläni vaikeuttanut se, että en ennestään tunne aluetta juuri lainkaan. Sukututkijan kannattaisi aina hankkia mielenkiintonsa kohteena olevasta pitäjästä vähintäänkin peruskartta, jonka pohjalta eri kylien välisiä yhteyksiä voi tarkastella lähemmin. Pitäjän historiasta kirjoitetut teokset ja isäntäluettelot ovat myös alkutaipaleen tärkeimpiä apuvälineitä. Rippikirjat Someron osalta ovat melko helppolukuisia, erityisesti 1700-luvun lopulta alkaen. Sen sijaan kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloissa on hyvin epäselviä jaksoja.

Onneksi HisKi tarjoaa kattavasti Someron vihittyjen luettelot sekä kastetut lukuunottamatta vuosia 1716-1836. Viimeksi mainittuja voi toki käyttää mormonien Family Search -sivuston kautta, mutta sieltä löytyvät vain henkilöiden nimet päivämäärineen. Kyliä tuo mormonien palvelu ei sisällä.

Tässä vaiheessa olen saanut selville, että Möngön tila liitettiin yhdessä viereisen Torkon kanssa Åvikin lasitehtaan maihin ja näistä tiloista muodostettiin Åvikin kartanon perusrunko. Myöhemmin 1820- ja 1830-luvuilla mukaan tulivat vielä Nurkan ja Jaakkolan talot.

Sylvänän Näykki sen säilyi ainakin 1930-luvulle saakka itsenäisenä tilana ja kaiken lisäksi saman omistajasuvun hallussa. Suomen Maatilat II -kirja kertoo, että talon isännäksi tuli 1924 Matti Näykki, jonka suvulla tila on "tiettävästi aina ollut". Vaikka tilasta oli jo tuossa vaiheessa erotettu seitsemän palstatilaa, oli talossa jäljellä 100 hehtaarin maat. Näistä metsää oli noin 60% ja peltoa loput. Kuten oheisesta kuvasta vuodelta 1931 voidaan huomata, oli Näykille tehty uusi puinen päärakennus 1920-luvun lopulla.

Tässä vaiheessa en ole katsonut aiheelliseksi lisätä somerolaisten esivanhempia jälkeläistaulustoja sivuilleni. Ne sisältävät vielä liikaa tarkistamattomia henkilötietoja ja osin epämääräisiä sukujohtoja. Ehkäpä satunnainen lukija voi kertoa osoitteeseen palaute (*) varola.fi mikäli hänellä on omia selvityksiä Möngön ja Näykin talollisista.

Miesvainajan velimies

Pusulan Vörlön kylän Anttilan talossa vuonna 1775 syntynyt Henrik Johansson tuli Nummen Hyrsylän Uron talon isännäksi naituaan edellisen talollisen lesken, Christinan. Christina oli puolestaan syntynyt Tavolan Sepällä. Henrik Johanssonilla ja Christinalla ei ollut yhteisiä lapsia ja niinpä Henrikin kuoleman jälkeen isännäksi tuli ensimmäisestä aviosta vuonna 1791 syntynyt poika Johan.

Johan Henriksson meni naimisiin Sammatin Lohilammen rusthollarin tyttären, Christina Leekmanin kanssa. Urolla heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta. Näistä esikoistytär Maria Christinan vei vihille vihtiläinen torppari Adolf Wikström, joka oli kotoisin Härköilän kylän Tuusalta.

Seuraavana syntynyt poika Johan Gustaf ei jostain syystä tullut kotitalonsa isännäksi isänsä jälkeen, vaan kuoli naimattomana ja lapsettomana 50 vuoden iässä Urolla. Sen sijaan häntä kaksi vuotta nuorempi Anders Gabriel otti talon hoitoonsa isä Johanin ikäännyttä. Puolisonsa Fredrika Matheniuksen hän kävi hakemassa Pusulan Hattulan Mattilasta.

Pikkuveli Karl Henrikin myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt, mutta sisarussarjan seuraavana syntyneen Ulrikan kohdalta olen löytänyt ristiriitaista tietoa. Muutama kuukausi Ulrikan syntymän jälkeen Urolla kuolee muutaman viikon ikäiseksi merkitty samanniminen lapsi, jonka isäksi väitetään isäntä Johania. Kuitenkin vuonna 1856 menee Uron Ulrika Johansdotter naimisiin Remalan Paakkalassa eli lähes naapuritalossa myöhemmin asuneen kelloseppä Herman Henrik Sandbergin kanssa. Onko kyseessä virheellinen merkintä haudattujen luettelossa vai oma muistiinpanovirhe rippikirjasta joskus 1990-luvun lopulla? Tätä kysymystä en ole tätä tekstiä varten selvittänyt. Ehkäpä joku lukijoista tietää?

Seuraavina syntyivät sisarukset Henrika ja Amalia, jotka näyttäisivät käyttäneen äidiltä perittyä Lekman -sukunimeä. Heistä vanhempi eli Henrika muutti Helsinkiin vuonna 1869, kun taas Amalia oli jo 1861 lähtenyt Pietariin saakka. Hän oli todennäköisesti se Amalia Lekman, jonka 1863 vei vihille herra Carl Erik Tallqvist. Tämä Carl Erik ei ilmeisesti ole Karjalohjan Tallaan kylästä lähteneen samannimisen suvun jälkeläinen.

Perheen kuopus oli Jakob Fredrik Nyman, joka jäi asumaan kotitaloonsa. Näin työvoimaa varmaan riitti tilanhoitoon, kun peräti kolme veljestä viljeli Uron maita. Loppukesästä 1875 kuoli kuitenkin vanhin veljeksistä, JOhan Gustaf. Isäntä Anders Gabrielin voimat uupuivat joulukuussa seuraavana vuonna ja näin Fredrika Matheniuksesta tuli leski. Ehkä enemmän käytännön kuin rakkauden takia tuli eteen anomus Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Tsaari Aleksanteri II:n hallinto sai siten eteensä lupapyynnön Fredrika Matheniuksen ja hänen miesvainajansa Anders Gabrielin Nymanin veljen, Jakob Fredrikin avioliittoon.

Tuohon aikaan oli vielä olemassa laki, joka esti leskeä naimasta miehen veljeä suoraan. Samaa tapaa sovellettiin myös serkusten väliseen avioliittoon. Mitään ongelmaa asiassa ei loppujen lopuksi ollut ja pitäjän kirkkoherran haltuun päätyi oheinen lupa tälle ehkä enemmän käytännön syiden kuin rakkauden takia solmitulle avioliitolle. Toki tästä ajasta on vaikea nähdä tilannetta samalla tavalla kuin aikalaiset sen kokivat......

Olin ja Erling

Lohjan Hongiston rusthollissa syntyi 12.5.1800 poikalapsi, joka sai nimen Karl Johan. Isä Fredrik oli oman isänsä jälkeen tullut talon isännäksi ja mennyt naimisiin Vaanilan ratsutilalta kotoisin olleen Anna Hedvig Forsmanin kanssa.

Perheessä oli Karl Johanin lisäksi viisi lasta, joista esikoispoika Jacob Fredrik jäi kotitilalle. Sisko Lena oli naimisissa Vihdin Irjalassa asuneen tilanhoitaja Vilhelm Holmströmin kanssa ja toisen siskon, Hedvig Sofian vei vihille Nummen Oinolan kylän Päkärin talollinen, Emanuel Malin. Kolmas sisko oli nimeltään Ulrika ja hänen puolisonsa oli Karl Fredrik Simolin. Herra Simolin oli kotoisin Vihdin Leppärlästä, mutta avioliiton kautta hänestä tuli Hongiston 1/3 tilan rusthollari appensa jälkeen. Karl Johanin nuorin veli oli Anders Wilhelm Olin, jonka puolisona oli Muijalan kylän Soltin rusthollarin tytär Stina Lisa Soltin. Heidän myöhempiä vaiheita en ole selvittänyt.

Karl Johanin vaiheista on sen sijaan säilynyt hieman enemmän tietoja. Vanhemmat lähettivät hänet 12 vuoden iässä Helsingin triviaalikouluun, josta hänen parin kuukauden loman jälkeen jatkoi Porvoon lukioon. Ylioppillaksi nuorukaisemme pääsi Turussa huhtikuun lopulla 1822 ja Turun palon jälkeen hänet merkittiin Uusmaalaisen osakunnan matrikkeliin.

Jouluun 10. päivä vuonna 1825 hän sai todistuksen pappisvirkaan pyrkimistä varten ja neljä päivää myöhemmin hänet jo vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa. Virkaura vei Karl Johanin Paraisten, Uskelan ja Kiikalan kautta Ahvenanmaalle, Jomalaan. Sieltä hänet löydettiin Saltvikin kapplaiseksi vuonna 1835.

Paria vuotta aiemmin hän oli mennyt naimisiin Selma Lovisa Erlingin kanssa, johon hän oli varmaankin tutustunut Kiikalassa ollessaan. Selman isä Jakob Johan Erling oli kiertänyt eri pappisviroissa Somerolla ja Kiikalassa samoihin aikoihin kun Karl Johan oli töissä seudulla.

Karl Johan Olinilla ja Selma Lovisa Erlingillä oli ainakin kaksi aikuiseksi elänyttä poikaa, jotka tosin joutuivat kasvamaan koko lailla isättöminä. Karl Johan menehtyi jo toukokuussa 1838 rintakuumeeseen Rangsbyn kylässä Saltvikin pitäjässä. Leskivaimo ei ilmeisesti avioitunut koskaan uudestaan ja kuoli vasta vuonna 1902. Jossain välissä Selma ehti valokuvaan aikuistuneiden poikiensa. Näistä pari kuukautta isänsä kuoleman jälkeen syntynyt Karl Edvard opiskeli lääketiedettä ja toimi sittemmin Ikaalisten piirin piirilääkärinä.

Karl Edvard Olinin puoliso oli Hilda Emerentia Lönnberg (s. 1842 Salo - k. 1915 Helsinki). Pariskunnan lapsista tytär Gertrudin puoliso oli Paavo Werner Paloheimo, poika Karl Johan Anna Sofia Grönfeldt ja Gunnar Edvardin eräs Hilda. Mielenkiintoisesti eräät tutkijat ovat löytäneet Hilda Emerentia Lönnbergin erääksi esiäidiksi Kustaa Vaasan tyttärentyttären, kuvitteelllisen Emerentia Tottin. Tästä ns. Alftan-kronikkaan pohjautuvasta sukutarinasta on erittäin kattava esitys uusimmassa Genos -lehdessä.

Olen tämä artikkelin kirjoittamisen yhteydessä lisännyt kotisivuilleni uuden tauluston, Lohjan Olinit.

Kirjanpitäjä Aijalasta

Kiskon Orijärven kaivoksen kirjanpitäjänä oli 1810-20 -luvuilla Carl Gustaf Hageman, joka oli rippikirjan mukaan syntynyt vuonna 1790. Puoliso Christina Lönnqvist oli syntynyt Bromarvissa, mutta hänen isänsä oli kotoisin Kiskon Aijalan kylästä. Siellä ruotsalaissyntyinen C. G. Hageman myös perheineen asui aina 1830-luvulle saakka. Tuolloin he perheen vanhemmat nuorempien lasten kanssa muuttivat Perniöön. Valitettavasti Perniö sisäänmuuttaneiden luetteloista ei kyseiseltä vuodelta 1831 löydy tätä perhettä.

Lapsia pariskunnalla oli neljä, joista kaksi ensimmäistä syntyi ennen Carl Gustafin ja Christinan avioitumista. Lapsista kolme oli poikia. Heistä esikoinen Carl Fredrik muutti Somerolle, missä hänet tapaa puusepänkisällinä Terttilän kylässä. Samoihin aikoihin hänen nuorin veljensä Gustaf Ferdinand saapui myös Terttilään, missä hän nai Luukkalan talon tyttären, Eva Lovisan. Gustafista tuli kylän Juntin talon puolikkaan tilan isäntä. Veljesten Carl Fredrikin ja Gustaf Ferdinandin myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoa koottuna.

Tytär Engla Stina kolmas veli oli nimeltään Bror Johan Adolf, mutta hänen jälkensä häviävät tuon Perniön muuton myötä. Ainoa tytär Engla Stina lienee kuollut aivan pienenä, koska rippikirjoissa häntä ei mainita lainkaan.

Perheen äidin, Christinan suku oli siis kiskolainen. Hänen isänsä isoisä Christer Christersson oli syntynyt vuoden 1666 paikkeilla ja oli Aijalan kylän vieressä sijaitsevan Lapinkylän augmenttitilan isäntä 1700-luvun alussa. Tämä augmentti kulki myöhemmin nimellä Lönnqvist - itselleni ei ole selvinnyt kummin päin nimi tässä tapauksessa kulki. Saiko suku nimensä taloltaan vai talo asujiltaan?

Yksi mielenkiintoinen piirre Christinan suvusta löytyy. Hänen isänsä äiti oli nimeltään Grisilia. Tämä hyvin erikoinen etunimi on on todella harvinainen muualla Suomessa, kun taas kiskolaisista ja perniöläisistä lapsista sen sai 1700-luvulla peräti kaksitoista tyttöä. HisKi -haulla muualta maasta löytyy yhteensä vain kuusi Grisiliaa. Nimen varhaisempi kirjoitusasu on Pohjoismaissa ollut mm. Gresilla tai Grisilla ja sen sanotaan osin periytyvän jo keskiajalta. Olihan Grisilia yksi keskiajan saagojen tunnetuimmista sankarittarista. Esimerkiksi Boccacio käytti hahmoa eräässä Decameronista kertovassa novellissaan ja Petrarcan tekemä latinankielinen käännös levisi laajalle Keski-Eurooppaan sekä Skandinaviaan.