Turun kaupungin historiallinen museo vuosijulkaisu 1960-1961
Koiviston lähde Pöytyällä
Mainitun vuoden kesäkuun puolivälissä pidettiin katselmus Koiviston terveyslähteellä Mustanojan kylässä. Paikalla olijoista korkea-arvoisimpia olivat Turun piirin piirilääkäri Gustaf Rosell ja Pöytyän kirkkoherra, rovasti Karl Helenius. Heidän johdollaan todettiin lähteen veden sisältävän erilaisia mineraaleja, joiden tiedettiin tehoavan moniin eri sairauksiin. Näistä mainitaan mm. heikko vatsa, reumatismi ja ajoittaiset päänsäryt.
Tarkastusta seuraavana vuonna, 1835, rakennettiin lähteen ympärille eräänlainen paviljonki, kokonaismitaltaan 7,5 kyynärää eli noin neljä ja puoli metriä. Tekijänä oli Koiviston tilan silloinen isäntä, Juho Antinpoika. Ikävä kyllä, mies ei tainnut itse nauttia lähteen annista tarpeeksi, sillä hän kuoli 1836 vain 54 vuoden iässä.
Rakennuttajana toimi itse kirkkoherra Helenius hankkeen maksaessa 20 ruplaa. Vuoden aikana lähteestä ammennettiin noin 240 kannua vettä sairaiden parantamiseksi.
Karl Helenius ja Gustaf Rosell olivat molemmat oppineita miehiä. Ensiksi mainittu tuli tunnetuksi erityisesti suomen kielen ja runouden harrastajana. Hän oli syntynyt Mynämäellä 1784 täkäläisen kappalaisen poikana ja tullut lopulta Pöytyälle vt. kirkkoherraksi 1818. Vakinaiseksi hänet nimitettiin 1824 ja rovastin arvo Heleniukselle myönnettiin 1829. Hän kuoli Pöytyällä lokakuussa 1855.
Gustaf Rosellin koti löytyi huomattavasti lähempää. Hän oli syntynyt 1798 Tarvasjoen Kankareen Isotalossa. Sieltä hänet oli lähetetty opintielle hyvin varhain, sillä jo vuosien 1805-1810 Gustafia nimitetään koululaiseksi. Seuraavan vuosikymmenen lopulla mies on jo ylioppilas. Väitöskirjansa hän sai julkaistua 1832. Vuodesta 1829 hän toimi Turun piirin piirilääkärinä ja edelleen Turun linnan, lääninsairaalan ja vesiparantolan lääkärinä vuodesta 1835 alkaen. Tuosta toimenkuvasta voi helposti huomata, että Gustaf Rosell oli ollut erinomainen valinta nimenomaan terveyslähteen tutkijaksi. Ikävä kyllä, Juho Antinpojan tavoin, ei lähteen vesi taannut Rosellille pitkää ikää. Hän menehtyi keuhkotautiin Turussa heinäkuussa 1842.
Vanha sotamies Porista
Toukokuun 22. päivänä vuonna 1886 kuoli Porin kuudennessa kaupunginosassa merkillinen mies nimeltään Josef Kasimir Kaiskin/Kainskinski. Hän oli omien sanojensa mukaan syntynyt 1783, joten kuollessaan tämä entinen aliupseeri olisi ollut peräti 103 vuoden ikäinen. Entinen sotilas Kaiskin oli kotoisin jostain Preussin ja Puolan rajamailta, mutta ollen kuitenkin syntyperältään puolalainen. Tästä johtuen hän oli uskonnoltaan roomalais-katolilainen.
Josef tai paikallisten mukaan Jooseppi Kaiskin oli kertonut olleensa mukana taisteluissa Napoleonia vastaan tämän hyökättyä Moskovaan 1813. Sen jälkeenkin mies olisi ottanut osaa useisiin sotiin Venäjän väreissä. Eropassin väestä mies sai 1853 ja Poriin hän oli tullut jo vuoden 1840 paikkeilla.
Kaiskin sai pientä, noin 36 ruplan eläkettä eläen hyvin säästäväisesti. Niinpä hänen väitettiin koonneen satoihin rupliin kohonneen omaisuuden, jonka hän oli piilottanut kotiinsa luottamatta pankkeihin. Tämä koitui myös Kaiskin rahojen kohtaloksi, sillä syksyllä 1885 ne kaikki joutuivat varkaiden saaliiksi. Sama pitkäkyntinen oli vienyt myös vanhan sotilaan kaikki viralliset paperit.
Luonteeltaan Kaiskin oli rauhallinen mies, joka eli yksinkertaista elämää. Hänellä oli perunamaa ja ruokansa hän teki aina itse. Vaimonsa, kaakeliuunimaakarintytär Maria Christina Uskelinin (1802-1869) Kaiskin oli nainut vuonna 1842 ja saman tien syntyi myös perheen ainoa lapsi, tytär Fredrika Josefina. Tämän ensimmäinen puoliso oli ollut signalisti Ananias Henriksson, jonka kuoltua lesken nai renki Gustaf Adolf Sakaloff Kokemäen Hassalasta. Fredrika Josefina menehtyi varsin nuorella iällä "verenjuoksuun". Lapsia em. kahdesta avioliitosta ehti syntyä ainakin kaksi; Karl Emil (1861) ja Hjalmar August (1864). Vaikka Fredrika Josefina on merkitty Porin kaupungin kastettujen luetteloon, on vuosien 1875-1882 rippikirjassa (s. 871) hänen syntymäpaikakseen merkitty Ulvila.
Sanomalehtitietojen mukaan vieraalla maalla lähes koko ikänsä viettänyttä Jooseppi Kaiskinia jäivät suremaan lastenlapset ja lastenlasten lapset. Hjalmar Augustin myöhemmistä vaiheista en saanut selkoa, mutta Karl Emil oli naimisissa karvialaisen Albertina Benjamintytär Lylylammen kanssa työskennellen "konetehtaalla". Heillä oli ainakin kolme lasta; Kaarle August (1886), Sulho Armas (1889) ja Saima (1898).
Josef tai paikallisten mukaan Jooseppi Kaiskin oli kertonut olleensa mukana taisteluissa Napoleonia vastaan tämän hyökättyä Moskovaan 1813. Sen jälkeenkin mies olisi ottanut osaa useisiin sotiin Venäjän väreissä. Eropassin väestä mies sai 1853 ja Poriin hän oli tullut jo vuoden 1840 paikkeilla.
Kaiskin sai pientä, noin 36 ruplan eläkettä eläen hyvin säästäväisesti. Niinpä hänen väitettiin koonneen satoihin rupliin kohonneen omaisuuden, jonka hän oli piilottanut kotiinsa luottamatta pankkeihin. Tämä koitui myös Kaiskin rahojen kohtaloksi, sillä syksyllä 1885 ne kaikki joutuivat varkaiden saaliiksi. Sama pitkäkyntinen oli vienyt myös vanhan sotilaan kaikki viralliset paperit.
Luonteeltaan Kaiskin oli rauhallinen mies, joka eli yksinkertaista elämää. Hänellä oli perunamaa ja ruokansa hän teki aina itse. Vaimonsa, kaakeliuunimaakarintytär Maria Christina Uskelinin (1802-1869) Kaiskin oli nainut vuonna 1842 ja saman tien syntyi myös perheen ainoa lapsi, tytär Fredrika Josefina. Tämän ensimmäinen puoliso oli ollut signalisti Ananias Henriksson, jonka kuoltua lesken nai renki Gustaf Adolf Sakaloff Kokemäen Hassalasta. Fredrika Josefina menehtyi varsin nuorella iällä "verenjuoksuun". Lapsia em. kahdesta avioliitosta ehti syntyä ainakin kaksi; Karl Emil (1861) ja Hjalmar August (1864). Vaikka Fredrika Josefina on merkitty Porin kaupungin kastettujen luetteloon, on vuosien 1875-1882 rippikirjassa (s. 871) hänen syntymäpaikakseen merkitty Ulvila.
Sanomalehtitietojen mukaan vieraalla maalla lähes koko ikänsä viettänyttä Jooseppi Kaiskinia jäivät suremaan lastenlapset ja lastenlasten lapset. Hjalmar Augustin myöhemmistä vaiheista en saanut selkoa, mutta Karl Emil oli naimisissa karvialaisen Albertina Benjamintytär Lylylammen kanssa työskennellen "konetehtaalla". Heillä oli ainakin kolme lasta; Kaarle August (1886), Sulho Armas (1889) ja Saima (1898).
Birgitta Jakobintytär 1400-luvulta
Birgitta Jakobintytär, s. noin 1440-luvulla, oli naimissa jo 1460-luvulla. Hän esiintyy vain kerran asiakirjoissa. Sukuasema on selvä, vaikka isännimeä ei mainita. Birgitta omisti 1/3 Nousiaisten Nyynäisistä. Myös Sauvon Päisterpäässä ja Lemun Mannassa sekä Nousiaisten Köönikkälässä hänellä oli perittyä maata.
Birgitan ensimmäinen puoliso 1460-luvulla oli Jöns Olofinpoika (Skytte), Sääksmäen kihlakunnan tuomari, joka tunnetaan ajalta 1466–73. Birgitan toinen mies oli Henrik Tavast. Tämä avioliitto on jäänyt lyhytaikaiseksi, sillä Jöns Olofinpoika eli vielä 1473, mutta kuoli ennen vuotta 1477, ja Henrik Tavast tunnetaan viimeksi elossa olevana 1474. Henrik Tavast oli ollut aviossa Johanna Bengtsdotterin kanssa 1453–65 ja hänen seuraavan vaimon nimi on ollut Anna. Aikaisintaan 1474 hän on voinut solmia avioliiton Birgitan kanssa, edellyttäen, ettei Jöns Olofinpoika elänyt viimeksi tunnetun esiintymisvuotensa 1473 jälkeen ja että Henrik Tavast puolestaan on elänyt vuoden 1474 jälkeen.
Birgitan kolmas puoliso oli Jeppe Folmarinpoika eli Jakob Valdemarinpoika. Jeppe Folmarinpojan ura alkoi Naantalista päin. Hän asui joko kaupungissa tai sen lähellä, sillä hän oli helposti saatavilla luostarin saantokirjeiden sinetöijäksi vuosina 1492–97. Hänestä käytettiin heti ensimmäisestä tapauksesta lähtien nimitystä ”a wapen”, ts. hänet tunnustettiin rälssimieheksi. Jeppe tunnetaan Ylä-Satakunnan kihla-kunnantuomarina 1500–18. Hän osti 28.9.1505 Maskun kihlakunnantuomari Didrik Hansinpojalta ja tämän sisaren lapsilta Nokian kartanon, jolle sai valtionhoitaja Sten Sturelta 1512 omistusvahvistuksen. Kevättalvella 1517 hän joutui lähtemään Venäjälle neuvottelumatkalle Jöns Laurensinpojan kanssa. 1.3.1529 Jeppe luovutti kaiken ostomaansa ja irtaimistonsa tyttärelleen Barbrolle ja vävylleen. Jeppe oli ostanut myös Kangasalan Vääksystä siellä olleen ainoan rälssimaan, jonka hän sitten myi Jöns Vestgötelle. Jeppe oli elossa vielä 1530, jolloin valtuutti tyttärensä Barbron myymään Jöns Vestgötelle Rajametsän, mutta lienee kuollut pian tämän jälkeen.
Jepen vaakunassa oli kilven yläosassa heraldinen lilja, alaosassa pyyntirauta. Hänen hautamuistomerkki lienee Nokian kartanon puistossa sijaitseva kivi, jossa 1800-luvun alkupuolella oli näkyvissä lilja ja ympyrä (pyyntirauta?) sekä liljojen välissä ristissä olevat kädet.
Täyttä selvyyttä Birgitan lapsistaan ei ole saatavissa, koska mitään perinnönjakosopimuksia ei ole säilynyt. Piispa Martinus Skytten sisarusparveen kuuluivat vanhojen sukukirjojen mukaan piispa itse (Mårten), Hebla, Margareta, Kristina, Jöns, Barbro ja Elseby, mutta niissä ei ole ilmaistu, mistä Birgitan avioliitoista he olivat. Ensimmäisestä liitostaan Jöns Olofinpojan kanssa olivat varmasti Mårten ja Margareta sekä ristimänimestä päätellen myös Jöns. Barbro ja Elseby lienevät Birgitan viimeisestä avioliitosta.
1. Martinus Skytte (saman niminen setä toimi 1485–88 Turun kaniikkina), teki laajoja ulkomaisia opintomatkoja, valittiin Turun piispaksi 1528 ilman paavin vahvistusta.
2. ?Hebla.
3. Margareta Jönsintytär, eli leskenä 1534 Lammin Vanhassakartanossa, jonka hän oli saanut ensimmäiseltä mieheltään huomenlahjana, ei elänyt enää 1557. 1.pso. Måns Henrikinpoika Tavast (tavallaan Margaretan velipuoli: he ovat asuneet samassa perheessä, mutteivät olleet keskenään verisukulaisia, koska molemmilla oli eri vanhemmat - siksi kanonisen oikeuden avioesteet eivät ole koskeneet heitä), 2.pso. ennen 1503 Bengt Nilsinpoika (Hakoisten sukua), Hattulan kihlakunnan tuomari 1503–09. Kummastakaan avioliitosta ei syntynyt lapsia, koska piispa peri sisarensa.
4. ?Kristina.
5. ?Jöns, mainitaan Kokemäen kirkkoherrana.
6. Elseby Jakobintytär, s. viimeistään 1490, puoliso ennen vuotta 1515 Peder Siffridinpoika, pariskunnalla oli rälssimaata Sauvon Päisterpäässä, joka lienee ollut Elsebyn perin-tömaata.
7. Barbro Jakobintytär, mainittiin Jeppe Folmarinpojan tyttäreksi 1.3.1529, jolloin tämä luovutti kaiken ostomaansa ja irtaimen omaisuutensa tyttärelleen Barbrolle ja vävylleen, 1.pso. Måns Pederinpoika, ei ollut rälssimies, koska häntä ei nimitetä jalosukuiseksi vaan ”ärlig sven”, 2.pso. ennen vuotta 1529 Olof Larsinpoika, talonpoikaista syntyperää, kotoisin Pirkkalan Sikoisista, oli ilmeisesti toiminut Nokian kartanossa renkivoutina, koska sai omakseen palvelunsa perusteella osan Nokiasta.
Birgitan ensimmäinen puoliso 1460-luvulla oli Jöns Olofinpoika (Skytte), Sääksmäen kihlakunnan tuomari, joka tunnetaan ajalta 1466–73. Birgitan toinen mies oli Henrik Tavast. Tämä avioliitto on jäänyt lyhytaikaiseksi, sillä Jöns Olofinpoika eli vielä 1473, mutta kuoli ennen vuotta 1477, ja Henrik Tavast tunnetaan viimeksi elossa olevana 1474. Henrik Tavast oli ollut aviossa Johanna Bengtsdotterin kanssa 1453–65 ja hänen seuraavan vaimon nimi on ollut Anna. Aikaisintaan 1474 hän on voinut solmia avioliiton Birgitan kanssa, edellyttäen, ettei Jöns Olofinpoika elänyt viimeksi tunnetun esiintymisvuotensa 1473 jälkeen ja että Henrik Tavast puolestaan on elänyt vuoden 1474 jälkeen.
Birgitan kolmas puoliso oli Jeppe Folmarinpoika eli Jakob Valdemarinpoika. Jeppe Folmarinpojan ura alkoi Naantalista päin. Hän asui joko kaupungissa tai sen lähellä, sillä hän oli helposti saatavilla luostarin saantokirjeiden sinetöijäksi vuosina 1492–97. Hänestä käytettiin heti ensimmäisestä tapauksesta lähtien nimitystä ”a wapen”, ts. hänet tunnustettiin rälssimieheksi. Jeppe tunnetaan Ylä-Satakunnan kihla-kunnantuomarina 1500–18. Hän osti 28.9.1505 Maskun kihlakunnantuomari Didrik Hansinpojalta ja tämän sisaren lapsilta Nokian kartanon, jolle sai valtionhoitaja Sten Sturelta 1512 omistusvahvistuksen. Kevättalvella 1517 hän joutui lähtemään Venäjälle neuvottelumatkalle Jöns Laurensinpojan kanssa. 1.3.1529 Jeppe luovutti kaiken ostomaansa ja irtaimistonsa tyttärelleen Barbrolle ja vävylleen. Jeppe oli ostanut myös Kangasalan Vääksystä siellä olleen ainoan rälssimaan, jonka hän sitten myi Jöns Vestgötelle. Jeppe oli elossa vielä 1530, jolloin valtuutti tyttärensä Barbron myymään Jöns Vestgötelle Rajametsän, mutta lienee kuollut pian tämän jälkeen.
Jepen vaakunassa oli kilven yläosassa heraldinen lilja, alaosassa pyyntirauta. Hänen hautamuistomerkki lienee Nokian kartanon puistossa sijaitseva kivi, jossa 1800-luvun alkupuolella oli näkyvissä lilja ja ympyrä (pyyntirauta?) sekä liljojen välissä ristissä olevat kädet.
Täyttä selvyyttä Birgitan lapsistaan ei ole saatavissa, koska mitään perinnönjakosopimuksia ei ole säilynyt. Piispa Martinus Skytten sisarusparveen kuuluivat vanhojen sukukirjojen mukaan piispa itse (Mårten), Hebla, Margareta, Kristina, Jöns, Barbro ja Elseby, mutta niissä ei ole ilmaistu, mistä Birgitan avioliitoista he olivat. Ensimmäisestä liitostaan Jöns Olofinpojan kanssa olivat varmasti Mårten ja Margareta sekä ristimänimestä päätellen myös Jöns. Barbro ja Elseby lienevät Birgitan viimeisestä avioliitosta.
1. Martinus Skytte (saman niminen setä toimi 1485–88 Turun kaniikkina), teki laajoja ulkomaisia opintomatkoja, valittiin Turun piispaksi 1528 ilman paavin vahvistusta.
2. ?Hebla.
3. Margareta Jönsintytär, eli leskenä 1534 Lammin Vanhassakartanossa, jonka hän oli saanut ensimmäiseltä mieheltään huomenlahjana, ei elänyt enää 1557. 1.pso. Måns Henrikinpoika Tavast (tavallaan Margaretan velipuoli: he ovat asuneet samassa perheessä, mutteivät olleet keskenään verisukulaisia, koska molemmilla oli eri vanhemmat - siksi kanonisen oikeuden avioesteet eivät ole koskeneet heitä), 2.pso. ennen 1503 Bengt Nilsinpoika (Hakoisten sukua), Hattulan kihlakunnan tuomari 1503–09. Kummastakaan avioliitosta ei syntynyt lapsia, koska piispa peri sisarensa.
4. ?Kristina.
5. ?Jöns, mainitaan Kokemäen kirkkoherrana.
6. Elseby Jakobintytär, s. viimeistään 1490, puoliso ennen vuotta 1515 Peder Siffridinpoika, pariskunnalla oli rälssimaata Sauvon Päisterpäässä, joka lienee ollut Elsebyn perin-tömaata.
7. Barbro Jakobintytär, mainittiin Jeppe Folmarinpojan tyttäreksi 1.3.1529, jolloin tämä luovutti kaiken ostomaansa ja irtaimen omaisuutensa tyttärelleen Barbrolle ja vävylleen, 1.pso. Måns Pederinpoika, ei ollut rälssimies, koska häntä ei nimitetä jalosukuiseksi vaan ”ärlig sven”, 2.pso. ennen vuotta 1529 Olof Larsinpoika, talonpoikaista syntyperää, kotoisin Pirkkalan Sikoisista, oli ilmeisesti toiminut Nokian kartanossa renkivoutina, koska sai omakseen palvelunsa perusteella osan Nokiasta.
Kirjatarjousta pukkaa!
Nyt se tulee - "Ain niil jottaan sattuu" tulee kirjapainosta 4.6.2012!
Ennakkotilaajille hintaan 19,90€ sisältäen postituskulut! Normaalisti
tasan kaksikymppiä. Myyntihinta käytetään kokonaisuudessaan
Kotiseutuyhdistys Tarvaisten toimintaan; www.tarvasradio.fi ja http://tarvasjoki.blogspot.com
Tilaa ihmeessä heti osoitteesta palaute@varola.fi!
Kirja perustuu edesmenneen Hannu Mansikkaniemen teksteihin, jotka on toimittanut Sakari Kännö.
Tilaa ihmeessä heti osoitteesta palaute@varola.fi!
Kirja perustuu edesmenneen Hannu Mansikkaniemen teksteihin, jotka on toimittanut Sakari Kännö.
Saimaan kanavatyömaalta
 |
| Maamiehen Ystävä 6.3.1847 |
Vihdoin toukokuussa 1845 päästiin kunnolla työhön kiinni. Suomen siihen astisen historian suurimmalla työmaalla oli valtava taloudellinen merkitys alueen ja koko maan talouteen.Ruotsalaisten asiantuntijoiden johdolla louhittiin kallioita ja kaivettiin maata noin 11 vuoden ajan. Juhlalliset vihkiäiset olivat syyskuun seitsemäntenä päivänä 1856. Pituutta Saimaan kanavalle tuli 58 kilometriä sisältäen 28 sulkua.
Varsinaisten työmiesten ja tietysti naisten joukossa oli suuri määrä rangaistusvankeja. He olivat halpaa työvoimaa, jolla ei ollut paljon sananvaltaa olosuhteisiin nähden. Kanavatyömaalla oli oma saarnaaja vuosina 1848-57, sillä välillä työväki oli hyvin kaukana lähimmistä kirkoista. Saarnaja piti paitsi rippikirjoja, niin myös historiakirjoja, joista ovat säilyneet ainakin kastettujen ja haudattujen luettelot. Edellä mainitulla ajanjaksolla kastettiin 450 lasta ja toisaalta haudattiin 304 vainajaa.
Esimerkiksi 160 vuotta sitten, 1852, Saimaan kanavan saarnaja siunasi haudan lepoon 44 vainajaa. Näistä 14 oli lapsia tai imeväisiässä olleita. Täysi-ikäiset kuolleet olivat olleet kotoisin eri puolilta Suomea, mm. Mäntyharjulta, Viipurista, Pohjasta, Pedersörestä, Teiskosta, Asikkalasta ja Taipalsaarelta.
Itseäni näissä kanavan työntekijöissä kiinnostavat lähinnä Länsi-Uudeltamaalta kotoisin olleet henkilöt. Heitä olen löytänyt ainakin kolme; helmikuussa 1850 kuollut karjalohjalainen Petter Pettersson Grönroos, syyskuussa menehtynyt Pohjan pitäjäläinen Adolf Wilhelm Forss ja toukokuussa 1856 haudattu nummilainen Erik Sjögren. Heistä kaksi viimeksi mainittua kuuluivat työvankeihin, kun taas Grönroos näyttäisi olleen tavallinen renki.
Petter Grönroosin sukuperä on jäänyt epäselväksi, mutta Erik Sjögren oli syntynyt Nummen Järvenpään kylän Uotilan talon torpassa. Hänen isänsä Erik oli ammatiltaan suutari, kun taas isoisä Jacob mainitaan nuoremman Erikin syntymän aikaan entisenä jääkärinä. Erik nuoremman äiti oli Eva Lena Henriksdotter, jonka sukuperää en ole tutkinut.
Adolf Wilhelm Forss, joka löytyy Saimaan kanavan rippikirjoista myös nimellä Abel Wilhelm, oli puolestaan kotoisin Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukilta. Isä Fredrik Forss työskenteli siellä lopulta kupariseppämestarina. Äiti Hedvig Carolina Ljungqvist asui vihkimisen aikaan vuonna 1803 Pappilassa, mutta hänen sukulaisuutensa muihin pitäjän Ljungqvisteihin on jäänyt itseleni epäselväksi.
Saimaan kanavan rippikirjoja selaamalla löytyisi varmasti muitakin länsi-uusimaalaisia, mutta näille kolmelle edellä mainitulle osui kohtaloksi kuolla kaukana kotitorpasta.
Jeppe Kurjesta
jatkoa 21.5.2012 ilmestyneelle tekstille....
Ensimmäisen kerran Jeppe Kurjen nimi mainittiin 13.6.1418 serkkunsa Henrik Svärdin huomenlahjan todistajana. Seuraavan kerran hän esiintyi asiakirjoissa 22.1.1435 Turun linnaläänin päällikön Klaus Lydekenpojan vävynä. Avioliiton solmimisaikaa on siitä aikaistettava ainakin 10 vuodella, koska hänen ja Karin Klauntyttären, ns. Lydekenpoikien sukua, poika Klaus Kurki oli jo vuonna 1456 saavuttanut kihlakunnantuomarin aseman.
Vuonna 1439 peräti 49 suomalaista rälssimiestä lähetti protestikirjeen Rääveliin. Jeppe Kurki oli järjestyksessä kuudes, ts. eräs huomattavimmista allekirjoittajista. 20.5.1455 hän istui Lempäälässä kuninkaantuomiolautakunnassa, josta huomattava osa oli kihlakunnantuomareita. Tästä on päätelty, että Jeppe Kurki toimi Ylä-Satakunnan tuomarina. Bengt Lydekesson (Jepen apen veli) oli ollut tässä tehtävässä 1434–53. Senkin jälkeen Bengt vielä eli, mutta hänestä käytettiin nimitystä ”a wapen”, asemies, vaakunamies, eikä kihlakunnantuomari, joten Jeppe Kurki on voinut olla Bengtin jälkeen viran haltija. Jeppe on kuollut ilmeisesti pian Lempäälän käräjien jälkeen, koska jo seuraavana vuonna hänen poikansa hoiti tuomarin virkaa.
Jeppe näyttää omistaneen Ylä-Satakunnan Vesilahden Laukon kartanon, jota hänen poikansa laajensi. Hämeen Tyrvännön Suontaasta Jeppe oli ostanut maata. Jeppe Kurjen aikana Laukosta tuli suvun pääpaikka. Perimätieto Vesilahdelta kertoo eräästä Matti Kurjesta, joka olisi siihen aikaan, kun venäläiset (karjalaiset) ja ruotsalaiset kilpailivat Hämeen omistuksesta, ts. Hämeen ristiretken aikoihin 1200-luvulla, voittanut venäläisen (karjalaisen) Pohdon ja saanut siitä hyvästä Ruotsin kuninkaalta omakseen Laukon. Vasta kirkkoreduktion jälkeen kuninkaalla oli merkittävästi maata, jota hän saattoi lahjoittaa ansioituneille sotasankareille. Tästä syystä tarinan syntyaika tunnetussa muodossaan on ajoitettava vasta 1500-luvulle. Perimätiedolla on kuitenkin saattanut olla jokin lähtökohta, joka ei kuitenkaan ole dokumenteilla todennettavissa. Se saattaa olla Kurkien vanha omistus Laukossa. Myös Pirkkalan Nokia on liitetty tarunomaisiin Kurkiin. Kurkien omistuksesta Nokialla ei ole mitään kirjallista todistetta, toisin kuin Laukosta. Lappalaiset kertoivat, että eräs pirkkalaispäällikkö, joka eräiden tietojen mukaan oli ollut nimeltään Matti Kurki, oli karkoittanut heidät nykyisille asuinsijoilleen.
Ei yksi mies eikä sukupolvikaan sellaiseen ole kyennyt, mutta tarinan sisältö vastannee silti todellisuutta, vaikka yksinkertaistaakin tapah-tumien kulkua. Kun Pirkkalassa ja aina Lapissa saakka tarina on tunnettu ja liitetty juuri Nokiaan, menee perimätieto todennäköisesti täälläkin asiakirjatietoja kauemmaksi. Kertomuksen kohde on saattanut siirtyä Nokialta Laukkoon. Perimätietoa ei ole syytä täysin torjua pelkkänä satuna. Pantakoon merkille, että Svärd–Kurki -suvussa Pohjanmaan tuomarin virka kulki ”perintönä”. Niklis Kurjen appi oli Korsholman linnan isäntä. Niklis on saattanut tutustua häneen Pohjanmaalla.
Nämä seikat voivat viitata vanhojen Kurkien johtoasemaan jo varhaisella keskiajalla ja siihen arvonantoon, jota Pohjanmaalla ja Perä-Pohjolassa tunnettiin heitä kohtaan sukupolvesta toiseen. Jakob Kurjen maaomistusten laajuus Vanajaveden ympäristössä kertoo sekin selvästi hänen ja hänen sukunsa poikkeuksellisesta asemasta senaikaisessa yhteiskunnassa. Pirkkalaisverottajien keskuudessa on varmasti ollut joku johtaja, joka on myöhemmin yhdistetty Kurkiin. Nimi Matti Kurki ei voi olla oikea siksi, että varhaisella keskiajalla ei yleensä ole ollut käytössä nimipareja. Yhden ihmisen identifioimiseksi riitti silloin yksi nimi.
Karin Klauntytär asui leskeksi jäätyään kotikartanossaan Nousiaisten Nyynäisissä. Jepen ja Karinin lapsia olivat:
1. Klaus Kurki, s. noin 1425, Laukko, vaakunassa miekka poikittain kolmen tähden välissä, Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari 1456–77, maaoikeuden jäsen 1466, Erik Axelinpojan (Tott) voutina Turun linnassa vuoteen 1457 saakka, Satakunnan vouti 1463, Sääksmäen vouti 1470, elossa vielä 1477, pso. Elin Jönsintytär (Stenbock).
2. Anna Jakobintytär, 1.pso. Hans Saxen, ilmeisesti turkulainen porvari, 2.pso. aikaisintaan 1473 Piikkiön kihlakunnan tuomari Sten Henrikinpoika (Renhuvud).
3. Karin Jakobintytär, s. ennen vuotta 1455, 1.pso. Erik Kunnila?, esiintyi viidentenä maa-kuntakatselmusmiehenä 1477, 2.pso. tuntematon.
4. Birgitta Jakobintytär, s. noin 1440-luvulla.
jatkuu......
Entinen juutalainen Snappertunassa
Välillä erilaisia sukututkimuspalstoja lukiessaan törmää tutkijoihin, jotka mitä ihmeellisimmillä todisteilla kytkevät henkilöitä juutalaissukuihin. Perusteiksi tuntuu riittävän pelkkä eksoottisempi nimi tai joku lähinnä saduksi luokiteltava legenda.
Itse onnistuin vasta tänä keväänä törmäämään todellisiin juutalaisjuuriin nykyisen Raaseporin kaupungin alueella. Aivan Snappertunan kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevassa Lillbarsgårdissa asui nimittäin viimeistään 1850-luvulla eräs kauppias Alexander Edelberg, joka rippikirjan mukaan syntyi Mitau -nimisessä paikassa. Muutamia juutalaissukuja esitteleviä nettisivustojan selailemalla löytyykin lisätietoja.
Niiden mukaan Edelberg oli yksi niistä suvuista, joka rantautuivat Latviaan Ukrainasta reilut 200 vuotta sitten. Mitaun kaupunki sijaitsee juuri Latviassa, mutta suomalaiset käyttävät siitä nimeä Jelgava. Alexander Edelberg vanhempi, joka oli syntynyt vuonna 1797, ei suinkaan tullut suoraan Snappertunaan Jelgavasta. Hän asui rippikirjojen mukaan ensin Pietarissa ja Helsingissä, mutta sai Suomen kansalaisuuden 1848. Samoin selviää, että Alexander Edelberg oli syntynyt juutalaisista vanhemmista "samt född af Israeliska föräldrar". Jostain syystä hänet sitten kastettiin Pietarissa 15.4.1829 evankelisluterilaiseen uskoon. Tosin vielä 1830 mainitaan "Tidningar ifrån Helsingfors" -sanomalehden numerossa 98 matkalla olevan "juutalainen Edelbergin" asuvan kellontekijä Nyqvistin luona.
Ilman tätä kääntymystä olisikin Suomeen tulo ollut lähes mahdotonta. Vuonna 1806 oli Ruotsissa säädetty laki, joka kielsi juutalaisten maahanmuuton. Tämä laki jäi voimaan Suomen Suuriruhtinaskunnassakin aina autonomian ajan loppuun, vähintäänkin periaatteellisella tasolla. Vuoden 1831 tilanne oli se, että Turussa asui yksi juutalaisperhe, Helsingissä kuusi ja Viipurissa kaksi. Kenraalikuvernöörin saatua tämän tietoonsa, karkotettiin lähes koko joukko. Vähitellen tilanne rauhoittui ja vuonna 1837 syntyneestä Rohel Lea Ankerista tuli ensimmäinen Helsingissä syntynyt juutalainen.
Palataksemme Alexander Edelbergiin; hän asui jo 1840-luvulla Snappertunan Johannesbergin verotalossa vaimonsa Beata Christina Rosenqvistin kanssa. Beata Christina oli miehensä tavoin syntynyt vuonna 1797, mutta paikkana oli läheisen Tenholan pitäjän Kotkarannan yksinäistalon torppa. Hänen vanhempansa olivat torppari Gabriel Samuelsson ja Maria Johansdotter. Beatan veli Zachris käytti jo 1820-luvulla sukunimeä Rosenqvist, jonka isosiskokin aikanaan omaksui. Sisaruksista kolmas oli Lovisa, jonka puolisoksi tuli Karjalohjan Mustlahden Haukan talosta kotoisin ollut renki Christopher Kottelin. Viimeksi mainittu herra on siinä mielessä merkittävä, että hän oli 1840-luvulla Johannesbergin talon renkivoutina.
Snappertunan kirjoissa leski Alexander Edelbergille on merkitty yksi lapsi, Alexander junior. Tämän vaimoksi tuli piika Fredrika Charlotta Sandberg, Tenholan Pappilan Grindin torpparin tytär. Tämä avioliitto pistää tietysti pohtimaan pariskunnan motiiveja. Oliko kyseessä rakkausliitto, pakkoavio (heidän ensimmäinen lapsensa syntyi ennen vihkimistä) tai jonkinlainen järkiavioliitto? Itse pitäisin todennäköisenä, että kyseessä oli sekä rakkaudesta että pakosta syntynyt liitto. Avioton Vilhelm Valfrid (s. 1857 Helsingissä) sai parin vuoden välein seuraa pikkuveli Frans Ferdinandista ja sisko Maria Amaliasta, jotka syntyivät Snappertunan Johannesbergin talossa. Isä Alexander Edelberg junior on merkitty rippikirjoihin entiseksi kirjanpitäjäksi.
Frans Ferdinandin kummilistasta löytyvät hänen isoisänsä Alexander senior, Husqvarnin "Herr" Johan Lunden vaimonsa Ulrikan kera sekä "pastorska" Gustava Selin. Kasteen toimitti viimeksi mainitun puoliso, Snappertunan kappalainen Frans Isak Selin.
Luonnollisesti em. dilemma "epäsäätyisestä" avioliitosta koskee myös isä Alexanderia. Miksi Pietarissa asunut kauppias nai tenholalaisen torpparin tyttären? Missä he ylipäätänsä tapasivat toisensa? Oliko heillä yhteistä kieltä? Kysymyksiä on paljon, mutta niihin vastaaminen on parasta jättää tekemättä.
Itse onnistuin vasta tänä keväänä törmäämään todellisiin juutalaisjuuriin nykyisen Raaseporin kaupungin alueella. Aivan Snappertunan kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevassa Lillbarsgårdissa asui nimittäin viimeistään 1850-luvulla eräs kauppias Alexander Edelberg, joka rippikirjan mukaan syntyi Mitau -nimisessä paikassa. Muutamia juutalaissukuja esitteleviä nettisivustojan selailemalla löytyykin lisätietoja.
Niiden mukaan Edelberg oli yksi niistä suvuista, joka rantautuivat Latviaan Ukrainasta reilut 200 vuotta sitten. Mitaun kaupunki sijaitsee juuri Latviassa, mutta suomalaiset käyttävät siitä nimeä Jelgava. Alexander Edelberg vanhempi, joka oli syntynyt vuonna 1797, ei suinkaan tullut suoraan Snappertunaan Jelgavasta. Hän asui rippikirjojen mukaan ensin Pietarissa ja Helsingissä, mutta sai Suomen kansalaisuuden 1848. Samoin selviää, että Alexander Edelberg oli syntynyt juutalaisista vanhemmista "samt född af Israeliska föräldrar". Jostain syystä hänet sitten kastettiin Pietarissa 15.4.1829 evankelisluterilaiseen uskoon. Tosin vielä 1830 mainitaan "Tidningar ifrån Helsingfors" -sanomalehden numerossa 98 matkalla olevan "juutalainen Edelbergin" asuvan kellontekijä Nyqvistin luona.
Ilman tätä kääntymystä olisikin Suomeen tulo ollut lähes mahdotonta. Vuonna 1806 oli Ruotsissa säädetty laki, joka kielsi juutalaisten maahanmuuton. Tämä laki jäi voimaan Suomen Suuriruhtinaskunnassakin aina autonomian ajan loppuun, vähintäänkin periaatteellisella tasolla. Vuoden 1831 tilanne oli se, että Turussa asui yksi juutalaisperhe, Helsingissä kuusi ja Viipurissa kaksi. Kenraalikuvernöörin saatua tämän tietoonsa, karkotettiin lähes koko joukko. Vähitellen tilanne rauhoittui ja vuonna 1837 syntyneestä Rohel Lea Ankerista tuli ensimmäinen Helsingissä syntynyt juutalainen.
Palataksemme Alexander Edelbergiin; hän asui jo 1840-luvulla Snappertunan Johannesbergin verotalossa vaimonsa Beata Christina Rosenqvistin kanssa. Beata Christina oli miehensä tavoin syntynyt vuonna 1797, mutta paikkana oli läheisen Tenholan pitäjän Kotkarannan yksinäistalon torppa. Hänen vanhempansa olivat torppari Gabriel Samuelsson ja Maria Johansdotter. Beatan veli Zachris käytti jo 1820-luvulla sukunimeä Rosenqvist, jonka isosiskokin aikanaan omaksui. Sisaruksista kolmas oli Lovisa, jonka puolisoksi tuli Karjalohjan Mustlahden Haukan talosta kotoisin ollut renki Christopher Kottelin. Viimeksi mainittu herra on siinä mielessä merkittävä, että hän oli 1840-luvulla Johannesbergin talon renkivoutina.
Snappertunan kirjoissa leski Alexander Edelbergille on merkitty yksi lapsi, Alexander junior. Tämän vaimoksi tuli piika Fredrika Charlotta Sandberg, Tenholan Pappilan Grindin torpparin tytär. Tämä avioliitto pistää tietysti pohtimaan pariskunnan motiiveja. Oliko kyseessä rakkausliitto, pakkoavio (heidän ensimmäinen lapsensa syntyi ennen vihkimistä) tai jonkinlainen järkiavioliitto? Itse pitäisin todennäköisenä, että kyseessä oli sekä rakkaudesta että pakosta syntynyt liitto. Avioton Vilhelm Valfrid (s. 1857 Helsingissä) sai parin vuoden välein seuraa pikkuveli Frans Ferdinandista ja sisko Maria Amaliasta, jotka syntyivät Snappertunan Johannesbergin talossa. Isä Alexander Edelberg junior on merkitty rippikirjoihin entiseksi kirjanpitäjäksi.
Frans Ferdinandin kummilistasta löytyvät hänen isoisänsä Alexander senior, Husqvarnin "Herr" Johan Lunden vaimonsa Ulrikan kera sekä "pastorska" Gustava Selin. Kasteen toimitti viimeksi mainitun puoliso, Snappertunan kappalainen Frans Isak Selin.
Luonnollisesti em. dilemma "epäsäätyisestä" avioliitosta koskee myös isä Alexanderia. Miksi Pietarissa asunut kauppias nai tenholalaisen torpparin tyttären? Missä he ylipäätänsä tapasivat toisensa? Oliko heillä yhteistä kieltä? Kysymyksiä on paljon, mutta niihin vastaaminen on parasta jättää tekemättä.
Se vanhempi Svärd-suku
Jakob Andrissanpoika, Andreaksenpoika, ripusti 1331 Kokemäellä oman sinettinsä Satakunnan maakunnan ja Turun linnapäällikön sinettien rinnalle erääseen panttikirjeeseen. Joskus piispa Pentin aikana, 1321-38, Jakob vaihtoi piispan kanssa maita: Jakob luovutti perintömaitaan Ahvenanmaan Getassa ja sai tilalle Ulvilan Sunniemen ja Toukarin tilat. Samalla käy ilmi, että Jakobin veli oli Kokemäen kirkkoherra Stigulf Andersinpoika. Nähtävästi samoihin aikoihin 1300-luvulla perustettu Ulvilan, Ulfsby, seurakunta sai nimensä juuri Stigulfista. Jakobin ja Sigulfin velipuolia olivat ahvenanmaalaiset voudit Nils ja Sigurd Byskalle, joiden vanhemmat olivat Magnus Byskalle ja Dalkarbyn Margareta.
Vuonna 1344 Jakob oli Ulvilassa erään tiluskaupan todistajana ja allekirjoitti tittelillä “legifer in Finlandia”, tuomari Suomessa. Siihen aikaan Suomella tarkoitettiin Varsinais-Suomea. Kolme vuotta myöhemmin hän tarkensi toimeansa: “legifer parcium orientalium iuris finnonici” eli Itämaan suomalaisen oikeuden tuomari.
***
Jakobilla oli poika Magnus Jakobinpoika sekä kaikesta päätellen tytär, joka avioitui sukunimeltään Kurki-nimisen miehen kanssa, josta tuli alla olevan Jakob Kurjen isä.
***
Jakob Kurki vaikutti vuosina 1362–83. Hän antoi vuonna 1362 laamannina tuomion. Suomen laamannin virka tuloineen oli läänitetty 1300-luvun puolimaista lähtien Ruotsin suurylimystölle, joka hoidatti virkaa Suomessa vakituisesti asuvilla miehillä vaivautumatta itse Pohjanlahden tälle puolelle. Jakob Kurki hoiti siis Nils Turenpojan (Bielke) puolesta laamannin virkaa. Seuraavan kerran Jakob Kurki esiintyy meille säilyneissä asiakirjoissa 20.6.1373 Turussa julkisena kaupanvahvistajana, forskaelamaen. Kaupanvahvistajan tuli olla tuomarin tehtäviin tottunut mies. Viimeisen kerran historian lehdillä esiintyessään Jakobilla oli ajettavana oma asia. 26.1.1383 vahvistettiin vanha rajalinja Vanajan Niemenpään ja Miemalan kylien välillä. Se oli käyty jo Jakobin isän aikana. Jakob Kurjesta jatkui suku, mutta tavalla, joka ei ole aukottomasti asiakirjoilla todistettavissa.
***
Jakobin Kurjen nimeltään tuntemattomaksi jäävä tytär lienee avioitunut erään Svärd-nimisen miehen kanssa. Heidän lapsensa käyttivät sekä äidin suvun Kurki-nimeä ja kurkivaakunaa että isän Svärd-nimeä ja miekkavaakunaa, ruots. svärd, miekka. Eri jälkeläislinjoista käytettiin kirjallisuudessa myöhemmin nimiä vanhempi ja nuorempi Svärd-suku sekä vanhempi ja nuorempi Kurki, Kurck –suku; muut nimilinjat kuolivat hiljalleen pois, mutta nuorempi Kurki-linja nousi 1500/1600-luvuilla korkea-aateliin. Jakobin tyttären ja Svärdin lapsia olivat:
1. Peder Svärd, luultavasti sama kuin 1467 eräässä asiakirjassa mainittu "vanha Peder Svärd", "gamble Peder Swerdh", joka oli omistanut tilat Haga ja Kräpelby Porvoon pitäjässä, hänen puolisonsa oli mahdollisesti ritari Nils Olofinpojan tytär tai sisko. Pederin poika lienee ollut se Henrik Svärd, joka mainittiin 1418-39.
2. Niklis Kurki, Korcke, ritari jo 1401, kuninkaanlautakunnassa 1405, vaimo Cecilia Filpuksentytär.
3. Nimeltään tuntematon tytär, aviomies Nils Skelghe.
4. Nimeltään tuntematon tytär (tai mahdollisesti poika), jolla oli lapsi Jakob eli Jeppe Kurki, main. 1418-55, mahdollisesti kihlakunnantuomari.
jatkuu....
Vuonna 1344 Jakob oli Ulvilassa erään tiluskaupan todistajana ja allekirjoitti tittelillä “legifer in Finlandia”, tuomari Suomessa. Siihen aikaan Suomella tarkoitettiin Varsinais-Suomea. Kolme vuotta myöhemmin hän tarkensi toimeansa: “legifer parcium orientalium iuris finnonici” eli Itämaan suomalaisen oikeuden tuomari.
***
Jakobilla oli poika Magnus Jakobinpoika sekä kaikesta päätellen tytär, joka avioitui sukunimeltään Kurki-nimisen miehen kanssa, josta tuli alla olevan Jakob Kurjen isä.
***
Jakob Kurki vaikutti vuosina 1362–83. Hän antoi vuonna 1362 laamannina tuomion. Suomen laamannin virka tuloineen oli läänitetty 1300-luvun puolimaista lähtien Ruotsin suurylimystölle, joka hoidatti virkaa Suomessa vakituisesti asuvilla miehillä vaivautumatta itse Pohjanlahden tälle puolelle. Jakob Kurki hoiti siis Nils Turenpojan (Bielke) puolesta laamannin virkaa. Seuraavan kerran Jakob Kurki esiintyy meille säilyneissä asiakirjoissa 20.6.1373 Turussa julkisena kaupanvahvistajana, forskaelamaen. Kaupanvahvistajan tuli olla tuomarin tehtäviin tottunut mies. Viimeisen kerran historian lehdillä esiintyessään Jakobilla oli ajettavana oma asia. 26.1.1383 vahvistettiin vanha rajalinja Vanajan Niemenpään ja Miemalan kylien välillä. Se oli käyty jo Jakobin isän aikana. Jakob Kurjesta jatkui suku, mutta tavalla, joka ei ole aukottomasti asiakirjoilla todistettavissa.
***
Jakobin Kurjen nimeltään tuntemattomaksi jäävä tytär lienee avioitunut erään Svärd-nimisen miehen kanssa. Heidän lapsensa käyttivät sekä äidin suvun Kurki-nimeä ja kurkivaakunaa että isän Svärd-nimeä ja miekkavaakunaa, ruots. svärd, miekka. Eri jälkeläislinjoista käytettiin kirjallisuudessa myöhemmin nimiä vanhempi ja nuorempi Svärd-suku sekä vanhempi ja nuorempi Kurki, Kurck –suku; muut nimilinjat kuolivat hiljalleen pois, mutta nuorempi Kurki-linja nousi 1500/1600-luvuilla korkea-aateliin. Jakobin tyttären ja Svärdin lapsia olivat:
1. Peder Svärd, luultavasti sama kuin 1467 eräässä asiakirjassa mainittu "vanha Peder Svärd", "gamble Peder Swerdh", joka oli omistanut tilat Haga ja Kräpelby Porvoon pitäjässä, hänen puolisonsa oli mahdollisesti ritari Nils Olofinpojan tytär tai sisko. Pederin poika lienee ollut se Henrik Svärd, joka mainittiin 1418-39.
2. Niklis Kurki, Korcke, ritari jo 1401, kuninkaanlautakunnassa 1405, vaimo Cecilia Filpuksentytär.
3. Nimeltään tuntematon tytär, aviomies Nils Skelghe.
4. Nimeltään tuntematon tytär (tai mahdollisesti poika), jolla oli lapsi Jakob eli Jeppe Kurki, main. 1418-55, mahdollisesti kihlakunnantuomari.
jatkuu....
Puutarhamestari Hungerlan kylästä
Vuosikymmeniä Tarvasjoella toimineen Metsärannan puutarhan tietävät ainakin kaikki paikalliset. Sen sijaan en ainakaan itse tiennyt, että jo 1800-luvun puolivälissä läheisessä Hungerlan kylässä asui eräs puutarhamestari. Tämän työn taitajia oli maassamme loppujen lopuksi melko niukasti, sillä varsinaisia puutarhoja oli vain vauraimmissa kartanoissa tai rustholleissa. Toki muutamia marjapensaita tai hedelmäpuita saattoi olla pienemmissäkin mökeissä, mutta erillistä puutarhuria ei tarvittu kovin moneen paikkaan.
Vuosien 1854-1861 Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoista löytyy mestari Johan Rosenqvist, joka tuolloin eli leskenä. Hänen vaimonsa Stina Uggeldahl nimittäin kuoli syyskuussa 1855. Rosenqvist itse vaipui manan majoille vain puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 1857.
Heidät oli vihitty kevättalvella 1816 Kiskon pitäjässä, missä Rosenqvist työskenteli Mommolan kartanon puutarharenkinä. Tuleva vaimo Stina oli saman suurtilan piikana tuohon aikaan. Työnantajana molemmilla oli Mommolan ja siihen hieman aikaisemmin yhdistetyn Skepparsin rusthollin silloinen omistaja, kauppias Christian Hjelmerius. Varsinaisena työnjohtajana lienee ollut vouti Michel Löfström, sillä kiireisellä Hjelmeriuksella tuskin oli aikaa arkirutiinien pyörittämiseen. Kovin kauaa Rosenqvistit eivät Mommolassa olleet, sillä jo 1817 he matkasivat Piikkiön Bussilan säterikartanoon. Samalla isä Johan on ylennyt puutarhamestariksi tässä Hepojoen kylässä sijainneella tilalla. Siellä myös syntyi heidän esikoisena Johan Fredrik vuonna 1820.
Piikkiön rippikirjan mukaan Rosenqvist muuttivat Halikkoon 1820-luvun alkupuolella. Paroni Augusta Armfeltin omistama Viurilan kartano oli tarkempi osoite ja siellä puutarhamestarimme työskenteli vuoteen 1828. Tuolloin uudeksi työnantajaksi tuli silloisen Maarian pitäjän Metsämäen Isotalon omistaja kauppias Erik Johan Hartwall, joka oli hankkinut tämän ikivanhan tilan hovioikeudenneuvos Mikael Liliukselta. Edellä mainituilla kolmella miehellä olikin taatusti varallisuutta ylläpitää puutarhoja.
Metsämäellä Rosenqvistin pariskunta oli vain kolmisen vuotta, sillä 1831 he muuttivat Prunkkalan Hungerlaan. Rippikirjojen mukaan Rosenqvistit asuivat Nummenpään talon mailla. Johanin ja Stinan ainoa lapsi, tuo Piikkiössä syntynyt poika Johan Fredrik, muutti 1835 Turun kaupunkiin. Ilmeisesti hän oli se sama kultaseppäoppilas, joka hukuttautui Aurajokeen talvella 1840/1841. Näin murheellisella tavalla päättyi tämä sukuhaara. Hungerlan Nummenpään valitsemista asuinpaikaksi voi vain arvailla. Luultavasti kyse on ollut silkasta sattumasta, sillä mikään tekijä pariskunnan esivanhemmissa ei anna vihjettä siihen suuntaan.
Johan Rosenqvist oli syntynyt 1793 Länsi-Uudenmaan Tenholan pitäjässä piika Sofia Johansdotterin aviottomana lapsena. Stinan syntymäajaksi on rippikirjoihin merkitty hieman epämääräistä vain vuosiluku 1789 ja paikaksi Perniö. Koska Uggeldahlien ns. lukkarisuku on tutkittu melko hyvin, väittäisin hänen olleen se Christina Danielsdotter, joka syntyi Perniöön kuuluneella Kosken ruukilla joulukuussa 1783. Hänen isänsä Daniel Uggeldahl oli tuon ruukin tai pikemminkin tehtaan lukkarina tuohon aikaan.
Vuosien 1854-1861 Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoista löytyy mestari Johan Rosenqvist, joka tuolloin eli leskenä. Hänen vaimonsa Stina Uggeldahl nimittäin kuoli syyskuussa 1855. Rosenqvist itse vaipui manan majoille vain puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 1857.
Heidät oli vihitty kevättalvella 1816 Kiskon pitäjässä, missä Rosenqvist työskenteli Mommolan kartanon puutarharenkinä. Tuleva vaimo Stina oli saman suurtilan piikana tuohon aikaan. Työnantajana molemmilla oli Mommolan ja siihen hieman aikaisemmin yhdistetyn Skepparsin rusthollin silloinen omistaja, kauppias Christian Hjelmerius. Varsinaisena työnjohtajana lienee ollut vouti Michel Löfström, sillä kiireisellä Hjelmeriuksella tuskin oli aikaa arkirutiinien pyörittämiseen. Kovin kauaa Rosenqvistit eivät Mommolassa olleet, sillä jo 1817 he matkasivat Piikkiön Bussilan säterikartanoon. Samalla isä Johan on ylennyt puutarhamestariksi tässä Hepojoen kylässä sijainneella tilalla. Siellä myös syntyi heidän esikoisena Johan Fredrik vuonna 1820.
Piikkiön rippikirjan mukaan Rosenqvist muuttivat Halikkoon 1820-luvun alkupuolella. Paroni Augusta Armfeltin omistama Viurilan kartano oli tarkempi osoite ja siellä puutarhamestarimme työskenteli vuoteen 1828. Tuolloin uudeksi työnantajaksi tuli silloisen Maarian pitäjän Metsämäen Isotalon omistaja kauppias Erik Johan Hartwall, joka oli hankkinut tämän ikivanhan tilan hovioikeudenneuvos Mikael Liliukselta. Edellä mainituilla kolmella miehellä olikin taatusti varallisuutta ylläpitää puutarhoja.
Metsämäellä Rosenqvistin pariskunta oli vain kolmisen vuotta, sillä 1831 he muuttivat Prunkkalan Hungerlaan. Rippikirjojen mukaan Rosenqvistit asuivat Nummenpään talon mailla. Johanin ja Stinan ainoa lapsi, tuo Piikkiössä syntynyt poika Johan Fredrik, muutti 1835 Turun kaupunkiin. Ilmeisesti hän oli se sama kultaseppäoppilas, joka hukuttautui Aurajokeen talvella 1840/1841. Näin murheellisella tavalla päättyi tämä sukuhaara. Hungerlan Nummenpään valitsemista asuinpaikaksi voi vain arvailla. Luultavasti kyse on ollut silkasta sattumasta, sillä mikään tekijä pariskunnan esivanhemmissa ei anna vihjettä siihen suuntaan.
Johan Rosenqvist oli syntynyt 1793 Länsi-Uudenmaan Tenholan pitäjässä piika Sofia Johansdotterin aviottomana lapsena. Stinan syntymäajaksi on rippikirjoihin merkitty hieman epämääräistä vain vuosiluku 1789 ja paikaksi Perniö. Koska Uggeldahlien ns. lukkarisuku on tutkittu melko hyvin, väittäisin hänen olleen se Christina Danielsdotter, joka syntyi Perniöön kuuluneella Kosken ruukilla joulukuussa 1783. Hänen isänsä Daniel Uggeldahl oli tuon ruukin tai pikemminkin tehtaan lukkarina tuohon aikaan.
Eräs Lönnqvist-perhe
Petter Petterinpoika, syntynyt rippikirjan mukaan Pommerin sodan aikoina 1759, ja Lena Mattsintytär, syntynyt mahdollisesti 1764, mutta todennäköisesti jo aikaisemmin, avioituivat 9.6.1778. Molemmat merkittiin asuvan Porvoon pitäjän Strömsbergissä, mahdollisesti jo silloin Strömsbergin Puujalan talossa, jossa tytär Hedvig syntyi 16.4.1779. Noin vuodesta 1789 he asuivat Gammelbackan Hallbergin torpassa.
Itsellinen Petter kuoli Kreppelbyssä (talon nim Nyb., ehkä Nybondas) keuhkotautiin 49 v. iässä 8.2.1810. Vanha torpparinleski, kirkkoköyhä (gl. trp e:a kyrkf.) Helena Mattsintytär kuoli 61 v. iässä 10.4.1825 Hagan Lassaksen talossa, ilmeisesti poikansa luona.
Lapsia;
1. Hedvig Petterintytär, s. 16.4.1779 Strömsberg Puujalka.
2. Stina Petterintytär, s. 1783.
3. Hedvig Lovisa, s.20.1.1789 Gammelbacka Hallberg.
4. Gustaf Petterinpoika, s. 16.9.1792 Gammelbacka Hallberg, puoliso torpparintytär Hedvig Johanintytär Porvoon pitäjän Haga Lassaksessa.
***
Poikamies, renki Gustaf Petterinpoika avioitui 20.9.1818 torpparintyttären Hedvig Johanintyttären kanssa, synt. 23.1.1798 Porvoon pitäjän Hagan Lassaksen torpassa. Hedvigin vanhemmat olivat torpari Johan Hansinpoika, n. 1762 - 11.5.1828 ja talollisen tytär Kajsa Johanintytär, n. 1757 - 23.3. 1826, jotka olivat avioituneet 26.12.1790.
Ensimmäisen lapsen syntymämerkinnässä oli Gustaf sukunimeltään Lönnqvist - heidän lapsiaan olivat;
1. Maria Christina Gustafintytär Lönnqvist, synt. 18.4.1822 Boosgård Lassas.
2. Johan Gustafinpoika Lönnqvist, synt. 13.3.1825 Boosgård Lassas, puoliso ratsutilallisen tytär Hedda Erikintytär Kulloon Laversilta.
3. Gustafva Lovisa Gustafintytär Lönnqvist, 23.9.1828 Gammelbacka - 14.11.1835 Haga Lassas.
Lasten syntymämerkinnöissä on Gustafin ammatiksi laitettu torppari ja viljatorppari. Isä Gustaf kuoli Boosgård Ahlbergsillä 2.9.1829 vain 37 vuoden iässä. Muutama vuosi sen jälkeen kuoli lapsi Gustafva (1835) Haga Lassaksessa; tämä oli äiti Hedvigin vanha osoite, joten on mahdollista, että äiti Hedvig lapsineen oli muuttanut sinne takaisin miehensä kuoleman jälkeen tai että lapset asuivat äidin sukulaisten luona.
Äiti Hedvig kuoli Hagan Högbackassa 2.9.1837. Tässä yhteydessä hän sai vähemmän mairittelevan merkinnän "torppari Lönnqvistin, kirkkoköyhä naishenkilö 39 v." (torpare Lönnqvists kf. qp. 39). Sanaa naishenkilö, qvinnoperson, käytettiin avioittomien lasten äitien kohdalla; miehensä kuoleman jälkeen oli Hedvig näet saanut aviottoman lapsen Carl Fredrikin nimettömän isän kanssa. Carl Fredrik kuoli kuitenkin 8-vuotiaana 2.7.1840 Itä-Munkkalassa (Östermunkby), kun hän tuli yliajetuksi yleisellä maantiellä (blev överkörd å allmän landsväg).
***
Johan Gustafinpoika Lönnqvist, s. 13.3.1825, poikamies ja renki Porvoon pitäjän Kulloon Grejus no. 4:stä avioitui 25.3.1852 Kulloon Backas no. 2 piian, jaetun Kulloon Laversin rusthollin tyttären, Hedda Erikintyttären kanssa, s. 5.3.1823. Ensimmäisten lasten syntymämerkintöjen kohdalla on Johanin nimike renki, mutta kahden viimeisen kohdalla viljatorppari. Johan kuoli 2.5.1869, Hedda 30.10.1892 Länsi-Munkkalassa (Westermunkby. Heillä oli lapset:
1. Hedda Lovisa Lönnqvist, s. 24.5.1852 Kulloo Grejus, puoliso 1883 Gustaf Adolf Åberg, s. 1858 Askolassa
2. Maria Sofia Lönnqvist, (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 26.6.1908, puoliso 1889 Anders Erik Johaninpoika.
3. Fredrika Wilhelmina Lönnqvist (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 28.4.1922 Porvoon pit., muutti 29.10.1883 Myrskylään, jossa hän Kankbölen kylässä avioitui 25.5.1884 renki Johan Viktor Rosenqvistin kanssa.
4. Herman Lönnqvist (kaks.), s. 25.10.1861 Kulloo Lavers.
5. Amanda Lönnqvist (kaks.), 25.10.1861 Kulloo Lavers - 1921, puoliso 1886 renki Gustaf Johaninpoika.
Itsellinen Petter kuoli Kreppelbyssä (talon nim Nyb., ehkä Nybondas) keuhkotautiin 49 v. iässä 8.2.1810. Vanha torpparinleski, kirkkoköyhä (gl. trp e:a kyrkf.) Helena Mattsintytär kuoli 61 v. iässä 10.4.1825 Hagan Lassaksen talossa, ilmeisesti poikansa luona.
Lapsia;
1. Hedvig Petterintytär, s. 16.4.1779 Strömsberg Puujalka.
2. Stina Petterintytär, s. 1783.
3. Hedvig Lovisa, s.20.1.1789 Gammelbacka Hallberg.
4. Gustaf Petterinpoika, s. 16.9.1792 Gammelbacka Hallberg, puoliso torpparintytär Hedvig Johanintytär Porvoon pitäjän Haga Lassaksessa.
***
Poikamies, renki Gustaf Petterinpoika avioitui 20.9.1818 torpparintyttären Hedvig Johanintyttären kanssa, synt. 23.1.1798 Porvoon pitäjän Hagan Lassaksen torpassa. Hedvigin vanhemmat olivat torpari Johan Hansinpoika, n. 1762 - 11.5.1828 ja talollisen tytär Kajsa Johanintytär, n. 1757 - 23.3. 1826, jotka olivat avioituneet 26.12.1790.
Ensimmäisen lapsen syntymämerkinnässä oli Gustaf sukunimeltään Lönnqvist - heidän lapsiaan olivat;
1. Maria Christina Gustafintytär Lönnqvist, synt. 18.4.1822 Boosgård Lassas.
2. Johan Gustafinpoika Lönnqvist, synt. 13.3.1825 Boosgård Lassas, puoliso ratsutilallisen tytär Hedda Erikintytär Kulloon Laversilta.
3. Gustafva Lovisa Gustafintytär Lönnqvist, 23.9.1828 Gammelbacka - 14.11.1835 Haga Lassas.
Lasten syntymämerkinnöissä on Gustafin ammatiksi laitettu torppari ja viljatorppari. Isä Gustaf kuoli Boosgård Ahlbergsillä 2.9.1829 vain 37 vuoden iässä. Muutama vuosi sen jälkeen kuoli lapsi Gustafva (1835) Haga Lassaksessa; tämä oli äiti Hedvigin vanha osoite, joten on mahdollista, että äiti Hedvig lapsineen oli muuttanut sinne takaisin miehensä kuoleman jälkeen tai että lapset asuivat äidin sukulaisten luona.
Äiti Hedvig kuoli Hagan Högbackassa 2.9.1837. Tässä yhteydessä hän sai vähemmän mairittelevan merkinnän "torppari Lönnqvistin, kirkkoköyhä naishenkilö 39 v." (torpare Lönnqvists kf. qp. 39). Sanaa naishenkilö, qvinnoperson, käytettiin avioittomien lasten äitien kohdalla; miehensä kuoleman jälkeen oli Hedvig näet saanut aviottoman lapsen Carl Fredrikin nimettömän isän kanssa. Carl Fredrik kuoli kuitenkin 8-vuotiaana 2.7.1840 Itä-Munkkalassa (Östermunkby), kun hän tuli yliajetuksi yleisellä maantiellä (blev överkörd å allmän landsväg).
***
Johan Gustafinpoika Lönnqvist, s. 13.3.1825, poikamies ja renki Porvoon pitäjän Kulloon Grejus no. 4:stä avioitui 25.3.1852 Kulloon Backas no. 2 piian, jaetun Kulloon Laversin rusthollin tyttären, Hedda Erikintyttären kanssa, s. 5.3.1823. Ensimmäisten lasten syntymämerkintöjen kohdalla on Johanin nimike renki, mutta kahden viimeisen kohdalla viljatorppari. Johan kuoli 2.5.1869, Hedda 30.10.1892 Länsi-Munkkalassa (Westermunkby. Heillä oli lapset:
1. Hedda Lovisa Lönnqvist, s. 24.5.1852 Kulloo Grejus, puoliso 1883 Gustaf Adolf Åberg, s. 1858 Askolassa
2. Maria Sofia Lönnqvist, (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 26.6.1908, puoliso 1889 Anders Erik Johaninpoika.
3. Fredrika Wilhelmina Lönnqvist (kaks.), 1.7.1856 Kulloo Qvarnbacka - 28.4.1922 Porvoon pit., muutti 29.10.1883 Myrskylään, jossa hän Kankbölen kylässä avioitui 25.5.1884 renki Johan Viktor Rosenqvistin kanssa.
4. Herman Lönnqvist (kaks.), s. 25.10.1861 Kulloo Lavers.
5. Amanda Lönnqvist (kaks.), 25.10.1861 Kulloo Lavers - 1921, puoliso 1886 renki Gustaf Johaninpoika.
Seppäsuku Nordman
Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoja selatessa törmää 1800-luvun alkupuoliskolla pitäjänseppä Anders Nordmaniin, jonka kerrotaan syntyneen Kiskossa vuonna 1796. Koska kyseinen varsinaissuomalainen pitäjä on itselleni ennestään sukututkimuksellisesti erittäin tuttu, kuulosti seppä Nordman varsin vieraalta mieheltä. Koska Auran rippikirja antaa tarkan syntymäajan 21. päivä joulukuuta 1798, on asia helppo tarkastaa. Kiskon kastetuista ei tuolta ajalta löydy ketään sopivaa henkilöä, mutta sen sijaan naapuripitäjä Pohjassa on juuri em. päivänä kastettu Fiskarsin ruukilla seppänä työskennelleen Henrik Nordman Anders-poika. Pienokaisen äiti oli Henrikin vaimo Lovisa Törnqvist, joka oli Perniön Kosken ruukilta lähtöisin ollutta, laajaa seppäsukua.
Henrik Nordman ja Lovisa Törnqvist matkasivat Jokioisten tehtaalle 1800-luvun alkupuolella. Perheeseen kuuluivat pojat Johan, Henrik, Karl, Anders, Petter Adolf ja Nils Gustaf sekä tytär Lovisa Ulrika. Jokioisilla isä Henrik työskenteli ”mästersvän” –nimikkeellä eli hän oli seppämestarin lähin apulainen. Vähitellen lapset katosivat maailmalle.
Esikoispoika Johan muutti Tukholmaan saakka, palasi hetkeksi takaisin ja häipyi sitten loppvuodesta 1818 Ruotsiin. Seuraavaksi vanhin veljeksistä oli Henrik, mutta hänen vaiheistaan en ole saanut selkoa. Sen sijaan Karl Nordman mainitaan jo 1818 pitäjänseppänä Loimaalla ja kahta vuotta myöhemmin Oripäässä. Hän oli naimisissa Oripään Eskolan talollisen tyttären, Kaisan kanssa ja asui välillä Uudessakaupungissa sekä Säkylässä, kunnes lopulta muutti Pöytyän Karhunojalle. Pariskunnalla oli useita lapsia.
Alussa mainittu Anders Nordman lähti Jokioisilta ensin Turkuun muuttaen viimeistään 1820-luvulla Auraan. Ensimmäisen vaimonsa Johanna Tuomaantyttären kanssa Andersilla oli kuusi lasta. Johannan kuoltua pitäjänseppämme nai Riitta Samuelintyttären, jonka kanssa hän sai vielä kaksi lasta. Nimiyhdistelmä Petter Adolf oli hyvin suosittu Nordman-suvussa, sillä yksi em. lapsista oli myös tuon niminen. Mikäli Nordmanit pitivät jonkinlaisia sukujuhlia, on niissä varmasti sattunut hauskoja erehdyksiä – näin voimme ainakin mielikuvituksissamme ajatella.
Nils Gustaf Nordman lähti Jokioisten tehtaalta 1818 Rengon pitäjään eikä hänen vastaisista edesottamuksistaan tunnu löytyvän jälkeäkään.
Henrik Nordmanin ja Lovisa Törnqvistin kaikki yllä mainitut lapset olivat syntyneet Fiskarsin ruukilla, kun taas nuorimmaiset Lovisa Ulrika ja Petter Adolf näkivät päivänvalon ensi kertaa Euran Kauttuan ruukilla, jossa seppäperhe asui muutaman vuoden ennen Jokioisille lähtöään. Tämä Petter Adolf asusti vuodesta 1855 Auran Järvenojan Pelttarilla sekä myöhemmin Jaakkolan talon Sepän torpassa. Leipänsä hän tienasi tarkka-ampujana.
Tästä suvusta ilmestyi muutama aika sitten Ari Vilenin toimittamana kirja Seppien Sukua, joka minulla oli ilo saada omakseni eräältä Auranmaan Viikkolehden Sukututkijan sukanvarresta -artikkelisarjani lukijalta. Kiitos tästä vielä kerran.
Mainittu kirja on erittäin tyylikkäästi toteutettu, kovakantinen, kauniisti taitettu teos. Se sisältää todella runsaasti valokuvia sekä suvun jäsenten pienimuotoisia tarinoita ja muisteluita. Kun lopussa on selkeä henkilöhakemisto, lukee tätä kirjaa ihan ilokseen. Koska Henrikin ja Lovisan jälkeläisiä on tälläkin hetkellä elossa todella suuri määrä, tyytyy tämä blogitekstini kirjaamaan heistä vain edellä mainitut "kantajäsenet".
Henrik Nordman ja Lovisa Törnqvist matkasivat Jokioisten tehtaalle 1800-luvun alkupuolella. Perheeseen kuuluivat pojat Johan, Henrik, Karl, Anders, Petter Adolf ja Nils Gustaf sekä tytär Lovisa Ulrika. Jokioisilla isä Henrik työskenteli ”mästersvän” –nimikkeellä eli hän oli seppämestarin lähin apulainen. Vähitellen lapset katosivat maailmalle.
Esikoispoika Johan muutti Tukholmaan saakka, palasi hetkeksi takaisin ja häipyi sitten loppvuodesta 1818 Ruotsiin. Seuraavaksi vanhin veljeksistä oli Henrik, mutta hänen vaiheistaan en ole saanut selkoa. Sen sijaan Karl Nordman mainitaan jo 1818 pitäjänseppänä Loimaalla ja kahta vuotta myöhemmin Oripäässä. Hän oli naimisissa Oripään Eskolan talollisen tyttären, Kaisan kanssa ja asui välillä Uudessakaupungissa sekä Säkylässä, kunnes lopulta muutti Pöytyän Karhunojalle. Pariskunnalla oli useita lapsia.
Alussa mainittu Anders Nordman lähti Jokioisilta ensin Turkuun muuttaen viimeistään 1820-luvulla Auraan. Ensimmäisen vaimonsa Johanna Tuomaantyttären kanssa Andersilla oli kuusi lasta. Johannan kuoltua pitäjänseppämme nai Riitta Samuelintyttären, jonka kanssa hän sai vielä kaksi lasta. Nimiyhdistelmä Petter Adolf oli hyvin suosittu Nordman-suvussa, sillä yksi em. lapsista oli myös tuon niminen. Mikäli Nordmanit pitivät jonkinlaisia sukujuhlia, on niissä varmasti sattunut hauskoja erehdyksiä – näin voimme ainakin mielikuvituksissamme ajatella.
Nils Gustaf Nordman lähti Jokioisten tehtaalta 1818 Rengon pitäjään eikä hänen vastaisista edesottamuksistaan tunnu löytyvän jälkeäkään.
Henrik Nordmanin ja Lovisa Törnqvistin kaikki yllä mainitut lapset olivat syntyneet Fiskarsin ruukilla, kun taas nuorimmaiset Lovisa Ulrika ja Petter Adolf näkivät päivänvalon ensi kertaa Euran Kauttuan ruukilla, jossa seppäperhe asui muutaman vuoden ennen Jokioisille lähtöään. Tämä Petter Adolf asusti vuodesta 1855 Auran Järvenojan Pelttarilla sekä myöhemmin Jaakkolan talon Sepän torpassa. Leipänsä hän tienasi tarkka-ampujana.
Mainittu kirja on erittäin tyylikkäästi toteutettu, kovakantinen, kauniisti taitettu teos. Se sisältää todella runsaasti valokuvia sekä suvun jäsenten pienimuotoisia tarinoita ja muisteluita. Kun lopussa on selkeä henkilöhakemisto, lukee tätä kirjaa ihan ilokseen. Koska Henrikin ja Lovisan jälkeläisiä on tälläkin hetkellä elossa todella suuri määrä, tyytyy tämä blogitekstini kirjaamaan heistä vain edellä mainitut "kantajäsenet".
Siuntiolaisia taloja
Sillä aikaa kun Ollaksella riideltiin, siirtyi Larsin ja Margaretan poika Henrik Larsinpoika Ollaksen naapuriin Ersille kotivävyksi. Ers, omistajanimestä Erik, oli ollut kylän parhaiten toimeentuleva talo jo satoja vuosia. Menestys ei 1600-luvun loppupuolella kuitenkaan enää ollut entisensä. Ersin haltija, Kirkkonummen Långstrandin Olof Mattsinpoika Öhmanin leski, luovutti Ersin Henrikille sitä vastaan, että tämä naisi yhden tyttäristä ja pitäisi anopin syytingillä. Henrikistä tuli Ersin isäntä vuosiksi 1694-1713. Hänet mainittiin myös lautamiehenä 1703 ja 1711.
Naimasopimus aiheutti kuitenkin riitoja; nuorempien lasten holhoojat olivat sitä vastaan ja kaiken huipuksi ajateltu morsiankin, Kirstin Olofintytär, oli avioliittoa vastaan. Loppujen lopuksi myös anoppi olisi halunnut purkaa sopimuksen. Avioliitto kuitenkin solmittiin ja vahvistettiin kihlakunnanoikeudessa. Mutta tulipalon jälkeen 1705 - joka poltti koko Lempansin kylän lukuun ottamatta muutamia sivurakennuksia - muutti anoppi toisen vävyn luokse Karjaan Grabbackaan. Kysymys Henrikin isännyyden oikeutuksesta heräsi taas uudelleen, varsinkin kun hänen vaimonsa oli kuollut lapsettomana. Tällä kertaa asia hoidettiin sovinnolla ja Henrik jäi lopullisesti isännäksi. Mainittakoon vielä, että hevonen ammuttiin Ersin varustaman ratsusotilaan alta Narvan edustalla vuonna 1700.
Henrik avioitui toiseen kertaan, puolison nimi oli Kirstin Michelintytär, ratsutilallisen tytär Lohjan Vanhastakylästä. Kirstin oli ilmeisesti se Vanhankylän Michel Henderinpojan tytär Kirstin, joka kastettiin 3.6.1681. Isä-Michel kuoli 1706 ja haudattiin ”kirkonlattian alle uusissa vaatteissa”; ikää hänellä oli silloin 76 vuotta, joten hän oli syntynyt noin 1630. Hänen vaimonsa oli Elin Andersintytär, joka haudattiin samana päivänä miehensä kanssa ”kirkonlattian alle vanhoissa vaatteissa” (iältään 70 v.; syntynyt n. 1636). Kirstinin kotikylä Lohjan Vanhakylä sijaitsee Vasarlanlahtena kauas etelään pistävän Hiidenveden lahden itärannalla Röylään ja Vaanilan kylien välissä. Vanhakylä on jo pelkästään nimensä perusteella Lohjan alkuperäisiä kyliä ja on alunperin saattanut hallita koko nykyisen Lohjan pitäjän kokoista aluetta. Tätä ajatusta tukee se, että paikkanimi Vanhankylänlahti löytyy kaukana Hormajärven pohjoisrannalla Jantoniemen ja Karnaisten kylien rajan lähellä; lahtea reunustavan lahden niemen itäpuolella löytyy Vanhankylänsuo; sekä Janoniemellä että Karnaisilla oli isonjaon aikoihin Vanhankylänniitty; isonjaon kirjat mainitsevat Humppilasta Vanhankylänmäen rajapaikan.
Suomen nimiarkiston kokoelmat mainitsee Talpelanlahden pohjoispuolelta peltoalueen Vanhankylänpellon, jossa perimätiedon mukaan Talpelan talot Talpe ja Juutti muinoin sijaitsivat. Mahdollisesti liittyy jopa Vanhakylä-niminen pellonkappale Piispalan kylässä järven toisella puolella samaan sarjaan. Taloluku Vanhakylässä oli vuonna 1540 kolme, josta se väheni kahteen vuoteen 1600 mennessä ja edelleen yhteen taloon vuoteen 1640 mennessä. Koska nähtävästi hämäläiset asuttivat Lohjanjärven itäpuolen n. 1100-1150 alkaen, on Kirstin siis saattanut olla näiden hämäläisten uudisasukkaiden suora jälkeläinen, edellyttäen että Vanhankylän talo oli pysynyt samassa suvussa koko tämän ajan.
Henrikin ja Kirstinin pojasta Hans Henrikinpojasta tuli Ersin seuraava isäntä ja tytär Maria Henrikin-tytär avioitui Siuntion Näppisen ratsutilallisen Henrik Johaninpojan kanssa. Poika Hans Henrikinpoika, Ersin isäntä 1724-69, oli naimisissa kolmasti (puolisot olivat Margareta Henrikintytär Bläsabyn Nedergårdilta, Maria Henrikintytär Holstens Bertilsiltä sekä Anna Gabrielintytär Grönberg, Grönskogista) ja hänestä alkoi Uudellemaalle laajasti levinnyt suku Lemström, joka pysyi isäntinä Ersillä 1800-luvun puoliväliin asti.
Naimasopimus aiheutti kuitenkin riitoja; nuorempien lasten holhoojat olivat sitä vastaan ja kaiken huipuksi ajateltu morsiankin, Kirstin Olofintytär, oli avioliittoa vastaan. Loppujen lopuksi myös anoppi olisi halunnut purkaa sopimuksen. Avioliitto kuitenkin solmittiin ja vahvistettiin kihlakunnanoikeudessa. Mutta tulipalon jälkeen 1705 - joka poltti koko Lempansin kylän lukuun ottamatta muutamia sivurakennuksia - muutti anoppi toisen vävyn luokse Karjaan Grabbackaan. Kysymys Henrikin isännyyden oikeutuksesta heräsi taas uudelleen, varsinkin kun hänen vaimonsa oli kuollut lapsettomana. Tällä kertaa asia hoidettiin sovinnolla ja Henrik jäi lopullisesti isännäksi. Mainittakoon vielä, että hevonen ammuttiin Ersin varustaman ratsusotilaan alta Narvan edustalla vuonna 1700.
Henrik avioitui toiseen kertaan, puolison nimi oli Kirstin Michelintytär, ratsutilallisen tytär Lohjan Vanhastakylästä. Kirstin oli ilmeisesti se Vanhankylän Michel Henderinpojan tytär Kirstin, joka kastettiin 3.6.1681. Isä-Michel kuoli 1706 ja haudattiin ”kirkonlattian alle uusissa vaatteissa”; ikää hänellä oli silloin 76 vuotta, joten hän oli syntynyt noin 1630. Hänen vaimonsa oli Elin Andersintytär, joka haudattiin samana päivänä miehensä kanssa ”kirkonlattian alle vanhoissa vaatteissa” (iältään 70 v.; syntynyt n. 1636). Kirstinin kotikylä Lohjan Vanhakylä sijaitsee Vasarlanlahtena kauas etelään pistävän Hiidenveden lahden itärannalla Röylään ja Vaanilan kylien välissä. Vanhakylä on jo pelkästään nimensä perusteella Lohjan alkuperäisiä kyliä ja on alunperin saattanut hallita koko nykyisen Lohjan pitäjän kokoista aluetta. Tätä ajatusta tukee se, että paikkanimi Vanhankylänlahti löytyy kaukana Hormajärven pohjoisrannalla Jantoniemen ja Karnaisten kylien rajan lähellä; lahtea reunustavan lahden niemen itäpuolella löytyy Vanhankylänsuo; sekä Janoniemellä että Karnaisilla oli isonjaon aikoihin Vanhankylänniitty; isonjaon kirjat mainitsevat Humppilasta Vanhankylänmäen rajapaikan.
Suomen nimiarkiston kokoelmat mainitsee Talpelanlahden pohjoispuolelta peltoalueen Vanhankylänpellon, jossa perimätiedon mukaan Talpelan talot Talpe ja Juutti muinoin sijaitsivat. Mahdollisesti liittyy jopa Vanhakylä-niminen pellonkappale Piispalan kylässä järven toisella puolella samaan sarjaan. Taloluku Vanhakylässä oli vuonna 1540 kolme, josta se väheni kahteen vuoteen 1600 mennessä ja edelleen yhteen taloon vuoteen 1640 mennessä. Koska nähtävästi hämäläiset asuttivat Lohjanjärven itäpuolen n. 1100-1150 alkaen, on Kirstin siis saattanut olla näiden hämäläisten uudisasukkaiden suora jälkeläinen, edellyttäen että Vanhankylän talo oli pysynyt samassa suvussa koko tämän ajan.
Henrikin ja Kirstinin pojasta Hans Henrikinpojasta tuli Ersin seuraava isäntä ja tytär Maria Henrikin-tytär avioitui Siuntion Näppisen ratsutilallisen Henrik Johaninpojan kanssa. Poika Hans Henrikinpoika, Ersin isäntä 1724-69, oli naimisissa kolmasti (puolisot olivat Margareta Henrikintytär Bläsabyn Nedergårdilta, Maria Henrikintytär Holstens Bertilsiltä sekä Anna Gabrielintytär Grönberg, Grönskogista) ja hänestä alkoi Uudellemaalle laajasti levinnyt suku Lemström, joka pysyi isäntinä Ersillä 1800-luvun puoliväliin asti.
Lisää siuntiolaista historiaa
 |
| Ollaksen talouskeskus 1931 / Suomen maatilat I osa |
***
Lars Jöraninpoika oli Ollaksen seuraava isäntä 1581-1620 ja lautamies 1610-19. Lars lienee ollut edellisen isännän poika. Nyt tulee näkyviin ensimmäinen nainen Ollaksessa: Larsin vaimo oli Kirstin Olofintytär. Vuonna 1585 kokivat Lempansin, Bäckin ja Förbyn kylien isännät katovuoden, kun "Jumalan kova rangaistus kävi heidän ylitse, niin että rakeet ja myrskyt vei ja söi heidän viljansa loppuun". Tästä heille myönnettiin verohelpotuksia. Mutta vielä seuraavanakin vuonna he valittivat kirkkoherran todistuksella, että "he eivät voineet kylvää peltojaan, vaan joutuvat käymään muiden ovilla kerjäämässä viljaa [jonka kaikki tietävät ja minä, heidän arvoton kirkkoherra, vakuutan tällä todistuksellani ja sinetilläni], jotta voisivat istuttaa peltojaan ja saivat niistä kolmanneksen viljeltyä". Tämän vuoksi saivat isännät lisää verohelpotuksia.
Vuonna 1588 kerrotaan, että Lempansin asukkaat jo jonkin aikaa sitten olivat lainanneet Lohjan Laakspohjan viljelijöille kuuden taalarin edestä niittymaata (Munksäng; Munkkaanmaa?) vastaan. Lempansin 1571 veroluettelon nimetöntä - kylän huonoiten toimeentulevaa tila - ei enää mainita 1592 jälkeen. Vuonna 1620 kerrottiin, että Ollas oli ottanut sen viljelykseen 1617.
***
Ollaksen isäntänä 1624-56 oli Hans Larsinpoika, ilmeisesti edellisen isännän poika. Hansilla oli kaksi vaimoa: ensimmäinen puoliso oli Karin Henrikintytär ja toinen Kirstin Henrikintytär. Lempansin asukkaat esiintyivät melko usein 1500-luvun sakkoluetteloissa ja vielä 1600-luvullakin. Esimerkiksi Hans Larsinpoika kunnostautui 1624 lyömällä nimismies Lars Falckia käsivarten, niin että se lamaantui sekä aiheuttaen lisäksi vielä kaksi avohaavaa ja kaksi mustelmaa. Sakko oli 38 markkaa. Muutama vuosikymmen aiemmin oli keskimääräisen siuntiolaisen talon irtaimiston arvo ollut 48 markkaa. Vaikka rahan arvo olisi sinä aikana hieman laskenut, oli sakko siis kuitenkin hyvin tuntuva.
Vuoden 1624 karja- ja viljelyluettelo kertoo, että Ollaksessa oli 1 hevonen ja 1 varsa, 2 härkää, 7 nautaa ja 1 sonni, 4 vuohta, 7 lammasta, 2 sikaa. Vuoden 1638 vastaava luettelo kertoo, että hevosia oli 3, härkiä 2, nautoja 8, vuohia 2, lampaita 6 sekä sikoja 2 kpl.
Ollaksen isäntänä 1656 - 83 mainitaan Lars Hansinpoika, jonka vaimo oli Margareta. Lars lienee ollut edellisen isännän poika. Vuonna 1690 kerrotaan eräästä leskirouva Margareta Henrikintyttärestä Lempansista, ehkä juuri Larsin vaimosta, joko joutui riitoihin erään lohjalaisnaisen kanssa. Tämä tapahtui itse rukouspäivänä. Molemmat repivät toisiaan tukasta ja vaatteista, josta kumpikin sitten joutui kuukaudeksi vedelle ja leivälle Helsinkiin. Ollakseen tuli 1708 kotivävyksi ja isännäksi Johan Klasinpoika Tötterman (Lohjan Teutarista?). Puolikuuroa appeaan hän haukkui rammaksi linkuttajaksi ("halta klinkker") ja uhkasi ajavansa vanhuksen perheineen tilalta. Anoppiaan hän haukkui nartuksi ("hynda") ja hänen lapsiaan susilaumaksi ("varg-joukko"). Edesottamuksistaan Tötterman tuomittiin käräjillä peräti kuolemaan, mutta hovioikeus armahti hänet. Töttermanin suku asusti sitten Ollaksella aina vuoteen 1880.
Eräs kylä Siuntiosta
Siuntion Lempaksen (ruots. Lempans, tai Lämpans) kylä löytyy asiakirjoissa jo 1442 nimellä "Lemptenby", 1498 "Lemptenaby" ja 1502 "Lempteby". Nimen selitys jää epävarmaksi, mutta se saattaa palautua ruotsalaiseen sanaan "lämm", eläinansa, tai henkilönimeen Lempo, Lemmitty, Lemmetyinen tai Lempe. Vuonna 1442 käytiin rajaa Lempaksen ja Lohjan Veijolan kylien välillä. Silloin sovittu raja on säilynyt meidän päiviimme asti rajalinjana siltä kohtaa nykyisten Siuntion ja Lohjan kuntien välillä, vaikka viimeisen vuoden aikana nämä pitäjät ovat yrittäneet yhdistyä.
Seuraavan kerran kylä mainittiin 1498, jolloin Lempansin asukkaat Jakob Erikinpoika ja Jens Olsinpoika, molemmat erään edesmenneen Tukholman porvari Ragvald Kampin veljenpoikia, kirjeessään Tukholman raadille vapauttivat Ragvaldin lesken Elinin kaikista perintövaatimuksistaan. Tämä Ragvald asui Tukholmassa jo 1470-luvulla, jolloin (1476) turkulaisporvari Hans Bengtinpojalla oli kahdeksan suolatynnyryn saatava Tukholmasta, velallinen oli "Raguald Campi". Näyttää siis siltä, että Ragvald oli nimenomaan kauppias, eikä esim. käsityöläinen.
Päivämäärällä 29.10.1544 oli taas yksi lempansilainen Tukholman raadin edessä. Anders Jönsinpoika - jonka talo myöhemmin sulautui Ersin taloon - luopui silloin omasta ja kanssaperillisten puolesta puolikkaasta puutalosta "Lillegrändenillä, jota kutsutaan Slottsgrändeniksi, kirkon pohjoispuolella" ("nordanför kyrkione udi Lillegränden, som kallas Slottsgränden"). Oman talonpuolikkaan hän luovutti toisen puolikkaan omistajalle Jakob Mårteninpoika Biskopille, joka oli saanut osansa vaimonsa tädiltä, Olof teurastajan vaimolta Birgitalta. Lempans mainittiin myös 1502 eräässä kauppakirjassa, kun Lempansin Olof Jönsinpoika osti peltoa Nackbölestä Norrbirken (Danskbackan) Tomas Olofinpojalta ja Lohjan Kiviniemen Axel Tomaksenpojalta.
Vuonna 1553 oli Lempansin kylässä 27 aikuista asukasta; yleensä arvioidaan, että lapset edustivat 1/3 asukkaista, joten kokonaismäärä oli n. 40, eli noin kuusi asukasta taloa kohti. Näistä taloista hävisi yksi 1580-luvulla ja kaksi taloa liitettiin Ersiin. Jäljelle jääneet olivat Ollas, Ers, Hannula sekä Jungas (Jungi). Talon nimi Ollas on henkilönimi Olofin genetiivi. Mahdollisesti oli talon nimenantaja se Olof Jönsinpoika, joka 1502 osti peltoa Nackbölestä. Ollaksen ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä oli kuitenkin Jöns Jakobinpoika, joka mainittiin siinä ominaisuudessa 1541-74. Hän saattoi patronyymistä päätellen olla Tukholmassa 1498 mainitun Jakob Erikinpojan poika ja siten porvari Ragvald Kampin veljen Erikin pojanpoika.
Seuraavan kerran kylä mainittiin 1498, jolloin Lempansin asukkaat Jakob Erikinpoika ja Jens Olsinpoika, molemmat erään edesmenneen Tukholman porvari Ragvald Kampin veljenpoikia, kirjeessään Tukholman raadille vapauttivat Ragvaldin lesken Elinin kaikista perintövaatimuksistaan. Tämä Ragvald asui Tukholmassa jo 1470-luvulla, jolloin (1476) turkulaisporvari Hans Bengtinpojalla oli kahdeksan suolatynnyryn saatava Tukholmasta, velallinen oli "Raguald Campi". Näyttää siis siltä, että Ragvald oli nimenomaan kauppias, eikä esim. käsityöläinen.
Päivämäärällä 29.10.1544 oli taas yksi lempansilainen Tukholman raadin edessä. Anders Jönsinpoika - jonka talo myöhemmin sulautui Ersin taloon - luopui silloin omasta ja kanssaperillisten puolesta puolikkaasta puutalosta "Lillegrändenillä, jota kutsutaan Slottsgrändeniksi, kirkon pohjoispuolella" ("nordanför kyrkione udi Lillegränden, som kallas Slottsgränden"). Oman talonpuolikkaan hän luovutti toisen puolikkaan omistajalle Jakob Mårteninpoika Biskopille, joka oli saanut osansa vaimonsa tädiltä, Olof teurastajan vaimolta Birgitalta. Lempans mainittiin myös 1502 eräässä kauppakirjassa, kun Lempansin Olof Jönsinpoika osti peltoa Nackbölestä Norrbirken (Danskbackan) Tomas Olofinpojalta ja Lohjan Kiviniemen Axel Tomaksenpojalta.
Vuonna 1553 oli Lempansin kylässä 27 aikuista asukasta; yleensä arvioidaan, että lapset edustivat 1/3 asukkaista, joten kokonaismäärä oli n. 40, eli noin kuusi asukasta taloa kohti. Näistä taloista hävisi yksi 1580-luvulla ja kaksi taloa liitettiin Ersiin. Jäljelle jääneet olivat Ollas, Ers, Hannula sekä Jungas (Jungi). Talon nimi Ollas on henkilönimi Olofin genetiivi. Mahdollisesti oli talon nimenantaja se Olof Jönsinpoika, joka 1502 osti peltoa Nackbölestä. Ollaksen ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä oli kuitenkin Jöns Jakobinpoika, joka mainittiin siinä ominaisuudessa 1541-74. Hän saattoi patronyymistä päätellen olla Tukholmassa 1498 mainitun Jakob Erikinpojan poika ja siten porvari Ragvald Kampin veljen Erikin pojanpoika.
Lydekenpoikien suku jatkuu
jatkoa eiliselle tarinalle...
Klaus mainittiin nähtävästi 1409 voutina Turun linnassa, jossa virassa hän toimi eri yhteyksissä ainakin elokuuhun asti 1434. Hän saavutti kuningas Eerik Pommerilaisen luottamuksen ja sai mm. 1411 valtuudet asuttaa kruunun tiloja uudisasukkailla koko Suomessa. Linnaläänin päällikkönä hän tuli tunnetuksi rauhan rakentajana suhteissaan Balttian kauppakeskuksiin, silloinkin kun Hansa oli sodassa Ruotsin kanssa. Kirjeenvaihdossaan hän käytti diplomaattista kieltä ja osoitti suurta kärsivällisyyttä niissä ristiriidoissa, jotka olivat ajalle tunnusomaisia. Seurauksena tästä Turku vaurastui keskellä yleistä rauhattomuutta. Asemansa vuoksi Klausista itsestäänkin tuli yksi maamme rikkaimmista miehistä ja hänellä oli maatiloja ympäri eteläistä Suomea – osa tiloista oli selvästi vaimon perintöä. Klausin asuintila oli Nousiaisten Nyynäinen (Nousis Nynäs).
Klaus liitetään joskus jo 1500-luvulta lähtien tunnettuun "Elinan surma" –balladiin, ollen siinä se ylimys, joka mustasukkaisuudessaan poltti Elina-vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa taloonsa ja "tiedetään" jopa, että tämän vaimon nimi olisi ollut Mynämäen Orkovakkilan Elina ("Elin, ättad i Orkowachese i Virmo"). Samaa murhapolttajan viittaa on kuitenkin soviteltu muidenkin suomalaisten mahtimiesten harteille ja nykyään lienee melko yksiselitteisesti todistettu, että kyseinen balladi oli oman aikansa urbaanitarina, josta on olemassa paikallisia versioita muissakin maissa. Lisäksi runossa vaimonmurhaaja hukuttautui, mutta Klaus eli pitkän elämän. Varmana pidetään kuitenkin sitä, että Klausin vaimon nimi oli Kristina Jönsdotter, aikaisemman Turun todennäköisen linnapäällikön ja valtaneuvoksen Jöns Anderssonin tytär, joka oli ns. Garp-sukua. Pari lienee avioitunut ennen 1400, sillä Klausilla oli naimaikäinen tytär 1418 mennessä (ellei tämä ollut jostain aikaisemmasta liitosta).
Klaus lahjoitti testamentissaan 22.1.1435 Turun tuomiokirkolle kaupunkitalon, kaupunkikojun sekä tilan Turusta, Lemun Huukaisten tilan sekä 100 englannin kultanoobelia (vastaa 700g kultaa) kolme viikottaista sielunmessua vastaan itselleen, vaimolleen ja lapsilleen. Klausilla oli lapset (ikäjärjestys on epävarma, pojat on tässä ajan tapaan lueteltu ennen tyttöjä):
1. Henrik Klausson, ilmeisesti se Turun hiippakuntalainen Henricus Nicolai, joka tuli maisteriksi Pariisin yliopistossa 1428; Ala-Satakunnan ja "Pohjois-Suomen" tuomari 1441-47 ja ritari n. 1441 sekä valtaneuvos ainakin vuodesta 1450, Turun linnan päällikkönä isänsä jälkeen 1435-1436. Henrik osallistui kuningas Kaarlen lähettämänä rauhanneuvotteluihin Novgorodissa 1452 tai 1453. Puoliso viimeistään 1438 lähtien Lucia Olofsdotter Skelge. Pari oli lapseton ja tekivät suuria lahjoituksia erityisesti Turun tuomiokirkolle ja Naantalin luostarille, jälkimmäiselle he lahjoittivat mm. 10.5.1442 Raisiosta Ailoisten tilan, jonne luostari sitten loppullisesti rakennettiin.
2. Tomas Klausson, opiskeli Leipzigin yliopistossa, kuoli ennen 1452.
3. Arvid Klausson, oli ehkä se "Arvidus de Finlandia", joka 1444 kirjoittautui Erfurtin yliopistoon, ritari ja valtaneuvos 1448, puoliso Ingeborg Arendsdotter, joka eli vielä 1459.
4. Birgitta Klausdotter, elossa 1473, mutta oli ilmeisesti kuolleena 1481, puoliso 1418 ritari Henrik Svärd.
5. Marta Klausdotter, eli vielä 1458, ensimmäinen mies Jöns Olofsson Tavast.
6. Anna Klausdotter, puoliso Henrik Bitz, Halikon tuomari, Turun linnanpäällikkö, Etelä-Suomen laamanni, ritari 1441, valtaneuvos.
7. Karin Klausdotter, kuollut ennen 1480, puoliso ennen 1435 Jaakko Kurki (Jakob, Jeppe Kurck).
8. Tytär, pso. Henrik Olofsson, Horn-sukua.
9. Tytär, hukkui Akaanjokeen.
10. Tytär, kuollut naimattomana.
Viitemateriaalia:
Lyder de Kyren muutti myöhemmin Ruotsiin, jossa hän jatkoi sukuaan. Hänestä ei kuitenkaan löydy viitteitä Lydeke Olofssoniin tai Klaus ja Bengt Lydekessoniin. Turun linnapäällystöstä: VESA MÄKINEN, Suomen vanhat linnat, 1978, s. 68.
Itägöötainmaalla Ruotsissa vaikutti kylläkin vuosina 1456-88 eräs Lydeke Olofsson -niminen rälssimies, joka vaakunansa perusteella oli samaa sukua. Ajankohdasta johtuen hän ei kuitenkaan voinut olla Klausin ja Bengtin veli.
JOHANNES MESSENIUS, Theatrum nobilitatis regni Sueciae, 1600-luku.
Kumma kyllä ei kirjallisuudessa näy yhtään veikkausta siitä, että suku olisi ollut tanskalainen. Kaikki nimet – Olof, Lyder, Klaus eli Nikolaus, Bengt eli Bent (ks. sinetti) - voisivat olla tanskalaisia.
Perhe- ja yleistiedot mm.: ERIC ANTHONI, Lydekessönernas Djäkneätt, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 1948, s. 37 alk.; ERIC ANTHONI, Djäkn, Lydekassönernas ätt, ÄSF I:2, Stockholm 1965, s. 126-128; JULLY RAMSAY, Frälsesläkter i Finland intill Stora Ofreden, Helsingfors 1909, s. 82. Erinomainen selvitys esim. maaomistuksista löytyy kirjassa: ERIC ANTHONI, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel, Helsingfors 1970. Vaimo Kristinasta myös: VÄINÖ WALLIN, Eräs Djeknin sukua koskeva asiakirja ja "Elinan surma", Hist.Ark. XVI, s. 104 alk.
Nimi Diekn (diekn/djekn/djäkn/deken = teini) ei ole sukunimi, vaan eräänlainen lisä- tai arvonimi, joka osoitti, että henkilö toimi laki- tai hallintotehtävissä ja todennäköisesti oli käynyt koulua (oli kirjoitustaitoinen). Näitä Diekn-nimisiä henkilöitä oli keskiajalla siellä täällä Pohjoismaissa heidän olematta toisilleen sukua Diekn- nimen perusteella. Ei myöskään tiedetä, että nimi olisi sellaisenaan siirtynyt polvelta toiselle muuten kun sellaisessa tilanteessa, että esim. sekä isällä että pojalla tai veljeksillä oli Diekn-arvonimi ammattinsa perusteella.
Klaus mainittiin nähtävästi 1409 voutina Turun linnassa, jossa virassa hän toimi eri yhteyksissä ainakin elokuuhun asti 1434. Hän saavutti kuningas Eerik Pommerilaisen luottamuksen ja sai mm. 1411 valtuudet asuttaa kruunun tiloja uudisasukkailla koko Suomessa. Linnaläänin päällikkönä hän tuli tunnetuksi rauhan rakentajana suhteissaan Balttian kauppakeskuksiin, silloinkin kun Hansa oli sodassa Ruotsin kanssa. Kirjeenvaihdossaan hän käytti diplomaattista kieltä ja osoitti suurta kärsivällisyyttä niissä ristiriidoissa, jotka olivat ajalle tunnusomaisia. Seurauksena tästä Turku vaurastui keskellä yleistä rauhattomuutta. Asemansa vuoksi Klausista itsestäänkin tuli yksi maamme rikkaimmista miehistä ja hänellä oli maatiloja ympäri eteläistä Suomea – osa tiloista oli selvästi vaimon perintöä. Klausin asuintila oli Nousiaisten Nyynäinen (Nousis Nynäs).
Klaus liitetään joskus jo 1500-luvulta lähtien tunnettuun "Elinan surma" –balladiin, ollen siinä se ylimys, joka mustasukkaisuudessaan poltti Elina-vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa taloonsa ja "tiedetään" jopa, että tämän vaimon nimi olisi ollut Mynämäen Orkovakkilan Elina ("Elin, ättad i Orkowachese i Virmo"). Samaa murhapolttajan viittaa on kuitenkin soviteltu muidenkin suomalaisten mahtimiesten harteille ja nykyään lienee melko yksiselitteisesti todistettu, että kyseinen balladi oli oman aikansa urbaanitarina, josta on olemassa paikallisia versioita muissakin maissa. Lisäksi runossa vaimonmurhaaja hukuttautui, mutta Klaus eli pitkän elämän. Varmana pidetään kuitenkin sitä, että Klausin vaimon nimi oli Kristina Jönsdotter, aikaisemman Turun todennäköisen linnapäällikön ja valtaneuvoksen Jöns Anderssonin tytär, joka oli ns. Garp-sukua. Pari lienee avioitunut ennen 1400, sillä Klausilla oli naimaikäinen tytär 1418 mennessä (ellei tämä ollut jostain aikaisemmasta liitosta).
Klaus lahjoitti testamentissaan 22.1.1435 Turun tuomiokirkolle kaupunkitalon, kaupunkikojun sekä tilan Turusta, Lemun Huukaisten tilan sekä 100 englannin kultanoobelia (vastaa 700g kultaa) kolme viikottaista sielunmessua vastaan itselleen, vaimolleen ja lapsilleen. Klausilla oli lapset (ikäjärjestys on epävarma, pojat on tässä ajan tapaan lueteltu ennen tyttöjä):
1. Henrik Klausson, ilmeisesti se Turun hiippakuntalainen Henricus Nicolai, joka tuli maisteriksi Pariisin yliopistossa 1428; Ala-Satakunnan ja "Pohjois-Suomen" tuomari 1441-47 ja ritari n. 1441 sekä valtaneuvos ainakin vuodesta 1450, Turun linnan päällikkönä isänsä jälkeen 1435-1436. Henrik osallistui kuningas Kaarlen lähettämänä rauhanneuvotteluihin Novgorodissa 1452 tai 1453. Puoliso viimeistään 1438 lähtien Lucia Olofsdotter Skelge. Pari oli lapseton ja tekivät suuria lahjoituksia erityisesti Turun tuomiokirkolle ja Naantalin luostarille, jälkimmäiselle he lahjoittivat mm. 10.5.1442 Raisiosta Ailoisten tilan, jonne luostari sitten loppullisesti rakennettiin.
2. Tomas Klausson, opiskeli Leipzigin yliopistossa, kuoli ennen 1452.
3. Arvid Klausson, oli ehkä se "Arvidus de Finlandia", joka 1444 kirjoittautui Erfurtin yliopistoon, ritari ja valtaneuvos 1448, puoliso Ingeborg Arendsdotter, joka eli vielä 1459.
4. Birgitta Klausdotter, elossa 1473, mutta oli ilmeisesti kuolleena 1481, puoliso 1418 ritari Henrik Svärd.
5. Marta Klausdotter, eli vielä 1458, ensimmäinen mies Jöns Olofsson Tavast.
6. Anna Klausdotter, puoliso Henrik Bitz, Halikon tuomari, Turun linnanpäällikkö, Etelä-Suomen laamanni, ritari 1441, valtaneuvos.
7. Karin Klausdotter, kuollut ennen 1480, puoliso ennen 1435 Jaakko Kurki (Jakob, Jeppe Kurck).
8. Tytär, pso. Henrik Olofsson, Horn-sukua.
9. Tytär, hukkui Akaanjokeen.
10. Tytär, kuollut naimattomana.
Viitemateriaalia:
Lyder de Kyren muutti myöhemmin Ruotsiin, jossa hän jatkoi sukuaan. Hänestä ei kuitenkaan löydy viitteitä Lydeke Olofssoniin tai Klaus ja Bengt Lydekessoniin. Turun linnapäällystöstä: VESA MÄKINEN, Suomen vanhat linnat, 1978, s. 68.
Itägöötainmaalla Ruotsissa vaikutti kylläkin vuosina 1456-88 eräs Lydeke Olofsson -niminen rälssimies, joka vaakunansa perusteella oli samaa sukua. Ajankohdasta johtuen hän ei kuitenkaan voinut olla Klausin ja Bengtin veli.
JOHANNES MESSENIUS, Theatrum nobilitatis regni Sueciae, 1600-luku.
Kumma kyllä ei kirjallisuudessa näy yhtään veikkausta siitä, että suku olisi ollut tanskalainen. Kaikki nimet – Olof, Lyder, Klaus eli Nikolaus, Bengt eli Bent (ks. sinetti) - voisivat olla tanskalaisia.
Perhe- ja yleistiedot mm.: ERIC ANTHONI, Lydekessönernas Djäkneätt, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 1948, s. 37 alk.; ERIC ANTHONI, Djäkn, Lydekassönernas ätt, ÄSF I:2, Stockholm 1965, s. 126-128; JULLY RAMSAY, Frälsesläkter i Finland intill Stora Ofreden, Helsingfors 1909, s. 82. Erinomainen selvitys esim. maaomistuksista löytyy kirjassa: ERIC ANTHONI, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel, Helsingfors 1970. Vaimo Kristinasta myös: VÄINÖ WALLIN, Eräs Djeknin sukua koskeva asiakirja ja "Elinan surma", Hist.Ark. XVI, s. 104 alk.
Nimi Diekn (diekn/djekn/djäkn/deken = teini) ei ole sukunimi, vaan eräänlainen lisä- tai arvonimi, joka osoitti, että henkilö toimi laki- tai hallintotehtävissä ja todennäköisesti oli käynyt koulua (oli kirjoitustaitoinen). Näitä Diekn-nimisiä henkilöitä oli keskiajalla siellä täällä Pohjoismaissa heidän olematta toisilleen sukua Diekn- nimen perusteella. Ei myöskään tiedetä, että nimi olisi sellaisenaan siirtynyt polvelta toiselle muuten kun sellaisessa tilanteessa, että esim. sekä isällä että pojalla tai veljeksillä oli Diekn-arvonimi ammattinsa perusteella.
Jos Klaus oli tuomarina Hämeessä jo 1380-luvulla, on hänen täytynyt olla reippaasti yli 70-vuotias toimiessaan vielä linnanpäällikkönä Turussa 1430-luvulla. Hämeen Klaus-tuomari oli siis todennäköisesti joku muu henkilö. Sen puolesta puhuu myöskin se, että veli Bengt eli vielä 1460.
Kuningatar Kristinan ja hänen ottopoikansa kuningas Erik Pommerilaisen unionivaltakausi katsotaan alkaneeksi Kalmarissa 1397 ja Tukholman haltuunotolla 1398. Kyseessä oli personaaliunioni: Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi jo aiemmin valittu nuori Erik Pommerilainen kruunattiin Kalmarissa kolmen valtakunnan kuninkaaksi samalla kun kolmen valtakunnan valtaneuvostot sopivat noudattavansa yhteistä ulkopolitiikkaa suhteessa Itämeren muihin mahteihin. 1300-luvun lopussa Erik oli vielä lapsi, joten todellinen hallitsija oli kuolemaansa saakka vuoteen 1412 kuningatar Margareeta.
Elämä Suomessa oli rauhallista 1430-luvulle asti. Ruotsin puolella ongelmaksi nousi 1427 alkanut Erik Pommerilaisen ja vendiläisten kaupunkien (Lübeck ym.) sota ja Hansan kauppasaarto. Suomen linnojen voudit neuvottelivat Räävelin kanssa talonpojille luvan tuoda suolaa ja tavaroita omiin tarpeisiinsa, mutta Ruotsissa kauppasaarto johti vaikeuksiin.
Elina surma -tarinaa tutkittaessa huomioitivaa: esim. Tanskassa "Lawe Stigson og Fru Elinsborg" (kannattaa huomata, että nimet muistuttavat huomattavan paljon Klaus- ja Elina- nimiä), Ruotsissa Skaran suojeluspyhimyksen "Skövden Helenan legenda" ja Inkerissä "Iivana Kojosenpojan laulu.
Lydeken poikia
.
Veljekset kuuluivat siihen unioniajan alun rälssimiesten ryhmään, joka pääsi osalliseksi 1400-luvun alun hallinnollisten uudelleenjärjestelyjen tuottamista uusista viroista ja mahdollisuuksista Suomessa. Sekä Klaus että Bengt ilmestyivät kuin tyhjästä ja astuivat kummatkin saman tien "Itämaan" (Suomen) yhteiskunnan huipulle.
Veljeksistä vanhempi oli nähtävästi Klaus Lydekesson eli Klaus Diekn (Claus, Klas, Lydekason, Lydeksson, Lydiksson, Lydekenpoika, Lyytikänpoika, Djekn, Diäkn, Djäkn). Mahdollisesti hän oli ehkä jo 1383 Hämeessä, jolloin siellä toimi Klaus Diekn-niminen tuomari ja 1384 sekä 1390, jolloin eräs tuomari Klaus Diekn vahvisti rajoja Mäskelässä, Hämeenlinnassa ja Tennilässä. Eräs Klaus Diekn esiintyi 1395 Tenholassa asuvana ja kymmenen vuotta myöhemmin lautamiehenä sekä Tenholassa että Nousiaisissa. Todennäköisesti ainakin Hämeessä 1383-1390 mainittu Klaus oli jokin muu kuin Klaus Lydekesson .
Viimeistään 1407 oli Klaus Lydekesson kuitenkin Suomessa, jolloin hän oli läsnä rajasovittelussa Hämeen Koskella ja kihlakunnantuomarina "Pohjois-Suomessa" (Aurajoen länsipuoli). Siihen mennessä oli valta pohjoismaissa vaihtunut Tanskasta johdettuun unionivaltaan. Klaus oli mahdollisesti tullut unionivallan mukana (tai jo sitä ennen) Suomeen.
Kihlakunnat perustettiin Suomessa todennäköisesti Eerik Pommerilaisen vieraillessa Suomessa 1407. Pian tämän jälkeen valittiin myös ensimmäiset tuomarit. Maan tiheimmin asutut ja vauraimmat seudut olivat siihen aikaan Varsinais-Suomessa. Klausin ja Bengtin tuolloista asemaa Suomen hallinnossa kuvaa hyvin se, että Klausista tehtiin Turun pohjoispuolisen Maskun kihlakunnantuomari ja Bengtistä Turun eteläpuolisen Piikkiön kihlakunnantuomari. Joku ylemmän tason henkilö näyttää luottaneen heihin varsin paljon. Virka takasi paitsi statuksen valtakunnan hallinnossa myös perustulot: tuomari sai esimerkiksi kolmasosan sakkotuloista.
jatkuu huomenna lähdeviitteiden kera.....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blogitekstisuositus
-
Henry von Northeim – keskiajan vaikutusvaltainen saksilainen ruhtinas Henry von Northeim (s. noin 1060) oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimm... -
Joulunaika tuo mukanaan monia rakkaita tapoja ja perinteitä, mutta oletko koskaan miettinyt, mistä nämä kaikki juontavat juurensa? Joulu on ... -
Perhetausta Erland Andersson Lindelöf syntyi noin vuonna 1440. Hänen vanhempansa olivat Anders Henriksson Lindelöf (s. noin 1412 Abildgaard...