Naantali, tuo Turun elättilapsi

Kaivohuoneen ja Merisalin lisäksi tämä näkötorni
on ainoa jäänne Naantalin vanhasta kylpylästä

Naantalin kylpylä on ollut käsite jo 1800-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1871 eräs toimittaja kirjoitti sanomalehti Keski-Suomessa, miten "Naantalille on kylpylä semmoinen laitos, jota paitsi sen suonet kokonaan kuihtuisivat". Tälle Raision Armonlaaksoon perustetun luostarin ympärille kasvaneelle kaupungille kylpylä toikin kokonaan uuden, vilkkaan elämän. Sairaiden ja vanhuuden vaivojen riivamien kerrottiin muuttavan Naantaliin viettämään eläkepäiviään, sillä sen ilmaston uskottiin parantavan vointia. Sanottiin jopa kaupungissa syntyneiden elävän keskimääräistä vanhemmiksi.

Pahat kielet tosin totesivat kaupungin erinomaisuuden perustuvan vain kylpylään. Sananlasku kertoi asian suoraan; "Älä sure naantalilaisen köyhyyttä, kyll' on Turussa tavaraa". Naantalia pidettiin eräänlaisena Turun elättinä.

Aikoinaan sukkien kudonta muodostin merkittävän elinkeinon kaupungille. Tästä oli kuulemma sekin hyöty, että miehet pysyivät kotona kutimen varressa eivätkä etsiytyneet pahoille teille kapakoihin ja krouveihin. Myöhemmin kudonta tapahtui ympäröivällä maaseudulla myynnin kulkiessa Naantalin "matamien" kautta.

Vuonna 1896 eräs kulkija pistäytyi kylpylässä raportoiden mm. paikallisesta, parantavasta vedestä. Sitä saattoi ostaa 15 pennillä pullo ellei halunnut itse kävellä puolentoista kilometrin matkaa terveyslähteelle. Kylpylä sai pikku hiljaa seurakseen vuokrattavia asuntoja, joiden hintoja satunnainen matkailija piti arvokkaina. Pienen huoneen eli kammion sai viikoksi noin 15 markalla ruoan kustantaessa erikseen 14 markkaa. Ravintoiloita oli paljon ja ne keskittyivät erilaisten terveysaterioiden tarjoamiseen.

Hinnoista huolimatta vieraita riitti. Kesällä 1896 varsinaisia kylpijöitä oli nelisensataa, minkä lisäksi kaupunkia kansoittivat kesävieraat. Mukaan mahtui ruotsalaisia, venäläisiä, saksalaisia, norjalaisia ja jopa ranskalaisia. Aamulla kello seitsemän torvisoittokunta herättää vieraat uuteen aamuun minkä lisäksi pitkin päivää on mahdollista kuulla useitakin eri konsertteja mielen virkistykseksi. Kaivohuoneen suuressa salissa tanssitaan iloisesti, mutta aikalaisten riemuksi juopuneita ei näy missään....

Sonck -epitafi

Lyhyt jatko 7.9.2010 ilmestyneeseen tarinaan "Sananen Sonck -suvun tiimoilta";


Poika Henrik Henrikinpoika Sonck lahjoitti 1653 Rauman kirkkoon teettämänsä epitafin, muistotaulun, jonka alaosaan on perheenjäsenet maalattu rintakuvina.



Epitafin lahjoittajan kauppias Henrik Henrikinpoika Sonckin tiedetään olleen mukana Tanskan sodassa ja jääneen vangiksi. Myöhemmin hän asettui asumaan Tukholmaan. Mahdollisesti Sonckin suvun muotokuvia on ollut myös Oulun tuomiokirkossa: vuonna 1658 Henrik Sonck lahjoitti Oulun kirkkoon kolme muotokuvaa (conterpheior).



Sonckin perheen epitafimaalauksesta on todettu, että se on pystytetty lahjoittajan isän Henrik Andersinpoika Sonckin muistoksi. Itse teoksessa on säilynyt merkintä lahjoittajasta ja lahjoitusvuodesta. Siinä ei sitä vastoin ole merkintää siitä, kenen muistoksi epitafi on teetetty. Myös 1700-luvun puolivälissä tehdyssä Rauman kirkon muinaismuistojen inventoinnissa mainitaan vain lahjoittaja ja toistetaan epitafilaitteessa oleva teksti: ”thetta Epithaphium skiänckt och förärdt Henric Sonck”. Inventointikertomuksesta käy ilmi, että Sonckin epitafi oli kirkon eteläseinällä. Kirkon eteläpuolella, sakastin oven edessä kuorissa, sijaitsi myös Sonckin suvulle perimyksen kautta kuulunut muurihauta.



Keskellä olevien aikuisten poikien on tulkittu esittävän Henrik Andersinpoika Sonckin poikia laivuri Mattsia ja sotapappi Abrahamia. Reunimmaiseksi oikealle kuvatun hahmon on tulkittu esittävän epitafin lahjoittajaa Henrik Sonckia. Lähteenoja on vuonna 1932 luetellut vasemmanpuoleiseen predellaan sijoittuvat henkilöt seuraavassa järjestyksessä: raatimies Henrik Antinpoika Sonkki sekä hänen poikansa sotapappi Abraham Henrici, laivuri Matti Henrikinpoika ja lahjoittaja Henrik Henrikinpoika. Tekstistä ei kuitenkaan käy ilmi, kummasta reunasta kirjoittaja aloittaa luettelon tai onko figuureja ylipäätään pyritty identifioimaan.

Auran Nahkatehdas Oy

Veljekset Onni Kullervo ja Kalle Rentto hankkivat vuonna 1927 omistukseensa Auran keskustassa sijainneen nahkatehtaan, jonka nimi oli yksinkertaisesti Auran Nahkatehdas Oy. Tärkeimpiä tuotteita tälle 1970-luvulla lopettaneelle tehtaalle olivat sota-ajan saappaat armeijalle sekä myöhemmin vientituotteet itäblokin maihin.

Tehdasrakennus pystytettiin joskus 1920-luvulla ja nahkatehtaan mentyä nurin viereinen kumitehdas (Nahkatehtaan omistajien perustama) käytti sen tiloja varastona. Lopulta kaikki toiminta hiljeni tässä Auranjoen rannalle rakennetussa laitoksessa ja se jäi hiljalleen rapistumaan. Vuonna 2012 pihalla rehottaa metrinen rikkakasvusto, paikat ovat täynnä lasinsirpaleita ja epämääräistä jätettä ja viereinen piharakennuskin on rappiolla.

Auran Nahkatehdas Oy myi suuruuden aikoinaan oman esitteensä mukaan;

Pohjanahkaa, eri lajitteluja
Juhtia
Päällisnahkaa, mustaa ja värillistä
Lampaan-, vasikan-, sänkiäisen- ja kipsinahkaa sekä vuotia
Plattia
Vääristettyjä varsia, takasaumaisia
Vääristettyjä teriä
Spalttia
Suuvuorinahkoja
Rukkasnahkoja
Huonekalunahkoja

Itseasiassa vuonna 1942 Auran Nahkatehdas yhdistettiin samojen miesten omistuksessa olleeseen Hyvinkään Kenkätehtaaseen. Samalla nimeksi tuli Rentto Oy, josta sitten myöhemmin tuli Reka Oy. Tämä Reka Oy toimii edelleen vastapäätä Auran hylättyä funkkiskiinteistöä.

Paimion Vakkavuorella

Noin kolme kilometriä Paimionjoesta länteen ja 700 metriä vanhasta Valtatie yhdestä sijaitsee mahtava Vakkavuori, jonka laella on pronssikautinen hautaröykkiö. Tämä hautakumpu on kooltaan noin 9,5*9 metriä ja korkeudeltaan enää nelisenkymmentä senttiä. Se on kuitenkin säilynyt melko hyvin, mutta röykkiön keskellä on avoin kuoppa. Haudan kiviä on selvästi käytetty vierelle rakennettuun kehäkivetykseen.

Vakkavuoren laelta on äärettömän kaunis näköala moneen ilmansuuntaan. Koska osa kalliosta on aivan paljaana, voi ainakin kiikarilla nähdä kymmenien kilometrien päähän. Tosin näkökentässä on paljain silmin katsottuna lähinnä loputonta metsämaisemaa, mutta kaukaisuudessa voi erottaa merenlahden. Toisessa suunnassa voi seurata nykyisen Ykköstien liikennettä.

Kallion läheisyydessä on laavu, jossa voi halutessaan vaikka yöpyä. Heikkojalkaisilla tai -kuntoisilla ei Vakkavuorelle ole mitään asiaa, sillä polku kulkee paikoin lähes pystysuoraan. Kallio on erinomainen retkikohde, mutta pienimmät lapset voi jättää siksi aikaa hoitoon. Jyrkät seinämät ovat turhan vaaralliset pikku pilteille, mutta aikuisten kannattaa kerran elämässään kokea tämä paikka. Ei ole mikään ihme, että esivanhempamme hautasivat vainajansa tänne. He ovat varmaan ajatelleet vainajiensa "näkevän" haudoistaan aina Viroon tai Ruotsiin saakka - mistä nämä sitten ikinä olivat alunperin tulleetkaan!

Prunkkalan papin saarna

Auran kirkko 2.7.2010

Tarvasjoella kerrotaan kansantarinaa naapurissa sijainneen Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran papista, joka oli sunnuntaina kirkkoon mennessään löytänyt elävän pääskysen aidan raosta. Hän oli ottanut sen mukaansa taskunsa pohjalle.

Saarnatessaan sitten kirkossa Pyhästä Hengestä oli hän todennut seurakunnalleen;

"Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään,

Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen."

Samalla pappi otti taskustaan pääskysen aikoen laskea sen lentoon, mutta lintuparka olikin tällä välin kuollut. Silloin pappi lisäsi äskeiseen lauseeseen; "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Prunkkala oli suhteellisen nuori kappeli, sillä se tuli erotetuksi Liedon emäseurakunnasta vasta vuonna 1636. Vasta 1908 se määrättiin erotettavaksi itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta tämä toteutui vasta 1917. Varsinaista virkapappia Prunkkalalla ei koskaan ollut, sillä ensimmäinen oma sielunpaimen oli vuosina 1777-1819 kappalaisena työskennellyt Samuel Montin. Hänen jälkeen ehtivät kappalaisina ollut herrat Johan Strandell, Erik Almberg, Gustaf Granström, Matias Waldstedt, Johan Holmberg, Isak Tamminen, Juho Koskinen ja viran viimeinen haltija Otto Tupala. Virka nimittäin lakkautettiin 1908. Kappalaisen apuna tai tilalla työskenteli vuosien 1805-1896 välillä 16 ylimääräistä pappia, kukin vain vuoden pari kerrallaan.

Kuvassa näkyvä Auran nykyinen kirkko on vuodelta 180. Sillä oli ainakin kaksi edeltäjää, joista ensimmäinen saattoi olla rakennettu jo 1500-luvun puolella. Järjestyksessä toinen kirkko oli hirsistä salvottu pitkäkirkko. Mainituista hirsistä tehtiin aikanaan asuinrakennus, joka sijaitsee vielä nykyisinkin Turun Kakskerrassa. Kuvan kirkon suunnitteli ja piirsi A. Almfeld Tukholmassa, mutta rakennusmestarina toimi legendaarinen Mikael Piimänen.

Outo löytö Saaren kartanolla

Tammelassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon kirkonkylästä johtova tie on niin kaunis, että superlatiivit alkavat loppua kesken. Ennen muinoin niin mahtava Saaren kartano jää nykyisestä tielinjauksesta jonkin verran sivuun eikä siitä oikein saa kunnon valokuvia yksityisyyttä loukkaamatta. Suomen maatilat -kirjasarjan kakkososa vuodelta 1932 tietää kertoa paikasta seuraavaa;

Käsittää Saaren ratsuvelvollisen säterin sekä sen kanssa yhdysviljelyksessä olevat Kankaisten ja Miekon ulkotilat. Saaren kartano kuului alkujaan Mustialan kuninkaan kartanoon ja oli v:sta 1563 Joensuun Horneilla, jotka kuitenkin menettivät sen Kaarle Herttuan ja Sigismundin välisten riitojen aikana. Tila annettiin 1612 rälssimies Martti Jaakonpojalle, jolta se siirtyi hänen vaimonsa jälkimmäiselle miehelle skotlantilaissukuiselle Frans Johnstonelle. Myöhemmin 1600-luvulla tila oli uudelleen Horneilla. Sen jälkeen mainitaan omistajina sekä Lauritsa Creutz vanhempi että nuorempi ja Pistolhjelm suku, jolta tila naimisen kautta periytyi Kuhlman suvulle ja tältä Borgström ja Lepsen suvuille, sekä viimemainitulta 1900 vuosisadan puolivälissä de la Chapelle suvulle, jonka hallussa se oli v:een 1930. Omistajat v:sta 1930 insinööri Erik v. Frenckell ja puolisonsa fil. maisteri Ester (o.s. Lindberg).

Vuoden 1900 kesällä kartanon mailla tehtiin ihmeellinen löytö. Maantien varrella hiekkaa kaivettaessa törmättiin ihmisten sääriluihin ja pääkalloihin. Yhdessä näistä kalloista voitiin havaita selkeä kuulan tekemä reikä. Osuttuaan päähän oli kuula tunkeutunut oikean puoleisesta ohimosta sisään ja tullut sitten vasemmasta ohimosta ulos. Samalla se oli repäissyt luusta siruja ja laikkoja ulostuloaukon kohdalla. Kyse oli ollut ilmeisesti hieman vanhemmasta aseesta, sillä reiän suuruus viittaasi suurempaan kaliperiin kuin mitä 1900-luvun alun  aseissa oli. Pitäjäläiset muistelivat löydön jälkeen, että samoilta seuduilta olisi aiemminkin kaivettu esiin ihmisten luita.

Vaikka en onnistunut vanhoista sanomalehdistä kaivamaan enempää tietoa tästä tapauksesta, voisi kyseisten jäänteiden olettaa olevan esimerkiksi Suomen Sodan ajoilta. Toinen mahdollisuus on Isoviha, jonka kuluessa useat suomalaispitäjät kokivat kovia.

Oheinen kuva on otettu Saaren kansanpuiston uimarannalta kartanoon päin.

Kuormurin historia

Henkilöhistorian lisäksi on itseäni alkanut viime vuosina kiehtoa yhä enemmän esineiden menneisyys. Mihin tiettyä tavaraa tarvittiin, kuka sen perheelle hankki, mitä se maksoi, mistä se ostettiin, miten saatiin ylipäätänsä maksettua, missä ja miten sitä käytettiin sekä lopuksi se kaikista mielenkiintoisin asia; miksi kyseinen esine tai laite hävitettiin, unohdettiin, rikottiiin tai hukattiin.

Esimerkkinä voisi olla tämä kotipitäjän metsässä makaava kuormurin ohjaamo. Chevrolet-merkkinen auto on varmasti kustantanut aikaan ihan merkittävän summan, mutta nyt siitä on jäljellä vain kasa ruosteista metallia ja muutama muovin palanen. Kuka tietäisi ensimmäisen ja viimeisen kuskin nimen, kuormurin reitin ja mitä sillä aikanaan kuljetettiin.

Autoharrastajat auttanevat tunnistamaan tarkemman vuosimallin - lisää kuvia täällä!