Siltavouti Lindström Loimaalta

Marraskuussa 1887 kuoli Loimaan Karhulan kylän Hakkisen talossa varanimismies ja siltavouti Kustaa Lindström, joka oli syntynyt Karinaisten Kiukaisten puustellissa 69 vuotta aikaisemmin. Hänen vanhempansa olivat kersantti Salomon L. ja Riitta Ristontytär, joka oli ollut aiemmin naimisissa lautamies Jaakko Tuomaanpojan kanssa. Vähän Kustaan syntymän jälkeen isä Salomon sai ylennyksen vääpeliksi.

Myös Salomonin oma isä, Turun läänin kuninkaallisen rykmentin furiiri Johan Henrik, oli asunut Kiukaisilla. Hänen äitinsä Johanna Stenberg oli taasen kirjanpitäjän tytär, joka oli syntynyt Halikossa. Furiiri oli aliupseeri, joka huolehti joukko-osastonsa majoituksesta sekä muonituksesta.

Kustaa Lindström oli varmasti yksi pidetyimmistä siltavoudeista Varsinais-Suomessa. Vaikka hänen virkansa ei ollut suuren suuri, hän osoitti siinä aikalaistensa mukaan rehellisyyttä, kohteliaisuutta ja sävyisää käytöstä. Kaikki ominaisuuksia, jotka puuttuivat monilta tuon ajan pappismiehiltäkin. Osoituksensa Lindströmiä kohtaan tunnetusta arvostuksesta, antoivat loimaalaiset hänellä peräti kaksi kertaa kalliita muistolahjoja. Ensin hän sai vastaanottaa kultakellon ja myöhemmin hopeisen kirjoitusvälineistön.

Jos joku loimaalainen tarvitsi silloin tällöin apua, oli siltavoudin ovi aina auki. Hän ei "pivoansa sulkenut eikä tarvitsevan mieltä musertanut". Useat pitäjäläiset turvautuivatkin mielellään Lindströmin apuun.

Kustaa Lindström hoiti asumaansa Hakkisten tilaa mallikelpoisesti. Hän viljeli myöhemmin myös Kulmin puustellia ja nämä molemmat talot hän kunnosti huolellisesti.

Lindström oli naimisissa Marttilan Loven kylässä syntyneen Wilhelmina Christina Tenlenin kanssa, jonka vanhemmat olivat varatuomari Gustaf Adolf T. ja vaimonsa Wilhelmina Wichtman. Mielenkiintoista on todeta, että Christina Tenlenin esi-isistä Per Walstenius oli Loimaan kirkkoherrana 1600-luvulla. Itseasiassa Tenlenit olivat lukuisin siten yhteydessä moniin Varsinais-Suomen pappissukuihin. Rouva Wichtman kuoli jo 1836, vain neljä vuotta Wilhelmina Christinan syntymän jälkeen. Varatuomari Tenlen avioitui uudelleen, tällä kertaa neiti Charlotta Sierckenin kanssa. Gustaf Adolfin kuoltua 1853 muutti Charlotta lastensa ja lapsipuoliensa kanssa Kosken kappeliin, Myllykylän kornetin puustelliin. Kyseinen talo tunnetaan myös nimellä Nyhä.

Viimeisten elinvuosiensa aikana Kustaa Lindström terveys heikkeni ja hän sairasti pitkään. Näin ollen hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa. Vaikka itse palkka oli aina ollut pieni, oli hän saanut säästettyä kelpo summan rahaa. Näillä hän sai vietettyä loppuelämänsä ilman taloudellisia murheita. Kaipaamaan jäi vaimo Wilhelmina Tenlen, joka laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen kuolinilmoituksen.

Sukuohjelmisto 2004 koulutus aloittelijoille

Suomen Sukututkimusseuran tietotekniikkajaosto järjestää keskiviikkona 23.9.2009 klo 18.00 alkaen Sukuohjelmisto 2004 koulutuksen aloittelijolle.

Koulutuksessa käydään läpi ohjelman käytön perusteet; henkilöiden lisäykset, muutokset, perustulosteet jne jne.

Tilaisuus pidetään seuran toimistolla, Liisankatu 16, Helsinki. Max. osallistujamäärä 12 henkilöä.

Osallistujilla pitää olla mukana oma kannettava tietokone, missä on käytössä Sukuohjelmisto 2004.

Kouluttajana toimii Kaarle Kaila avustajanaan allekirjoittanut.

Ilmoittautumiset sähköpostilla osoitteeseen juha.vuorela (at) genealogia.fi


Tervetuloa!

Suomen Sukututkimusseura
Juha Vuorela

Syrjän l. Suitian kartanolta

Suitian kartano (ruots. Svidja slott) on Länsi-Uudellamalla Siuntiossa sijaitseva maatila. Tilan historia ulottuu aina 1400-luvulle, jolloin tilan ensimmäiseksi omistajaksi mainitaan Hämeen linnan vouti ja Raaseporin tuomiokunnan tuomari Björn Ragvaldson. Sen jälkeen useita eri sukuja on omistanut tilan, muun muassa Reuterholmin vapaaherrallinen suku sekä tietysti Flemingit.

Valtio lunasti tilan 1930 -luvulla Vapaussodan Invalidien Liiton käyttöön työhuoltolaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin tila siirtyi Sotainvalidien Veljesliitolle. Kartano oli vuosien 1975 ja 2006 välillä Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käytössä.

Nimeä Suitia eivät 1800-luvun loppupuolen suomalaismieliset aina sulattaneet, vaan puhuivat mieluummin Syrjän kartanosta. Tämä nimi kartanolla oli vielä 1480-luvulla, ennen Flemingien tuloa Siuntioon. Vuonna 1886 tiedettiin Syrjän päärakennuksesta kertoa seuraavaa;

".... vanha hovi on nelinkertainen. Molemmat ylimmäiset kerrokset ovat tiilesta ja Reuterholmin rakennuttamia viime vuosisadalla. Alimmaiset kerrokset ovat harmaakivestä ja Flemingien valtakauden aikaisia. Pohjakerroksen saliin ja neljään kamariin, jotka 1886 ovat kellareina sekä aittoina, ei päivänvalo pääse paistamaan. Toisen kerroksen huoneet, jotka ovat normaalikorkeuksisia, saavat valonsa holvatuista ikkunoista katon rajalta (Syrjä oli yksi ensimmäisistä taloista Suomessa, joissa käytettiin ikkunalasia). Kerroksen hiotuissa seinissä sanottiin vielä 1800-luvun alussa olleen kaikenlaisia kirjoituksia ja erästä kulmakammiota kutsuttiin vapaamuurarisaliksi. Nyt toinen kerros oli muonavarastona."

Reuterholmien aikaan 1758 Suitia paloi vieden mukanaan melkoisen määrän vanhoja asiakirjoja sekä talon laajan kirjaston.

Kartanon ulkopuolella on jonkin verran jälkiä vallihaudan tapaisista puolustuslaitteista. Luoteispuolella päärakennusta on erään kankaan pää, jota sanotaan Syrjän vuoreksi. Tällä paikalla kerrotaan kartanon isäntä Flemingin aikoinaan keittäneen vihaamiaan alamaisia suurissa kattiloissa. Lisäksi kankaalla on kuoppa, missä ei kasva mitään. Siitä tarina kertoo;

Hovinisännän pienellä tytöllä oli imettäjä, jonka omakin lapsi oli äitinsä luona kartanossa. Eräänä päivänä, kun kartanossa poltettiin viinaa, seisoi imettäjä isännän lapsi sylissään suuren padan ääressä, joka oli täynnä keitettävää riistaa. Ajattelematta asiaa enempää, oli imettäjä sanonut "mitäpä jos pudottaisin herran lapsen pataan?".

Samassa onneton lapsi putosi hänen käsistään ja hukkui kiehuvaan veteen. Julmistunut isä tuomitsi heti asiasta kuultuaan imettäjän omine lapsineen teloitettavaksi keittämällä. Äiti ja tytär heitettiin pataan, jossa täytettiin kylmällä vedellä. "Huu, kuinka on vesi on kylmää, äiti" sanoi lapsi. "Kyllä se lämpiää, kun joutuu, lapsi parka" kuultiin äidin vastaavan. Kun vesi sitten kuumeni, alkoi pata vajota vajoamistaan maan sisään tehden tuon edellä mainitun kuopan.

Kuningas antoi vangita julman Flemingin, mutta tämä aavistan asian jo etukäteen, nautti myrkkyä ja kuoli. Ruumis muurattiin Syrjän kartanon kellarikäytävään, mutta Flemingin vaimon ja lapset kuningas mestautti. Yhä vielä ilmestyvät päättömät lapset tuon kuopan ympärille, missä kauhea keitos vajosi.

Kartanon pihaltakin, kaivon yläpuolelta, näytetään hautakohtaa, johon joskus oli kätketty julman isännän upottama palvelija. Tämä olisi ollut tarinan mukaan lastenhoitaja, jonka varomattomuuden takia isännän lapsi olisi kuollut.

Molemmat tarinat ovat luonnollisesti fiktiota, vaikka toki Siuntion toisen ison kartanon isäntinä oli reilun sadan vuoden ajan Fleming -sukuisia. Syrjän ensimmäinen maakirjoissa mainittu omistaja oli Björn Ragvaldson 1420-luvun lopulta lähtien. Hänen nuorin tyttärensä Elin peri kartanon ja meni naimisiin valtaneuvos Joakim Flemingin kanssa. Tämä jätti tilan pojalleen Erikille, jota pidettiin aikoinaan Kustaa Vaasan oikeana kätenä Suomessa.

Erik Fleming oli kylläkin ankara mies, mutta hän joutui epäsuosioon pitäjäläisten keskuudessa lähinnä laillisuuden rajamailla liikkuneiden maakauppojensa takia. Joka tapauksessa hän onnistui laajentamaan syrjän maita sekä ostamalla että vaihtamalla. Kun Erik F. oli Suomessa, hän yleensä asui Syrjällä vaimonsa Hebla Sparren ja kolmen lapsensa kanssa. Myös Erikin sisaret Valborg ja Margareta olivat kartanossa. Erik kuoli joulun alla 1548 ja tila perityi Heblan kautta poika Claesille.

Claes Fleming sai ritarinarvon Eerik XIV:n kruunajaisissa. Hän oli naimisissa Kustaa Vaasan kälyn, Ebba Stenbockin kanssa. Claes F. yleni lopulta Ruotsin armeijan ylipäälliköksi sodassa Venäjää vastaan. Nuijasodassa hän johti Sigismundille uskollisia joukkoja Santavuoren päätöstaistelussa, joka lopetti Nuijasodan.

Claes Fleming kuoli huhtikuussa 1597 ja Turun linnassa väitetään Kaarle Herttuan avanneen hänen arkkunsa ja huutaneen "jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olisi ollut kovin tukevasti paikoillaan". Leski Ebba vastasi tähän ylpeästi "jos miesvainajani olisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi päässyt tänne sisälle".

Claesin kuoltua tilan sai hänen ainoa laillinen poikansa, Johan, joka oli Puolassa Sigismundin kamarijunkkarina. Kun Sigismund menetti Ruotsin kruunun Kaarle Herttualle, mestautti viimeksi mainittu Johan Flemingin Turun torilla marraskuussa 1599. Samalla Flemingien omaisuus julistettiin menetetyksi valtiolle. Suitian kartano ryöstettiin ja osin hajotettiin.

Kolmea vuotta myöhemmin Ebba Stenbock sai takaisin Suitian entisessä suuruudessaan. Hänen palveluksessaan oli vouti apunaan seitsemän renkiä, kolme piikaa, paimen, seppä ja muurari. Torppareita oli kaikkiaan 20 ja he tekivät päivätöinään suuren osan kartanon töistä. Ebban tyttären mentyä naimisiin Erik Bielken kanssa, siirtyi Flemingien aika historiaan Syrjän l. Suitian osalta.

Schaumanin veljeksiä

Alexander Graham Bell patentoi suunnittelemansa puhelinlaitteen vuonna 1876 ja seuraavien vuosien aikana tämä mullistava keksintö levisi hämmästyttävällä vauhdilla ympäri maailmaa. Esimerkiksi Vaasassa, joka tosin vuosina 1855-1917 oli virallisesti Nikolainkaupunki, ehti toimelias kauppamies Axel Schauman esittää telefoniverkon rakentamista jo syksyllä 1881.

Syyskuun 28. päivänä hän nimittäin julkaisi Vasabladetin numerossa 77 etusivulla pienen ilmoituksen, jossa hän kutsui kiinnostuneita kokoontumaan hotelli Ernstiin kahta päivää myöhemmin eli perjantaina. Tarkoituksena oli keskustella kustannuksista ja sopivista tavoista toteuttaa tämä tulevaisuuden kannalta historialliseksi osoittautuva hanke.

Axel Mortimer Schauman oli syntynyt Pietarsaaressa kesällä 1855 apteekkari Viktor S:n ja Elisabet Ekelundin perheeseen. Axel Schaumanista tuli aikaa myöten hyvin vaikutusvaltainen mies. Hän oli mukana puhelintoimen ohella Vaasan Puuvilla Oy:n ja Vaasan Sokeritehdas Oy:n hallituksissa sekä Vaasan Osakepankin hallintoneuvostossa. Vaasan-Pohjanmeri Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtajanakin tämä tarmokas mies ehti olla vuodesta 1898 lähtien aina kuolemaansa saakka 1903.

Axelin sanotaan olleen paitsi taitavan liikemiehen, niin myös humoristisen ja hyväntuulisen. Niinpä hän oli pidetty seuraihminen. Valokuvasta meitä katsookin iloisen oloinen herrasmies reilun sadan vuoden takaa.

Ilmoitus oli siis Vasabladetissa ja sen tuloksena kokoukseen saapui vain 12 henkilöä. Tämä joukko sai päätettyä, että Schauman yhdessä myllynjohtaja Hugö Sölfverarmin kanssa ryhtyisi hankkimaan tietoja perustamiskustannuksista puhelinverkkoon liittyen. Samoin he saivat tehtäväkseen kirjoittaa alustavan merkintälistan osakkaita varten.

Huhtikuussa 1882 he sitten esittelivät budjetin, joka perustui Suomen puhelintoimen "isältä", Daniel Wadenilta ja tukholmalaisilta Haglindin veljeksiltä saatuihin tietoihin. Niiden perusteella rahaa olisi tarvittu 10000 markkaa 30 aseman puhelinkeskuksen perustamiseen. Tulevaisuuden usko oli kova, sillä kaukonäköisesti Schauman ja kumppanit uskoivat "tulevaisuutta tuskin voitiin asettaa epäilyksenlalaiseksi johtuen sen suunnattomasta merkityksestä erityisesti liike-elämälle".

Axel Mortimer Schauman sai vuonna 1895 kauppaneuvoksen arvon kiitoksena monipuolisesta työstä vaasalaisen liike-elämän eteen.

Axel Mortimerin pikkuveljiä olivat Berndt Wilhelm ja Ossian Schauman. Berndt Wilhelm aloitti uransa pietarilaisessa metallitehtaassa ja kotikaupunkiinsa palattuaan hän perusti 1883 sikuritehtaan. Tästä hänen liiketoimensa laajenivat huipentuen 1911 toimintansa aloittaneeseen Oy Wilhelm Schauman Ab -yritysryppääseen, joka käsitti sikuri- ja vaneritehtaat sekä sahoja. Schauman fuusioitiin 1988 Kymmene -konserniin, joka nykyisin on osa UPM-Kymmene -konsernia.

Ossian Schauman keskittyi liiketoiminnan sijaan lääketieteeseen. Hänestä tuli lopulta sisätautiopin professori, mutta virkauraa paremmin hänet muistetaan yhtensä Samfundet Folkhälsanin perustajista. Ossian Schauman oli myös merkittävä rahoittaja tälle ruotsinkieliselle yhteisölle. Lääketieteellisessä mielessä hän oli erityisen kiinnostunut perinnöllisistä sairauksista tutkien mm. perintötekijöiden osuutta eräiden veritautien syntyyn.

Ikivanha riihi

Antti Matinpoika Jurvanen l. Pätsi muutti vuoden 1680 paikkeilla Oulun Särkijärveltä Pudasjärven Hetejärven Pätsin taloon. Hän oli naimisissa Kerttu Matintyttären kanssa, joka oli kotoisin Iin pitäjästä. Perheessä oli seitsemän lasta, joista tyttäret Dorotea, Kreetta ja Valpuri muuttivat äitinsä kanssa Alakiimingin kylään 1717. Edellisenä vuonna venäläiset olivat tappaneet isä Antin ja samalla polttaneet Pätsin talon.

Aivan kaikkea eivät vihulaiset kuitenkaan onnistuneet tuhoamaan, sillä elokuussa 1884 Oulun Lehti raportoi Jurvasesta otsikolla "Wanha rakennus" seuraavaa;

"Jurvasen maalla Hetejärven kylässä Pudasjärven pitäjää on vanha riihi, jota, vaikka sen ikä onkin korkea, vielä täydellisesti käytetään. Riihen eteläseinän on aurinko melkein kokonaan kuluttanut, mutta pohjoinen seinä, jota tällä puolen olevasta oviaukosta tulvaileva savu on koventanut, on hyvin hyvästi säilynyt ja kova melkein kuin luu.

Tälle puolelle on vanhan tavan mukaan piirretty riihen syntymävuosi, joka on 1495. Siis täyttää tämä vielä käytettävä vanhus 11 vuoden päästä 400 vuotta. Riihen läheisyydessä on huone, jota nykyaikaan käytetään kaikenlaisten kalujen säilytyshuoneena. Tämän on silminnähtävästi ennen ollut asuinhuone.

Akkunoiden asemesta on siinä neljä aukkoa, varustetut luukuilla, jotka sisäpuolelta voidaan työntää syrjään. Rakennus on tehty pyöreistä, veistämättömistä hirsistä. Tämän vanhuksen rakennusvuotta ei tiedetä, mutta siitä, mitä on kerrottu, ymmärrettänee ettei se ole kovin veres, kenties samanikäinen kuin riihi.

Talo on vanhempia seudulla. Paitsi näitä kahta rakennusta kuuluu myöskin löytyneen koko joukko muita samankaltaisia vanhuksia, mutta ovat ne aikojen kuluessa puretut."


Itse riihen käytöstä kerrotaan Museoviraston sivuilla seuraavaa;

Vilja leikattiin sirpillä ja sidottiin lyhteiksi, jotka saivat kuivahtaa pellolla kuhilailla. Ilmakuivattu vilja kuljetettiin riiheen puitavaksi. Riihi oli ikkunaton hirsihuone, jossa oli suuri kiuas ja tilan yläosassa parsia viljalyhteitä varten. Pellolla kuivaneet lyhteet ahdettiin parsille vieri viereen. Sen jälkeen kiuasta lämmitettiin monta päivää, kunnes vilja oli "riihikuivaa".

Parhaita puita lämmitykseen olivat koivu- tai haapahalot, joiden avulla jauhoista uskottiin tulevan valkeita. Viljan puinti aloitettiin varhain aamulla. Riihen lattialle levitettiin sopiva kerros kuivaneita lyhteitä. Niitä mäiskittiin puisilla varstoilla, jolloin jyvät irtosivat varsista. Työ oli hikistä ja raskasta puuhaa ja riihestä kuului ulos asti rytmikäs kolke. Kun kaikki vilja oli puitu, lattialta koottiin jyvät ja oljet erikseen. Jyvät kuljetettiin säkeissä vilja-aittaan ja olkia käytettiin eläinten ruokana tai vaikkapa olkihimmeleiden tekotarpeina.

Henrik Thomas Adlercreutz Sjundbyn kartanosta

Kesällä 1892 kuoli Siuntion Sjundbyn kartanon isäntä Henrik Thomas Adlercreutz, joka oli syntynyt samaisessa talossa helmikuussa 1848. Hänen vanhempansa olivat hovioikeuden ylimääräinen notariaatti Thomas Eric Robert Adolf A. ja vaimonsa Amalia Mathilda Printz. Kyseinen Adlercreutz -suku oli omistanut Sjundbyn jo vuodesta 1698 lähtien lukuunottamatta lyhyttä Porkkalan vuokra-aikaa viime sotien jälkeen. Kartanon ehdottomasti tunnetuin omistaja oli kuitenkin Sigrid Vaasa, Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tytär, joka hallitsi sitä kuolemaansa saakka vuonna 1633.

Henrik Thomas kävi yksityiskoulua Helsingissä ja pääsi ylioppilaaksi 1867. Hän opiskeli lakia muutamia vuosia valmistumatta koskaan. Lakikirjojen sijaan nuorukainen lähti Ruotsiin ja Tanskaan, missä hän tutustui perinpohjaisesti maatalouteen sekä meijeritoimintaan.

Nämä opiskelut kantoivat myöhemmin kaunista hedelmää ja Sjundbyn kartanosta tuli oikea mallitila maanviljelyksen ja taloudenpidon suhteen. Herra Adlercreutz itse nautti suurta arvonantoa pitäjäläisten keskuudessa ja niinpä hän toimi Siuntion kunnankokouksen puheenjohtajana, koulun johtokunnassa ja paikallisessa säästöpankissa.

Vaikka Henrik Thomas ei ensi alkuun osallistunut politiikkaan valtakunnan tasolla, mutta lopulta hän edusti niillä aatelissäätyään. Hänet nimitettiinkin talouskomiteaan varajäseneksi.

Hänen läheisimmät tuttavansa ja työtoverinsa kuvailivat herra Adlercreutzia uskolliseksi ystäväksi, jonka kodin ovet olivat aina avoinna vierailijoille. Tämä oli hänestä itsestään selvää, kun kyseessä oli ikivanha kartano. Hänen maatalouteen uhraamansa aika antoi kartanolle liikkumavaraa raskaina aikoina, sillä tila oli hyvin omavarainen.


Nykyisin tilan emäntänä toimii Margareta Segersven, joka on Henrik Thomas Adlercreutzin jälkeläisiä. Linna on yksityiskoti, jonne on tosin tehdään opastettujan kiertokäyntejä. Viereisen joen kupeella sijaitseva voimalaitos ja 1700-luvulta peräisin oleva viljamakasiini sekä venäläisten vuokra-ajasta muistuttava ulkorakennus täydentävät tätä vuosisatojan vanhaa kulttuurimaisemaa. Omavaraisuudesta muistuttaa em. voimalaitos, joka tuottaa vesitilanteen salliessa sähköä kartanolle. Ulkorakennuksen seiniltä löytyy venäläisiä kirjoituksia, jotka on oivallisesti jätetty muistuttamaan reilun puolen vuosisadan takaisesta ajasta.

Kinkereillä tapahtuu

Heinäkuun toinen päivä vuonna 1775 oli ilon juhlaa Marttilan Jutilan kylän Vähätalossa eli Judiuksella. Tuolloin isäntä Heikki Matinpoika meni naimisiin Suutarlan kylästä kotoisin olleen Liisa Yrjöntyttären kanssa. Valitettavasti tätä onnea kesti vain lyhyen hetken, sillä rusthollarin tytär Liisa menehtyi vain vajaan parin vuoden päästä lapsivuoteeseen. Tuohon aikaan synnytyksessä pieninkin komplikaatio johti lähes vääjäämättä äidin kuolemaan. Tällä kertaa pienokainenkin seurasi äitiään suureen tuntemattomaan, sillä lapsesta ei ole merkintää kastettujen luettelossa.

Kauan aikaa ei Judiuksen talossa voitu olla ilman emäntää. Onneksi Yrjäntilän talosta löytyi puolisoksi rusthollarin tytär Anna Juhontytär. Vihkimisen on täytynyt tapahtua ennen vuoden 1778 loppua, sillä vuosien 1773-78 rippikirjassa Anna jo mainitaan. Tosin ilman syntymäaikaa, joka sitten myöhemmin ilmestyy asianmukaiseen sarakkeeseen.

Vuosien 1779-93 välisenä aikana pariskunnalle syntyy yhteensä kuusi lasta. Lapsista kaksi menehtyy jo pienenä ja poika Heikki teini-iän kynnyksellä. Talonpitoa jatkaa aikanaan lapsista Juho, joka on nainut Tapalan Kokin talon rusthollarin tyttären, Liisan. Juhon sisarten, Marian ja Liisan myöhemmistä vaiheista en ole ottanut selkoa.

Heikki Matinpojan ja Anna Juhontyttären avioliitto ei 1800-luvulle tultaessa ollut enää entisensä. Heikin mielenterveys horjahteli ja lopulta hänet todettiin kirjaimellisesti mielisairaaksi. Asiat saivat loppujen lopuksi todella ikävän lopun.

Kun loppuvuodesta 1806 kokoonnuttiin kinkereille, oli mukana myös Jutilan kylän väki Heikki Matinpoikaa myöten. Kinkeriväkeä kuulustelivat mm. Kosken Tl virkaa tekevä kappalainen Tomas Timoteus Kriander sekä Marttilan armovuodensaarnaaja Henrik Backman. Jostain syystä Heikin käytös ei näitä kirkonmiehiä miellyttänyt. Yksissä tuumin he alkoivat piekseä mielisairasta talonisäntää, kunnes tämä menetti tajuntansa. Pahoinpitelystä saadut vammat olivat niin pahat, että Heikki Matinpoika kuoli niihin helmikuun lopulla 1807.

Kriander joutui lopulta erotetuksi pappisvirasta nelisen vuotta myöhemmin. Sama kohtalo tuli Backmanin osaksi. Kriander oli myöhemmin pedagogina Tampereella kuollen Vesilahden pitäjässä vasta 1852. Backman jäi ilmeisen vihattuna miehenä asumaan Marttilaan ja kuoli siellä äkilliseen sairauskohtaukseen ollessaan kylvyssä keskikesällä 1823.