Portlandin viides herttua

Englannin Nottinghamshiren maakunnan Warsopissa asui 1800-luvulla aikalaistensa omituiseksi määrittelemä herrasmies, Portlandin herttua William John Cavendish-Bentinck-Scott. Herttua oli syntynyt vuonna 1800 ja saanut etunimen William kaikkien muiden perheen poikien tavoin. Koska kuitenkin ainoastaan perheen vanhin poika sai käyttää tuota etunimeä, tunnettiin nuori herttua jatkossa pelkästään Johnina.

Kahdeksantoista vuoden iässä John aloitti sotilaspalveluksensa ja yleni kapteeniksi palvellen useissa eri rykmenteissä. Vuoden 1824 tienoilla hänet siirrettiin reserviin puolella palkalla. Tämä johtui vanhemman William veljen kuolemasta. Samaan aikaan Johnin uudeksi arvoksi tuli Titchfieldin markiisi ja hän tuli parlamentin jäsen. Tästä paikasta hän luopui paria vuotta myöhemmin pikkuveljensä Georgen hyväksi.

Vuonna 1854 Portlandin neljäs herttua, William Johnin isä kuoli ja näin vanhimmasta eloonjäänestä pojasta tuli "the fifth Duke Portland" - Portlandin viides herttua. Vaikka oma aika piti tuoretta herttuaa vähintäänkin omituisena, ovat jälkipolvet olleet armollisempia. Hän saattoi olla ekstrovertti muttei missään tapauksessa hullu tai tyhmä. Englannin kärsiessä huonoista ajoista pitivät Portlandin viidennen herttuan kaivuuprojektit toimessa noin 15,000 työmiestä peräti 18 vuoden ajan. Näin hänen työllistävä vaikutuksensa oli valtava.

Kaivuuprojektit keskittyivät hänen asuinkartanonsa maille. Ensinnäkin hänen talostansa edestä kulki 1000 yardin mittainen tunneli hevostallille. Leveyden puolesta siihen mahtui useampi mies kävelemään rinnakkain. Vierellä kulki toinen tunneli, joka oli hieman karkeatekoisempi. Sitä käyttivät työmiehet. Vielä pidempi, puolentoista mailin väylä vei talosta Worksopin taajaman liepeillä. Tämä tunneli oli niin leveä, että siinä mahtuivat kahdet hevoskärryt kohtaamaan.

Myös maanalaisia huoneita rakennettiin. Yksi näistä oli 160 jalkaa pitkä ja 63 leveä. Se tehtiin alunperin kappeliksi, mutta muutettiin myöhemmin taidegalleriaksi ja ajoittain tanssiaissaliksi. Kaikki maan alle rakennetut tilat oli luonnollisesti maalattu pinkillä värillä. Maan alla oli myös kylpyhuoneita, joita varten tarvittiin suunnaton määrä putkitöitä.

Vaikka Portlandin viides herttua oli hyvin varakas, oli hän myös erittäin pidetty työläisten keskuudessa. Hän saikin heiltä lempinimen "the workman's friend" - työmiehen ystävä. Modernina voi pitää sitä, että häneltä riitti töitä niin lahjakkaille kuin vähemmän taitaville. Hän vietti paljon aikaa työmailla keskustellen työläisten kanssa. Hänen kerrotaan myös vaatineen korkeatasoista viimeistelyä. Uudet työkoneet ja menetelmät olivat alati herttuan kiinnostuksen kohteena. Toisaalta hänen palvelijansa eivät saaneet tervehtiä isäntäänsä törmätessään tähän kartanon käytäville. Herttua itse jähmettyi tuollaisessa tilanteessa paikoilleen ja jatkoi matkaansa vasta, kun palveluskunta oli kadonnut näkyvistä.

Naimisiin viides herttuamme ei koskaan mennyt saatuaan rukkaset oopperalaulajatar Adelaide Kembleltä. Omia lapsia hänellä ei ollut, mutta joka tapauksessa hän piti lapsista paljon.

Portlandin viidennen herttuan lumous ei haihtunut vielä hänen kuolemaansa. William John Cavendish-Bentinck-Scott kuoli joulukuun alussa 1879 ja 27 vuotta myöhemmin Walter Thomas Drucen leski väitti, että hänen appensa Thomas Charles Druce oli itseasiassa ollut Portlandin viiden herttua. Hän olisi elänyt kaksoiselämää Thomaksena ja lavastanut oman kuolemansa vuonna 1864. Arkku oli miniän mukaan haudattu tyhjänä.

Drucen leski perheineen halusi tätä kautta perinnönjaolle Portlandin kuolinpesään. Kiista jatkui aina vuoteen 1903. Tuolloin rouva Druce joutui mielisairaalaan. Jälkeläiset perustivat oman yhtiön 30,000 punnan pääomalla taisteluun Portlandin perinnöstä. Tämä pääoma myytiin halukaille joille samalla luvattiin huikeita voittoja, kunhan oikeus ensin toteutuisi.

Vihdoin vuonna 1907 Thomas Charles Drucen hauta avattiin. Arkusta löydettiin odotetusti yli 40 vuotta vainajana ollut Thomas Druce ja ym. valheelle perustettu yhtiö kaatui saman tien. Portlandin herttuan kuolema huomioitiin myös suomalaisissa tiedotusvälineissä vuonna 1879.