analytics

Vendla -tädin muistelmia osa neljä

Viisi viikkoa mietin tätä asiaa. Vihdoinkin appivanhempaini painostuksesta lähdin esittämään itseäni. Päätin nyt karaista itseni ja ottaa vastaan vaikka mitä, saadakseni yhteisen omaisuutemme itseni ja lasteni hyödyksi. Sitä kauheasti pelkäsin, mihin joutuvat pikkuraukkani, jos äidin käy hullusti. Voi kuinka silloin säälin pientä sylilastani, jonka täytyi ottaa mukaan syystä, että hän sai vielä rintaa.Menin siis Reposaaren suojeluskunnan esikuntaan, jossa keskustelumme kävi jotakuinkin tähän tapaan:

Minä kysyin:  ”Oliko rikos poistua kotoaan, koska oveni on sinetöity etten pääse sisälle? Tulin sitä kysymään, sillä en tietänyt lähtiessäni sellaista ajatella.”

Herra Hacklin:  ”Milloinka lähditte kotoanne?”

Vastasin:  ”Perjantaina 12. päivä huhtikuuta”.

Hacklin:  ”Siis silloin kun punakaartikin?”

Minä:  ”En nähnyt muita punakaartilaisia sillä kertaa matkalla kuin oman mieheni”.

Hacklin:  ”Kyllä te silloin ja lähditte. Vai olette te nyt se rosvopäällikön rouva.”

Sitte sai mieheni kuulla kunniansa:  ”Kyllä teillä oli sitte hullu mies. Kun se oli Haminaholmassa niin kaikki se rikkoi ja hakkasi pyssynperällä suuret peilitkin kappaleiksi. Sitte se meni minun kotiini pistimet pystyssä, missä minun heikko vaimoni oli yksin, ja yhtäkaikki he pelkäsivät minun heikkoa vaimoani.”

Sitä hän ei sanonut, millä tavalla ne sitä heikkoa vaimoa pelkäsivät, mutta vakuutti vaan moneen kertaan, että kyllä se oli sitte hullu mies.

Sain hiukan sanavuoroa ja huomautin:  ”Kyllä se sitte hullu olikin, jos se tuollaisia on tehnyt, ja ovat kaikki hulluja, jotka sellaista tekevät.”

Sitte jatkettiin.

Hacklin:  ”En koskaan olisi Katajasta sellaista uskonut, sillä niin hiljainen ja siivo hän oli silloin minun työssäni ja näytti niin kunnon mieheltä. Mutta te ette ikänä miestänne saa! Uskokaa se (nyrkinpuimista), sillä jos hän kiinni saadaan, niin se ammutaan! Ja uskokaa se, että roistot tulee aina kiinni.”

Huomautin:  ”Eikö ne nyt jo kaikki kiinni ole.”

Hacklin (vähän hiljentäen ääntänsä):  ”Ettekö tiedä sitte, missä miehenne on?”

”Mistä minä sen tietäisin.”

”Ettekö ole saanut hältä kirjettä?”

Vastasin (suuttuneena):  ”En. Enkä pidä väliäkään.”

”Kyllä kai se roisto Venäjälle pääsi.”


Sain tässä nyt tällä tavalla vähän tietoa miehestäni, josta olin kuullut jo ennenkin huhuiltavan, että hän olisi päässyt pakenemaan. Herra M….ter kävi jahtaamassa Reposaaren miehiä ja piti luetteloa niistä jotka hän löysi, sekä antoi niille matkapassin toiseen maailmaan, jotka katsottiin olevan suurempia roistoja. Se oli nyt surkea sattuma, että minun miestäni ja paria muuta yhtä suurta roistoa ei löydetty, joita sama M….ter tälläkin kertaa oli etsimässä. Tunsin siis hieman vahingoniloa Hacklinin sanojen johdosta, että ’roistot joutuvat aina kiinni’. Ajattelin: ei kai mieheni ole sitte roisto, jos hän on päässyt pakenemaan.

Sitte seurasi tutkinnossa toinen kohta, että minkä tähden minä lähdin kotoa. Vastasin, että lähdin nälkää pakoon, koska oli juuri tulossa kelirikko, ja silloin aina oli ruoan saanti saarelle miltei mahdotonta, niin päätin mennä lapsineni maille mieheni vanhempain luokse, missä jo ennestään oli yksi lapsistani, jonka kohtalosta en tiennyt mitään, ja jota tahdoin päästä katsomaan heti tilaisuuden saatuani.

Siihen tiuskattiin:  ”Ette sen tähden lähtenyt, vaan lähditte tulipaloja pakoon, sillä täällä on kerrottu, että piti koko saari poltettaman ja saha rikottaman, ja te pelkäsitte ja lähditte sen tähden.”

Vastasin:  ”En ole paha pelkäämään tulipaloja, enkä kuullut sellaisista puhuttavankaan, vaan eniten pelkäsin niitä huhuja, joita kuulin kerrottavan valkoisista, ja lähdin niistä syistä joista jo kerroin.”

Sitte alkoi taas Hacklin sanatulvan:  ”Puhuttiin lahtareista ja haukuttiin suojeluskuntaa lahtareiksi, mutta itse he olivat oikein lahtareita, sen sai nähdä Haminaholmassa. Mutta minäkin ruokein punakaartilaisten lapsia rintaman takana ja sitte vielä sanotaan lahtareiksi. Sen sijaan heillä oli aikomus tappaa täällä kaikki herrat ja niin paljon tekivät pahaa ennen kuin lähtivät.”

Sitte tuli kysymys:  ”Ketä herroista piti tapettaman, eikö miehenne sanonut teille?”

Vastasin:  ”Mieheni ei koskaan puhunut minulle noin kauheita asioita, ja en tiedä sellaisista mitään.”

”Kyllä mies aina vaimollensa puhuu, kyllä te tiedätte.”

Vastasin jo itku kurkussa:  ”Jos kerran Jumalakin on olemassa, niin totta varmaan hänkin on todistajani, että puhun totta” (olin liiaksi hermostunut”.

Hacklin:  ”Onko punakaartilaisellakin Jumala?”

Vastasin:  ”ette te arvoisa herra tiedä minun tunteitani enkä minä tunne teitä, mutta sen tiedän mitä puhun!”

Paussi.

Hacklin:  ”Kyllä tiedätte sitte kun pistetään pariksi, kolmeksi päiväksi putkaan. Niin entisen päällikön rouvakin oli tietämätön, mutta kun oli kolme päivää putkassa, niin kyllä tiesi jo paljon asioita.”

Nyt loppui jo kärsivällisyyteni kokonaan. Vastasin:  ”Pistäkää vaikka kymmeneksi päivää ja hakatkaa minut vaikka tuohon paikkaan mäsäksi, mutta en rupea nyt vaan teille valehtelemaan sellaisia asioita, joita en kerran tiedä!”

Paussi.

Herra Wahlroos:  ”Paljonko Kataja teille rahaa jätti?”

Vastasin jotakuinkin sillä tapaa, että sain rahaa lähtiessäni Palokunnantalolta 20 mk eräältä punakaartilaiselta, mutta ajattelin itsekseni: mitä se teille kuuluu.

Herra …….pi:  ”Katajalla oli tilaisuus oikein rahaa saadakin, koska hän oli palkkainmaksaja, kyllä mar hän sitä sitte teillekin jätti.”

Vastasin:  ”Hän ei ollut silloin enää palkkainmaksaja, enkä usko, että hän olisi sentään voinut omia tovereitaan pettää.”

Hacklin:  ”Olkaa ny vai, kyllä teillä rahaa on, koska yksin renkinulkeiltakin on löydetty tuhansia markkoja rahaa!”

Vastasin:  ”Tietysti mulla joku sata markkaa rahaa oli, mutta ymmärrätte kai, että kyllä se nyt näin monen viikon sisällä kulunut on vähiin päihin viiden lapsen kanssa (kiivastuneena), mutta jos haluttaa, niin tuossa on jäännös”  ja tarjosin samalla kukkaroani heille.

Hacklin:  ”Ei välitetä. Menkää nyt vain Ahlaisiin!”

Vastasin:  ”Menen kyllä mielelläni, mutta enkö minä sitte mitään omaisuudestani saa? Enkö edes saa lapseni kehtoa? Sitä varten minä tänne olen tullutkin.”

Hacklin:  ”Kyllä te saatte, odottakaa nyt vielä pari päivää, koska kerran puolitoista kuukautta olette odottanut.”

Muassa ollut pieni lapseni rupesi itkemään, ja silloin Hacklin rämäsi:  ”Menkää pois täältä, ei tämä mikään lastentarha ole!”

Sen sijaan että olisin varronnut pari päivää, kuten käsky kuului, päätin varrota vähän pitemmän ajan. Olin nimittäin kuullut, että heillä oli tapana juoksutella muijia siellä useamman kerran, ennen kuin antoivat lupaa mennä huoneeseensa (se oli myös eräs rangaistus). Koska asuimme sahayhtiön huoneissa ja siltä taholta oli myös käsky muuttaa pois huoneesta, niin menin nyt sahan isännöitsijän puheille ja kysyin, saisiko minun omaisuuteni olla vielä jonkin aikaa sahan huoneissa. Isännöitsijä siihen vastasi, että ne saavat olla vielä noin pari viikkoa.

Enpä nyt mennytkään parin päivän päästä esikuntaan niin kuin ehkä vartosivat, vaan menin Ahlaisiin ja olin siellä pari viikkoa.


Vendla -tädin muistelmia osa kolme

Tuli seuraava päivä, sunnuntai. En voinut olla pois kaupungilta. Lähdin taas liikkeelle ja tulin taas poliisikamarin eteen. Nyt sain nähdä jo passijonon. Minua oli siis hieman petetty. Toisessa paikassa oli eräs toinenki jono, nimittäin niiden, jotka menivät ilmoittamaan aseita ja ryöstettyä tavaraa. Niitä oli paljon, sillä se oli tehtävä myös ampumisen uhalla - ja ihmisellä on henki rakas.

Menin nyt siis poliisikamariin sisälle ja kysyin, annetaanko passia Ahlaisiin. Mutta siihenpä ei niin vaan suoraan vastattu. Nyt alkoi ankara tutkinto, mistä olin ja mitä varten maille pyrin. Sitte oli ensimmäinen kysymys, missä on mies. Päätin vastata suoraan niinkuin asiat olivat, kävi kuinka kävi. Vastasin siis:  Hän on siellä, missä kaikki toisetkin, hän oli punakaartilainen”. Nytpä sai sitte mieheni kuulla kunniansa. Hän oli roisto ja maanpetturi ja vihdoin ehdotettiin minun ottamaan uusi mies ja parempi. Se minua kovin pelästytti. Siinä tuli heti mieleeni, että se taisi sittekin olla mieheni viimeinen meno. Olisin niin mielelläni siihen jotain vastannut, mutta en uskaltanut.

Kysymykseen, minkätähden halusin Ahlaisiin, vastasin myös rehellisesti, että halusin poikaani katsomaan. Sillä niinkuin alussa kirjoitin, mulla oli viisi lasta, mutta se jäi mainitsematta, että yksi lapsistani oli mieheni vanhempain luona Ahlaisten Lampin kylässä. Vastasin siis, että ääretön kaiho lapseni luo pakottaa minut pyrkimään sinne, sillä en tiedä, onko hän elävä vai kuollut. Mutta siihen vastattiin ivaten:  Miksi ette menneet silloin, kun teillä oli voimaa”.

Passin pyyntööni vastattiin, että ei vielä anneta, ja käskettiin varrota pari päivää. Pyysin sitte passia Reposaarelle, koska olin sieltä tullutkin, mutta vastattiin:  Ei sinnekään”. Kysyin syytä siihen, mutta sanottiin, että Reposaarelta oli soitettu, ettei saa antaa sinne passia. Huomautin, että annettiinpa toisillekin (näin itse eräällä työmiehen vaimolla passin Reposaarelle), niin vastasivat, että se oli nyt juuri soitettu.

Sain taas lähteä sydän kurkussa lasteni luokse, jotka jännityksellä vartosivat äitiä ja toivoivat maille. Tunsin nyt olevani samassa asemassa kuin hiiri pyydyksessä ja vartoa vaan, koska pyydyksen ovi avataan. Kävin senjälkeen joka päivä passijonossa, mutta aina oli niin paljon jonottajia, etten jaksanut heikoilla voimillani seista siksi, että olisi vuoroni tullut. Olin jännityksestä ja syömättömyydestä hyvin heikko. 

Tuli torstai. Lähdin tapani mukaan passijonoon. Mutta nyt olin saanut kuulla, että passeja annetaan ainoastaan niille, joilla on jonkinlaiset suositukset, tai ainakin sellainen henkilö, joka tuntee passin anojan ja on myös tunnettu esikunnassa. Nyt tuli siis miettiminen, olisiko minulla siellä joku sellainen henkilö. Muistin erään torikauppiaan, jonka tunsin ja joka myös puolestaan tunsi minun. Päätin nyt turvata häneen ja jos mahdollista, pyytää sinne lasteni kanssa heidän luokseen. 

Johdin siis askeleeni kauppatorille. Siellä tapasin mainitun kauppiaan, jolle esitin asiani. Hän suostuikin suureksi ihmeekseni siihen ja niin lähdettiin kohti poliisikamaria. Tällä kertaa sattui olemaan vähän jonottajia ja niin pääsimme heti sisälle. Täällä esitin taas asiani ja mainittu kauppias todisti ainoastaan sen, että on tuntenut minut kolmen vuoden ajan ja että olen Reposaarelta kotoisin. Tällä kertaa sattui olemaan eri virkailijat passitoimistossa ja nyt alkoi taas tilinteko miehestä.

Näin heti ensisilmäyksellä, että nyt oli maltillisempi mies edessäni ja rohkenin siis kysyä:  ”Aijotaanko kiusata naisia ja lapsia sen tähden, kun mies on punakaartilainen”.

Vastaukseksi sain:  Eipä tietenkään.”

Pyysin siis päästä Ahlaisiin lapseni luokse, jonka luokse mulla oli kalvava ikävä. Nyt tehtiin syyksi, ettei he tunne minun muassani ollutta kauppiasta, eikä niin muodoin voi antaa passia. Käskettiin varrota taas pari päivää, kyllä sitte saa. Vastasin, että olen jo ennenkin saanut saman vastauksen, enkä enää voi varrota, koska en saa mistään lasteni kanssa edes yösijaa. Mutta nyt lohdutettiin, että kyllä sitte saatte, koettakaa nyt vielä kärsiä pari päivää ikävää ja muuta. Kysyin, onko se varma, ja tunnetaanko minua sitte enää seuraavalla kerralla. Vastattiin, että kyllä tunnetaan.

Sain taas palata mieli masennuksessa takaisin. Pyysin nyt mainitulta kauppiaalta päästä lasteni kanssa heille, johon hän heti suostuikin ja josta olen aina hälle kiitollinen. Muutin samana päivänä pienokaisteni kanssa uuteen luseeriin, missä tapasimme erittäin ystävällisiä ihmisiä. Siellä oli poika, joka kuului valkokaartiin. Nyt johtui mieleeni pyytää häntä avustamaan minua passin saannissa. Siihen hän ilokseni heti suostuikin.

Tuli lauantai ja taas lähdettiin onnea koettamaan. Tällä kertaa oli onni suotuisa. Seuralaiseni kirjoitti minulle hyvän suosituksen ja vielä lisäksi kävi passitoimistossa minusta puhumassa - hän nimittäin oli siellä tunnettu. Minun ei tarvinnut nyt muuta kuin antaa mainittu suositus passitoimistoon sille miehelle, jonka seuralaiseni mulle esitti. Menin siis sisälle kun vuoroni tuli ja näytin paperini. Nyt jo minut tunnettiinki siellä ja passi tuli. Mutta ei vielä riittänyt sekään. Nyt oli vielä mentävä kaupungin komendantin luo, joka ne leimasi. Siellä oli nyt vielä jonotettava pitkän aikaa.

Kun nyt sain passini valmiiksi ja pääsin lapsilleni viemään sitä ilosanomaa, oli kello jo neljä iltapäivällä. Nyt oli heti lähdettävä pois kaupungista, sillä passi ei kelvannut enää seuraavana päivänä. Mutta nytpä tulikin pahin pula. Passi ei myöntänyt ottaa hevosta - siihen oli merkitty, että ’oikeutetaan matkustamaan jalkasin’ ja eikä hevosta olisi saanutkaan. Nyt oli tiedusteltava lastenrattaita tai muita kulkuvälineitä, sillä oli mahdoton päästä matkan alkuunkaan niin nuorten lasten kanssa ja tietysti täytyi seurata myöskin ruokakori. Lisäksi oli kova kiire, sillä jälkeen seitsemän ei saanut kaduilla liikkua ja passi oli kelpaamaton huomenna.

Satuin nyt saamaan jostakin vanhat, pahat lastenrattaat, mutta olivat niin kehnot, että hajosivat keskellä kaupunkia. En siinä mitään hävinnyt, sillä en tarvinnut niistä penniäkään maksaa. Sen kauppiaan ystävällinen emäntä tuli meitä viemään pois kaupungista ja hän muisti, että eräässä perheessä oli myytävänä lastenvaunut. Nyt poikettiin sinne ja ostettiin vaunut, jolla päästiin jatkamaan matkaa. Emäntäni saatti meidät joen yli johtavalle sillalle ja siinä sanoin hyvästit ihmiselle, joka auttoi hädässä olevaa äitiä - sillä sellaisia tapasin hyvin harvassa.
Kiitos hälle siitä.

Pääsimme vihdoinkin pois kaupungista. Nyt alkoivat vasta varsinaiset matkan vaivat. Tie oli mitä kurjimmassa kunnossa. Kuraa oli polviin saakka ja lastenvaunun pyörät painuivat syvään ratasten jälkeen. Niitä sai sekä vetää että lykätä. Monesti ne olivat vähällä kaatua ja nuorin lapsi, joka oli vasta yhdeksän kuukauden, pelkäsi niin, että huusi täyttä kurkkua. Kauko-poika, joka oli vasta kolmen vanha, sai tallustella koko matkan jalkaisin Porista Ruosniemeen. Kyllä oli poika-ressu väsynyt, kun päästiin sinne asti. Tytöt kyllä mukaantuivat matkan vaivoihin ja olivat valittamatta.

Päätin nyt yöpyä Ruosniemeen ja kuulostella sieltä aamuksi kyytihevosta. Satuin löytämään ystävällisen perheen, josta myös oli isä sekä poika punakaartissa. Sain sieltä yösijan. Mutta hevosta en vaan saanut, niin kuin luulin. Hevoset olivat tyyni otetut kumpaankin armeijaan. Sain siellä olla vielä seuraavan päivän, joka oli sunnuntai ja vasta maanantaiaamuksi emäntäni sai hommatuksi meille hevosen.

Nyt päästiin jatkamaan matkaa oikein hevoskyydillä. Kyyditsijäni oli hyvin kohtelias ja hiljainen isäntä. Lähdimme aamulla kahdeksan aikaan matkalle ja puolenpäivän aikaan pääsimme matkamme päämäärään, Lamppiin. Pääsimme siis vihdoinkin myrskyistä tyveneen. Oi, mikä kauhea ja jännittävä viikko oli takanamme. Nyt olin onnettomuudessakin onnellinen. Voi, mikä ilo oli lapsillekin, kun vihdoinkin pääsivät rauhaan. Pihamaalla vastassamme sattui heti olemaan oma poikani, jota niin kovin olin surrut. Hän oli täysin terve, muuten samanlainen kuin ennenkin. Nyt oli lapsilla hauskaa, kun pääsivät kaikki yhteen. Nyt unohtuivat jo matkan vaivat. Päästyämme sisälle näimme isoäidin leipomohommissa. Niin paljon leipää emme olleet nähneet moneen aikaan. Tunteitani silloin en voi selittää, mutta sen muistan, että itku oli ensitervehdykseni. Kyllä nyt maistoi isoäidin piimä ja leipä. Nälkää sai pienokaiseni nähdä matkalla ja silloin söimme sinä päivänä vasta ensi kerran.

Kulutin nyt aikaani mieheni kotona, noin viisi viikkoa yhteen jaksoon. Monenlaista sillä aikaa oli mielessäni. Kaikki paikat muistuttivat liiaksi entisyydestä. Sain nukkua samassa kammarissa, jossa niin monta kertaa ennenkin olin nukkunut - armaani rinnalla. Päivällä tutkittiin aina jännityksellä ’Satakunnan Kansaa’, josta voitiin nähdä, miten sujui punakaartin onneton pakomatka. Ei se ollut mitään huvittavaa lukemista. Niin paljon siinä sai lukea punakaartilaisten tekemiä kauheita tihutöitä, joita kaikkia ei voinut todeksi uskoa. Se oli todella jännittävää aikaa. Päivällä tutki lehteä ja karttaa ja iltaisin itki ja ajatteli. Kuinka paljon silloin itkin ja rukoilinpa lapsuuteni Jumalaa pelastamaan mieheni ja kaikki, jotka olivat köyhälistön aatteen tähden taisteluun menneet.
Voi sitä ikävää ja sieluntuskaa, jota silloin kärsin.


Kolme viikkoa kesti tätä.
Sitte tuli musertava isku. Ensin näin yöllä tai aamulla erittäin liikuttavan unen, josta herättyäni arvelin jotakin erikoista pian tapahtuvan. En tarvinnutkaan kauan varrota. Päivällä sain lukea sanomalehdestä, että loputkin punakaartista, noin 60 tuhatta miestä, oli vangittu. Siinä meni myttyyn viimeinen pelastuksen toivo. Kyllä siinä nyt jo oli omakin mies, jos ei jo ennen sattunut kaatumaan tai joutumaan vangiksi.

Nyt täydyin väkisin ruveta tukahuttamaan tunteitani ja ajattelemaan tulevaisuuttani. Olihan mulla viisi lasta, joiden tähden täytyi koettaa elää. Nyt oli elättäjä poissa ja täytyi ruveta miettimään keinoja, mistä saada rahaa. Olihan meillä Reposaarella omaisuutta, jota voisi muuttaa rahaksi ensi hätään. Mutta mistä saada rohkeus mennä puhuttelemaan arvoisia herroja. Niin kuin jo mainitsin, oli omaisuuteni takavarikoitu ja ovet sinetöity. Tietooni sain, millaisen vastaanoton saivat melkein poikkeuksetta kaikki, jotka menivät näin menetettyä omaisuuttaan kysymään. Vastaus oli tavallisesti kolmenlainen, nimittäin kolme päivää putkaa tai kelpo selkäsauna tai provninki ohimolle. Ei ollut varsin mieluista yksikään näistä kolmesta, etenkin, jos ne olisi kaikki yhdistetty.

Tarulinna Visborg

Tarulinnoja löytyy eri puolilta Suomea runsaasti. Näihin paikkoihin liittyy samalla yleismaailmallisia legendoja siitä, miten rikas talo tuhoutuu omistajien ylpeyden takia. 

Esimerkiksi B. Godenhjelm on kirjoittanut  runon Marttilan ja Kuusjoen rajamailla sijainneesta Kaupinlinnasta, johon liittyy maan ehkä tunnetuin rautaporttitarina.

»Ja rautaportti raskas, se kiinni kumahti, Yltympärillä kaiku etäältä vastasi.»

Se perustuu kansantarinaan, joka kertoo että  Kaupin linnan rautaporttien pauke kuului kauvaksi yli seudun. Kerran ratsasti Kauppi-herra itse poikineen kirkkoon; matkalla kohtasivat he kerjurin joka rukoili almua, mutta turhaan. Sen vuoksi kohtasi ritaria kosto. Kun hän palaa kirkkomatkaltaan, näkee hän linnansa poroksi palaneena, ja kun hän rakennuttaa sen uudelleen, niin minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

Lähellä Kaupin linnaa on Halikon Vaskion kulmalla ollut kuulu Vellon linna. Se oli suurin ja mahtavin kaikista koko kartanorikkaassa Halikon lahden seudustossa ja rikkauksia oli siellä äärettömät määrät. Sekin hävisi, tarinan mukaan kuin Kaupin linna. Vaikka taustalla on voinutkin olla joku todellinen rakennus, ovat legendat legendaa. Ne ovat voineet syntyä, jos paikalta on löydettty autioituneen kylätontin kellarirakenteita tai kivijalan pätkiä. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että eräs suorista esivanhemmistani on asunut tämän kaltaisella paikalla. Tähän alueeseen ei liity sen kummempia rautaporttitarinoita, mutta sen sijaan jo 1860-luvulla merkittiin muistiin oheinen pohjapiirros. Nykyisessä Raaseporin kaupungissa, silloisessa Pohjan pitäjässä sijaitseva Degernäs oli keskiaikainen rälssikylä, jossa oli neljä taloa. Kylä on Degersjön järveä hallitsevalla suurella niemellä. Tonttimaa sijaitsee niemen itärannan kumpareella suurin piiirtein vastapäätä Gennäsin kartanoa, Boije af Gennäs -suvun kantatilaa.

Vuonna 1764 Degernäsin Nedergårdin taloon muutti lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi esi-isä Erik Abramsson yhdessä vaimonsa Anna Eriksdotterin kanssa. Heidän lapsistaan asuivat tuossa vaiheessa kotonaan Erik, Anna, Henrik, Stina ja Lisa. Oma esi-isäni, sisarussarjan vanhin Abram, oli jo perustanut oman perheensä. Näin siis esisukulaiseni ovat kenties tietämättään asuneet keskellä tarumaisia linnanraunioita!

Kylästä on maininta jo vuodelta 1422, jolloin se kuului Viipurin pyhän Katariinan prebendalle, mutta sen tiedetään olleen jo 1300-luvulla virolaisen Padisen sisterssiläisluostarin hallussa. Degernäsin taloista yksi autioitui 1600-luvulla. Vuonna 1637 kylään perustettiin säterikartano, joka siirtyi vuonna 1689 Fiskarsin ruukin haltuun. Nykyisin kylätontilla on yksi tila.

Oheisessa kuvassa näkyvä kellarirakenne synnytti jo hyvin varhain rikkaan tarinaperinteen. Sen mukaan kylätontilla olisi sijainnut keskiaikainen linna, jonka nimi oli Visborg. Tonttimaan keskellä erottuu nykyisten rakennusten välissä vanhoja rakennusten perustuksia. Itäreunan rinteessä on puolestaan kivikellari. Pääosa raunioista liittyy todennäköisesti 1600-luvun kartanoon eikä keskiaikaiseen linnaan. Paikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, vaikka rauniot on kartoitettu jo 1870-luvulla. 

Kuva - Museovirasto

kirjoitus: "Wisborg". Den källarlika delen, å Degernäs Nedergård i Degernäs By och på Degernäs Uddes hals i Degersjö af Pojo Socken i S.V. Nyland S. Finland. Mätt år 1867 af ---. Afkalkerad i Ekenäs 18 9/XI 87 af samma., oikealla alhaalla





Rikas mies menneiltä ajoilta

Pohjanmaan läänin tiliasiakirjoista vuodelta 1683 löytyy oheinen, mielenkiintoinen kuitti. Teksti litteroituna:

"Minä Otzippa Orton poika lupan täydellä todella maxa hyvin uskotun fougdin Isack Hannuxen pojan puolesta Vijsi sata talarita nytt tänä sisällä olewaisella wuodella Decembrixesä hyvin ylös otetulle ja hyvin uskotulle h:r Borgmestarille Oulun Caupungisa Jöran Zadlerille, ja wielä ychdexi wakuden merkixi oman nimeni alle kirjotan. A:o 1681 Datum Uhlo d. 4 Decemb".

Varsinkin varakas herra tuohon maailmanaikaan!


Pohjanmaan läänin tilejä - 9186 Tositekirja 1683-1683, jakso 944, sivu 916: <Minä Otzippa Orton poika Lupan...>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5955531513&aineistoId=1592462182 / Viitattu 31.5.2023

Vendla -tädin muistelmia osa kaksi

Saavuimme Poriin kuten pakolaiset ainakin. Ei ollut tietoa, minne pääsisi neljän pienen lapsen kanssa edes siksi aikaa, että ehtisi saada jonkin majapaikan. Lähdin asemalta mieheni avustamana erään tuttavani luokse, joka asui kuudennessa osassa. Matka oli pitkä ja olin hyvin väsynyt ennenkuin pääsimme perille. Olisimme ottaneet ajurin, mutta sitä ei saanut, koska niillä näkyi olevan kova kiire. Tuttavani otti kyllä meidät vastaan näennäisellä ilolla ja niin jäimme sinne. Isä sai sanoa perheellensä hyvästit ja niin oli tiemme eronnut. En tiedä, missä ja mitenkä isä yönsä vietti, mutta sen muistan, kun ensin tyynnytin lapseni levolle, niin silloin kevensin raskasta sydäntäni vuodattamalla runsaasti katkeria kyyneleitä. Voi, miten ikävä minun oli silloin elämäntoveriani.

Aamulla kuulin, että Reposaaren miehet vielä ovat Porissa, niin päätin vielä kerran mennä miestäni tapaamaan. Menin siihen aikaan asemalle, kun tiesin heidän lähtevän. Mikä rakkaus ja kaiho täytti rinnan, kun katselin poislähteviä - kuinka äärettömän paljon näki reippaita miehiä, mutta miten paljon myös kohtasi surullisia katseita. Tapasin mieheni rannassa istumassa eräällä kivikasalla veljensä seurassa. Ensi silmäyksellä huomasin, miten hän oli kalpea. Heti hänelle myös tuli kutsu saapua asemalle. Lähdimme yhdessä kävelemään asemaa kohti.

Ei siinä enää monta sanaa vaihdettu. Muistan ne varsin hyvin. Viimeksi hän lausui:  ”koeta kestää lasten tähden”, sekä myös:  ”älä vaan näytä hermostuneelta”. Kiitos niistä sanoista. Ne ovat antaneet minulle voimaa monessa kamppailussa. Sitte hän toimitti minun menemään sisälle lasten luokse, ja arvaanpa syyn siihen. Minä puolestani lausuin toivomuksen, että he pian saapuisivat takaisin ja niin sitä sitte erottiin, ehkä ainiaaksi.

Nyt alkoi sitte minulle koettelemusten sarja ja elämän kova koulu. Ei nyt ollut enää toveria kerallani jakamassa elämän suruja ja huolia. Sillä niitä todellakin on työläisen elämä. Ei ollut rohkaisijaa heikkoina hetkinä. Ei ollut enää lapsillani tukea eikä ennen kaikkea elättäjää. Nyt jäi heikko äiti neljän avuttoman lapsen kanssa outoon kaupunkiin, vierasten ihmisten keskelle, ilman ruokaa ja kotia.

Menin tuttavani luokse, missä lapseni olivat, mutta kohta huomasin, että olin siellä liikaa. Sattumalta näin erään reposaarelaisen punakaartilaisen lesken, joka oleskeli vanhempainsa luona vähällä-Raumalla. Hän toimitti meitä hänenkin luoksensa kävelemään tukalassa tilassamme. Otin siis nuorimman lapsen syliini ja kaksi vanhempaa talutti nuorimman edellistä, joka oli kolmen vuoden ja siis vielä hyvin huono tekemään pitempiä kävelymatkoja. Sitte lähdimme apealla mielellä taivaltamaan vähälle-Raumalle, ja viimeinen punakaartilaisjuna, missä rakkaammekin oli, lähti samalla asemalta.

Voi, miten ahdas silloin oli sydämeni. Muistin mieheni varoituksen ‘älä näytä vaan hermostuneelta’ ja koetin tukahuttaa kyyneleeni. Asemahuoneen palaessa jätimme kuudennen osan ja jatkoimme vaivalloista kulkuamme Vähälle-Raumalle. Paljon oli muitakin pakolaisia matkalla, pyrkien siivompaan ilmapiiriin pois kaupungista. Valkoiset tulivat heti kaupunkiin viimeisen junan lähdettyä. Niin minäkin toivoin pääseväni pienokaisteni kanssa jonkun sääliväisen ihmisen katon alle, mutta siinä petyin. Perin väsyneenä ja lapset uupuneina saavuimme mainitun lesken luokse. Ei ollut sielläkään tilaa meille pitemmäksi aikaa. Olin siis taas pakotettu turvautumaan kaupunkiin.

 Jonkin aikaa levättyämme lähdimme taas takaisin kaupungille. Päästyämme kuudenteen osaan tuli vastaamme ensimmäinen valkoisten auto ja valkoisia vilisi joka nurkassa jahtaamassa punaisia, ja myöskin pakolaisia. Menin tuttavani luokse takaisin, missä matkatavaranikin oli ja ilmoitin, etten saanut Raumalta olinpaikkaa. Emäntäni hermostui niin, että olisi ajanut meidät kadulle, jos vaan olisin lähtenyt. Mutta sanoin lujasti, etten lähde minkään, ennenkuin saan lapsilleni toisen turvapaikan.

Sitte kuulin, että siinä likellä oli vuokrattavana huone ja niin lähdin heti sinne. Mutta taaskin epäonnistuin. Kuultuaan, mitä natsuunaa olin, vastattiin, että se on jo vuokrattu. Nyt emäntäni raivostui ja uhkasi mennä meidät ilmoittamaan poliisikamariin. Olin nyt sietämättömässä asemassa. Ei ollut huoneita vuokrattavana ja kukaan ei tahtonut ottaa meikäläisiä luoksensa edes hetkeksi. Ei ollut mahdollisuutta päästä pois kaupungista maillekaan päin, jonne mulla oli kova halu, sillä se oli estetty. Ainoastaan passeilla laskettiin, mutta sen saamisessa oli suuret vaikeudet.

Päätin nyt kuitenkin turvata siihen ja lähdin kuulustelemaan passinsaantimahdollisuutta. Mutta mitä kauheita ilmoituksia näinkään joka pylväässä ja kadunkulmassa. Julistuksia ja kuulutuksia oli tiheään ja aina vaan ‘ampumisen uhalla’. Ei ollut niitä hauska lukea, sillä tiesin, että ne toteutettiin. Menin siis poliisikamarin edustalle, josta sain kuulla, että passeja ei anneta pariin päivään. Sain taas palata samalla hyvällä luseeriini, jossa emäntä oli jo niin kyllästynyt meihin, vaikka vasta olimme vuorokauden olleet. Nyt hän kyllä vähän rauhottui, kun sai huomata, että yritin parhaani mukaan pois.


Kuva: Reposaari -  Englund, John, valokuvaaja 1922, Satakunnan Museo



Esipolvikato

Esipolvikato (engl. pedigree collapse) viittaa ilmiöön, jossa sukupuun eri haarat yhdistyvät ja supistuvat, aiheuttaen sen, että yksittäinen henkilö esiintyy useita kertoja samassa sukupuussa. Tämä tapahtuu yleensä, kun lähisukulaiset, kuten serkukset tai pikkuserkukset, avioituvat keskenään useiden sukupolvien aikana.

Esipolvikato voi johtua erilaisista syistä, kuten pienestä yhteisöstä, rajoitetuista mahdollisuuksista avioliittoon tai sosiaalisista tai kulttuurisista tekijöistä. Esimerkiksi kun pieni eristynyt yhteisö elää vuosien ajan, sukulaisuusasteiden rajat alkavat sekoittua, ja sama sukuhaara voi tulla uudelleen ja uudelleen toisiinsa naimisiin.

Esipolvikato aiheuttaa sen, että sukupuu muuttuu laskennallisesti yksinkertaisemmaksi ja tiiviimmäksi. Toisin sanoen, vaikka sukupuuhun voidaan merkitä monia sukupolvia, geneettinen monimuotoisuus vähenee, koska monet samat esivanhemmat esiintyvät useita kertoja. Tämä tarkoittaa, että yksilön perimä voi sisältää samoja geenejä useaan otteeseen, mikä voi altistaa perinnöllisille sairauksille tai lisätä geneettisen monimuotoisuuden puutetta.

Esipolvikatoa voidaan havaita tutkiessa laajaa sukupuuta tai tehdessä sukututkimusta, ja se voi olla mielenkiintoinen ilmiö sukuperinnön ja geneettisen monimuotoisuuden ymmärtämisessä.

Vendla -tädin muistelmia osa yksi

Vuosina 1918-1919

Olen äiti, olen viiden pienen, turvattoman lapsen äiti. Sanon turvattoman, sillä lapsillani ei ole nykyään isää. Lapsistani vanhin on kymmenen vuoden ja nuorin yhden vuoden ikäinen. Itse olen kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha. Emme ole mitään tavallisia ihmisiä - olemme ‘punikeita’.

Elämäntoverini ja samalla lasteni hellä isä liittyi Suomen punakaartin Reposaaren osastoon toinen päivä helmikuuta 1918 ja toimi siinä köyhälistön hyväksi siihen asti, kunnes hän oli pakotettu yhdessä toisten osatovereinsa kanssa jättämään perheensä ja omaisensa oman onnensa nojaan. Tämä lähtö tapahtui Reposaarelta 12. pnä huhtikuuta 1918. Mieheni muistoksi mainitsen, että hän täytti juuri sinä päivänä kolmekymmentä vuotta. Punakaartin surullisenkuuluisan kohtalon tietää kaikki, mutta mieheni myöhemmästä kohtalosta ei tiedä kukaan. Ainoastaan se todetaan, että hän seurasi Reposaaren ensimmäistä ja toista komppaniaa siihen asti, että hän on viimeksi nähty Kotkassa sinä päivänä, jolloin valkoiset valloittivat kaupungin ja punaiset joutuivat vangiksi. Huhutaan, että hän olisi päässyt meritse pakenemaan.

Niinkuin mainitsin, lähti mieheni Reposaarelta 12. pnä huhtikuuta ja minä ja lapset seurasimme isää Poriin. Muita punakaartilaisia ei sillä kertaa ollut matkalla, sillä me lähdimme vähän ennen punakaartin varsinaista lähtöä. En tiennyt silloin oikein matkani päämäärää. Sen vain ymmärsin, että mieheni on pakotettu jättämään minut ja lapsensa oman onnensa nojaan ja itse lähtemään kohti synkkää tuntematonta tulevaisuutta. Samalla minulla oli aavistus jostain kamalasta, joka piti seuraamaan sitä väkeä, joka oli tuleva punakaartilaisten tilalle.

Olen jälestäpäin huomannut, että oli onneni, kun lähdin pois paikkakunnalta, sillä hermoni ei olisi kestänyt sitä, mitä valkoiset toimeenpanivat heti tultuaan saarelle. Heti ammuttiin kolme miestä, nimittäin posteljooni Lindberg, Nurmiranta ja talonomistaja Laine. Neljäs ammuttiin viikon päästä, nimittäin Oras. Häntä kiusattiin ensin viikon pakkotöissä. Sitte pantiin toimeen ankaria kotitarkastuksia ja tutkinnoita. Vaino kohdistui erittäin niihin perheisiin, joista mies oli ollut punakaartissa jonakin toimihenkilönä. 

Perinpohjin tarkastettiin ne asunnot, mistä asukkaat olivat poissa. Sitte lukittiin ovet ja lyötiin sinetti oven päälle. Saman kunnian sai siis minunkin asuntoni osakseen, sillä erotuksella että se tarkastettiin huolellisemmin kuin muitten asunnot. Mieheni kuului esikuntaan sekä oli kaartin palkkainmaksajana, sentähden kohdistui vaino erittäin hänen perheeseensä. Oli siis todellakin onni, että poistuin, sillä varmasti olisi minut passitettu Poriin Cygneuskoululle, joka oli vankilana, ja siinä kidutuslaitoksessa en olisi voinut elää. Tai ainakin olisi kiusattu pakkotöissä, sillä se oli niiden kohtalo, jotka joutuivat heidän silmätikuikseen. Kuulin jälestäpäin, kuinka minua etsittiin provninki kädessä, sillä minulta piti saataman paljon tärkeitä tietoja, koska mieheni oli esikunnassa, ja myöskin paljon rahaa.

Menimme hevosella Mäntyluotoon ja siitä junalla Poriin. Voi arvata, minkälaisilla tunteilla jätti kotinsa isä ja äiti. Sinne jäi kaikki kovalla työllä ja nälkää kärsien koottu omaisuus. Kahteen koriin sullottiin mitä ehdittiin kovalla kiireellä. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä mieheni loi minuun istuissani rautatievaunussa ja imettäissä lastani. Ymmärsin kovin hyvin sen katseen sisällön. Oi mieheni kallis!

Ymmärsin.

Koetan kestää.



Henkilötietoja:

Vendla Charlotta Kataja o.s. Lindroos
synt.
21.4.1885 Ahlainen,  k. 25.3.1954 Ahlainen
vih. 1907 Ahlainen
Juho Vihtori Kataja (ent. Johan Viktor Kallela)
synt. 12.4.1888 Ahlainen,  k. 14.6.1947 Ahlainen

(c) Juhan Suku-uutiset

Blogitekstisuositus

Kidnapattu kreivi – 1700-luvun uskomaton perintöriita