Tasan 200 vuotta sitten

Tasan 200 vuotta sitten syntyi esiäitini Stinan isosisko Eva Someron Söderkullassa torppari Henrik Johanssonin ja Maria Johansdotterin perheen kolmantena lapsena. Suomen Sodan käydessä kuumimmillaan kastettiin tämä pikkuinen tyttö seuraavana päivänä ja läsnä olivat lapsen kummit, torppari Gustaf Eriksson, vaimonsa Kaisa Henriksdotter, Sillanpään Möngön talon perillinen Johan Johansson ja "värdinnä" Maria Gabrielsdotter sekä Eva Johansdotter Palikaisista.

Valitettavasti Eva ei koskaan ehtinyt nähdä maaliskuussa 1810 syntynyttä esiäitiäni Stinaa, koska hän menehtyi 5.7.1809 rokkoon. Hänet saatettiin haudan lepoon muutamia päiviä myöhemmin ja tuolloin kannettiin multarahoja 2 taalaria 8 äyriä sekä kellojen soitosta toiset 2 taalaria.

Evan isä Henrik Johansson oli Someron Sillanpään Möngön talollisen poika, josta sitten aikaa myöten tuli Söderkullan Kokkilan torppari. Ensimmäinen vaimo, Evan äiti, Maria Johansdotter oli Kokkilan edellisen torpparin tytär. Hänen kuoltuaan Henrik meni vielä naimisiin erään Maria Andersdotterin kanssa. Kun Henrik kuoli 1823, meni Maria Andersdotterin uudelleen naimisiin Michel Henrikssonin kanssa.

Evan äidinäidin, Brita Johansdotterin sukuperän selvittäminen oli normaalia hieman vaativampaa salapoliisityötä - tai itseasiassa aivan perushelppoa sukututkimusta. Maria Johansdotter syntyi rippikirjan mukaan 30.3.1775. Hänen vanhempansa olivat kastettujen luettelon perusteella torppari Johan Jöransson ja vaimonsa em. Brita Johansdotter. Kuten mainittua, Johan Jöransson oli myös Kokkilassa torpparina. Näin ollen rippikirjoista voi seurata Britan tarinaa ajassa taaksepäin.

Merkintöjen mukaan hän oli syntynyt elokuun 20. päivä vuonna 1751. Mainitulla päivämäärällä ei kuitenkaan kastettujen luettelosta löydy sopivaa henkilöä. Niinpä on turvauduttava rippikirjoihin ja tutkittava mistä Brita oikein Kokkilaan on tullut. Brita saapui Kokkilaan avioiduttuaan Johan Jöranssonin kanssa vuonna 1773. Someron rippikirjat kulkevat normaalikäytännön mukaisesti viiden vuoden jaksoissa. Yksi ajanjakso kattaa tässä tapauksessa vuodet 1771-1776. Näin selviää helposti, että Brita tuli Kokkilaan Hirsjärven Vanhalasta.

Vanhalan kohdalta rippikirjaa huomataan, että Brita tuli sinne "Lukumieheltä" vuonna 1772 ja hän ehti olla Vanhalassa vain seuraavaan vuoteen saakka eli avioliiton solmimisen ajankohtaan. Lukumies on yksi Kultelan kylän taloista ja rippikirjan sivulta yhdeksän löytää taas Britan. Tuplavarmistuksena on Lukumiehen kohdalla oleva merkintä Brita Johansdotterin muutosta Hirsjärvelle 1772. Brita oli jo vuonna 1771 rippikirjaa aloitettaessa Lukumiehellä, joten on mentävä ajassa taaksepäin varhaisempaan kirjaniteeseen. Sieltä löytyykin Lukumiehen piika Brita, joka on syntynyt 20.8.1751 ja tullut taloon merkintöjen mukaan Kultelan Teereltä eli naapurista.

Teeren talon kohdalta selviää, että vuonna 1768 nuori Brita Johansdotter on matkannut Vilukselaan. Siellä Brita oli pari vuotta piikana Näyskän talossa, kunnes muuttaa Lukumiehelle. Tästä on pakko tehdä se johtopäätös, että Lukumiehen kohdalla rippikirjassa on hieman väärää tietoa ja Brita todellakin oli piikomassa Näyskälle ennen Kultelan kylään palaamistaan.

Teeren torppareina ovat ainakin jo 1730-luvun loppupuolelta lähtien Johan Henriksson (s. 1714) ja Maria Johansdotter (s. 1718). Heillä on Britan lisäksi ainakin neljä lasta, josta yksi kuolee parin vuoden iässä 1758. Johan ja Maria olivat menneet naimisiin Somerolla marraskuussa 1737. Tuolloin Johan asui Kultelan talon torpassa, kun taas Maria tuli Vilukselan kylästä vihittyjen luettelon perusteella. Tämän pidemmälle en ole toistaiseksi onnistunut selvittämään heidän sukuperäänsä.

Kultelan kyläyhdistyksen kotisivujen mukaan paikka olisi saanut nimensä sen yhteisellä kylätontilla sijainneesta "kultoisesta lähteestä". Kylä esiintyy ensimmäisen kerran kirjallisissa dokumenteissa jo vuonna 1492. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Kustaa Vaasan vaatimuksesta aloitetuissa maakirjoissa mainitaan siellä olleen kolme taloa; Hurri, Teeri ja Vakkuri. Seuraavien vuosisatojen aikana taloja tuli ja meni siten, että 1900-luvun alkuun mennessä niitä oli kolmetoista. Alueen savinen maaperä on edesauttanut paikallista savenvalanta- ja tiilenlyöntiperinnettä. Niinpä monissa taloissa on tästä osoituksena kylän mestareitten tekemiä uuneja, minkä lisäksi tiilitykset ovat usein seudun omaa tuotantoa.

Muikunvuorella

Kaarinan Ravattulan kylän Muikuvuoren alarinteillä sijaitsee laaja muinaismuistokokonaisuus. Siihen kuuluvat rautakautinen hautakenttä, samalta ajanjaksolta peräisin oleva kulttipaikka, usealla eri ajanjaksolla käytössä ollut asuinpaikka sekä historiallisen ajan jäänteitä. Viimeksi mainittu edustaa lähinnä ylemmän kuvan kiviaidan jäänne.

Kulttipaikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä kahta uhrikiveä. Toinen niistä on suurinpiirtein 2,5 x 1,8 x 1 m:n kokoinen, viisikulmainen kivenjärkäle. Kiven pinta on tasainen, joskin hieman kovertuva ja pohjoiseen nouseva. Siinä on yhteensä 19 uhrikuppia, joista varmoja on kymmenen. Tästä kivestä muutamia metrejä pohjoiseen sijaitsee toinen uhrikivi. Siinä kuppeja on vähintään kaksi, luultavasti kolmekin. Ne on hakattu tai kaiverrettu tasalakiseeen, noin kaksi metriä kanttiinsa olevaan kiveen.

Tämän tyyppiset uhri- tai kuppikivet ovat sijainneet rautakautisten kalmistojen yhteydessä. Ensimmäisen kerran niistä kiinnostuttiin ja niitä tutkittiin vasta 1900-luvun alussa, mutta nykyisin tunnettujen kivien lukumäärä on jo useita satoja.

Urjalan kunnan kirjaston sivuilla kuvataan uhrikiviä seuraavaan tapaan;

Uhrikivissä olevien kuoppien tarkoituksesta on eri mielipiteitä. Kaikkiaan niille on annettu kolme eri selitysmallia, joille on perusteluja perimätiedoissa ja kansanrunoudessa. Koska kivet ovat kalmistojen tuntumassa, niin yleisesti on oletettu niiden liittyneen vainajanpalvontaan, jopa siten että suvun jokaisella vainajalla olisi ollut oma kuoppa. Toinen olettamus on, että kuopat liittyvät hedelmällisyyskulttiin. Niihin tuotiin mm. poikineen lehmän ensimmäinen "pihkamaito", synnyttäneen naisen ensimmäinen maito, kylvö- ja uutisjyvät, villoja, riista- ja teuraseläinten parhaita paloja jne. tarkoituksena vuodentulon edistäminen ja varmistaminen sekä onnen hankkiminen. Kolmas kuoppien käyttötapa on ollut niiden toimiminen kipukivinä eli tauti on saatu paranemaan niiden avulla.

Nämä kaikki oletukset sopivat Kaarinan Muikkuvuoren kulttipaikkaan erinomaisesti, koska kallion ja Aurajoen välissä on ollut asutusta erittäin kauan ja aluetta on käytetty luonnollisesti laitumenakin. Muinaiset asukkaat on haudattu lähelle kotiaan, joten elämän kiertokulku on tapahtunut melko suppeassa piirissä. Muikunvuoren läheisyydessä on runsaasti esihistoriallisia hautoja ja asuinpaikkoja, joista löydät pienen esittelyn aiemmin julkaisemastani tarinasta tai tästä toisesta kertomuksesta.

Vähän Sontag -sukuisista

Fagervikin kartanoon tuli ja oikeammin tuotettiin 1700-luvun alkupuoliskolla saksalaisia pläkkiseppiä perheineen. Heidän joukossaan olivat mm. Johan, Gottfried, Erich, Mikael ja Georg Sontag Schneebergistä. Paitsi seppätaitoja toivat he muassaan myös perunoita, jotka näin rantautuivat ensimmäisen kerran Suomen kamaralle. Mielenkiintoista on, että ruukin kirkollisissa dokumenteissa herrat Sontagit perheineen mainitaan alussa nimenomaan saksalaisina. He lienevät omaksuneet uuden kotimaansa tavat nopeasti ja jo 1740-luvulta alkaen Sontagien syntyperää ei enää kirjata sen kummemmin ylös.

Mikael Sontag palasi jossain vaiheessa takaisin Saksanmaalle, mutta hänen vanhimmat poikansa Georg Christoffer, Johan Christian ja Anders menivät tahoillaan naimisiin jääden lopullisesti Suomeen. Näistä Johan Christianilla oli poika Nils, joka kastettiin Fagervikissä 1.4.1744. Hän ilmestyy sepänkisälliksi Mustion ruukille 1769 ja mentyään naimisiin karjaalaisen Anna Östermanin kanssa (s. 1737) muuttaa hän sepäksi Degerbyhyn Karjaalle. Sieltä pariskunta lähtee Karjalohjan Katteluksen ratsutilan torppareiksi vuoden 1779 vaiheilla. Perheen viidestä lapsesta neljä ensimmäistä oli syntynyt Karjaalla ja nuorin Katteluksen torpassa.

1700-luvun loppuun mennessä monet muutkin Fagervikin Sontagit lähtevät etsimään onneaan muualta. Carl, Anders Johan ja Anna Margareta Sontag muuttavat Karjaalle, pläkkisepän oppipoika/renki Carl Henricsson Sontag Billnäsin eli suomalaisittain Pinjaisten ruukille, oppipoika Herman Inkooseen ja pläkkisepän tytär, Salomon Lindströmin vaimo Lovisa Sontag Tammisaareen. Suku kasvoi nopeasti sangen isoksi, joten nämä henkilöt mainitsen ikäänkuin näytteinä muuttoliikkeestä, joka oli yleistä ruukin työväen keskuudessa.

Nils Sontag kuoli Katteluksessa toukokuussa 1808 ja leskeksi jäänyt Anna Thomasdotter Österman seitsemisen vuotta myöhemmin samassa paikassa. Lapsista vanhin oli 8.7.1770 syntynyt Maja Stina, jonka myöhemmistä vaiheista itselläni ei ole tietoa. Perheen vanhin poika Henrik Johan (s. 1772) oli 1799 Karjaan Svarvarbölessä sijainneen muurarintorpan omistajana, mutta jo seuraavana vuonna hänet mainitaan muurarimestarina Inkoon Ingarskilassa yhdessä puolisonsa, Kristina Johansdotterin kanssa. Anna Lisa/Lovisa Sontag oli syntynyt 14.10.1774 ja mennyt naimisiin Mustion ruukinsepän, Gustaf Kyleniuksen kanssa. Ruukkityövuosien jälkeen Gustaf tuli Kattelukseen kengityssepäksi. Albertina Sontagin nai yksi Katteluksen monista torppareista, Carl Johan Brusk.

Nilsin ja Annan nuorin poika, Anders syntyi Katteluksessa 28.8.1779. Hänestä tuli aikuisiällä Katteluksen Alkarin torppari ja seppä. Andersin sukunimi esiintyy eri dokumenteissa myös muodoissa Sontack ja Sonntag. Puolisonsa Greta Stina Nymalmin kanssa hänellä oli viisi lasta, joista tytär Anna Lovisan mainitsin muutama viikko sitten tässä artikkelissa. Näin Turun Yliopiston perustajissa oli ainakin pieni ripaus saksalaisuutta!

Raaseporin linnasta sananen

Land och Stad -sanomalehti esitteli 1890-luvulla mm. suomalaisia, kansallisesti mielenkiintoisia kohteita. Näistä yhdeksi oli valittu syyskuun viimeisenä päivänä 1891 ilmestyneessä numerossa Raaseporin linna. Tämä suorastaan eksoottinen matkailukohde rakennettiin alunperin ehkä enemmänkin kaupallisia kuin sotilaallisia tarkoituksia varten. Nykyaikana linna on tukevasti kiinteällä maalla, mutta rakentamisen aikoihin 1300-luvun lopulla se oli meren äärellä. Suojatakseen Suomenlahdelta Karjaan ja edelleen Hämeen suuntaan johtavia vesireittejä olisi linnan pitänyt sijaita pari kilometrin päässä Husqvarnin luona.

Suurin syy linnan perustamiseen olikin Ruotsin yritys kilpailla Tallinnan hansakaupungin kanssa. Sotilaallinenkin tukikohta siitä lopulta tuli, siksi paljon 1400- ja 1500-luvuilla tanskalaiset ja ruotsalaiset taistelivat sen hallinnasta. Linnan rakentamisesta lienee päättänyt Bo Joninpoika Grip, joka on kenties ollut kautta aikain rikkain Suomessa koskaan elänyt mies. Hänellä oli jossain vaiheessa läänitettynä koko Ruotsin hallussa ollut osa Suomea sekä kolmannes emämaasta. Näillä omistuksillaan hän keräsi mitä satumaisimman yksityisomaisuudenkin. Niinpä hänen kerrotaan olleen kruunun yksityispankkiirina ja lainoittajana. Osaksi tähän vaurauteen vaikutti kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen heikkous hallitsijana. Kuninkaat eivät enää myöhemmin katselleet yhtä suopeasti näin varakkaita alamaisia.

Raaseporin linna rakennettiin useassa eri vaiheessa kehämuurin muodostaessa suurin piirten hevosenkengän muodon. Itse päälinnaan on liitetty kaksi esilinnaa ja kokonaisuuden täydentää massiivinen pyöreä torni. Torni on uusimpien tutkimusten mukaan tehty 1400-luvulla. Linnan ympärillä on ollut paaluvarustus vesitse tapahtuvien hyökkäysten varalta. Tästä on maastossa jäljellä lahoavien pylväiden jäänteitä, joita tarkkaavainen kulkija voi bongata varsinkin linnan luoteis- ja pohjoispuolelta. Lisää tästä aiheesta löydät aiemmin kirjoittamastani artikkelista.

Mustavalkoinen kuva em. sanomalehden etusivulta, kun taas värikuva on otettu elokuussa 2008 suurinpiirtein samasta suunnasta. Linna hylättiin 1550-luvulla ja se ehti olla unohduksissa reilut kolmesataa vuotta, kunnes se kansallistunteen heräämisen myötä joutui restauroijien mielenkiinnon kohteeksi. Raaseporin historia tarjoaa yhä vielä tutkimista ja viimeisimmät arkeologiset kaivaukset linnan läheisyydessä ovat tapahtuneet tänä syksynä. Näissä tietyllä tapaa jopa sensaatiomaisissa kaivauksissa on todettu salaperäisen Tunan kaupungin tai kauppapaikan sijainneen Snappertunan kirkon viereisillä pelloilla. Luultavasti kauppaa tehtiin alunperin itse linnan vierellä, mutta myöhemmin Tuna siirtyi noin kilometrin päässä kohoavan kirkon alapuolelle.

Viikonlopuksi vitsejä 1940-luvulta

Kroggårdsmalmen

Oheinen, hieman epätarkka kuva on otettu vuonna 1981 kiertäessäni erästä koulutehtävää varten Karjaan muinaismuistoja. Tarkoitukseni oli tehdä koulutunnille diaesitys pitäjän erittäin rikkaasta muinaisuudesta. En enää muista miten esitykseni kävi, diat ovat joka tapauksessa edelleen tallessa. Museovirasto osaa kertoa tästä keskellä kaupunkia, mutta samalla hyvässä piilossa lymyävästä paikasta seuraavaa;

Kohde sijaitsee Karjaan kaupunkialueella Valimonkadun lounaisreunassa, Helsinki - Turku -radasta 150 m koilliseen Kilan ja Kroggårdin rajalla. Puistoksi jätetty kapea kaistale on lounais - koillis -suuntaisen 1. Salpausselän hiekka- ja soraharjannetta, jossa kasvaa harvaa männikköä. Ympäristö on lähes kokonaan rakennettua. Kaakossa on teollisuusaluetta ja muualla asuinrakennuksia lukuun ottamatta itäpuolisella tontilla sijaitsevaa sähkömuuntamoa. Alue on muodostanut kivikaudella niemenkärjen, jonka länsipuolella on virrannut Salpausselän katkaissut ja Mustionjokea ja Lepinjärveä edeltäneitä merenlahtia yhdistänyt salmi.

Paikka on todettu 1932 (Glässner), jolloin muuntamoa rakennettaessa löydettiin pronssirannerenkaita. Löytöpaikalta on tavattu kalmisto, joka on tutkittu 1932 ja 1937 (Cleve). Kalmiston kokonaislaajuus on ollut arviolta 40 x 20 m. Ensimmäisissä kaivauksissa on tutkittu renkaiden löytöpaikalla tavatut osittain tuhoutuneet kiveykset I-II ja myöhemmissä tutkimuksissa muinaisjäännöksen luoteisosassa todetun tarhakalmiston kiveykset III-IV. Lähinnä muuntamoa sijainneet, nykyisin kokonaan hävitetyt kiveykset I-II ovat olleet luode - kaakko -suuntaisia epäsäännöllisen soikeita ja matalia rakennelmia (6-10 m), joista on tavattu merkkejä ainakin viidestä, mahdollisesti seitsemästä ruumishautauksesta ja niihin liittyviä löytöjä, muun muassa useita rannerenkaita, solkia, putkikirveitä, keihäänkärkiä, veitsiä ja sirppi tai viikate. Kiveyksessä I oli myös puuta ja tuohta ja vainajan on otaksuttu olleen käärittynä tuoheen puuarkussa tai maanneen tuohella peitetyllä puualustalla.

Kalmiston luoteisosassa sijaitsevat kiveykset III-IV on tutkittu 1937, jolloin pintakerroksen alta on paljastunut reunakivin rajatuista soluista muodostuva tarhakalmisto. Neljästä tarhasta koostuvassa kiveyksessä III on todettu ainakin seitsemän, mahdollisesti yhdeksän ruumishautausta. Suurin osa niistä on tarhojen sisältä, yleensä kaksi hautausta yhdessä tarhassa. Kiveyksen III kaakkoisreunaan tehty epäsäännöllisempi kiveys IV on sisältänyt kolme tai neljä tarhaa ja mahdollisesti yhtä monta hautausta. Löytöinä on saatu talteen rannerenkaita, keihäänkärkiä, putkikirveitä, veitsi, sirppejä, hampaita, saviastianpaloja. Kalmisto on ajoitettu löytöjen ja rakenteen perusteella vanhemmalle roomalaisajalle. Kalmistosta ja sen lähiympäristöstä on tavattu myös kivikautiseen asuinpaikkaan viittaavia löytöjä, jotka ilmeisesti liittyvät samaan kokonaisuuteen kuin 100 m lounaaseen sijaitseva Valimonkadun asuinpaikka (KARJAA 56). Kroggårdsmalmenin kiveysten III-IV pohjan tarharakenne on jätetty tutkimusten jälkeen näkyviin. Paikka on aidattu kettingein ja sen vieressä on museoviraston opastaulu sekä karjaalaisten pystyttämä muistokivi.

Nyby Karjaalla

Joulukuun 14. päivä vuonna 1866 tulivat huutokaupalla myyntiin Sannäsin Nybyn verorustholli sekä "sen alle kuuluwa" Smedsin perintötalo. Sanomia Turusta -lehdessä marraskuussa olleessa ilmoituksessa tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa tämän kunniakkaat perinteet omanneen tilan omaisuudesta. Ensinnäkin todetaan rakennuksien olevan hyvin hoidettujen ja herrasväenrakennuksessa olevan jopa salin. Lisäksi tässä rakennuksessa oli vierashuone, neljä kamaria ja keittiö. Sivurakennuksessa oli leivintupa ja kolme kamaria.

Rustholli kylvi tuohon aikaan vuositasolla "hywään ja wiljawaan" savimaahan 16 tynnyriä rukiita, 15 tynnyriä kevätkylvöä ja 20 tynnyriä perunoita. Niityt tuottivat noin 5,000 leiviskää heiniä, joilla sitten elätettiin Nybyn karja. Siihen kuului seitsemän hevosta, neljä paria härkiä, 15 lehmää, kahdeksan mullikkaa ja 25 lammasta.

Torppareita Nybyn rusthollilla oli seitsemän, jotka omalla ruuallansa tekivät talolle 770 miehen työpäivää vuodessa. Näistä kolmasosa tapahtui juhdan kera, koska näin sopimuksessa oli vaadittu. Apupäiviä 40 pennin palkalla oli vuodessa 420 kappaletta. Vuotuista arentia talo tuotti 320 markkaa sekä runsaasti tallisontaa! Uudisviljelyksellekin oli luvassa runsaasti kelvollista maata, minkä lisäksi Mustionjoesta tai oikeastaan sen muodostamasta Kirkkojärvestä saatiin hyviä kalansaaliita.

Smedsin perintötalon osalta kylvöt olivat 4,5 tynnyriä rukiita, kaksi tynnyriä kevätkylvöä ja kuusi tynnyriä perunoita. Heiniä tuli niityiltä 1,400 leiviskää, millä elätettiin kolme hevosta, kuusi lehmää, kolme mullikkaa ja kymmenen lammasta. Vuokraa Smeds teki rusthollille päin 312 miestyöpäivää vuodessa sekä sen lisäksi 200 apupäivää em. 40 pennin päiväpalkalla. Lisäksi tuli eräitä suorituksia luonnontuotteilla.

Ilmoitus kehuu, että näiden tilojen metsää on kauan säästetty ja hyvin hoidettu. Tämän takia on puuta oman tarpeen lisäksi saatavilla myös myyntiä varten runsaasti. Pohjan pitäjän satamaan on Nybystä noin 12 virstan matka "waltatietä" pitkin. Kyseessä on ikivanha Kuninkaantie Viipurin ja Turun välillä. Nybyn rusthollin läheisyydessä, valtatien varrella sijaitsi myös paikallinen kestikievari.

Vaikka tämän kirjoittajalle ei ole suoraa tietoa huutokaupan lopputuloksesta, asui Nybyn rusthollissa vuoden 1870 henkikirjan mukaan paroni von Knorring vaimonsa Ottilian kera. Suomen maatilat -kirjasarjan mukaan Nyby oli "aikaisemmin Fiskarsin ulkotila, mutta joutui vuonna 1878 häälahjana professori Lovenin vaimolle, joka oli omaa sukua Julin. Professori asui Ruotsissa ja hän myi Nybyn 1889 Herman Godeniukselle, jolta se siirtyi Emil Nordströmille kolme vuotta myöhemmin. Edellä mainitun kirjan julkaisun aikaan 1930-luvun alussa tilan omisti Emilin perikunta, joka oli vuokrannut sen Bruno ja Tora Nordströmille. Vielä tuolloin tilaan kuului 415 hehtaaria, josta 40 hehtaaria oli salaojitettua, epätasaista peltomaata. Suurimmat tulonsa talo sai maidon myynnistä Helsingin kaupunkiin.


Ylin kuva, joka on Suomen maatilat -kirjasta, esittää Nybyn päärakennusta. Sen rakensi Abraham Lönnqvist vuonna 1836. Seuraavan vuosisadan alussa tehdyt uudistukset ovat muuttaneet alkuperäistä julkisivua jonkin verran. Talo mainitaan myös Karjaan kaupungin julkaisussa Inventering av det bebyggda kulturarvet 2003, Svartådal delgeneralplan, tekijänä Yrsa Cronhjort 31.8.2003.