Anteen / Antin Mustiolta

Mustion ruukilla räätälinä työskennellyt Erik Eriksson Anteen syntyi rippikirjojen mukaan vuonna 1721. Hänen ensimmäinen vaimonsa Christina oli miestään pari vuotta nuorempi. Tästä avioliitosta oli ainakin seitsemän lasta vuosien 1749-1764 välisenä aikana. Näistä kolmella oli omia jälkeläisiä; Lampuoti Erikillä, seppä Henrikillä ja tytär Marialla. Lisäksi lapsista ehti naimisiin tytär Anna, mutta vasta vanhoilla päivillään eikä aviosta ollut yhteisiä lapsia.

Esikoislapsi oli kuollut kahden vuoden iässä ja tytär Maja Stina menehtyi hänkin vauvaiässä. Jäljelle jää poika Johan, jonka myöhemmistä vaiheista en ole saanut selvyyttä. Luultavasti hän kuoli lapsena, vaikka häntä ei haudattujen luettelossa mainitakaan.

Kun äiti Christina kuoli 1775, meni Erik Anteen uudelleen naimisiin. Tuore morsian oli häntä 12 vuotta nuorempi Maria, mutta luultavasti puolisoiden iästä johtuen tästä liitosta ei ollut lapsia.


Isänsä kaima Erik syntyi 1750 Mustion Ingvalsbyn kylässsä, mutta varsinaisen "elämäntyönsä" hän teki Mölnarbyn Antan talon lampuotina. Käytännössä koko Mustion piskuinen pitäjä oli paikallisen ruukin omaisuutta ja isännät pelkkiä lampuoteja, jotka patruuna saattoi erottaa mielensä mukaan. Erik Anteen luultavasti hoiti työnsä hyvin, koska ehti olla Antalla vuosikymmeniä.

Anteen -suvussa riittää selvitettävää, sillä monissa perheissä oli todella paljon lapsia. Vaikka tutustuin tähän sukuun jo 1990-luvun puolivälin jälkeen, en ole ehtinyt sitä systemaattisesti tutkia. Onneksi Lohjan, Mustion ja Karjaan rippikirjat 1800-luvulta ovat säilyneet täydellisinä, joten parin vuoden sisään uskallan tehdä oheista paremman koosteen tästä mustiolaisesta sukulaispiiristäni. Tällä hetkellä taulustossa on enemmän aukkoja kuin täytettä, mutta jostainhan sitä on aloitettava.

Osa Ericin jälkeläisistä käytti sukunimen muotoa Antin, joka hämäsi kokematonta sukututkijaa pitkän aikaa. Luulin nimittäin virkatodistuksesta löytynyttä Eva Erica Antinia Antintyttäreksi. Onneksi kokeneempi tutkija opasti oikealle tielle.

Sananen Sonck -suvun tiimoilta

Vanhimmat asiakirjoista löytyvät Sonck-nimiset (Sonk, Sonck, Sånck, Soncki, Sonckj) henkilöt asuivat Laitilan Vahantaan kylässä 1540: talonpojat Tomas, Michel ja Olof Sonck. 1550-luvulla oli Simon Sonckin isän talo Lajon kylässä. Laivuri ja raatimies Simon Sonck mainittiin Raumalla 1556. Tämä on varmaan sama Simon, joka kävi Kemissä 1553, ollen merkitty helsinkiläiseksi porvariksi (todenn. silloin pakkosiirrettynä vastaperustettuun Helsinkiin).

Joudumme kuitenkin menemään vielä muutama sukupolvi eteenpäin ennen kuin osumme ensimmäiseen Sonckin, josta voi rakentaa edes alustavaa ketjua eteenpäin: Rauman porvari Henrik Andersson Sonck kävi 1620 hakemassa Oulusta lastin (8 tynn. lohta, 4 tynn. voita, 20 kiihtelystä oravannahkoja sekä traania) ja oli raatimiehenä Raumalla 1638. Hänen puolisonsa oli Brita Mattsdotter Voijola. Rauman Sonckien talo oli Kauppakadun ja Pappilankadun kulmassa.

Vaimo Britan nimessä esiintynyt sana voijolainen tarkoitti kauppiasta, erityisesti gotlantilaista kauppasaksaa ja Voijolan suvun juuret menivät Soukaisten kylän Voijolan taloon. Sieltä oli joskus joku aloittanut kauppiaana Raumalla, missä Jöns Persson Voijolainen oli raatimies 1573 ja 1578-91, vouti 1576-81. Jöns omisti 30 lästin laivan 1577 ja peräti kolme laivaa 1583. 30 lästiä oli iso lasti, se tarkoitti esim. 360 tynnyriä tervaa, 45.000 litraa! Vuonna 1585 oli Jönsillä kaksi myllyäkin ja hän oli pormestari 1593. Jönsin poika Matts Jonsson Voijola tiedettiin omistaneen kaksi laivaa 1594 ja hankkineen ruokatarpeita eversti Axel Kurjen joukoille 27.5.1599 (nämä puolustivat nähtävästi silloin Turkua kuningas Sigismundin puolesta Kaarle-herttuan joukkoja vastaan). Tämä Matts Voijola oli edellä mainitun Brita Mattsdotterin isä.

Raumalainen Matts Henriksson Sonck oli laivuri (perämies) 11.3.1626, hänen puolisonsa oli Margareta Larsdotter Gebhardt. Margareta Gebhardtin isän Lars Baltzarsson tiedetään Vaasasta 22.5.1620 hakeneen 20 lästiä (n. 240 tynnyriä x n. 126 litraa = yli 30.000 l.). Hän oli raatimies Raumalla 1605, pormestari 1616-36 ja omisti Akus- (tai Agus-) nimisen talon. Matts Sonckin ja Margareta Gebhardtin lapsia olivat todennäköisesti Vaasassa mainitut Anna Mattsdotter sekä Johan Mattsson, ks. alla.

Vaasan kaupunki perustettiin 1606 vanhalle kauppa- ja satamapaikalle Mustasaaren kirkonkylään, noin 7 km kaakkoon nykyisestä kaupungista. Vaasan henkikirja vuodelta 1675 mainitsee erään Nils Erikssonin ja hänen vaimonsa Anna Mattsdotterin sekä heidän jälkeensä Nilsin langon Johan Mattssonin ja hänen vaimonsa Elsa Olofsdotterin (Gavelin).

Koska Johan Mattsson ja hänen siskonsa Anna Mattsdotter olivat (mm. Johanin lapsen Mattiaksen sukunimen perusteella) Sonck-sukua, on heidän täytynyt tulla Raumalta Vaasaan ennen 1675, todennäköisesti jo 1660-luvulla. Paras vaihtoehto heidän vanhemmiksi ovat Raumalla asuneet Matts Henriksson Sonck ja Margareta Gebhardt (ks. yllä). Olettamusta vahvistaa se, että eräs Johan Mattsson 6.3.1676 lainhuudatti Matts Henriksson Sonckin Luvila-nimisen talon Raumalla.

Vaimo Elsa Olofsdotter oli Gavelin-sukua. Hänen isänsä Olof Håkansson Gavelinin sanottiin alunperin olleen talonpoika Ruotsin Länsi-Pohjasta ja tulleen myöhemmin kauppiaaksi Vaasaan. Jos oletuksen alkuosa on oikea, lienee hän kuitenkin ollut maakauppias jo Länsi-Pohjassa. Olof Håkansson ehkä kuului siihen Gavelin-sukuun, joka oli lähtöisin Åselen pitäjän Gafselestä; ainakin yksi sen haara oli 1600-luvun loppuun mennessä siirtynyt Härnösandiin kauppiaiksi.

Johan Mattssonilla ja Elsa Olofsdot-terilla oli lapset (ikäjärjestys ei välttämättä ole oikea):

1.Helena Johansdotter, pso. 1703 Daniel Mattsson, joka mainittiin 6.10.1708 "Hr. Mats Sonckin lankona" (Hr. Matz Soncks svåger).
2.? Olof Sonck, nuori Vaasan tullimies 1696, (visitör vid tulltäkten i Vasa, "en ung dräng").
3.? Eräs Thomas Sonck, mainittu 1744, pso. Maria Markusdotter, Vaasan porvari Daniel Östermanin appi.
4.Anna Mattsdotter, pso. Vaasan porvari Nils Eriksson.
5.Mattias Johansson Sonck, Koivulahden kappalainen, pso. 1699 Elisabet Andersdotter Fant.

===

Mattias Johansson Sonck tuli ylioppilaaksi 1691 ja oli pitäjänapulaisena Mustasaaressa (Vaasassa) 1698-1711. Hän avioitui 13.6.1699 Vöyrin kirkkoherran tyttären Elisabet Andersdotter Fantin kanssa. Vuonna 1711 Mattias nimitettiin Koivulahden kappalaiseksi. Perhe pakeni ison vihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, missä Mattias kuoli 1715. Hänen serkkunsa maisteri Jakob Gavelin otti 1731 muuttaessaan Turkuun pojan Karlin ja toisen tyttäristä (Annan?) luokseen asumaan. Elisabet eli elämänsä viimeisen vuosikymmenen tyttären Annan luona Vihdissä, tullen lopuksi haudatuksi Vihdin kirkkoon 12.11.1759. Mattiaksella ja Elisabetillä oli lapset:

1.Andreas Sonck, s. 17.5.1700 Mustasaari.
2.Elisabet Sonck, s. 4.1.1703 Mustasaaei.
3.Johannes Sonck, s. 14.5.1704 Mustasaari.
4.Johan Sonck, s. 5.9.1706 Mustasaari
5.Beata Sonck, s. 23.5.1709 Mustasaari - 28.2.1741 Tammela, pso. Tammelan kappalainen Gabriel Barck.
6.Karl Sonck, 25.2.1713 - 1783 Vihti, rykmentinkirjuri, 1.pso. Hedvig Zidbäck, 2.pso. Margareta Finnerus.
7.Anna, s. 21.4.1716 - 10.10.1774 Vihti, pso. Petter Swärd, Vihdin Haimon sahan kirjuri.

Kuvassa Pohjanlahden kartta. Peter Gädda 1695 (osakuva). Kartasta näkee kuinka paljon lähempänä Ruotsin Länsi-Pohja mielettiin olevan verrattuna esimerkiksi Varsinais-Suomeen.


Kiitos RR!

Adolf Törnqvistin jälkeläisiä

Kiskon Orijärven kaivoksilla työskenteli Perniöstä kotoisin ollut Törnqvist -sukua. Eräs heistä, vuonna 1780 syntynyt Adolf oli yksi suorista esi-isistäni. Hän oli naimisissa itseään kolmisen vuotta vanhemman Ulrika Laxin kanssa, jonka setä Anders oli Antskogin ruukin rakennusmestarina, kun taas isä Johan oli vävynsä tavoin Orijärven miehiä.

Adolfille ja Ulrikalle syntyi kaivoksen tienoilla sijainneessa mökissä yhteensä 11 lasta, joista neljä kuoli lapsena. Poika Adolf, isänsä kaima, jäi ilmeisesti naimattomaksi, sillä hän asui poikamiehenä Orijärvellä vielä 1860-luvulla. Tytär Lovisa menehtyi parikymppisenä maaliskuussa 1839 lavantautiin. Saman kuun lopulla tuo ankara sairaus vei myös äiti Ulrika Laxin.

Isä Adolf Törnqvist kuoli joulukuussa 1851. Tätä ennen hän oli joutunut saattamaan hautaan vielä yhden lapsistaan. Kosken tehtaan kirjanpitäjä Karl Isaac Dahlbergin kanssa naimisissa ollut Maria Christina -tytär oli kuollut elokuussa 1839, joten tuo vuosi oli todellista tuskan aikaa Adolfille.

Iloisempiakin tapahtumia toki oli. Toiseksi vanhin tyttäristä, Anna Lisa, oli saanut puolisokseen Snappertunan Hurskursnäsin rusthollarin, Eric Anders Dickmanin. Syystä tai toisesta mies ei jatkanut uraansa sukunsa ratsutilalla, sillä 1839-44 hänet löytää Tammisaaren Skåldöstä verotalon isäntänä. Sitten oli vuorossa pari vuotta Getskärissä itsellisenä, kunnes Dickman asettui Anna Lisansa kanssa tämän sisaren luo SKåldöhön.

Tuo sisar oli nimeltään Gustava ja hänet oli nainut muonatorppari Johan Fredrik Sundman Snappertunasta. Samassa asemassa hän asui vuosien mittaan sekä Inkoossa että Tammisaaressa. Itseasiassa Johan Fredrik tutustui Gustavaan em. Anders Dickman kautta, sillä hän asui Hurskursnäsissä vihille mennessään.

Adolf Törnqvistin ja Ulrika Laxin lapsista nuorin oli Alexander, joka muutti Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukille lokakuussa 1839. Siellä hän työskenteli mekaanisella verstaalla. Jo vuoden päästä tie vei hänet Tammisaaren kaupunkiin, jossa tapaamme Alexanderin renkimiehenä lähisukulaistensa luona Skåldössä. Naituaan perniöläisen Anna Sofia Sjöstedtin tuli Alexanderista muonatorppari Espingskärissä. Paikan valinta ei todennäköisesti ollut millään tavalla sattumaa, sillä isosisko Anna Lisan tytär Anna Erica Dickman puoliso oli Espingskärin Västergårdin isännän poika, luotsi Eric Johan Englund.

Uutisankka

Sanomalehdistä ja netistä saa välillä lukea tarinoita, jotka vaikuttavat melko uskomattomilta. Joskus elämä on fiktiota ihmeellisempää, mutta toisella kertaa on toimittajaparka saattanut joutua kepposen uhriksi. Tällöin on ollut tapana puhua uutisankasta. Tämä termi oli maassamme tuttu jo ainakin 1890-luvulla ja esimerkiksi sanomalehti Uusimaa katsoi tarpeelliseksi selittää uutisankan alkuperää.

Joskus 1800-luvun loppupuolella eräs belgialainen sanomalehtimies päättii voittaa työkaverinsa valejuttujen naputtelussa. Hän kehitteli tarinan ankkain ahnaudesta;

"Muuan mies tappoi 20 päisestä ankkaparvesta yhden, hakkasi sen höyhenineen päivineen kappaleiksi ja tarjosi ne muille ankoille, jotka sen heti ahmien nielivät. Seuraavina päivinä mies syötti toisen, kolmannen ja lopulta 19 ankan toisille ankoille. Näin jäljelle jäi yksi ainut lintu, joka oli syönyt kaikki 19 toveriaan."

Vasta kun tarina oli julkaistu suurin piirtein kaikissa maailman sanomalehdissä, kertoi belgialainen miehemme sen olleen pelkkää pilaa. Tästä jäi moneen kieleen sanonta uutisankasta.....

Kirja Suomen rautateistä

Karttakeskus julkaisi vuonna 2009 Jussi Iltasen kirjan "Radan varrella - Suomen rautatieliikennepaikat". Kirja käsittää reilusti 400 sivua maamme raideliikenteen historiaa ja on oikeastaan aika käsittämätön tietopaketti omalta alaltaan. Tämän vuoden uusintapainos maksoi Kirjatorilla vain vajaat parikymppiä.

Harvoin olen tutustunut tietokirjaan, joka suhtautuu kohteeseensa yhtä perusteellisella rakkaudella kuin Iltasen kirja. Teoksen sivuilla on uskomaton määrä detaljitason tietoa kaikista Suomessa joskus käytössä olleista rautateiden liikennepaikoista, jotka vuoden 1969 maaliskuusta alkaen luokiteltiin kolmeen pääluokkaan. Kaikki miehitetyt paikat olivat asemia, kun taas miehittämättömät henkilöliikenteen paikat seisakkeita ja vastaavat tavaraliikenteen pysäkit vaihteita.

Nykyisin on olemassa vain liikennepaikkoja, jotka on avattu joko henkilö- tai tavaraliikenteelle, molemmille tai vain liikenteenhoidollisiin tarpeisiin. Alunperin, 1860-luvulta alkaen, jako perustui viiteen eri luokkaan. Ensimmäisen luokan asemia olivat vain Helsinki ja Pietari, vaikka viimeksi mainittu ei Suomen puolella sijainnutkaan. Pienet pysäkit saattoivat "varttuessaan" nousta asemiksi. Monesti nimittäin kävi niin, että rautatien pysähdyspaikka loi ympärilleen isomman tai pienemmän taajaman.


Iltasen kirja, jota tekemässä on toki ollut laaja joukko asialleen omistautuneita harrastajia, antaa jokaisesta liikennepaikasta koko lailla tyhjentävän yhteenvedon perustamis- ja lopettamisvuosineen, sijaintikuntineen ja ns. tariffikilometreineen. Leipätekstissä kerrotaan paikan kehitysvaiheista ja merkittävyydestä lähiseudulleen.

Erillisissä lisätietoruuduissa käsitellään mukavia triviatietoja. Esimerkiksi voisi ottaa otsikon "Kaupunki ilman rautatietä" alta. Sen mukaan Suomen itsenäistyessä jäi ilman rautatietyhteyttä viisi kaupunkia; Maarianhamina, Naantali, Heinola, Uusikaarlepyy ja . . . niin mikähän mahtoi olla tuo viides?

Pistä arvauksesi tulemaan kommenttina.


Kirja on niin laaja ja yksityiskohtainen, että viikon selailun jälkeen en ole vielä ehtinyt katsastaa kuin rantaradan reitin. Luultavasti blogissani tulee olemaan vuoden loppupuolella tavallista enemmän rautateihin liittyviä tarinoita ja ihmiskohtaloit, vaikka lähisuvussa ei veturimiehiä olekaan.

Marjaniemen kaivos Kiskossa

Kulttuuriympäristön karttaselaimen avulla löysin itselleni täysin uuden historiallisen muiston paikasta, jossa olen käynyt jo vuosikymmeniä. Kuitenkaan ennen elokuuta 2010 ei minulla ollut mitään tietoa siitä, että vain muutaman askeleen päässä sijaitsi maamme kaivosteollisuuteen liittyvä kohde.
Kiskon on tietysti tunnettu monista kaivoksistaan kuten Orijärvi ja Aijala unohtamatta maamme kenties suurinta teollisuuskompleksia 1600-luvun lopulla, Malmbergin kaivosta. Näiden lisäksi pitäjässä on louhittu useita muita, vaatimattomampia kohteita. Näiden joukkoon kuuluu myös Marjaniemi, jota Museoviraston kulttuuriympäristöportaalissa sanotaan "historialliseksi rautakaivokseksi".

Tuo luonnehdinta on ehkä hieman liian mahtaileva, sillä kyseessä on pikemminkin avolouhos. Ensimmäinen maininta Marjaniemen malmista löytyy jo vuodelta 1757, mutta tuolloin ei paikalla vielä kaivettu. Louhinta alkoi vasta vuonna 1780 Fiskarsin ruukin silloisen omistajan, tukholmalaisen B. M. Björkmanin johdolla. Malmin rautapitoisuus ei ilmeisesti ollut tarpeeksi hyvä ja toiseen yritykseen ryhdyttiin vasta vuosina 1831-33. Tuolloin von Julin antoi määräyksen koelouhintojen aloittamisesta.
Kolmen vuoden aikana kaivoksesta nostettiin muutamia kymmeniä tonneja malmikiveä, jonka rautapitoisuus sulatossa oli noin 23 prosenttia. Monen muun kiskolaisen louhoksen tavoin ongelmaksi tuli kiviaineksen suuri rikkikiisupitoisuus. Niinpä toiminta Marjaniemessä lopetettiin 1833 eikä sitä ole sen jälkeen hyödynnetty.

Itse kaivamisessa käytettiin kahta tapaa 1800-luvun alkupuolella. Kallioon saatettiin porata reikiä käsiporalla ja lekalla. Nämä reiät täytettiin ruudilla ja räjäyttämällä päästiin käsiksi malmiin. Toinen tapa oli kasa iso pino puita kallion päälle. Nämä poltettiin ja kuumentuneeseen kallioon kaadettiin kylmää vettä. Tällä tavalla kiviaines saatiin lohkottua palasiksi.

Paikka sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Kiskon kirkonkylästä Aijalaan johtavasta tiestä. Rakentaminen tai maankäyttö ei ole millään tavalla muokannut ympäristöä 1830-luvun jälkeen. Nykyajan retkeilijä löytääkin kallionlaelta kaksi läheikkäin olevaa louhosta, jotka ovat toki täyttyneet vedellä. Veden pinnalle on levinnyt paksua sammalta ja muuta vesikasvistoa. Syvyyden määrittämistä ei ollut aikaa yrittää, mutta lähistöllä kohoavien jätekivikasojen perusteella sitä on useampia metrejä. Tämän voi toki päätellä myös em. tuontatomääristä.
Kumpaakaan louhosta ei ole merkitty mitenkään maastoon eikä niiden ympärillä ole aitausta. Todennäköisesti kuoppien pohjalla lepää ehkä useampikin peura tai hirvi, koska louhokseen tippuva ei sieltä omin avuin ylös pääse.

Jätekivikasoja on kymmenkunta, joista osa on täysin peittynyt aluskasvillisuuteen. Sen sijaan isomman louhoksen vierellä on reilun kokoisia kivenlohkareita paljaana. Niistä voi helposti havaita kiven rautapitoisuuden. Mitään rakenteita ei paikalla ole eikä sen välittömässä läheisyydessä ole koskaan ollut asutusta. Työntekijät ovat luultavasti matkanneet paikan päälle läheisistä Lapin, Aijalan ja Kajalan kylistä, ehkä kauempaakin. Marjaniemi oli yksinäistalo, mutta toki senkin mailla oli asuinsijoja työläisille.

Kaksoismurha Taalintehtaalla

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1907 tapahtui Taalintehtaalla kaksoismurha, joka herätti silloisessa poliittisessa ilmapiirissä suuria intohimoja. Teosta saatiin heti tuoreeltaan, useiden silminnäkijöiden todistaessa veritekoa, kiinni tehtaan entinen työmies Albert Högberg. Surmatuiksi tulivat yli-insinööri Pettersson ja isännöitsijä Herman Norrmen.

Huhtikuun 12. päivänä tapahtumia sitten käsiteltin leivättömän pöydän ääressä Kemiön välikäräjillä, mutta nuorta, vain 20 vuoden ikään ehtinyttä Albertia ei istunnossa nähty. Hänet oli heti kohta tapahtuneen jälkeen viety Turun lääninvankilaan. Siellä nuorukainen oli riistänyt hengen itseltään hirttäytymällä omaan vyöhönsä. Niinpä käräjien aluksi Albertin oikeudenomistajia kehoitettiin käymään vankilassa perimässä vainajan jälkeensä jättämää omaisuutta.

Asianomistajien, leskirouvien Norrmen ja Pettersson puolesta paikalla Kemiössä olivat heidän asiamiehensä. Ensimmäisenä kuultaviksi pyydettiin murhaajan vanhemmat, Kiskon Orijärven kaivoksella syntynyt Frans Albert Högberg ja hänen Perniön Vihiniemen ruukilla syntynyt vaimonsa Olga Petronella Finnberg. Isä Frans kertoi poikansa muuttaneen seitsemän vuoden ikäisenä perheen mukana Taalintehtaalle, käyneen siellä kolme vuotta kansakoulua ja menneen tämän jälkeen töihin tehtaaseen.

Vuonna 1903 nuorukainen erotettiin työstään, sillä hän oli lyönyt sulattomestari Sundbergin poikaa. Isän mukaan Albert oli myös kiusannut työtovereitaan. Edelleen isä kertoi kotona luetun pelkästään "Työmies" -lehteä sekä viime aikoina myös "Sosialistia". Heinäkuun lopulla 1906 oli Albert matkustanut Tukholmaan kahdeksi kuukaudeksi. Tuomarin kysymykseen, oliko poika maininnut murha-aikeistaan mitään perheelleen, vastasi isä kieltävästi. Sekä isä Frans että poika Albert olivat käyneet kuuntelemassa agitaattori Heikkilän puheita, mutta Frans ei osannut kertoa tarkemmin näiden esitelmien sisällöstä. Hän tiesi vain, että poikansa oli ollut puheissa Heikkilän kanssa. Nämä olivat matkanneet yhdessä mm. Bergöhön ja tällä reissulla Frans oli sanonut, että "hänen joko täytyi tappaa itsensä tai myös isännöitsijä Norrmen, joka olis se, jolla olivat valta". Albert Högberg oli myös todennut, että huono kirjallisuus ja huono seura olivat syynä murhaan.

Itse murhasta kertoi insinööri Lindqvist. Hän oli ollut tulossa molempien murhattujen kanssa valssilaitoksesta, mutta jäänyt tutkimaan erästä maassa ollutta letkua. Norrmenin ja Petterssonin ehdittyä hänestä noin viiden metrin päähän, oli kuulunut laukaus ja Norrmen oli vaipunut maahan. Toinen laukaus osui Petterssoniin, joka vatsaansa pidellen pyrki letkurattaiden taakse piiloon. Högberg ampui Norrmenia vielä kerran ja käänsi sitten revolverinsa kohti Petterssonia, jota hän yritti tulitti neljä kertaa. Kaikki oli Lindqvistin mukaan ohi silmänräpäyksessä.

Insinööri Lindqvist hyökkäsi Högbergiä kohti, joka yritti panna uusia patruunoita revolveriinsa. Tämä ei onnistunut, sillä paikalle tullut vouti Olsen otti ampujasta kiinni tämän selkäpuolelta. Samassa saapuivat apuun myös konemestari Sundgren ja järjestysmies Karlsson. Nämä saivat Högbergin paiskatuksi maahan ja sidotuksi.

Lindqvistin mukaan Högberg oli jo useana aamuna kävellyt käsi oikealla povellaan pitkin valssilaitoksen siltaa, josta Pettersson joka aamu kulki työmatkoillaan. Konemestari Sundgrenin mukaan Högberg sanoi murhan jälkeen "minulla on meliniittiä ja puukko taskussa". Tästä konemestari arveli, että miehellä olisi ollut räjähdysaineita mukanaan. Puukko löytyi tuppeen pantuna Högbergin taskusta.

Tehtaan työmies Karl Högman kertoi oikeudelle, että Alberg Högberg oli haukkunut työväenyhdistystä, koska se ei ollut pystynyt hankkimaan hänelle työpaikkaa. Kun Högman oli ehdottanut, että Högberg itse kysyisi asiasta yhdistykseltä, oli tämä todennut "minä en kerjää työtä, minä kostan. Sinä olet kaiketi samanlainen herrain kätyri kuin Sorell". Valuri Lindberg sanoi tunteneensa Albertin aina lapsesta saakka. Miehet olivat useasti puhuneet, miksi paikallinen työväenyhdistys ei ollut tarjonnut Albertille työtä. Lindberg oli ehdottanut samaa kuin Högman, mutta tälläkin kertaa Högberg torjui ehdotuksen lausuen "minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin hulluinhuone tai vankila".

Ennen itsemurhaansa Albert Högberg lähetti vankilasta kirjeen viralliselle syyttäjälle. Siinä Högberg yritti tekeytyä marttyyriksi sanoen murhien tapahtuneen voimakkaiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Norrmen, joka menehtyi vasta muutama hetki tapahtumien jälkeen, oli antanut murhaajalleen anteeksi. Tämä osoitti Högbergin mukaan sitä, että vainaja oli sortanut häntä.


Koska syytetty, murhaaja Albert Högberg oli nyt kuollut, lopetti oikeus tapauksen käsittelyn tähän. Lääkärin 36 markan palkkiot tultaisiin maksamaan kruunun varoista ja oikeus pidätti toistaiseksi itsellään murhissa käytetyn Browningin revolverin ja siihen jäljelle jääneet seitsemän patruunaa.



Herman Norrmen oli kulkulaitostoimituskunnan päällikön, D. Norrmenin poika ja iältään 47 -vuotias. Häntä pidettiin muistokirjoituksissa yhtenä maamme etevimmistä insinööreistä, joka oli ollut oman työväkensä luottomiehiä. Norrmen oli mm. toiminut ahkerasti, jotta Taalintehtaan työväenyhdistykselle oli saatu oma työväentalo. Hän oli opiskellut ruotsalaisen normaalilyseon jälkeen polyteknillisessä ja tullut insinööriksi 1881. Työkokemusta hänellä oli mm. Pielisten ja Kalkkisten kanavista sekä Vaasan- ja Savon rautateistä. Opintomatkoja Norrmen oli tehnyt Yhdysvaltoja myöten. Hän työskenteli myös Helsingin satamaradan työpäällikkönä ja Helsingin kaupungininsinöörinä. Oltuaan vielä töissä Forssan-Humppilan rautatiellä ja Haminan-Inkeroisten välisen rataosuuden johtavana insinöörinä, lähti hän Taalintehtaan palvelukseen. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso E. Molander, kolme lasta sekä sisarukset, joista voidaan erikseen mainita pankinjohtaja Alfred Norrmen.


Pettersson taasen tuli tunnetuksi metallurgian asiantuntijana, joka oli saanut mm. useita patentteja alallaan. Työtoverit luonnehtivat häntä tarmokkaaksi, säntilliseksi ja uutteraksi. Hän muisti aina valvoa tuotannon pienimpiäkin yksityiskohtia. Työväen keskuudessa Petterssonia muistettiin tyynenä ja vakavana luonteena, joka antoi ammattimiehille heille kuuluvan arvon. Pettersson oli syntynyt Ruotsin Smålannissa, josta hän tuli Suomeen 1891. Taalintehtaalle hän tuli Värtsilästä, jossa Pettersson oli ollut insinööripäällikkönä paikallisessa rautatehtaassa. Kuollessaan hän oli noin 50 vuotias ja häntä jäivät kaipaamaan puoliso ja neljä lasta.


Murhaaja Albert Johannes Högberg oli syntynyt Strömmän kanavan lähellä 1890. Kuten edellä on mainittu, pääsi hän Taalintehtaalle töihin nuorena poikana. Tultuaan erotetuksi pahoinpitelyn takia, sai hän uuden työn Granit -yhtiöstä Hangossa. Siellä hän viihtyi neljä kuukautta, oleskellen sitten Helsingissä ja Porissa pari kuukautta, Viipurissa kahdeksan kuukautta sekä Turun Vulcanin konepajassa kolme kuukautta. Oltuaan vielä kolmisen kuukautta töissä tammisaarelaisella kivilouhoksella, matkusti Högberg Tukholmaan. Sieltä hän palasi Suomeen ja Taalintehtaalle kierreltyään ensin Merikarvialla, Vaasassa, Porissa, Tampereella ja Viipurissa. Surma-aseen hän oli hankkinut Vaasassa ollessaan.

Surmat hän kertoi tehneensä, kuten edellä on mainittu, koska ei saanut työpaikkaa. Hän halusi ampumisilla näyttää työnantajille, että hänen kaltaisilleen tulisi antaa anteeksi heidän tekemänsä rikokset, eikä erottaa työstä. Högbeg sanoi myös ajatelleensa vaihtoehtoina itsemurhaa tai jonkun työnjohtajan tappamista.