Danielson-Kalmari

Suomen tärkeimpiä historiantutkimuksen henkilöitä on ehdottomasti ollut Johan Richard Danielson-Kalmari, vuoteen 1906 Danielson. Hän syntyi Hauholla vuonna 1853 Hartolan kirkkoherran Johan Filip Danielsonin ja Amanda Lovisa Palanderin perheeseen.

Danielson-Kalmarin sukujuuret muodostavat melkoisen läpileikkauksen Ruotsin ja Suomen historiaan. Hänen isoisänsä isoisä Daniel Jönsson oli ollut vaatimaton torppari Skatelövin Hunnassa 1700-luvun puolivälin tienoilla. Hänen pojastaan tuli komissiomaanmittari Vaasan lääniin vuonna 1783. Puoliso Anna Helena Costianderin isoisäksi löytyy Venäjän armeijassa palvellut Sergei Leontewicz, joka lienee ollut puolalaista sukuperää. Toisaalta Amanda Lovisan sukujuuria voidaan seurata Vihdin Procopaeus -suvun kautta mm. Jägerhorn af Storby- ja Lindelöf - sukuihin, jotka olivat voimakkaasti vaikuttamassa Suomen historiaan 1600-luvulla. Naantalin Luonnonmaan Isokylän Jägerhornien avioiden välityksellä esipolvista löytyy Baltiassa jopa jo keskiajalta lähtien asuneita aatelisia.

Ei ehkä olekaan kovin suuri ihme, että Danielson-Kalmari oli kiinnostunut historiasta. Pelkästään hänen esivanhempiensa tutkiminen on kuin retki menneisyyden yhteiskunnan joka portaille. Yksi hänen ensimmäisistä julkaisuistaan oli Werner Söderströmin kustantama "Suomen yhdistäminen Wenäjän waltakuntaa". Se ilmestyi vuonna 1890 ja vielä tätä kirjoitettaessa se kuuluu yhtenä teoksena mm. Turun Yliopiston Suomen historian syventäviin opintoihin.

Jo tähän aikaan Danielson-Kalmari tuli tunnetuksi Suomen autonomian puolustajaksi. Hän myös vastusti venäjän kielien taidon levittämistä Suomessa. Hän katsoi, että "ei mikään maa voi ajan pitkää turvata oikeuksiaan ja kansallista olemustaan lähettämällä nuorisoaan vieraan kansan palvelukseen. Siitä koituva vahinko on enemmin tai myöhemmin paisuva....."

Danielson-Kalmarilla oli erittäin merkittävä rooli nuoren Juho Kusti Paasikiven opiskeluissa. Paasikivi oli Helsingin Yliopistossa 1890-luvulla Hämäläisessä Osakunnassa, jonka inspehtorina tuolloinen Suomalaisen Puolueen johtomies oli. Yksinkertaistettuna Danielson-Kalmarin viesti oli siinä, että liberalismi ei sellaisenaan tarjoa ratkaisua erityisesti alimpien kansanluokkien ongelmiin. Kansankokonaisuuden edun oli käytävä ennen yksittäisten luokkien etua.

Kansalaissotaan mennessä ja sen aikana professoriksi nimitetty Danielson-Kalmari omaksui Venäjän suhteissa niitä periaatteita, mitä hänen "oppipoikansa" Paasikivi käytti Toisen Maailmansodan jälkeen. Vuoropuhelu Venäjän (myöh. Neuvostoliiton) johdon ja Suomen johdon välillä oli tehtävä mahdolliseksi. Vain näin kaksi kansakuntaa voisi löytää toinen toisensa.

Jäljempänä Johan Richard Danielson-Kalmarin esipolvitaulusto.

Pyytäisin suhtautumaan hyvin kriittisesti tauluston niihin osiin, jotka kulkeutuvat keskiajalle saakka. Tiedoissa on mitä luultavimmin virheitä ja näiden esipolvien osalta kyse on enemmän sukututkimusromantiikasta kuin kirjallisiin lähteisiin perustuvista tulkinnoista.....

Virsien sepittäjä Karl Helenius

Karjalohjan Katteluksen ratsutilan isäntänä 1630-luvulta toimineen Henrik Svenssonin kuoltua hänen leskensä Sofia Andersdotter nai vouti Jesper Perssonin. Hänen sukuperänsä on itselleni jäänyt tuntemattomaksi, mutta nimiä Jesper ja Per käyttivät mm. lähistöllä sijainneen Saarenpään rusthollin haltijat.

Sofia oli kahden eri Tallqvist -suvun kantaäiti. Ensimmäinen puolison jälkeläiset siirtyivät Katteluksesta Tallaan kylään ja asuttivat siellä useita eri ratsutiloja osin aina 1900-luvun alkuun saakka. Jesperin kanssa Sofialla oli ainakin kolme lasta, joista pojat Johan ja Daniel syntyivät noin kymmenen vuoden välein 1650-luvun puolivälistä alkaen.

Johanin vuonna 1714 syntyneen saman nimisen pojan jälkipolvia löytyy mm. Sipoosta, minne tämä oli kappalaisena kuollut herra oli tullut jo 1740-luvulla. Johan nuoremman veljen Danielin sanotaan olleen sairaalloisen. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana Kirkkonummen Abramsbyssä toukokuussa 1731.

Sofian ja Jesperin nuorimmainen sai etunimen Daniel. Wilskamin sukukirjassa Danielin sukuperän eteen liitetään aavistuksenomainen kysymysmerkki, koska varsinaisia suoria lähteitä hänen kuulumisestaan Karjalohjan Katteluksen jälkipolviin ei loppujen lopuksi ole. Joka tapauksessa hänet on ao. lähdeteoksessa liitetty tässä käsiteltävään sukuryppääseen.

Daniel Tallqvist oli rykmentinkirjuri ja vuonna 1699 hänet mainitaan Karkun pitäjässä nimismiehenä. Hän omisti siellä Kollaisten rusthollin yhdessä ensimmäisen vaimonsa Katarina Svarthafran kanssa. Katarinan kuoltua vuonna 1710 nai Daniel Vesilahden kirkkoherran tyttären Anna Walleniuksen. Ensiksi mainitusta avioliitosta syntynyt poika Daniel tuli ylioppilaaksi kesällä 1722 ja mainitaan viisi vuotta myöhemmin pataljoonansaarnaajana sekä lopulta rykmentinpastorina. Hän kuoli pikkuvihan aikaan 1742, luultavasti Tohmajärvellä. Puoliso Kristina Hacksin kanssa hänellä oli kolme lasta.

Näistä vanhin oli loppuvuodesta 1726 syntynyt furiiri ja ratsumestari Karl Daniel Tallqvist, joka oli naimisissa Kristina Belinin kanssa. Heidän lapsistaan Kristina Katarina syntyi Laitilassa huhtikuussa 1759. Hänet vei vihille Turussa vuonna 1781 papiksi vihitty Simon Helenius, joka oli syntynyt 27.5.1755 Messukylässä.

Simon oli tullut Turun katedraalikouluun 1771 nimellä Elenius, mikä sitten myöhemmin muuntui Heleniukseksi. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet määrättiin Yläneen kirkkoherranapulaiseksi, Sauvon pitäjänapulaiseksi ja lopulta Mynämäen kappalaiseksi. Mynämäellä hän myös kuoli marraskuussa 1815.

Perheen pojista 22.10.1787 syntynyt Nils sai myös pappisvihkimyksen ja toimi mm. Hämeenlinnan kirkkoherranapulaisena. Nils kuoli naimattomana ja lapsettomana Porissa kesällä 1816.

Nilsiä kolme vuotta vanhempi veli Karl omistautui sukulaistensa tavoin pappisuralle. Papiksi hänet vihittiin Turussa 1808 ja tämän jälkeen hän siirtyi Laitilaan kirkkoherranapulaiseksi. Filosofian maisteriksi hän tuli 1810 ja teologian kandidaatiksi 1812. Pastoraalitutkinnon Karl suoritti joulukuussa 1812. Vielä samana vuonna hän sai nimityksen ensimmäisen suomalaisen jääkärirykmentin ylimääräiseksi pataljoonansaarnaajaksi. Uudessakaupungissa Karl oli sijaiskirkkoherrana ja paikallisen pedagogion tarkastajana vuosina 1815-1818. Pöytyän kirkkoherran sijaiseksi hänet nimitettiin 23.12.1818 ja lopulta vakinaiseksi kuutisen vuotta myöhemmin. Lopulta hänestä leivottiin rovasti juuri ennen 1820-luvun loppua eli 30.12.1829. Teologian tohtori Karl Helenius ehti neljä kuukautta myöhemmin.

Jälkipolville hänen merkityksensä ei kuitenkaan ollut niinkään hänen ammatillisessa urassaan kuin hänen kulttuurillisissa harrastuksissaan. Karl Helenius oli innokas suomen kielen ja ennen kaikkea suomalaisen runouden tutkija. Hän julkaisi aikalaistensa iloksi Turun Wiikko-Sanomissa "huvittavaisia lauluja" sekä myöhemmin myös varsinaisia virsiä. Jo vuonna 1817 Karl lähetti virsikirjakomitealle omia ehdotuksiaan uusiksi virsiksi. Tämä työ kannatti ja 1827 hänet kutsuttiin komitean jäseneksi. Hänen julkaisujaan ovat "Uudet Suomalaiset Kirkko-Wirret" vuodelta 1826, "Uusi suomalaisen virsikirja" vuodelta 1837 ja "Suomalainen ja ruozalainen sana-kirja", joka tuli painosta 1838.

Karl Helenius oli naimisissa Laitilassa syntyneen Renata Karolina Bangen kanssa. Hänen isänpuoleisia esivanhempiaan löytyy Limingius- ja Walstenius -suvuista, kuten oheisesta esipolvitaulustosta voit lukea. Lisäksi Bergiukset vilahtavat puolisoiden joukossa. Perheen 12 lapsesta olen tähän ottanut mukaan vain esikoispoika Karlin, josta tuli Viron Pyhän Katarinan seurakunnan kirkkoherra 1840-luvulla.

Hangalan augmentti

Pieni tietosanakirja 1920-luvulta tietää kertoa seuraavaa rustholleista ja niiden augmenttitiloista;

"Ne kruununtalot, joiden vero oli mennyt ratsuväen pitoon, saivat sen asemesta asettaa miehen ja ratsun täysine varustuksineen armeijaan. Niitä ruvettiin sanomaan ratsutiloiksi l. rustholleiksi. Kaarle XI perusti myös uusia ratsutiloja, joiden omistajat saivat vapautusta tai vähennystä veroista suorittamalla ratsupalvelusta. Ellei vapautusta ratsutilasta kruunulle tulevasta verosta katsottu riittäväksi korvaukseksi ratsupalveltiksesta, saivat ne kantaa joidenkuiden lähitalojen verot. Näitä taloja sanottiin augmentti- l. akumenttitaloiksi. Ratsutilojen, tuli sodan ja rauhan aikana hankkia ja kustantaa hevonen ja mies täysissä varustuksissa. Kun mies tai hevonen oli kuollut tai niiden paikka muuten tullut tyhjäksi, tuli ratsutilojen hankkia uusi."

Yksi edellä mainituista augmenttitiloista oli silloisessa Uskelassa, nykyisessä Salon kaupungissa sijainnut Hangalan yksinäistalo. Talosta löytyy maininta jo vuodelta 1580. Tuolloin sen isäntänä oli muuan Tuomas, joka oli ammatiltaan seppä. Hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa asuivat talossa aina 1810-luvulle saakka. Tuolloin kotitalonsa lampuotina eli vuokraviljelijänä oli vuonna 1757 syntynyt Johan Henriksson. Kun hänen vaimonsa Helena kuoli 1819, muutti Johan lähistöllä sijainneen Isokylän Nohterin talon uudeksi isännäksi naituaan täkäläisen leskiemännän.

Itse olen Hangalan väestä seurannut lähinnä 1600-luvun lopulla syntyneen Simo Simonssonin ja hänen vaimonsa Britan jälkeläisiä. Brita oli kotoisin viereisen Veitakkalan kylän Ollin talosta. Pariskunnalla oli ainakin kuusi lasta, joista kolmella oli omaa perhettä.

Esikoistytär Kaisa syntyi vuonna 1723 ja meni naimisiin Salonkylän Saksin isännän, Christer Jakobssonin kanssa. Heidän jälkeläisensä asuivat Saksilla aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, kunnes talo myytiin suuremman kokonaisuuden yhteydessä.

Kaisan kolmisen vuotta nuorempi velipoika Henrik oli isänsä jälkeen Hangalan isäntänä. Hänet mainitaan myös Uskelan pitäjän kuudennusmiehenä, joten hän lienee nauttinut kunnioitusta ja luottamusta aikalaistensa keskuudessa. Hänen ensimmäinen puolisonsa Anna Löfling oli korpraalin tytär Nummen pitäjän Varttilan kylän Tammelta. Hänen sukujuurensa ovat tosin Perttelissä (tästä tiedosto kiitos J. Sarell!). Lapsia Henrikillä ja Annalla oli yhteensä seitsemän.

Anna Löflingin kuoltua Henrik nai Anjalan kylästä kotoisin olleen Maria Christerdotterin. Reilun 50 vuoden kypsässä iässä Henrik sai Mariansa kanssa vielä pari lasta.

Kaisan ja Henrikin veli Simo syntyi vuoden 1728 tienoilla. Hän asui ensin kotitalossaan ja sitten läheisessä Lopin kylässä työskennellen pitäjänseppänä. Hän oli naimisissa edellä mainitun Saksin isännän, Christerin siskon, Kaisa Jakobsdotterin kanssa.

Simon ja Britan kolme muuta lasta olivat Lars, Gabriel ja Erik. Näistä Lars ja Erik kuolivat naimattomina kotitalossaan. Gabrielin myöhemmistä vaiheista en ole saanut selvyyttä.

Olen pari päivää sitten lisännyt kotisivuilleni jälkipolvitauluston Hangalasta. Isompi kuva on osa Åbo Allmänna Tidning -lehdessä vuonna 1818 julkaistusta huutokauppailmoitus Veitakkalan kylän ja Hangalan taloista.

Hakuammuntaa Kiskon kirkkomaalta

Kun sukutietokantaani on vuodesta 1988 lähtien kerääntynyt melkoinen joukko henkilöitä mm. Kiskosta ja sen lähiseudulta, huvitti itseäni kerran kokeilla umpimähkään "ampumista". Otin Kiskon hautausmaalla kuvan satunnaisesta muistokivestä, jossa syntymäajat olivat 1800-luvun jälkipuoliskolta. Olisiko joku henkilöistä jo valmiiksi tietokannassa tai peräti kaukainen sukulainen?

Tutkimuksen kohteeksi joutuivat sitten sattuman kaupalla Henriika, s. 23.4.1862 ja Eljas, s. 19.7.1861. Lisäksi kyseisessä haudassa lepää heidän tyttärensä Fanni Kunikunda, s. 1.3.1894.

Digiarkiston mainiolla avulla tietojen tarkistaminen alkoi ripeästi. Eljas oli kastettu nimellä Elias Lennart 21.7.1861 ja hän oli syntynyt Vilikkalan kylän Saukon talon Kirveenlahdessa torppari Johan Silfverin ja vaimonsa Eva Stina Dahlin (aik. Stadig) perheeseen. Kastetta olivat olleet todistamassa Hongiston Kylä-rusthollin torpapri Gabriel Linden, Lahna-apajan sepän vaimo Wilhelmina, Viiarin Hannun talon renki David Lindström ja Vilikkalan kylästä kotoisin ollut torpparin ottotytär Maria.

Henriika puolestaan löytyy Kiskon kastettujen luettelosta nimellä Henrika Gustafva. Hänen vanhempansa olivat Marttilan kapteenin puustellin vuokraaja Gustaf Adolf Kavenius ja vaimonsa Ulrika Wilhelmina Lindvall. Henriika kastettiin jo samana päivänä ja kummeina olivat Vilikkala Mäki-Topin isäntä Johan Johansson ja vaimonsa Maija Gustafva Karlstedt, talollisen poika Josef Kavenius Uskelan Karjaskylästä ja Vilikkalan Saukon talon piika Gustafva Carolina Lindvall.

Kaikkien neljän vanhemmat perustiedot löytyivät sitten helposti Digiarkistoon digitoitujen rippikirjakopioiden perusteella. Oheisistä kuvista voi huomata, että pitäjän kirkkoherralla oli varsin helppolukuinen käsiala, joka tietysti entisestään nopeutti selvitystyötä.

Henriikan vanhemmat aiheuttivat heti pientä kohinaa otsalohkossa. Nimi Kavenius kuulosti tutulta. Sekä isä Gustaf että äiti Ulrika olivat kotoisin Uskelasta, jolla saatettiin tarkoittaa myös Saloa. Siispä katsomaan HisKistä näiden paikkakuntien sekä tietysti Kiskon vihittyjen luetteloa. Vihittyjen joukosta koko Varsinais-Suomesta ei sitten löytynytkään sopivaa pariskuntaa. Suurin syy tähän lienee se, että HisKissä Salon vihityt loppuvat vuoteen 1850 ja tuolloin morsian olisi ollut vasta 17-vuotias. Lisäksi pariskunnan vanhin Kiskon rippikirjaan merkitty lapsi on syntynyt vasta 1855.

Tämän jälkeen oli siirryttävä tutkimaan kastettujen luetteloita Salossa ja Uskelassa rippikirjan ilmoittamalta ajalta. HisKin Uskelan kohdalta ei ollut apua, mutta onneksi on olemassa mormonien massiivinen IGI-tietokanta. Sen "International Genealogical Index" -haulla voi etsiä tietoja seurakunnittain. Region on tässä tapauksessa luonnollisesti Finland ja Batch Number C453851. Kyseisen batch numberin voi etsiä sinisessä yläpalkissa näkyvän "Family History Library Catalog" -linkin takaa löytyvällä hakutoiminnolla.

Hakuavaimia ei kannata käyttää liikaa, jos haluaa löytää jotain. Tässä tapauksessa riittää vanhempien ensimmäinen etuosa ja syntymävuosi, jonka voi vielä lukita nimenomaan tuoksi halutuksi "Year Range" -toiminnolla. Lopputuloksena tästä hausta oli Henriikan isovanhempien löytyminen. Isä Gustaf Adolfin vanhemmat olivat Johan Pettersson ja Ulrika Eriksdotter, äiti Ulrika Wilheminan Erik Johan Lindvall ja Maja Lena Michelsdotter.

IGI -haulla ei voi etsiä tämän tarkempia tietoja, esimerkiksi syntyneiden kotikylää. Mutta näillä eväillä saatoin palata takaisin supisuomalaisen HisKin pariin. Salon vihityistä löytyi Johanin ja Ulrika vihkipäiväksi 3.1.1822. Erik Johanin ja Maja Lenan kohdalla vihkipäiväksi ilmoitetaan epämääräisesti pelkästään vuosi 1831 ja kaiken lisäksi miehen sukunimi on muodossa Lindholm. Maja Lena Michelsdotterin ilmoitetaan Salon vihityissä olevan talon tyttären Kistolan kylän Uotilasta. Uotilan puolikkaan tilan rusthollien väkeä oli ennestään tietokannassani runsaasti ja näiden joukosta löytyy myös tämä tytär. Digiarkiston Salon rippikirjoja nuuhkimalla tämä räätäli perheineen löytyykin Uotilan puolikkaan tilan rusthollin torpasta 1830-luvun puolivälin tienoilta.

Kaikesta tästä selvityksestä on yksi ilahduttava lopputulos. Maja Lena on vähintään kolmeakin eri kautta kaukaista sukua itselleni ja näin ollen myös Henriikka ja hänen tyttärensä Fanni ovat jonkun sortin serkkutyttöjä - MOT, kuten matematiikan lehtorini Tauno Tukkinen tapasi todeta. Johan Petterssonin ja Ulrika Eriksdotterin esipolvista en vastaavia bongauksia tehnyt. He asuivat ainakin aluksi Pahkavuoren Vähätalossa ja Digiarkistosta kiinnostuneet voivata etsiä lisätietoja.

Entäs sitten Elias Lennart? Hänen äitinsä Eva Stina Dahl/Stadig on merkitty syntyneeksi Kiikalan pitäjässä. Tämä torpedoi tehokkaasti netin kautta tehtävät alkututkimukset, koska kyseisen pitäjän kohdalta ei juuri verkkolähteitä ole käytettävissä. Isä Johan Silfver onkin sitten pesunkestävä kiskolainen Vilikkalan kylästä. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Vilikkala rajautuu nimenomaan Kiikalaan. Johan osoittautuu aviottomaksi lapseksi, joka syntyi kevättalvella 1823 äiti Lovisan ollessa torpparin tytär Vilikkalan Topin talon Ställarilta.

Rippikirjojen ja kastettujen luettelon avustuksella Lovisan vanhemmiksi voidaan määritellä Vilikkalan Sirkan talollisen, Anders Johanssonin ja vaimonsa Maria Johansdotterin poika Jacob sekä sahanasettaja Michel Christerssonin ja Walborg Johansdotterin tytär Stina. Jacob oli syntynyt kesällä 1754 ja Stina syksyllä 1766. Koska kuviot tapasivat olla sangen pieniä tuohon aikaan, oli Walborg Johansdotter luontevasti Vilikkalan Topin isännän tytär. Sulhasia ja morsiamia ei juuri lähdetty kauempaa katselemaan, käytännön syyt painoivat todennäköisesti enemmän kuin kummankaan persoona ulkonäöstä nyt puhumattakaan.....

Eräs Wiman -suku Kiskosta

Kiskon Viiarin kylämäki sijaitsee muutamia kilometrejä Toijan kylästä pohjoiseen päin, Suomusjärvelle johtavan tien varrella. Sepän, Hannun ja Hannusta 1500-luvulla erotetun Pellin talot sijaitsevat suurinpiirtein samoilla sijoilla kuin niiden edeltäjät satoja vuosia sitten. Hannun ja Pellin talot olivat ns. verotaloja, joiden isännät myös omistivat ne itse. Heillä oli tiloihinsa sukuoikeus.

Sepän tilan taasen oli rustholli eli talo varusti ratsun ja miehen kuninkaan ja vuodesta 1810-luvulta alkaen keisarin armeijaa varten. Tätä vastaan rustholli sai verovapauden.

Rusthollareista tuli 1800-luvun kuluessa Kiskossa ja sen lähialueilla nopeasti vaurastuva talonpoikaisluokka. Parantuneiden viljelymenetelmien ja yleisen kehityksen kautta tilojen tuotot kasvoivat nopeammin kuin mitä sotilaan varustamiseen kului.

Sepän isännistä Henrik Henriksson syntyi syksyllä 1708. Hän haki puolisonsa Helenan Perniön Saaren kylästä ja sai tämän kanssa kuusi lasta. Kolmen ensiksi syntynyttä poikalasta ei ehtinyt elää aikuisikään saakka ja vasta perheen kuopuksesta, vuonna 1755 Eliaksesta tuli Sepän uusi isäntä. Hänen sisarensa Helena ja Justina menivät kumpikin tahoillaan naimisiin lähtivät maailmalle. Helena Vimanin ensimmäinen puoliso oli Salon Kistolan Lassilasta kotoisin ollut saarnaaja ja pedagogi Gustaf Bange, vaimonsa pikkuserkku. Tämän kuoltua Mynämäellä nai Helena mietoislaisen Bertil Fagerströmin. Bertil kuoli Somerolla ja Helena palasi takaisin syntymäkotiinsa, jossa hän kuoli vuonna 1819.

Sisko Justina oli myös naimisissa kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen miehensä Gabriel Karberg oli kaakeliuunimestarina Tammisaaren kaupungissa. Gabrielin kuoltua Justinan puolisoksi tuli samaa ammattia harjoittanut Simo Levon.

Velipoika Elias oli löytänyt vaimonsa Kirkkojärven rantamaisemissa sijaitsevan Honkapyölin Pamsin rusthollista. Ester Johansdotter oli syntynyt miehensä kanssa samana vuonna ja muutti nyt kapioineen Viiarin kylämäelle. Siellä perheeseen syntyi seitsemän lasta vuosien 1779-1799 välisenä aikana. Näistä ainakin kaksi kuoli lapsena, lisäksi yhden tyttären vaiheista ei ole tarkempaa selkoa.

Esikoispoika Henrik jatkoi isänsä jalanjäljissä Sepän rusthollarina ja oli monien sukulaistensa tavoin kahdesti naimisissa. Näistä avioista Regina Mellerin ja Maja Stina Eliasdotterin kanssa oli yhdeksän lasta.
Henrikin velipoika, isänsä kaima Elias Viman nai entisen suutarin, silloisen Hannun talollisen, Gustav Wiman tyttären, Johannan ja tuli tätä kautta kotitalonsa naapurin isännäksi. Elias ja Johanna olivat pikkuserkkuja keskenään. Eliaksen em. isoisä Henrik Henriksson oli Johannan isoisän, Christopherin nuorin veli. Toinen sukuyhteys, joka hieman kaukaisempi, löytyy Leilän rusthollissa vaikuttaneen von Lund/Lundberg -suvun kautta.

Henrikin ja Eliaksen sisko Helena (s. 1784) ehti lyhyen aikaa emännöidä ensimmäisen puolisonsa, Johan Brandtin omistamaa Tieksmäen Lampolan taloa. Johanin kuoltua hänestä tuli 1810-luvun lopulla Lampolan Ylöspakan torpparin, David Johanssonin vaimo. Kahden miehensä kanssa Helenalla oli kuusi lasta.
Sepän Vimanin sisarussarjan nuorimmainen, Gustava, syntyi loppukeväällä 1799 ja avioitui ainoastaan 17 vuoden iässä kälynsä veljen kanssa. Lampolan isännäksi Johan Brandtin jälkeen tuli nimittäin hänen veljensä Daniel (David). Gustava emännöi sitten Lampolassa jo varsin nuorella iällä. Lapsia ehti syntyä peräti kahdeksan vuoteen 1839 mennessä.

Wimanin jälkipolvitaulusto löytyy kotisivuiltani - oheisen muistokiven kuvasin pari vuotta sitten Kiskon hautausmaalla. August Wilhelmin puoliso Hilda Eerikka oli kotoisin Jylyn kylässä sijainneesta Tuohiaron torpasta. Hänen sukujuuriaan voi seurata vaikkapa pitäjänmylläri Erik Erikssoniin, joka tuli pitäjään Tenholan Kullaan ruukilta.

Kandidaatti Lönnrot sairaspedissä

Vuonna 1831 levisi Suomeen kolera Venäjältä käsin. Elias Lönnrot juuri valmistuneena lääketieteen kandidaattina työskenteli sairaalassa varsin uutterasti kulkutaudin torjumiseksi ja rohkaisi sairaita ehtymättömällä hilpeydellään.

Kun hän kerran avojaloin ja paitahihasillaan kodikkaasti hääri sairaalassa, sattui korskea ja tuima kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski juuri tulemaan tarkastuskäynnille.Vaatimattomana miehenä Elias ei halunnut joutua lääkärinä kosketukseen suuruuden kanssa, vaan päästäkseen pälkähästä paneutui pitkäkseen tyhjään sairasvuoteeseen ja veti peiton leukaansa asti.

Zakrevski saapui sitten hänenkin sänkynsä luo ja virkkoi ihmetteleville seuralaisilleen; "Katsokaahan, kuinka musta tuokin on. Pian kai se siitä kuolee!".

Lönnrot, joka oli tummaihoinen, koetti pysytellä hyvin vakavana, vaikka häntä kovasti nauratti. Kenraalikuvernöörin mentyä hän hyppäsi vuoteesta hoitamaan potilaita.

Huolimaton valitsijamies Suomusjärveltä

Suomusjärven Rautsuon kylän mukavasti nimetyssä Pombuksen talossa asui 1800-luvun puolivälin tienoilla Koreniusten perhe. Isä Erik oli tullut Pombuksen isännäksi naituaan talon edellisen haltijan tyttären, Johannan. Pariskunnalle syntyi vuosien 1839-61 välisenä aikana tusinan verran lapsia, joista ainakin neljä perusti oman perheen.

Esikoistytär Ulla lähti miehelään aina Lohjan Vallaan kylään saakka. Puoliso Johan Alström oli siellä Sepän talon isäntänä. Nuoremmasta siskosta, Johanna Wilhelminasta tuli Pombuksen emäntä. Hän oli mennyt naimisiin erään Henrik Isakssonin kanssa, joka vuosisadan loppupuoliskolla alkoi käyttämään sukunimeä Lehtinen. Herra Lehtinen oli sitten appensa jälkeen Pombuksen isäntänä aina kuolemaansa saakka vuonna 1899.

Kolmas sisar Aina Matilda meni kesällä 1898 naimisiin Kiikalan pitäjän Hirvelän kylän Yli-Anttilan talollisen, Kaarle Laaksosen kanssa. Pariskunnan myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt.

Näiden kolmen siskoksen veljistä Erik Johan Korenius nai erään Wilhelminan ja jäi hänen kanssaan asumaan kotitaloonsa ainakin vuoteen 1869 saakka. Sieltä he seuraavan vuosikymmenen alussa lähtivät Laperlan kylän Kampin talollisiksi. Perheen poika Kustaa Bernhardt otettiin Suomen Talousseuran toimesta oppilaaksi Kurkijoen maanvviljelysopistoon vuonna 1889.

Erik Koreniuksen ja Johannan poika Enok Wilhelm toimi Suomusjärvellä kanttorina ja lukkarina. Hän oli kahdesti naimisissa ja näistä avioista oli yhteensä 14 lasta. Tämän perheen vaiheita en ole seurannut tarkemmin.

Erik Johan kohosi pitäjän merkkimiesten joukkoon ja pääsi mm. valitsemaan suomusjärveläisten puolesta valtiopäivämiestä tuomiokunnastaan. Valitettavasti tämä edustustehtävä kävi hänelle hieman liian vaatvaksi ja matka Salon kestikievarissa pidettyyn vaalitilaisuuteen päättyi nolosti. Siitä sai sanomalehti Aura aiheen todeta, että "eiköhän Suomusjärveläiset wast'edes löydä semmoista miestä, joka warmasti toimittaa hänelle uskotun luottamuksen eikä syyttä ole poissa niin tärkeästä toimesta kuin waltiopäivämiehen waali on".