Kuka oli ensimmäinen sukututkija?

HUOM: Tämä teksti on tehty tekoälyn ehdottaman tekstin pohjalta. On hyvä huomata, että tekoälysovellukset eivät ole millään tavalla täydellisiä tällä hetkellä. Sinänsä nämä alla olevat henkilöt ovat olleet varhaisia sukututkijoita, mutta heitäkin ennen on sukujensa saloista kiinnostuneita löytynyt. Suhtaudu siis terveen kriittisesti tähän tekstiin!

Sukututkimuksen historia ulottuu kauas menneisyyteen, ja on vaikea nimetä yhtä tiettyä henkilöä ensimmäiseksi sukututkijaksi. Tieto omasta suvusta ja sen historiasta on kiinnostanut ihmisiä kautta aikojen, ja esimerkiksi eri aatelissukujen historioiden kirjoittaminen on ollut yleistä jo keskiajalla.

Kuitenkin modernin sukututkimuksen perustana pidetään yleisesti genealogiaan erikoistuneita oppineita, jotka toimivat Euroopassa 1500-luvulta lähtien. Heidän tavoitteenaan oli koota tietoa erityisesti aatelisten sukujen historiasta ja sukulaisuussuhteista. Tämä tieto tallennettiin usein heraldisiin rekistereihin, jotka sisälsivät tietoa sukujen vaakunoista, tunnuksista ja mottoista.

Yksi merkittävä sukututkija oli saksalainen Johann Siebmacher, joka julkaisi 1600-luvun alussa sarjan heraldisia teoksia. Myös ranskalainen Jean-Baptiste Rietstap on tunnettu heraldiikan tutkija ja hänen teoksensa Coats of Arms of the Nobility sisältää tietoa monista eurooppalaisista aatelissuvuista.

Sukututkimus on kuitenkin kehittynyt huomattavasti viime vuosisatojen aikana, kun arkistot ja muut lähteet ovat tullut laajemmin saataville. Nykyään sukututkimusta tehdään ympäri maailman, ja se on monille harrastus tai intohimo.

Eikä pidä unohtaa Johannes Terseurusta, joka oli ruotsalainen teologi ja piispa. Hän toimi Turun piispana vuosina 1658–1664. Ennen piispan virkaa hän toimi vuodesta 1640 kaunopuheisuuden (latinan kielen ym) ja sitten teologian professorina Turun akatemiassa vuosina 1640–1658. Turun piispana ollessaan Terserus aloitti Genealogia Sursillianan kokoamisen. 

Ensimmäisessä kuvassa sivu herra Johann Siebmacherin julkaisemasta teoksesta Neuer Siebmacher. Tällä sivulla on herttuallisia vaakunoita. Toisessa kuvassa komeilee herra Rietstap ja kolmannessa piispa Terserus

Sukututkimuksen aloittamien

Sukututkimuksen aloittamiseen on useita tapoja, ja tässä on muutamia vinkkejä aloittelijoille:

1. Kerää tietoa perheestäsi: Aloita sukututkimus keräämällä tietoa omasta perheestäsi, kuten syntymäajat ja -paikat, avioliitot ja kuolemat. Pyydä sukulaisiltasi tietoja heidän vanhemmistaan, isovanhemmistaan ja muista sukulaisistaan.

2. Käytä sukututkimusohjelmaa: Sukututkimusohjelmat, kuten Ancestry.com, MyHeritage tai FamilySearch, voivat auttaa sinua tallentamaan tietoja ja rakentamaan sukupuuta. Näiden ohjelmien avulla voit myös löytää tietoja muilta sukututkijoilta ja löytää yhteyksiä muihin sukuhaarojen tutkijoihin.

3. Tutki kirkonkirjoja: Kirkonkirjat ovat yksi yleisimmistä lähteistä sukututkimuksessa. Ne voivat antaa tietoa kasteista, vihkimisistä ja hautajaisista, ja ne ovat usein saatavilla paikalliskirjastoissa tai arkistoissa.

4. Tutki muita arkistoja: Museot, kirjastot ja arkistot voivat olla hyödyllisiä lähteitä sukututkimuksessa. Ne voivat tarjota tietoa esimerkiksi maahanmuutosta, sotapalveluksesta tai oikeudenkäynneistä.

5. Haastattele sukulaisia: Haastattele sukulaisiasi, jotka tuntevat perheesi historiaa. He voivat antaa tietoa, jota et löydä mistään muualta.

6. Ota selvää sukunimestäsi: Selvitä sukunimesi alkuperä ja merkitys. Tämä voi auttaa sinua löytämään yhteyksiä muihin sukuhaarojen tutkijoihin ja auttaa sinua selvittämään mahdollisia oikeinkirjoitusvirheitä tai muita nimiin liittyviä ongelmia. Tosin Suomessa sukunimi ei välttämättä kerro mitään sukulaisuuksistasi.

Sukututkimus voi olla haastavaa, mutta se voi myös olla hyvin palkitsevaa. Muista aloittaa perustiedosta ja edetä askel askeleelta. Ajan myötä saatat löytää uusia tietoja ja saada selville mielenkiintoisia yksityiskohtia omasta suvustasi.

Kirkkopalon jälkeen

Osmo Durchman kokosi Suomen Sukututkimusseuran jäsenjulkaisuun, Aikakauskirja Genokseen 1930-luvulla tietoja kirkkojen ja pappiloiden tuhoutumisista. Näistä tiedoista on paljon hyötyä tutkijalle, joka ihmettelee esimerkiksi rippikirjojen puuttumista tietyistä seurakunnista. Paloja on ollut 1600-luvulta lähtien, kun kirkonkirjoja ylipäätänsä alettiin pitämään, runsaasti. Toisaalta hämmästyttävän vähän on kokonaisuutena katsottuna tästä kirkollisesta materiaalista tuhoutunut.

Eräitä näistä tapauksista olivat Kannuksen kirkon ja kellotapulin tuhonnut tulipalo 31.7.1813. Tuon samaisena päivänä oli ehditty soittaa seurakunnan kappalaisen, Karl Borgin kuolinkellot. Toinen tulipalo riehui vajaata vuotta aiemmin eli 22.8.1812 Valkjärven kirkossa. Koko rakennus tuhoutui tässä palossa.

Tietoja kirkkorakennusten ja pappiloiden tulipaloista löytyy mm. piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjoista. Myös tuomiokapitulien asiakirjoista innokas sukututkija voi etsiä näiden onnettomien tapausten syitä ja seurauksia. Yksi seuraus oli luonnollisesti uuden kirkon pystyttäminen, joka ei monelle seurakunnalle ollut mitenkään mahdollista omin varoin.

Tämän takia em. Kannuksen ja Valkjärven kirkkojen uudelleenrakentamisesta voi löytää tietoja yllättävän kaukaisistakin paikoista, tässä tapauksessa Länsi-Uudenmaan Snappertunan kirkontileistä vuodelta 1817. Kyseisenä vuonna Snappertunan seurakunta maksoi avustuksia moneen paikkaan, mm. merimieshuoneelle, evankeliseen työhön Lapinmaalla sekä Valkjärven ja Kannuksen kirkkojen rakentamisesta aiheutuneisiin kustannuksiin. 

Kannuksen kohdalla palosta onnistuttiin pelastamaan muun muassa alttaritaulut, ehtoollispikarit sekä puinen pienoislaiva. Nykyinen, kolmas kirkko rakennettiin Intendentinkonttorin suunnitelmien mukaisesti 1815–1817. Voit siis yhä tänä päivänä omin silmin nähdä, mihin länsiuusimaalaiset kolehtivarat osaksi käytettiin.

Kuva - Snappertunan seurakunnan arkisto - Kirkonkassan tilikirja 1816-1898, Kansallisarkisto

Epidemioista

Suomen historiassa on ollut useita merkittäviä epidemioita, joista suurimmat ja vaikutuksiltaan merkittävimmät ovat olleet seuraavat:

Isoviha (1700-luvun alku) - Ruotsin ja Venäjän välisen Isoviha-sodan aikana Suomessa riehui useita tautiepidemioita, kuten ruttoa ja lavantautia. Sodan ja epidemian yhteisvaikutus oli tuhoisa, ja arvioiden mukaan Suomen väkiluku laski noin kolmannekseen sodan ja sen seurausten takia.

Koleraepidemia (1800-luvun puoliväli) - Koleraepidemia rantautui Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1831, ja uusiutui useita kertoja seuraavina vuosikymmeninä. Koleraepidemiat olivat tuolloin pelättyjä ja usein nopeasti leviäviä, ja ne vaativat suuren määrän uhreja.

Tuberkuloosiepidemia (1800- ja 1900-lukujen vaihde) - Tuberkuloosi oli yleinen ja pelätty sairaus 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin. Se oli yksi yleisimmistä kuolinsyistä, erityisesti kaupungeissa asuvien keskuudessa. Tuberkuloosin hoitoon kehitettiin tehokkaita lääkkeitä vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Aivokalvontulehdusepidemia (1940-luvun alku) - Toisen maailmansodan aikana Suomessa riehui useita aivokalvontulehduksen epidemioita, jotka aiheuttivat suurta pelkoa ja huolta. Epidemian torjumiseksi otettiin käyttöön mm. rokotusohjelma.

H1N1-influenssapandemia (2009-2010) - Vuonna 2009 levinnyt H1N1-influenssa levisi nopeasti ympäri maailmaa, ja se aiheutti Suomessakin useita kuolemantapauksia. Pandemian torjumiseksi otettiin käyttöön mm. rokotusohjelma.

Sekä tietenkin vuodesta 2021 maatamme vaivannut koronaepidemia.....

Valistusjuliste: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, valmistaja ; Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys, valmistuttaja 1920–1929 - Helsingin kaupunginmuseo

Keskiajan kivikirkon rakentamisesta

Kuva JP Vuorela 2022

Keskiajan kivikirkot rakennettiin yleensä vähitellen useiden vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen aikana, ja rakennusprosessi oli usein hyvin työvoimavaltaista. Rakennustöiden aloittamiseen tarvittiin ensin suunnitelmat ja luvat, ja usein myös kerättiin lahjoituksia kirkon rakentamiseen.

Kivikirkkojen rakentaminen aloitettiin yleensä kaivamalla maahan syviä kuoppia, joihin asetettiin kivipylväitä tai perustuksia. Näiden päälle asetettiin sitten harkkoja tai kiviä, jotka muodostivat kirkon seinät. Kivien liittämiseen käytettiin yleensä laastia tai savea, ja saumat täytettiin usein kalkilla tai saven ja olkien seoksella.

Kivikirkkojen rakentamisessa oli monia erikoistekniikoita ja -työkaluja, joita käytettiin eri vaiheissa. Esimerkiksi tyypillisiä työkaluja olivat vasarat, kirveet, taltat ja sorkkarauta, joita käytettiin kivien muotoiluun ja asetteluun. Rakennuksen koristeellisten yksityiskohtien, kuten veistosten ja kaiverrusten, tekemiseen tarvittiin usein erikoistaitoja ja -työkaluja, kuten kaiverrusveitsiä ja teriä.

Kivikirkkojen rakentamiseen osallistui yleensä suuri joukko ihmisiä, kuten käsityöläisiä, rakennusmiehiä, kivihiomojen työntekijöitä ja muita ammattilaisia. Usein paikallinen väestö osallistui myös talkoovoimin rakennustöihin.

Kivikirkkojen rakentamiseen liittyi myös usein erilaisia rituaaleja ja uskonnollisia tapahtumia. Esimerkiksi kirkon peruskiven asettamiseen liittyi usein juhlallisuus, ja kirkon vihkiminen oli merkittävä tapahtuma, joka keräsi paikalle suuren määrän ihmisiä.

Kuvassa Sastamalan eli entisen Karkun pitäjän Pyhän Marian kirkko syyskuussa 2022.

Suomen sodasta 1808-1809

Suomen sota oli konflikti, joka käytiin vuosina 1808-1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sota käytiin pääasiassa Suomessa, ja sen lopputuloksena Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän vallan alle.

Syynä sotaan oli useita tekijöitä, kuten Venäjän halu laajentaa valtapiiriään Pohjois-Euroopassa, taloudelliset erimielisyydet ja Ruotsin sisäiset valtataistelut. Sodan ensimmäiset taistelut käytiin helmikuussa 1808, kun Venäjän armeija ylitti Kymijoen. Ruotsin armeija oli huonosti valmistautunut ja Venäjän ylivoima osoittautui liian suureksi. Venäjän armeija eteni nopeasti kohti Tukholmaa ja valtasi suurimman osan Suomesta.

Sodan käänteentekevä taistelu käytiin huhtikuussa 1808 Ruotsin ja Venäjän armeijoiden välillä Oravaisissa. Taistelu päättyi Ruotsin voittoon, mutta se ei kuitenkaan pysäyttänyt Venäjän armeijan etenemistä. Vuoden 1809 alussa Venäjän ja Ruotsin välillä käytiin rauhanneuvotteluja. Rauhansopimus solmittiin syyskuussa 1809, ja sen seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alle. Suomelle myönnettiin kuitenkin autonomia, mikä tarkoitti sitä, että Suomi sai oman hallintonsa ja lainsäädäntönsä, ja suomen kieli tunnustettiin viralliseksi kieleksi.

Suomen sota oli merkittävä käännekohta Suomen historiassa, ja sen seurauksena Suomi joutui osaksi Venäjän keisarikuntaa. Sodan vaikutukset näkyvät edelleen Suomen historiassa ja kulttuurissa.

Miten Suomessa hoidettiin köyhiä 1800 luvulla?

1800-luvulla Suomessa köyhäinhoidon vastuu oli jaettu seurakuntien ja kuntien välillä. Kuntien vastuulla oli hoitaa paikallisia köyhiä, kun taas seurakuntien tehtävänä oli auttaa omia jäseniään, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin.

Köyhäinhoidon järjestelmä oli hajanainen ja vaihteleva eri puolilla maata. Kuntien köyhäinhoitolaitokset olivat usein vaatimattomia, ja niissä kärsittiin puutteista ja ylikuormituksesta. Useimmiten köyhät joutuivat asumaan erilaisissa laitoksissa tai tilapäismajoituksissa, joissa heidän olonsa olivat huonot.

Köyhien auttamiseksi oli myös perustettu erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka pyrkivät helpottamaan köyhien elämää. Esimerkiksi diakonissalaitokset ja kansanhuoltolaitokset tarjosivat köyhille ruokaa, vaatteita ja muuta tarpeellista apua.

Vuonna 1865 annettiin uusi köyhäinhoitolaki, jonka tarkoituksena oli parantaa köyhien elinoloja ja vähentää köyhyyden syitä. Laki määräsi, että jokaisen kunnan oli perustettava köyhäinhoitolaitos ja nimettävä köyhäinhoitaja. Laki myös määräsi, että köyhillä oli oikeus saada tarpeellinen hoito ja huolenpito, ja että heitä oli kohdeltava inhimillisesti.

Köyhäinhoitolaitosten tilannetta parannettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun ne saivat enemmän resursseja ja ammattitaitoista henkilökuntaa. Samalla köyhäinhoito muuttui yhä ammattimaisemmaksi ja keskitetymmäksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että 1800-luvun Suomessa köyhäinhoidon järjestelmä oli kehittymätön ja puutteellinen. Kuitenkin vuoden 1865 köyhäinhoitolaki oli tärkeä askel kohti parempaa köyhien hoitoa ja huolenpitoa.