Marttilan Paloapu-yhtiön taipaleelta

Vuonna 1868 perustettu "Marttilan, Kosken, Euran ja Karinaisten kuntain yhteinen Paloapu-yhdistys" on Marttilan pitäjän vanhin yritys, joka tosin tunnetaan nykyisin Lähivakuutusyhdistyksenä. Sen perustamiskokouksessa kruununnimismies Edvard Sjömanin johdolla merkittiin pöytäkirjan ensimmäiseen pykälään seuraavaa;

"Keskusteltiin kruununnimismies Herra Edw. Sjömanin pyynnöstä, jos Marttilan pitäjän seurakunnat, nimittäin emäkirkon seurakunta, Kosken, Euran (nyk. Tarvasjoki) ja Karinaisten kappeliseurakunnat tahtoisivat erityisen palovakuutusyhtiön tälle pitäjälle yhteen, ja jos niin olisi, kuinka se toimeen saatettaisiin, koska tämän nimismiehen virkakirjan mukaan nykyisen heinäkuun 6:sta päivästä maamme yhteinen sellainen yhtiö (tarkoitti Suomen maalaisten paloapuyhtiötä, joka oli perustettu vuonna 1857) alkaa viemään aivan liian suuria vakuutusmaksuja ja siis liian paljon korottamaan pitäjäläisten veroja, jotteivat enää voi siinä osalliset olla."

Ehdotuksen suhteen kokous asettui myönteiselle kannalle ja päätti edelleen pöytäkirjan mukaan: "Tätä uutta tointa ehdotellaksensa valitsi seurakunta komitean seuraavista jäsenistä: emäkirkon seurakunnasta Loven Knaapin isännän Matth. Porthénin, Hirvaksen Yli-Herneen Mikael Erikin pojan, Kosken kappelista isännän Karl Postin Tapalasta ja Iso-Sorvaston Haka-Kärrin Johan Heikin pojan, niin myös Euran kappelista isännän Johan Fingerroos-Knaapin. Päällysmieheksi valittiin Kruununnimismies Herra Edw. Sjöman."

Tämän yhteiskunnallisesti merkittävän laitoksen historiasta voidaan ottaa lähempään tarkasteluun vaikkapa vuosi 1901. Tuon vuoden aikana tapahtui toimialueella neljä tulipaloa, joista maksettiin korvauksia seuraavasti;

Tammikuun 16. päivänä paloi Euran Sepällä riihirivi ja irtainta, josta Juho Sepälle ja Sepän vaarille maksettiin korvausta 575 markkaa ja 80 penniä. Huhtikuun 19. päivänä paloi Talolan Hakalassa Koskella pakari ja kellari, josta Kustaa Hakalalle maksettiin 73 markkaa ja 75 penniä eli arvioidusta vahingosta ainoastaan puolet, sillä palo oli syttynyt huolimattomuuden takia.

Elokuun 8. päivänä paloi Talolan Seppälässä Koskella riihirivi ja irtainta, josta Kustaa Seppälälle maksettiin 858 markkaa ja 55 penniä. Lopulta elokuun 27. päivänä paloi Patakosken Ylisimolassa Koskella vanhan vaarin huoneet ja puoti, kaksi pihattoa latoineen, talli, aitta, paririihet ja luva sekä kaksi olkilatoa ynnä suuri joukko irtainta tavaraa. Tässä vuoden pahimmasta tuhosta Paloapu-yhtiö korvasi Juho Simolalle vain 2112 markkaa. Tämä johtui alivakuuttamisesta. Lisäksi palon syttymissyytä ei saatu kunnolla selville, joten Simolalle koitui tapauksesta tuntuvat vahingot.

Koska vahingonkorvausten yhteissumma nousi 3620 markkaan ja 10 penniin, jäi Paloapu-yhtiölle vuosimaksujen keräämisen jälkeen vain reilut 900 markkaa voittoa. Ainoastaan vuonna 1896 oli jouduttu korvaamaan yhtä paljon vahinkoja kuin uuden vuosituhannen ensimmäisenä vuotena.

Edellä mainittujen tulipalojen lisäksi yhtiö sai korvaushakemuksen myös tilallisilta Frans Kyläpekka-Uola ja Frans Kauppi-Sauhula. Näiltä Karinaisissa asuneilta talollisilta oli tuli polttanut heinät heidän Rahkiossa olleilta niityiltään. Ikävä kyllä Kyläpekka-Uola ja Kauppi-Sauhula eivät olleet muistaneet vakuuttaa näitä ulkoniittyjään, kieltäytyi Paloapu-yhtiön johtokunta maksamasta mitään korvauksia tästä palosta.

Samasta syystä jäivät ilman rahoja Juho Bong-Verho Ollilasta, Juho Niemelä Hirvakselta ja Oskari Nieminen Karinaisista. Heiltä kaikilta oli sama tulipalo vienyt Rahkion ulkoveromailla kasvaneet heinät. Useat isännät kirjoittelivat kielteisten päätösten jälkeen sanomalehtiin kovasanaisia arvosteluja yhtiön toiminnasta, mutta sopimusehdot olivat yksiselitteisiä. Olivatpa jotkut sanoneet irti vakuutuksensa ja kehoittaneet muitakin tekemään samalla tavalla.

Mikäli yhtiön toimintaan tarkasteltiin hieman pidemmältä ajanjaksolta eli vuosilta 1890-1901, saatiin vakuutusten määrän kaksinkertaistuneen samalla, kun kerätyt vakuutusmaksut olivat enemmän kuin tuplaantuneet. Marttilassa lisäys oli ollut 117, Euran kappelissa 57, Karinaisissa 155 ja Koskella peräti 176 prosenntia. Yhteensä oli 12 vuoden aikana kerätty vuosimaksuja 34435 markkaa ja 19 penniä. Korvauksia oli vastaavasti maksettu 33 tulipalosta yhteensä 17581 markkaa ja 11 penniä.

Keskimäärin oli vuosimaksuista jouduttu maksamaan tulipalojen uhreille 51 prosenttia. Ylivoimaisesti eniten oli ollut riihipaloja, peräti 23. Sen sijaan ainoastaan yksi sauna oli tuhoutunut, toinen palo oli saatu sammutettua. Oheinen taulukko koskee vuosia 1890-1901.

Miltä maistuisi merimies?

Viime vuosisadan alussa eräs amerikkalainen lehtimies pääsi haastattelemaan Fidzi-saarilla asunutta ihmissyöjäheimon jäsentä. Aiheena oli tietenkin ikuisuuskysymys; miltä ihmisliha maistuu?

Haastatellun kannibaalin mukaan tärkein ero oli se, että Tyynen valtameren ihmisten liha maistui paljon paremmalta kuin valkoihoisten. Valkolaisten liha on suolaista, kun taas polynesialaisten pehmeämpää ja maukkaampaa. Länsimaisten joukossa erityisen pahanmakuista on merimies. Vanha merikarhu maistuu inhoittavalta, sillä tämä on elänyt lähes koko ikänsä alkoholilla ja tupakalla. Lisäksi mies on hörpppinyt aina suolaista vettä. Tämän takia vanha merimies ei kelpaa syötäväksi.

Tässä vaiheessa haastattelua kannibaalimme oli kosketellut lehtimiehen käsivartta ja kylkiluita tavalla, jota "ei voinut pitää täysin platoonisena". "Te kysytte minulta" ihmissyöjä sanoi "mitkä paikat ovat parhaat?".

Pää, silmät ja aivot ennen muita, sitten posket. Nuorten ihmisten posket ovat todellisia herkkupaloja. Käsivarret, pohkeet ja lonkat menevät vielä mukiin, mutta muut paikat eivät kelpaa., vaan ne annetaan kissoille.

Haastattelun loputtua oli mennyt pieni hetki, kun ihmissyöjä oli tullut takaisin lehtimiehen luo varustettuna tulitikuin. Hän oli tarjoutunut viemään amerikkalaisemme erääseen lähellä olevaan paikkaan, mistä muka olisi löytynyt paljon papukaijoja. Vaikka sanomalehdentoimittaja tiesi, ettei hän valkoihoisena olisi mikään makupala villille, ei hän sentään lähtenyt papukaijajahtiin. Eikä hän vallan hullusti tässä tainnut tehdäkään....


Oheinen valokuva on otettu Uusilla Hebrideillä. Kirjan tekijän mukaan ihmissyöjäheimo tanssi sillä aikaa, kun avotulella valmistui ihmisruumiista tehty ateria. Erään pikkupojan avustamana kuvaaja oli lopulta päässyt tutkimaan nuotion jäänteitä, mistä hän sitten löysi pääkallon. Sen silmänreikiiin oli pistetty rullattuja lehviä, ilmeisesti jonkinlaisiksi mausteiksi.
 

Kappalais-Matiaksen koettelemus

Auran kappalaisena vuodesta 1848 lähtien työskennellyt Matias Wahlstedt oli syntynyt 1786. Hänen vanhempansa olivat turkulainen hospitaalinrenki Simon Mandelin ja Leena Pihlgren. Vaatimattomasta sukuperästä huolimatta Matias pääsi Turun katedraalikouluun noin 10 vuoden iässä. Parikymppisenä hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi päästen saman tien töihin Perniön ja sen jälkeen Karjalohjan seurakuntiin. Karjalohjalta hän matkasi vaimonsa, perniöläisen Eva Gustava Lindevallin sekä lapsiensa kanssa Särkisaloon, missä perhe viihtyi aina vuoteen 1848. Tuolloin Matias, joka käytti myös sukunimen muotoa Waldstedt, tuli Auran kappeliseurakunnan kappalaiseksi.

Aurassa eli Prunkkalassa Matias elikin sitten koko loppuelämänsä. Evan kuoltua jo 1828 oli Matias nainut tämän sisaren, Agathan Johanna Lindvallin. Pian Auraan muuton jälkeen Agatha menehtyi ja Matias meni kolmannen kerran naimisiin. Uusi puoliso oli niin ikään perniöläinen Lovisa Gustava Nyman. Matias Waldstedt kuoli marraskuussa 1871.

Matiaksen tytär Amanda Gustava oli mennyt 1859 naimisiin silloisen Kuortaneen Töysän kappeliseurakunnan armovuodensaarnaajan, Erik Rautellin kanssa. Liitto päättyi Amandan kuolemaan kuuden vuoden kuluttua. Erik oli myöhemmin Somerniemellä pitäjänapulaisena. Toinen tytär Matilda Johanna sai miehekseen Pöytyän kruununnimismiehen, Frans Fredrik Abtin.

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa, arvokkaassa 80 vuoden iässä joutui Matias todistamaan itselleen kalliiksi käynyttä tapahtumaa.

Joulukuun alkupuolella 1866 hän nimittäin lähetti oman renkinsä vesimyllyyn viljakuorman kera. Rattaille lastattiin neljä säkkiä, joista yhdessä oli 22 kappaa ruismaltaita, kahdessa kauroja ynnä rukiita sekaisin ja neljännessä rukiita papuja ja nisun liisteitä 23 kapan verran. Yhteensä tavaraa oli noin kolme tynnyriä. Renkimies lähetettiin jo kahden aikaan aamulla ajamaan kuormaa "kolmen venäjänvirstan päässä olleeseen myllyyn".

Kun renkiä ei näkynyt eikä kuulunut vielä puolen päivän aikaan takaisin, lähetti Matias miehet etsimään ilmeisesti karkuteille joutunutta apulaistaan. Tuo etsijä joutui reissullaan aina Turkuun saakka seuraavana päivänä. Etsittyään kadonnutta renkiä ympäri kaupunkia, löysi hän viimein hevosen rekineen, kolme tyhjää säkkiä ja yhden täkin porvari Rautalinin pihalta. Renkiä itseään ei löytynyt mistään, sillä hän oli tullut edellispäivänä kuormineen suoraa tietä Turkuun. Siellä mies oli myynyt muitta mutkitta kaikki tavarat ja pistänyt rahat omaan taskuun kadoten lopulta jäljettömiin.

Näin omituista tapausta ei Prunkkalan kappelissa muistettu koskaan ennen nähdyn ja Sanomia Turusta -lehti totesikin happamasti "mainitun trenkin konnan-työ todistaa, että siwistys ja totinen kristillisyys hänelle wielä owat peräti tuntemattomat, ja walitettawasti ei ole hän se ainoa siitä laadusta, jota Jumala armahtakoon”.

Kakolan vartijan myrkytysmurha

Turun Kakolassa vanginvartijana toiminut Jaakko Ollikkala kuoli heinäkuun alussa 1902 noin 66 vuoden iässä. Muutamia aikoja hautajaisten jälkeen alkoi kaupungissa kiertää huhuja siitä, että terveen miehen maineessa ikänsä ollut Jaakko olisi tullut myrkytetyksi. Noin kuukauden päästä hautajaisista, kun muistokivikin oli jo ehditty pystyttää, päätettiin viranomaisten päätöksellä avata hauta.


Saman tien teki kaupunginlääkäri tutkimuksensa huomaten ruumiin mädäntyneen hyvin vähän siihen nähden, että vainaja oli kuollut jo yli kuukausi aikaisemmin. Kemiallinen laitos sai tämän jälkeen tutkittavakseen ruumiin sisäelimet. Maksasta paljastuikin niin suuri määrä arsenikkia, että kaupunginlääkäri katsoi Jaakko Ollikkalan kuolleen myrkytyksen uhrina.
Epäluulon alaiseksi joutui välittömästä Ollikkalan leski, vain 25-vuotias Matilda Hartonen. Ollikkala oli kaksi vuotta leskenä oltuaan mennyt naimisiin tämän nuoren naisen kanssa toukokuussa 1902, mutta liittoa ei pidetty tuttavien keskuudessa kovinkaan onnellisena. Kesäkuun lopulla oli Jaakko sairastanut ankaraan tautiin, johon olisi tarvittu lääkärin hoitoa. Matilda-vaimo ei olisi tätä halunnut, mutta joka tapauksessa oli lääkäri tullut Ollikkalaa katsomaan. Hän olikin havainnut sairaassa jotain epäilyttävää, mutta Jaakko kuoli jo seuraavana päivänä jättäen testamentissaan 8000 markan omaisuuden leskelleen.

Näiden seikkojen perusteella oikeuslaitos astui kuvaan syyttäen Matilda Hartosta myrkytysmurhasta. Raastuvanoikeudenistunnossa lokakuun alussa yleinen syyttäjä, kaupunginviskaali Valen esitti ruumiinavauksessa saadut todisteet kertoen samalla lesken valvoneen em. testamentin jo heinäkuun puolivälissä. Syytettynä oli myös Hilda Höglund, joka oli avustanut leskeä murhassa. Matilda vakuutti viattomuuttaan lisäten kuitenkin "mutta jos viatonta tuomitaan,niin antaa mennä vaan".

Oikeus päätti nopeasti asian ja näki täysin selvitetyksi, että Matilda ja Hilda olivat yksissä neuvoin sekä vakain tuumin surmanneet Jaakko Ollikkalan antamalla hänelle myrkyllistä ainetta. Rangaistukseksi molemmat naiset tuomittiin murhasta pidettäväksi loppuikänsä kuritushuoneessa sekä olemaan ainaiseksi vailla kansalaisluottamusta. Lisäksi Matilda tuomittiin menettämään naimaoikeuden siihen omaisuuteen, jonka Jaakko Ollikkala oli tuonut pesään sekä myös sen omaisuuden, jonka hän oli testamentin kautta saanut. Lopuksi Matilda tuomittiin maksamaan erinäisiä oikeuskäsittelyn aikana syntyneitä kuluja. Asia meni hovioikeuden käsittelyyn ja huhtikuussa 1903 senaatti vahvisti em. päätöksen.

Kaiken edellä kerrotun valossa oheinen kuolinilmoitus tuntuu suorastaan irvokkaalta....

Urhea Augusta Sofia

Joskus kesällä 1839 lähtivät Paltamon pitäjässä uintireissulle serkukset Augusta Thauvon ja Johan Fredrik Aejemelaeus. Augusta oli syntynyt vuonna 1827 Alatorniossa, missä hänen isänsä Lars Reinhold Thauvon oli ollut tuohon aikaan apteekkarina. Äiti Maria Lovisa Aejmelaeus oli Paltamon kirkkoherrana vuosina 1806-31 toimineen Karl Fredrik A:n tytär.

Johan Fredrikin vanhemmat olivat taasen em. kirkkoherra Aejmelaeuksen poika, Paltamon kappalaisena 1827-35 työskennellyt Karl A. ja hänen ensimmäinen vaimonsa Kristina Charlotta Ståhle. Karlista tuli isänsä jälkeen Paltamon kirkkoherra ja vuodesta 1859 lähtien aina kuolemaansa 1870 hän oli kirkkoherrana Pyhäjoella. Johan Fredrik oli serkkuaan noin vuoden verran nuorempi.

Näin siis Augustan äiti ja Johan Fredrikin isä olivat sisko ja veli.

Tuolla kesäisellä uimareissulla tapahtui jotain yllättävää ja Johan Fredrik joutui veden varaan pystymättä pitämään itseään pinnalla. Serkkutyttö Augusta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan sukelsi oman henkensä vaarantaen pelastamaan sukulaistaan ja tuoden hänet turvaan rannalle. Vaikka yksityiskohtaisempia tietoja ei ole saatavilla, uskoisin onnettomuuden tapahtuneen joko Poro- tai Haukilammella. Nämä pienet lammet sijaitsivat Johan Fredrik kodin, Siivolan kappalaisen puustellin välittömässä läheisyydessä.

Tämä urotyö kantautui lopulta joko virkateitse tai muutoin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korviin. Niinpä vuoden 1840 lopulla Augusta Thauvon sai vastaanottaa peräti 300 ruplan palkkion paperirahana sekä 150 ruplaa vuosittaista elatusrahaa koko loppuelämänsä ajaksi.

Johan Fredrik Aejmelaeus oli jo elokuussa 1839 aloittanut Oulun triviaalikoulun oppilaana, mistä hän 1844 siirtyi Vaasan lukioon. Ylioppilaaksi tulon jälkeen 1846 hän opiskeli lääketiedettä.Ylioppilasmatrikkelin mukaan hänen virkauransa oli seuraava; 2. Suomen meriekipaasin vt. ylilääkäri 1855. Lapinlahden sairaalan vt. alilääkäri Helsingissä 1857. Kajaanin piirin vt. piirilääkäri ja Kajaanin vankilan vt. lääkäri 1857–59. Oulun linnan- ja lasaretinlääkäri 1857. Tornion piirin piirilääkäri 1860. Torniossa Johan Fredrik myös kuoli kesällä 1868. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut Augusta Ståhlberg ja toinen Maria Alexandra Levonius. Viimeksi mainittu kuoli vasta vuonna 1919.

Augusta, kokonimeltään Augusta Sofia, ei ikävä kyllä ehtinyt nauttia saamastaan huomionosoituksesta montaa vuotta. Hän kuoli jo maaliskuussa 1846 kotipitäjässään. Tämä kirjoitus olkoon muistona tuolle urhealle tytölle, jonka pelastama serkkupoika ehti elämänsä aikaa antaa omasta puolestaan avun tuhansille potilailleen.

Kainuun jättiläiset

Kainuu, Jättiläisten maa, on ollut tunnettu termi jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Herra Gananderin kirja "Mythologia Fennica", joka ilmestyi 1789, kertoi 12 pojan isästä, Kalevasta. Tämä olisi ollut hirmuinen ja vahva jättiläinen, jonka poikiin kuuluivat mm. Väinämöinen ja Ilmarinen. Tarut ja legendat ovat asia erikseen, mutta todellisen historian puolelta voidaan kirjata neljä todellista Kainuun isoa miestä.

Varhaisin heistä oli Paltamossa 1703 syntynyt Daniel Cajanus, Pitkä-Taneli, jolla oli pituutta 247,5 senttiä. Seuraavana tunnetaan Talas-Eera eli Erik Karppinen. Tämä voimakas, suurikokoinen jätti oli itse Kajaanissa markkinapoliisina, vaikka hänen velipuolensa olivat pahamaineisia merirosvo Oulujärvellä. Kvartetin kolmas mies on Moilas-Lauri, joka kasvoi täyteen 246,3 sentin varteensa Amerikassa, minne hänen perheensä muutti siirtolaisina. Lauri Moilanen oli syntynyt Puolangalla. Neljäs jäsen tässä tosimiesten joukossa on helsinkiläinen Väinö Myllyrinne, jonka äiti oli kotoisin Paltamosta. Ammattipainija ja sirkusesiintyjä Myllyrinne oli vähintään 246, mutta ehkä jopa 251 senttiä pitkä.

Vanhoista sanomalehdistä löytyy lisää mainintoja Kainuun korven suurmiehistä. Paltamon Mieslahdessa kuoli syksyllä 1857 renki Antti Bruuni. Hän oli syntynyt Ylikiimingissä syyskuussa 1808 ja tullut aikanaan Paltamoon töihin. Sukunimi oli peräisin perheen kotitalosta, joka sijaitsi Vepsän kylässä.

Antti Kaarlenpoika Bruuni oli viisi jalkaa ja puolitoista tuumaa pitkä sekä ympärysmitaltaan peräti neljä jalkaa. Hänen kerrotaan vetäneen metsästä perässään viisi syltä pitkän pirtin hirret, kolmen muun ulkohuoneen hirret kuin myös kaikki polttopuunsa sekä vielä heinät kolmelle lehmälle.

Hevosta hän ei ole peltotöissä tarvinnut ja ehtipä Antti auttaa muitakin kyläläisiä toimimalla näiden "hewoisena". Talvella 1855-56 Bruuni veti metsästä omin voimin 200 nelisylistä kuusihirttä, aina kaksi kerrallaan, 160 kuormaa sysmiilurankoja, 135 kuormaa muota rankoja, muutaman lestin miilusysiä sekä vielä heinähäkkejä. Päiväpalkaksi tästä kaikesta renkimme sai 20 kopeekkaa ja talon muonat. Aikalaisten sanoin "eipä Bruuni ole paljo tietänyt nälkäwuodesta; hän ei säästänyt itseään, waan astunut pitkät matkat ja syönyt selwän leiwän".

Vain 49 vuoden ikäisenä kuollut Antti ei tietääkseni ollut koskaan naimisissa eikä häneltä jäänyt jälkeläisiä.

Rouwaswäen yhdistys Sortavalasta

Joskus 1800-luvun loppupuolella ilmestyivät Suomeen ensimmäiset ompeluseurat. Niiden toimintaan kuului alusta lähtien hyväntekeväisyys vähempiosaisia kohtaan, jos kohta ajatuksena oli myös kristillisen elämänkatsomuksen levittäminen. Maamme köyhissä oloissa näiden pyyteettömien seurojen työtä täytyy arvostaa vielä näin hieman toista sataa vuotta myöhemminkin.

Esimerkiksi Sortavalan "Rouwaswäen-yhdistys" saattoi kertoa julkisuuteen vuosien 1888-1889 toiminnasta seuraavaa;

Yhdistys, johon tänä wuonna on kuulunut 38 jäsentä, on jatkanut waikutustaan samaan tapaan kun ennenkin. Köyhille koululapsille ja muillekin köyhille on jaettu ompeluseuran teoksia; 23 mekkoa, 26 paria housuja, 18 paitaa, 7 röijyä, 7 hametta, 12 leninkiä ja 8 paria suksia.

Sitäpaitsi on annettu 18 päällysnuttua, sukkalankaa, 11 paria kenkiä, 24 paria saappaita, nahkaa 26 pariksi saappaita, sekä Ristin ja Läskelän kansakouluille yksi pakka pumpuliwaatetta ja kaksi pakkaa pumpulipalttinaa.

Tehdäkseen noille lapsille koulunkäynnin mahdolliseksi on yhdistys edelleen jakanut heille 223 leiwiskää jauhoja.


Rouvien yhdistyksen tulopuolelta voitiin todeta;

Kassan säästö        102,20
37 jäsenen wuosimaksu    111,00
Wapaaehtoisia lahjoja    27,70
Lahja ilt.seur. toimik.    131,20
Tulot basaarista        207,50
1 w korko yhd. pääomasta    495,00
Anniskeluyhtiön woittowar.    500,00
Myyty käsitöitä        15,75
Sekalaisia tuloja        16,00

Yhteensä tuloja        1606,35 markkaa


Menopuolelle laskettiin;

Seminaarin oppil. apuraha    205,00
Tarpeita lapsien vaatt.    457,55
Kenkätarpeita        252,13
Köyh. koulul. hoito        504,55
Koulutarpeita        34,88
Työn ansiota köyh. naisille    100,07
Pieniin tarpeisiin        24,28
Kassan säästö        27,89

Yhteensä menoja        1606,35 markkaa


Jonkinasteisen aavistuksen kyseisen vuoden hintatasosta antaa paikallislehti Laatokka. Sen kokovuosikerta maksoi 4 markkaa 50 penniä Sortavalan kaupunkiin tilattuna, kun taas muualle maahan tilattuna kustannus olisi ollut 47 penniä suurempi. Kiertokoulujen oppikirjaksi tarkoitetun Aapisen hinta oli 40 penniä, joten tässä mielessä Rouvaswäen yhdistys pystyi auttamaan halutessaan melko laajaa joukkoa.



Sortavalan Rouwaswäen Yhdistys oli perustettu 1876. Sen taustalla oli jo 1853 toimintansa aloittanut Sordawala Fruntimmersförening, jonka tehtävänä oli erikseen koottavilla varoilla ylläpitää köyhäinkoulua työväestön lapsille. Perustajina mainitaan rouvat Hallonblad, Hällström, Boehm, Tapeniu, Gripenberg ja Renqvist. Koulu avautui helmikuussa 1853, mutta lopetti toimintansa muutaman vuoden kuluttua. Yhdistyksen kokoamat varattiin talletettiin pankkiin, mutta varsinaista toimintaa sillä ei ollut moneen vuoteen.

Lopulta 1877 yhdistys koki uuden tulemisen 32 jäsenen voimin. Pormestarinna Maria Berg oli tuolloin kutsunut koolle Sortavalan naisia ja näin pääsi rouvasväki uusin eväin kehittämään yhdistystään. Vanha yhdistys luovutti varansa uudelle 1879 ja tämä 11000 markan summa saatiin sillä ehdolla, että ne talletettaisiin kaupungin kassaan. Näin myös tapahtui jatkossakin.

Sen 20 toimintavuoden suurimpiin saavutuksiin kuului ehdottomasti paikallisen kutomakoulun perustaminen. Puheenjohtajina olivat juhlapäivään mennessä ehtineet toimia rouvat Hilma Plathan, Anna Saukko ja vuodesta 1885 tointa hoitanut Laura Alopaeus.