Pienet ihmiset ruukilta

Eräs sukulaisjoukkoni on seppädynastia Törnqvist, joka oli lähtöisin Perniön Kosken tehtaan maisemista. Tähän sukuun kuului myös piika Gustava Törnqvist, joka oli syntynyt mainitulla ruukilla syyskuussa 1795. Isä Erik Johan työskenteli ruukilla vasaraseppänä ja tulivahtina. Äiti Maria oli syntynyt Tenholan Parkkalassa renki Erik Anderssonin ja Maria Johansdotterin lapsena. Myöhemmin isä Erikistä tuli Finnbyn puustellin lampuoti.

Gustava Törnqvist asui vuonna 1819 itsekin Tenholassa, Kelkkalan kylässä. Hän oli piikana Mellangårdissa ja siellä syntyi hänen esikoisensa, avioton poika Johan. Ilmeisesti Johan kuoli melko pienenä, koska häntä ei enää mainita vuosien 1822-1828 rippikirjassa. Gustava sai toisenkin aviottoman pojan, Gustafin. Tämä syntyi Parkkalassa 1827. Kelkkala ja Parkkala ovat naapurikyliä sijaiten hyvin lähellä Kosken ruukkia. Alueella on lukuisia jäännöksiä kaivosaukoista ja vastaavista liittyen läheisten ruukkien malmin hankintaan.

Gustava muutti lopulta Kosken tehtaalla torppari Joel Lindströmin ja Ulrika Ekströmin piiaksi. Kun torpparin vaimo Ulrika menehtyi rokkoon lopputalvesta 1837, meni Joel Lindström naimisiin piikansa kanssa. Tässä oli ehkä takana enemmänkin käytännön sanelema pakko kuin mikään romanttinen kolmiodraama. Joelilla ja Ulrika oli nimittäin pieniä lapsia, jotka tarvitsivat hoivaa. Torppari Lindström otti luultavasti poikapuolensa Gustafin hyvin vastaan, koska reilun kymmenen vuoden päästä tämä käyttää isäpuolensa sukunimeä. Gustaf Lindström oli Joelin tavoin torpparina Kosken tehtaalla ollen naimisissa Maria Bastmanin kanssa.

Joel Lindström menehtyi vanhuuteen vuonna 1861 ja Gustava Törnqvistin myöhemmistä vaiheista en ole kerännyt tietoa. Joka tapauksessa tämä pieni perhe aviottomine lapsineen, avioliittoineen ja isäpuolelta perittyine sukunimineen ansaitsee paikkansa suomalaisessa genealogiassa. Ruukeilta on tapana mainita vain patruunoita tai seppämestareita, mutta pyörät pysyivät pyörimässä vain satojen vähäpätöisempiä titteleitä käyttäneiden miesten ja naisten ansiosta.

Edellä kuvattu tapahtui suurelta osin kuvan maisemissa. Pienet kuonatiiliset rakennukset ovat ainoat jäänteet Kosken vanhasta ruukista.

Juoppo kanttori

Kiskon seurakunnassa oltiin 1830-luvulta lähtien ikävän ongelman edessä. Pitäjän kanttori Johan Silenin alkoholin käyttö oli karannut käsistä. Esimerkiksi Honkapyölin lukusilla vuonna 1840 hän oli esiintynyt selvästi humalassa. Tästä hän sai virallisen varoituksen, mutta tapojaan tämä Nummella syntynyt pitäjänräätälin poika ei muuttanut.

Silen kulki jatkuvasti pitkin pitäjää, talosta taloon, missä vain sai viinaa. Pyhäinmiesten päivänä 1842 kanttorimme jäi sitten kokonaan pois kirkonmenoista. Kirkkoherra joutui laulamaan haudallakin kanttorin puolesta. Silen väitti sopineensa Kosken tehtaan kanttorin kanssa tuurauksestsa, mutta tämä olisi muka unohtanut tulla Kiskon kirkolle. Kyseessä oli kanttori keksimä hätävalhe ja seurauksena oli jo kolmas varoitus.

Varoitukset valuivat kuin vesi hanhen selästä ja kylien kiertely sekä ryyppääminen jatkuivat. Vuonna 1843 Johan Silen erotettiin virastaan kolmen kuukauden määräajaksi. Koska Johan oli isänsä, pitäjänräätäli Johan Granforsin tavoin tehnyt räätälintyötä nuoruudessaan, ehdotti hyväsydäminen kirkkoherra Laurell tätä Silenin ajankuluksi. Puhetta oli myös lasten ottamisesta kotiopetukseen.

Näitäkään hyvää tarkoittavia neuvoja ei kanttori ottanut kuuleviin korviinsa. Huono elämä oli vienyt hänet kokonaan mukaansa. Uskomatonta kyllä, seurakunta ja kirkkoherra olivat niin pitkämielisiä, että saman menon olisi annettu jatkua ties kuinka kauan. Lopullinen stoppi juopolle kanttorille tulikin toiselta suunnalta.

Kirkonkokouksessa 14. päivänä syyskuuta 1856 Orijärven kaivoksen johtaja J.A. Willde esitti kirjuri Laxin kannattamana niin jyrkän erottamisvaatimuksen, että seurakunnan oli otettava se todella vakavasti. Vaikka osa pitäjäläisistä vetosi Silenin pitkään uraan Kiskon kanttorina, oli Willde leppymätön. Hän mainitsi esimerkkinä Silenin esiintymisen ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Laulu oli keskeytynyt välillä ja tuottanut suoranaisen häväistyksen.

Päätös oli langettava - Johan Silen erotettiin Kiskon kanttorin virasta. Valitusaikaa tuomiokapituliin oli kolme viikkoa, mutta ero oli lopullinen. Pitäjä sai uuden, raittiin miehen kanttorikseen.

Johan Silen oli siis syntynyt Nummella, pitäjänräätäli Johan Granforsin ja Leena Antintyttären perheeseen. Hänellä oli useita sisaruksia, mm. kaksoisveli Wilhelm. Äiti Leena oli kotoisin Pusulan Hyönölän kylän Lintilästä. Isä Johan taasen oli syntynyt Nummen Sierlan kylän Paakkalan talon Lammenpää torpassa.

Johan otti jostain syystä käyttöön sukunimen Silen ja meni naimisiin Kovelan Ritarlahden eli Riddarvikin "kartanossa" syntyneen Henrica Seraphia Wilhelmina Tandeqvistin kanssa. En edellä mainittua tarkemmin tutkinut kanttorin Silenin sukujuuria, mutta vaimovalinta on hieman yllättävä. Serafina Wilhelminalla oli nimittäin osaksi aatelisiakin esivanhempia. Detaljina voidaan mainita hänen vanhempiensa, vänrikki Karl Henrik T:n ja Greta Beata Woivalenin olleen serkuksia keskenään. Kultaiset tai kullatut sukujuuret eivät aina auta, kun kohtalo vie ihmisiä tuntemattomaan. Juopon kanttorin vaimona on Serafinalla varmasti ollut raskasta huolehtia perheen neljästä lapsesta, Edvard Johanista, Amanda Wilhelminasta, Gustaf Alfredista ja Mathilda Serafiasta.

On mielenkiintoista pohtia, tiesikö kaivostirehtööri Willde Serafina Tandeqvistin ja itsensä yhteisistä sukujuurista. Molemmat olivat Nummella asuneen, mutta Sääksmäellä huhtikuussa 1695 syntyneen Gabriel Woiwaleniuksen jälkeläisiä.

Käsi vanhempia vastaan

Kerimäen Pihlanniemessä asui 1810-luvulla torppari, entinen sotilas Samuel Kuokkanen, joka oli naimisissa Reetta Tornin kanssa. Perheessä oli ainakin kolme lasta, Helena (1800), Saara (1811) ja Sakarias (1817).

Kerimäen haudattujen luettelosta löytyy tieto isä Samuelin teloituksesta huhtikuun neljäntenä päivänä 1820. Rippikirja tai mainittu luettelo ei anna tarkempia tietoja siitä, miksi mestaajan piilukirves katkaisi torpparimme kaulan. Sen sijaan paikkakunnalla säilynyt perimätieto kertoo asiasta seuraavaa;

"Kerimäellä on pitänyt viimeisen mestauksen tapahtua Kuokkasen rinteessä. Eräs Kuokkanen siinä mestattiin. Kuokkasen isä oli ottanut uuden eukon, jolle poika aina teki ilkeyttä.

Kun emintimä kerran oli käskenyt pojan hakemaan vettä, löi poika emintimäänsä. Hän ei kuollut, mutta kun poika oli nostanut käden vanhempiaan vastaan, tuomittiin siitä niin kova rangaistus, että poika tapettiin siinä Kuokkasen rinteessä. Kerimäeltä oli pitänyt olla miehen talosta katsomassa.

Kaikki miehet seisoivat ringissä, jonka keskelle astui punaisiin vaatteisiin pukeutunut mies kirvessä kädessä. Tämän piti yhdellä iskulla saada pää poikki. Jos vähänkin jäi kiinni, edes nahkaa vähän, joutui tämä itse siihen. Sen koommin ei Suomessa ole ollut mestauksia, Kuokkanen oli viimeinen."

Tarinassa on totta pohjalla, mutta mm. viimeinen lause ei pidä paikkaansa. Samuel Kuokkasen jälkeen oli useitakin teloituksia, kunnes tavaksi tuli tsaarin suopeudella muuttaa kuolemanrangaistukset karkoitukseksi Siperiaan.

Kuokkanen oli ollut renkinä Liperin pitäjässä naidessaan Kreettansa vuoden 1798 lopulla. Kerimäen Pihlanniemeen he olivat muuttaneet 17.3.1804. Rippikirjasta löytyvät sekä Samuelin että Reetan syntymävuodet, mutta kummankaan vanhempia en ole onnistunut toistaiseksi paikallistamaan. Näin tämän julman tarinan rikoksen kohde, tuo äitipuoli, jää tunnistamatta. Luonnollisesti käräjien pöytäkirjoja läpikäymällä voisi saada täydellisen kuvan tapahtumista. Tämän blogin tarkoitus ei ole välttämättä tarjota mitään täydellisiä tietoja, vaan saada lukija innostumaan omiin jatkotutkimuksiin!

Puumerkki Kiskosta

Kiskon Kurkelan kylän Heikkilän talossa kulki isännyys 1600-luvulta aina 1800-luvun alkupuolelle tiukasti isältä pojalle. Tosin 1800-luvulle tultaessa talo oli jaettu Erikin ja Johan puolikkaisiin eli isäntinä olivat veljekset. Vanha-Heikkilän nimeä kantaneen talon isäntä oli vuonna 1764 syntynyt Erik Grelssinpoika, jonka isä Grels Eriksson oli kuollut vuoden 1799 lopulla. Kun Erik menehtyi 1821, tuli talolliseksi leskivaimo Lena Kaisan nainut torpparinpoika Emanuel Gustafsson.

Tämän pienen syrjähypyn jälkeen isännäksi tuli jälleen suvun kantaisän suora perillinen, Johan Eriksson, joka oli syntynyt 1819 Vanha-Heikkilässä.

Edellä mainitsemani Grels Eriksson oli syntynyt 1726 ja nelisen vuotta ennen kuolemaansa hän sai toimia todistajana eräässä perintöasiassa, joka koski Kurkelan kylän Liuhdon taloa. Tässä yhteydessä hän joutui signeeraamaan perukirjan. Vaikka Grels oli ison ja vauraan talon menestyksekäs isäntä, hän ei kuitenkaan osannut kirjoittaa. Niinpä hänen nimensä on kirjurin käsialaa, mutta sen alla oleva kolmio on Grelsin omakätisesti piirtämä puumerkki.

Tultaessa 1900-luvulle oli Vanha-Heikkilä ja Uusi-Heikkilä jälleen yhdistetty samaksi tilaksi. Vuoden 1932 tilannekatsauksessa Suomen maatilat -kirjasarja tietää kertoa isäntänä olevan Sandor Lietzenin. Kiskossa ja sen lähipitäjissä laajalle levinneen Lietzen -suvun eksoottisesti nimetty herra oli yksi tuon ajan napamiehistä Kiskossa. Hän oli mm. kunnallislautakunnan ja köyhäinhuoltolautakunnan esimies. Heikkilän tilalla oli pinta-alaa yhteensä lähes 230 hehtaaria, joka oli jäänyt jäljelle neljän palstatilan tultua erotetuksi kantatalosta.

Muinaisen Heikkilän suvun Johan Eriksson oli hallinnut tilaa vuoteen 1871, jonka jälkeen sen osti Elias Himberg. Hän luopui tilasta 1910, jolloin herra Lietzen otti sen haltuunsa.

Kuva mikrofilmiltä JK1047

Herra Borg

Jean Sibeliuksen äidinpuoleisiin sukulaisiin kuului Vihannin pitäjässä 23.10.1823 syntynyt Carl Gustaf Borg. Hänen vanhempansa olivat Karl Jakob B. ja vaimonsa Christina Elisabet Frosterus.

Nimellä Kaarlo Kustaa Borg tutuksi tullut miehemme oli yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ahkerimmista jäsenistä. Hänestä oli tullut jo 21 vuoden iässä Helsingin yliopiston suomenkielen varalehtori. Tässä virassa hän oli apulaisena lehtori Gottlundille, joka oli tunnettu suomalaisuuden kannattaja. Hoidettuaan jo neljättä vuotta kyseistä tehtävää, sai Borg nimityksen senaatin vakinaiseksi suomentajaksi 1861. Kuitenkin hän jatkoi opetustyötään yliopistolla aina vuoteen 1875.

Mainittuna vuonna herra Borg sai johtajan viran Suomen valtiokonttorissa. Tätä ennen hänelle oli uskottu useita luottamustoimia, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin työ vuosiksi 1861-62. Saman seuran rahastonhoitajana hän oli 1865-75. 1860-luvun alussa hän oli ollut jäsenenä komiteassa, joka antoi lausunnon suomen soveltuvuudesta virkakieleksi.

Kaarlo Kustaa Borg julkaisi myös useita eri kirjoja, kuten suomennoksen Sadut, 10 vihkoa Helsinki 1848-50 ja ruotsinnokset Kullervo, en episod ur Kalevala Helsinki 1850, Öfversättningar ur andra upplagan af Kalevala Helsinki 1851 ja Lemminkäinen, en sångcykel ur Kalevala Helsinki 1852.

Tarina Yläneen kirkonkellosta

Yläneen joessa sanotaan olevan vanhan kirkonkellon, joka olisi kätketty sinne sodan pelossa. Muutamia aikoja sitten kolme pohjanmaan miestä kulki pitäjään ja kehuivat saaneensa auki aarnihautoja. Yläneen miehet ja vaimot olivat iloissaan, kun kuulivat pitäjäänsä tulleen maineikkaita "Pohjalaisnoitia".

Niinpä näitä miehiä syötettiin ja juotettiin parhailla antimilla kuin Baalin pappeja aikoinaan. Lopulta tuli aika mennä noitumaan kirkonkelloa ylös Yläneen läpi virtaavasta joesta. Miehet menivät pitäjäläisten kanssa sille kohtaa rantaa, missä vanhat asukkaat muistivat kätketyn kellon olevan upoksissa.

Pohjalaiset alkoivat koukkimaan seipäällä kelloa ylös ja pian yksi miehistä sanoi; "Kyllä mä tiedän, minkälaanen konsti se on kuin kelloi ylös tuloopi". Hän käski, jotta "veisatkaat nyt Ylönöön miehet se virsi 298, O hyvä Jumala jolta kaikki hyvyys tuloopi". Sillä aikaa miehet sanoivat "jotta me menöämme mettähään, konsti-pussiamme korjamahaan, ja kuin virsi loppuu, niin alkakaat sama virsi alusta aina loppuun asti".

Yläneen miehet tekivät työtä käskettyä ja istuivat nöyrästi rannalle kädet ristissä ja alkoivat veisaamaan; "O hyvä Jumala, jolta kaikki hyvyys tulee!".

Ja Pohjalaiset menivät menojaan metsään, tielle tiettömälle ja veivät mukanaan mitä vain saivat saalista. Yläneen äijäparat jäivät kuin nallikivelle veisaamaan ja ovat veisanneet monta vuotta ja veisaavat vielä veisaamistaan tänä päivänäkin. Eikä kello nouse ylös - eikä kuulu myös pohjalalaisia, vaan mihin hiiteen sitten lensivät kuin kotka?

Kuva: Henry Beauchamp Walters - Church bells of England

Karinaisista Sortavalaan ja edelleen Paltamoon

Marttilan silloiseen emäseurakuntaan kuulunut Karinaisten kappeli lähetti 1700-luvulla syntyneitä poikiaan opintielle viiden nuorukaisen verran. Heistä ensimmäisenä Turun katedraalikoulun kovalle penkille pääsi Kiukaisten kylän Hongan talossa tammikuussa 1761 syntynyt Heikki Tuomaanpoika, joka kuitenkin oppilaitosten kirjoissa kulki nimellä Henricus Kyrenius.

Hänen isänsä Tuomas Heikinpoika oli syntynyt 1716 ja Tarvasjoen Euran kylästä kotoisin ollut äiti Liisa Matintytär 1722. Marttilan rippikirjoissa 1700-luvun loppupuolella isän syntymävuodeksi on muuttunut 1715. Samojen rippikirjojen perusteella päästään ajassa vielä yksi sukupolvi taaksepäin. Tuomaksen vanhemmat olivat Heikki Erkinpoika (s. 1687) ja Kaisa Mikontytär (s. 1677).

Henricus Kyrenius kävi katedraalikoulua vuosina 1774-1783 kirjoittaen lopulta ylioppilaaksi. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat Turun yliopistossa vielä viiden vuoden ajan. Vuonna 1786 Henricus sai Turun piispalta kirjallisen luvan saarnamisen harjoittelua varten Marttilan seurakunnan kirkoissa. Näitä kirkkoja oli Karinaisten ja Marttilan lisäksi Kosken sekä Tarvasjoen kappeleissa. Lopulta miehemme oli valmis pappisvihkimykseen, joka sitten tapahtui Viipurin hiippakunnassa tammikuussa 1788.

Samana vuonna Kyreniuksesta tuli Viipurin arkkidiakonin apulainen ja nelisen vuotta myöhemmin Sortavalan kappalainen. Hän ehti toimia myös ao. pitäjän virkaa tekevänä kirkkoherrana ja saada varapastorin arvon ennen kuolemaansa helmikuussa 1805.

Sortavalaan tuloa seuraavana vuonna Henricus Kyrenius oli mennyt naimisiin Anna Maria Richterin kanssa. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta Sortavalan kappalaisen puustellissa. Näin kesällä 1799 kastettu Karl Henrik käytti isänsä tavoin sukunimeä Kyrenius ja loi itselleen pienen sotilasuran yleten aina alikapteeniksi saakka.

Karl Henrik nai Kaukolan pitäjän Kapiasalmella tuolloin asuneen Catarina Amalia Scwindtin huhtikuussa 1833. Heille ehti syntyä nimen Anna Emilia saanut tytär ennen äiti Catarinan varhaista kuolemaa 1836. Toiseksi vaimokseen alikapteeni Kyrenius löysi luutnantti Aureniuksen ja Agathan Tolpon tyttären, Agata Juljana Aureniuksen. Tästä avioliitosta Kyreniuksella oli neljä lasta.

Äitipuolensa huomassa kasvanut Anna Emilia sai 1854 miehekseen maanmittari Anders l. Antti Lönnbohmin. Vihkiminen tapahtui Sortavalan Tuokslahdessa. Seuraavana vuonna syntyi perheen viikon ikäisenä menehtynyt esikoinen. Seuraavien vuosien aikana lapsia tulee parin vuoden välein; Oskar, Olga, Hilda Maria, Kaarlo, Viktor, Kasimir, Paul, Anna, Arttur ja nuorimmaisena 1878 nimen Armas Einar Leopold saanut poika.

Tämä äidin 44 vuoden iässä synnyttämä kuopus näki päivänvalon Paltamon pitäjässä, jossa isä Antti tuolloin työskenteli ylimääräisenä komissiomaanmittarina. Armas Einarin veljistä Kasimir oli jo ehtinyt hankkia hieman runoniekan mainetta ja Oskarikin kirjoitti riimejä. Niinpä näiden innokkaiden sanataitureiden hoivassa Armas oppi lukemaan jo kolmen vuoden iässä.

Hieman myöhemmin tämä maanmittariperheen kuopus otti käyttöön nimen Eino Leino ja loppu taitaa olla arvoisalle lukijalleni hieman tutumpaa tarinaa....