Kaupanhoitaja Turpeinen

Uusi Aura 9.2.1907 - Kansalliskirjasto

Tarvasjoen silloinen Osuuskauppa sai uuden kaupanhoitajan vuonna 1907 aina kaukaa Savonmaalta,
kun Leppävirralla 1879 syntynyt Nestor Turpeinen aloitti toimessaan. Saman tien löytyi puolisoksi Rautalammilta kotoisin ollut Olga Kristiina Koljonen.  Melko pian häiden jälkeen heille syntyi poika Toivo Nestor ja vain reilua vuotta myöhemmin toinen poika Aimo Olavi. Kovin kauaa ei Euran kappelin osuuskauppa saanut nauttia Turpeisen palveluksista, sillä jo 1910 hän suuntasi perheineen Päijät-Hämeen Asikkalaan. Tarvasjoella viihtyivät jonkin aikaa myös edellä mainittujen henkilöiden lähisukulaiset, kauppa-apulaiset Varma Helena Sakarintytär Turpeinen ja Iida Maria Koljonen. Nestor Turpeinen oli ensin Euran kylässä maakauppiaana ja paikkakunnalle hän muutti Vehmaalta. Vehmaalta oli tullut myös tuleva puoliso Olga Koljonen. Vuosisadan alussa Euralla toimi myös ruoveteläinen kauppias Kustaa Kaseva. Sukunimi Kaseva merkitsee muuten ”kelvollista, pystyvää ja/tai kätevää ihmistä”!

Osuuskaupan nimi oli tosiaan alkujaan Euran kappelin osuuskauppa, sillä Tarvasjoki -nimen pitäjä sai vasta vähän Turpeisen ajan jälkeen. Vuonna 1907 oli kaupalle hankittu jo oma kiinteistö aivan pitäjän keskustasta. Vähitellen osuuskauppa avasi sivuliikkeitä Suurilan, Mäentaan ja Jauholan kyliin vuoteen 1928 mennessä. Osuuskaupalla oli vuosien mittaan kaikenlaista toimintaa, sillä esimerkiksi joulun alla 1906 se antoi vuokralle ”hyvällä liikepaikalla” sijainnen leipuriliikkeen. Kesällä 1909 puolestaan osuuskauppa järjesti Tarvasjoella Lounais-Suomen maanviljelysseuran kaksipäiväisen kasvitarhakurssin.

Liikkeenhoitajina olivat ehtineet toimia Turpeisen lisäksi herrat Järvinen, Helo ja Haapanen. Nestor Turpeinen löysi myöhempinä vuosina tiensä Sumiaisiin, jossa hänen johtamansa liike teki konkurssin 1922. Tuosta alkoi ikävä tapahtumakierre, kun kihlakunnanoikeus määräsi konkurssipesäluettelon tekijöiksi poliisi Kustaa Kauton ja varatuomari Aatto Kaunon. Heidän tekemänsä luettelo ei jostain syystä kelvannut Turpeiselle, joten hän laati omansa. Nämä molemmat pesäluettelot esitettiin oikeudelle, mutta täysin epäselväksi jäi, kumpi niistä oli Turpeisen oikeaksi vannoma. Kauppias nosti kanteen Kauttoa ja Kaunoa kohtaan, mutta tästäpä kihlakunnanoikeus ei pitänyt lainkaan tuomiten tämän vuodeksi kuritushuoneeseen ja olemaan kolme vuotta kansalaisluottamusta vailla. Syynä oli väärän syytteen nostaminen vastaajia vastaan.

Nestor Turpeinen ei tätä suvainnut, vaan valitti asiasta hovioikeuteen. Se käsitteli tapausta alentaen linnatuomion kahdeksaan kuukauteen ja palauttamalla kansalaisluottamuksen. Seuraava valituskierros vei asian korkeimpaan oikeuteen, joka katsoi aiheelliseksi tuomita kauppias Turpeisen vain yhden kuukauden vankeuteen. Tämäkin ratkaisu tuntui konkurssiin menneestä kauppiaastamme epäoikeudenmukaiselta ja hän vetosikin oikeuskansleriin saadakseen vapauttavan tuomion. Oikeuskansleri ilmoitti, ettei asia anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Mainittakoon vielä, että Nestorin ja kauppa-apulainen Varman isä oli Vehmaan seurakunnan kanttori Sakari Turpeinen, joka oli kotoisin Vesannolta. Perhe tuli Vehmaalle 1882 ja sieltä lapset hajaantuivat eri puolille maata. Vaikka Nestor syntyi Leppävirroilla, oli Varma Vehmaan tyttöjä. Edellä mainittu Olga Koljonen oli tullut Turpeisten pariskunnan mukana Vehmaalle piiaksi. Kun isä Sakari Turpeinen täytti 75 vuotta 1926, oli hän edelleen ”uupumaton seurakunnan laulunjohtaja”.

Alastalon isäntä

Sanomia Turusta 26.10.1858

Piikkiön Aron kylän Alastalon nuorena isäntänä aloitti joskus 1850-luvun vaiheilla Kustaa Antinpoika, joka oli syntynyt vuonna 1823. Hänen vanhempansa olivat Alastalon edellinen isäntäpari, Antti Antinpoika ja Leena Antintytär. Äiti Leena kuoli 1857. Isä Antti oli tuohon aikaa jo lähes 80-vuotias, sillä hän oli syntynyt Kaarinan pitäjässä kesällä 1770. Kustaa oli sisarussarjansa vanhin. Hänellä oli veli Fredrik sekä siskot Ulla, Vilhelmiina ja Kustava Tiina.

Vaimokseen Kustaa Antintytär löysi Paimion Sievolan silloisen rusthollarin, Fredrik Fingerroosin tyttären, Maria Karoliinan. Hän oli miestään kuutisen vuotta nuorempi. Pariskunta vihittiin kesäkuun lopulla 1856 ja seuraavan vuoden syksyllä syntyi perheen esikoinen, tytär Amanda Karoliina. Toinen tytär, Edla Kustava syntyi kesällä 1860, mutta tässä välissä isän asiat olivat menneet hieman sekaisin.
Paimion käräjäkunnan syyskäräjillä lokakuussa 1858 jouduttiin käsittelemään Kustaan alkoholin ja rahan käyttöä. Suomen Julkisia Sanomia lehdessä raportoitiin asiasta. Sen mukaan ”tuhlaawainen ja wiinaan menewä rusthollari Kustaa Antinpoika Alastalo” julistettiin ”toisen waltaan pantawaksi”.

Käytännössä hän joutui holhouksen alaiseksi. Holhoojiksi oikeus määräsi vaimo Maria Karoliinan sekä rusthollari Antti Antinpojan Askalan kylästä. Viimeksi mainitun herran holhoojaksi asettaminen lienee johtunut siitä, että hänen vaimonsa Johanna Vilhemiina Fingerroos eli Maria Karoliinan sisko.
Holhoukseen asettaminen tapahtui jo vuonna 1774 annetun kuninkaallisen asetuksen perusteella. Sen teki käräjäoikeus kuunneltuaan todistajia. Holhoojia ei aina löydetty vapaaehtoisesti ja näin ollen heidät jouduttiin joskus määräämään oikeuden toimesta. Asiakirjoja näistä tapahtumista löytyy tätä nykyä Kansallisarkiston Digitaaliarkistosta, joka kaikkien vapaassa käytössä. Oikeustapaukset jaettiin kahteen pääryhmään, varsinaisiin ja ilmoituisasioihin. Esimerkiksi holhoukset ja kiinteistöihin liittyvät tapaukset käsiteltiin ilmoitusasioina. Pahoinpitelyt, varkaudet ja muut rötökset olivat sitten kirjaimellisesti varsinaisia asioita.

Holhous ei jatkunut automaattisesti henkilön loppuelämän ajan. Sen tarvetta arvioitiin ja oikeus saattoi purkaa holhoustoimen. Kustaa Antinpoikakin taisi saada elämänsä kokoon, sillä hänet mainitaan 1860-luvulla Alastalon rusthollarina. Perheeseen syntyivät lisäksi tyttäret Emilia ja Iida vuosina 1862 ja 1863. Kustaa kuoli kesän 1875 lopulla. Edla Kustavan miehestä, Juha Kustaa Heikinpojasta tuli aikanaan Alastalon uusi isäntä

Päisterpään säterikartanolta

Vesilahden kirkkoherran, David Wegeliuksen ja hänen vaimonsa Margareta Hornborgin pojista yksi oli nimeltään Joakim Gabriel Wegelius. Wegeliusten sukua voi seurata ajassa taaksepäin Seinäjoen Uppalan talolliseen, Tuomas Jaakonpoikaan 1600-luvun alkupuoliskolle saakka. Suvussa on ollut valtava määrä pappeja ja virkamiehiä. Joakim Gabriel Wegelius ei ilmeisesti tuntenut vetoa näihin ammatteihin, sillä hän otti keväällä 1775 matkapassin Johan Ludvig Eskolinin ohjaaman Turku-nimisen laivan mukaan. Kohteena tällä aluksella oli tuolloin Välimeri. Joakim Gabriel Wegelius palasi tältä matkalta syksyllä 1776 varmasti monta kokemusta rikkaampana. Merielämä vetosi häneen niin paljon, että lopulta Wegeliuksesta tuli kauppalaivuri.

Vaimonsa Johanna Richterin kanssa he muuttivat Karunan Päisterpään säterikartanoon, jonka kauppalaivurimme oli ostanut hieman aiemmin. Säterikartanon omistaminen myös porvareille ja pappismiehille oli tullut mahdolliseksi vuodesta 1723 lähtien. Tätä ennen vain aatelisilla oli oikeus omistaa näitä kartanoita, joiden tuli olla esikuvana alueensa maatiloille.

Ennen Karunaan tuloaan Wegelius oli asunut Turussa ja sieltä löytyi myös em. puoliso. Johannan isä oli parkitsijamestari Hans Gottfrid Richter ja äiti Brigitta Sophia Lydeman.  Joakim Gabrielin ja Johannan kahdeksasta lapsesta ainoastaan kuopus Agata Christina syntyi Päisterpäässä muiden nähdessä päivänvalon ensimmäisen kerran Turussa. Pojista kolme lähti isänsä tavoin hakemaan oppia Turun akatemiasta.

Karl Gabriel pääsi ylioppilaaksi 1814 ja työskenteli myöhemmin leimapaperikonttorin kassanhoitajana. Hän oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa Anna Lovisa Leistenin kanssa syntyneistä lapsista peräti viisi opiskeli Helsingin yliopistossa Turun akatemian tultua siirretyksi uuteen pääkaupunkiin. Näistä lapsista korkeimmalla yhteiskunnalliselle tasolle nousi Karl Theodor Alexander Wegelius, joka oli aikaan senaattorina ja valtiopäivämiehenä.

Karl Gabrielin nuorempi veli Adolf Vilhelm ansaitsi elantonsa mm. yliopistonkamreerina. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli musiikinopettajatar Charlotta Mozelli. Pariskunnan pojista kolme oli akateemisesti koulutettuja. Äitinsä oppeja seurasi heistä ainakin Martin Wegelius, josta tuli musiikkiopiston johtaja Helsingissä.

Päisterpäässä asuneista veljeksistä kolmas ylioppilas oli Turun kappalaisena toiminut David Johan Wegelius. Hän työskenteli hetken aikaan tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana ja oli naimisissa Ulrika Öhrnbergin kanssa. Tällä pariskunnalla ei ollut lapsia.

Johanna Richter kuoli Päisterpäässä keväällä 1820. Joakim Gabriel eli lapsineen leskenä Karunassa vielä vuoteen 1836 muuttaen tuolloin Helsinkiin. Siellä hän kuoli jo seuraavana vuonna.

Rekirikko

Turun kaupungissa syntyi 1795 ajuri Henrik Himmelroosille ja Tiina Antintyttärelle poika Esaias, josta aikuisiällä kuoriutui taitava ammattimies, seppä. Hän asui lemulaisen vaimonsa Sofian kanssa mm. Huukaisten kylässä. Myös Esaiaksen poika Juho Joel työskenteli seppänä. Tämän Juho Joelin tytär oli Amanda Miina, jonka nimi kylläkin Askaisten kastettujen luettelossa on Amanda Wilhelmina. Tyttönen syntyi vanhempiensa asuessa Louhisaaren kartanossa vuonna 1845.
Noin yksitoista vuotta aiemmin oli Prunkkalan kappelissa eli Aurassa syntynyt avioton poikalapsi, jolle äiti antoi nimen Antti. Tämä äiti, Maria Antintytär, oli poikansa syntymän tienoilla piikana Pitkäniityn kylän Kyläkrookan talossa.  Muutamia vuosia myöhemmin äidin vei vihille paimiolainen Kustaa Juhonpoika, joka sai palkkansa toimimalla peltovahtina Uotilan rusthollin mailla. Sieltä hän vei perheensä 1841 Liedon Kurkelan kylään, josta viisihenkiseksi kasvanut perhe sai kotinsa Ruuhenojan torpasta.

Aikuisiällä molemmat edellä mainitut nuoret, Antti ja Amanda Miina lähtivät palvelukseen muille. Vuonna 1875 Antin löytää renkinä Kurkelan Knaapilta, kun taas Amanda Miinan piikana Rähälän Mäyrän talosta. Maaliskuussa 1875 nämä kaksi saivat toisensa Liedossa. Nuori pari asui ensin Liedossa, jossa syntyivät lapset Olga Maria ja Antti Hemmi. Vuodesta 1882 lähtien asuinpaikaksi tuli Prunkkalassa Karviaisten Uotilan Vanhatalon mökki. Siellä perhe kasvoi vielä kolmella lapsella; Frans Johannes, Kalle Leonard ja Juho Leander.

Vaikka Antti tunnettiin ensin Aataminpoikana, joka oli yleinen nimitys aviottomalle pojalle, alkoi hän myöhemmin käyttämään sukunimeä Rekirikko, josta tuli myös perheen asuman torpan nimi. Torppari Antti Rekirikko kuoli vuonna 1895, mutta leskivaimo Amanda Miina Himmelroos jäi edelleen asumaan samaan paikkaan nuorimpien lastensa kanssa. Olihan heistä kuopus vasta noin seitsemän vuoden ikäinen.

Uuden vuosisadan puolella, tarkemmin 1905 lähti tytär Olga Maria miehelään aina Helsinkiin saakka. Velipoika Kalle Leander otti käyttöön sukunimen Honkasalo ja pisti siskoaan paremmaksi lähtien peräti Amerikkaan. Samoihin aikoihin rippikirjaan merkittiin Antti Hemmin olevan asepalvelukseen kelpaamattoman. Tosin ei häntä tuolloiseen asevelvollisuusarmeijaan olisi otettukaan, sillä Antti Hemminki oli perheen ainoa työkykyinen mies.

Rekirikon talo on edelleen olemassa nykyisen Auran kunnan alueella. Vanhoista sanomalehdistä löytyy muutamia mainintoja edellä kuvatusta perheestä. Vuonna 1920 herra H. Rekirikko ilmoitteli lappalaiskoiransa ”Pekan” kadonneen. Tuntomerkeiksi hän antaa ”toisen korvan olevan pystyn ja toisen vähän alhaalla”. Palkkiokin oli luvassa lemmikin löytäjälle. Muutamia vuosia myöhemmin Rekirikon Juholta vietiin 800 markan arvoinen, jonkin verran rikkinäinen polkupyörä. Tämän anastanut henkilö saatiin myöhemmin kiinni. Lehdistä selviää myös se, että Hemmi Rekirikko valittiin Karviaisten koulun johtokuntaan syksyllä 1928.

Mainittakoon lopuksi, että Rekirikko nimisiä paikkoja on aikojen saatossa ollut myös esimerkiksi Loimaan Virtsanojalla ja Forssassa. Torppien ja torppareiden kohdalla voi aina myös pohtia sitä, antoiko mies nimensä torpalle vai torppa miehelle. Tässä tapauksessa niitty antoi nimen torpalle ja se edelleen miehelle. Auran Karviaisten kylän isojakokartassa 1779-1784 mainitaan eräs niitty nimellä Räkiricko!

Eräs Elg

Kiskossa 1855 syntyneen Aleksandra Elgin esipolvia hieman.

Yllätyslöytö vanhasta mökistä

Tarvasjoen kotiseutuyhdistyksen omistamalla Kertun Tuvalla on käynyt vilske jo kolmisen vuotta, kun mökkiä on remontoitu kuntoon meidän kaikkien tarvasjokelaisten iloksi. Kunnostustyö on vaatinut runsaasti hankintoja ja olisimmekin iloisia, jos mahdollisimman moni liittyisi yhdistykseemme jäseneksi osoitteessa www.tarvasjoki.fi - teemme pyyteettä työtä kotipitäjämme eteen.

Muutama viikko sitten Kertun Tuvan talkoolaiset yllättyivät kunnolla, kun mökin toisen päätyhuoneen kattorakenteita purettiin.Sisäkattoon olikin liimattu kymmenittäin erittäin vanhoja asiakirjoja, ilmeisesti estämään välikaton eristyksessä käytettyjen purujen valuminen alakertaan. Nämä asiakirjat on pääosin laadittu ruotsiksi ja osa on niin huonossa kunnossa, ettei niiden lukeminen enää onnistune. Onneksi löytyy myös suuri määrä papereita, joista saa selvääkin.

Näiden joukossa näyttäisi olevan nopeasti katsottuna ainakin perukirjoja, kauppasopimuksia sekä erilaisia virallisia ilmoituksia. Muutamia henkilöiden nimiäkin löytyy, joista yhtenä voidaan mainita "rusthhållarehustrun Anna Andersdotter Duomarlta". Tuollainen henkilö löytyykin Tuomarilan rusthollin emäntänä 1800-luvun alkupuolelta. Anna oli syntynyt Paimion Episten kylässä 5.12.1772 rakuuna Anders Falckin ja Maria Juhontyttären perheeseen. Hänen puolisonsa Juho Ristonpoika oli ollut Tuomarilan puolikkaan tilan rusthollin isäntänä, mutta kuollut joulupäivänä 1844. Anna menehtyi neljä vuotta myöhemmin, toukokuun 17. päivänä 1848.

Kotiseutuyhdistys kuvaa katon kauttaaltaan ennen kuin se peitetään pinkopahvilla. Tarkoituksena on jättää osa dokumenteista näkymään lasin alle kehyksissä. Dokumenttien sisällön perkaamisessa saattaakin sitten kulua tovi!

Rengin sukulaiset

Kosken kappeliseurakunnan Tauselan kylässä asuneella pitäjänräätäli Kustaa Löthmanilla ja hänen vaimollaan Leena Matintyttärellä oli kaksi lasta. Esikoispoika Kustaa Robert syntyi Tauselassa toukokuussa 1840 ja tytär Amanda Josefina kesäkuussa kahta vuotta myöhemmin. Tyttösen kohtaloksi koitui joku tuntematon sairaus jo saman vuoden elokuussa.

Murhetta seurasi lisää 1845, kun kaatumatautia eli epilepsiaa sairastanut äiti Leena kuoli jättäen Kustaa Löthmanin leskeksi. Leena ja Kustaa oli vihitty Marttilassa 1838. Tuolloin pitäjänräätäli asui Kosken Jättälän kylän Anttilan torpassa. Sieltä hän myös oli ollut kotoisin, sillä isä Antti Juhonpoika oli ollut Jättälän Kraatarin torpparina poikansa syntymän aikaan 1800. Kraatarin torpassa asui 1830-luvulla Kustaa iäkäs äiti Maria Matintytär ja torpparina oli Kustaan veli Matti.

Kustaa Robert Löthman oli vain kahdeksan vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kuoli kovaan kuumeeseen joulun alla 1848. Poikanen työllisti itsensä nopeasti renkinä mm. Liipolan Ylitalossa. Sieltä hän 18 vuoden iässä muutti Turun kaupunkiin. Siellä hän oli myös renkinä ensimmäisen kaupunginosan korttelin numero 16 talossa numero kaksi.

Kovin kauaa hän ei kaupungissa viihtynyt, sillä seuraavaksi palveluspaikaksi vuonna 1860 tuli läheisen Maskun pitäjän Humikkalan kylän Krouvilan talo. Sieltä hän muutti naapuriin, Humikkalan Seppälään, jossa isäntänä oli Kustaa Jaakobinpoika Seppälä. Ikävä kyllä työsuhteesta ei tullut kovin pitkää, sillä Kustaa Robert Lötman, kuten nimi sanomalehdessä tuolloin kirjoitettiin, kuoli vain 28 vuoden iässä kesällä 1867. Isäntä Kustaa Seppälä joutui hankalaan välikäteen, sillä rengin vähäisen omaisuuden jakamiseen olisi tarvittu omaisia. Näistä ei kuitenkaan Maskun Humikkalassa ollut mitään tietoa, joten Seppälä panetti Sanomia Turusta -lehteen kolme kertaa ilmoituksen perillisten etsimistä varten.

Kansalliskirjasto - Sanomalehtiarkisto

Omaa perhettä Kustaa Robert Löthmanilla ei ollut enää aikoihin ollut, sillä ainoa sisko kuoli pienenä ja sairaudet veivät sekä isän että äidin pojan ollessa kovin nuori. Serkkuja hänellä tosin oli elossa, sillä isän veli oli aikoinaan jäänyt torppariksi Jättälän kylään.  Heitä olivat isän puolelta Joosepppi, Juho ja Kustaa Matinpojat, joiden isä oli em. torppari Matti Antinpoika. Joosepppi lähti nuorukaisena Karinaisiin ja Juho Marttilaan. Kustaa Matinpoika otti käyttöön sukunimen Linden työskennellen setänsä tavoin pitäjänräätälinä. Hänen asuinpaikkansa oli Kupin Mäkelän torppa Partelan kylässä. Vaimokseen pitäjänräätäli löysi Isosorvaston Sillanpään torpparin tyttären, Anna Lovisan. Pariskunnalla oli ainakin viisi lasta, joista yksi kuoli pienenä. Näin Humikkalassa kuolleelle rengille saattoi löytyä perinnönjakajia, mikäli heistä joku sattui lukemaan Sanomia Turusta -lehteä. Siitä, olivatko vainajan omaiset lukutaitoisia ei itselläni ole tietoa. Ehkäpä Kosken kappelin tuolloinen kappalainen, Viktor Magnus Hellsten tiedotti asiasta seurakuntalaisilleen ja rengin kokoama omaisuus saatiin jakoon.

Humikkalan Seppälä ja viereinen Krouvila yhdistettiin 1900-luvun alussa yhdeksi tilaksi. Vuoden 1932 Suomen maatilat -kirjan mukaan tämän kokonaisuuden pinta-ala oli noin 159 hehtaaria. Krouvila jäi aikakirjoihin paikallisesti mm. siitä, että Maskun Maamiesseura perustettiin siellä 1878.

Furiirin eli majoittajan puustelli

Karkun pitäjässä 1791 vihityt kersantti Adolf Fredri Schmidt ja ”mademoiselle” Juljana Sofia von Hausen muuttivat pian naimisiinmenonsa jälkeen Marttilan Karvelan puustelliin eli furiirin virkataloon. Tästä pariskunnasta olen kirjoitellut jo vuosia sitten. Todettakoon vain, että Adolf Fredrik Schmidt menehtyi Suomen Sodassa. Leskivaimo lapsineen muutti Turkuun 1813 ja hetkeksi Karvelan vieläkin jotenkuten pystyssä seisovaan puustelliin muutti tarkastaja Petter Johan Loss Somerolta, mutta hän riensi jo vuoden päästä Ulvilaan.

Tämän jälkeen talossa asui hetken aikaa Marttilan pitäjänapulaisena toiminut Johan Fredrik Engström yhdessä vaimonsa Anna Heurlinin kanssa. Engström kuoli kesällä 1821. Hänen leskelleen kävi onnettomasti, sillä Turun ruotsalaisen seurakunnan haudattujen luettelon mukaan Anna kuoli alkuvuodesta 1847 läänin  hullujenhuoneella.

Engströmin kuoltua Karvelan otti vuokralle maanmittari Gabriel Lindroos. Vaikka talo säilyi sotilaspuustellina, ei siellä enää koskaan nähty upseereita asukkaina. Lindroos oli kotoisin Uskelasta, kun taas puoliso Eeva Kustaantytär oli Halikosta. Karvelassa pariskunnalle syntyi neljä lasta vuoteen 1832 mennessä. Ikävä kyllä kolme lapsista kuoli tuhkarokkoon syyskuussa 1835. Myös kuopus menehtyi lapsena seuraavan vuosikymmenen alussa. Samoihin aikoihin rippikirjoissa mainitaan puustellin nimenä Vähätalo. Arrendaattori eli vuokraaja Lindroos asui Härkätien varrella sijaitsevassa puustellissa kuolemaansa saakka. Lopulta rippikirjaan ilmestyy merkintä siitä, että Gabriel Lindroos oli taistellut Suomen Sodan aikaan Hörneforsin taistelussa lähellä Uumajaa. Maininta tehtiin sen takia, että Lindroos sai urhoollisuudestaan tuossa taistelussa muistomitalin.

Gabriel kuoli Karvelassa 1869 ja leskivaimo Eeva 1874. Uudeksi vuokraajaksi tuli pariskunnan poika Henrik Reinhold Lindroos. Isänsä tavoin hän haki vaimon Halikosta, erään VIlhelmina Joosefintyttären. Pariskunnalla ei ollut omia lapsia, mutta sen sijaan he ottivat kasvatikseen 1885 Halikossa syntyneen Kaarle Anselmi Kustaanpojan. Tosin Kalle oli tuossa vaiheessa iältään jo 20-vuotias ja muutamia vuosia myöhemmin hänestä tulikin Vähätalon uusi vuokraaja. Henrik Reinhold ja Vilhelmina ottivatkin toisenkin kasvatin, tällä kertaa marttilalaisen Aukusti Miinanpojan.
Kaarle Anselmi otti käyttöön sukunimen Rannikko ja hänen johdollaan Karvelan Vähätalo siirtyi 1900-luvulle. Näin koko 1800-luvulla ei Vähätalon puustellilla ollut kuin muutama vuokraaja.

Koska kyseessä oli viime kädessä virkatalo, kaikki vuokraajan vaihdokset piti hoitaa asianmukaista kautta. Esimerkiksi 1865 ja 1867 näistä ilmoitettiin Finlands Allmänna Tidning ja Åbo Underrättelser -sanomalehdissä. Vuokramäärä oli 10 tynnyriä viljaa, kun taloa tarjottiin arennille talvella 1867.
Suurin tragedia edellä mainitun kolmen lapsen kuoleman lisäksi oli vuonna kesäkuun lopulla 1837 roihunut tulipalo. Se tuhosi erityisesti Vähätalon tiluksia vieden metsää, kasvavaa viljaa sekä rakennuksia.

Oheinen komea kuva on puolestaan Kansallisarkiston Maanmittaushallituksen uudistusarkistosta. Kyseessä on Karvelan isojakoa koskeva asiakirja, josta näkyvät selkeästi eri pelto-, niitty- ja tonttilohkot.