Alma Pihl

Kirjoittelin muutama päivä sitten Järnström -suvusta. Siinä yhteydessä törmäsin Pohjan pitäjän Bölen kylään, kun Anders Järnström nai sieltä erään Hedvig Matsdotterin. Sama kylä ja Hedvigin isä Mats Matsson sukeltavat esiin myös Etelän Uutiset -sanomalehden tämän viikkoisen artikkelin taustalta. Pohjan pitäjässä nimittän julkistettiin Pohjan Faberge -projektin toimesta muistolaatat pitäjässä syntyneiden Faberge-kultaseppien, Knut Oskar Pihlin, hänen tyttärensä Alma Pihlin sekä Erik Kollinin kunniaksi. Näistä muistolaatoista kaksi ensin mainittua ovat Pohjan kirkon kellotapulin luona ja Kollinin Brödtorpin kartanolla.

Knut Oskar Pihl syntyi vuonna 1860 Pohjan pitäjän Bollstadin kylässä pitäjänräätäli Johan Gustaf P:n ja vaimonsa Eva Lovisa Al(l)eniuksen perheeseen. Myös Knutin isoisä Johan Jakob Pihl ja setä Carl Pihl olivat räätäleitä, joten kädentaitoisia suvusta löytyi runsaasti.
Johan Jakob oli syntynyt kesäkuussa 1794 Pohjan pitäjässä Fiskarsin ruukin räätälin, Bengt Jakob P:n ja vaimonsa Justina Kempen perheeseen. Pihlit olivat näin todellinen räätälien suku. Bengt menehtyi hukkumalla lokakuussa 1828. Saman vuoden kesällä oli miestään 10 vuotta vanhempi vaimo Justina kuollut "vanhuuteen". Haudattujen luettelossa Bengt Jakob P. mainitaan myös ruukin palovahtina. Oikean reunan kuvassa on Fiskarsin ruukin työntekijöitä Uudenmaan ja Hämeen läänin vuoden 1820 henkikirjasta. Mukana on myös Bengt Pihl. Yläpuolen pieni kuva on vuoden 1870 henkikirjasta, missä valtiovalta kirjasti ylös pitäjänräätäli Johan Gustaf Pihlin ja Eva Lovisa Alleniuksen tiedot.

Knutin isoäiti isän puolelta oli Gustava Forsman, joka oli ollut erään Pehrsbölen torpparin piikana vihille mennessään vuonna 1817. Jo tuolloin isoisä Johan Jakob oli kohonnut pitäjänräätäliksi. Johan Jakob menehtyi vilustumiseen kevättalvella 1836 vain 41 vuoden iässä. Vuonna 1822 syntynyt Johan Gustaf jäi sisaruksineen äidin kasvatettaviksi.

Toukokuussa 1847 Johan Gustaf Pihl vei sitten vihille Vesterbyn kylästä kotoisin olleen rusthollarin tyttären, Eva Lovisa Alleniuksen. Hän oli miestään viisi vuotta nuorempi ja vanhempiensa viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isä Gabriel Alleniuksen (s. noin 1795) omakin isä oli nimeltään Gabriel. Tämä vanhempi Allenius kuoli 65 vuoden iässä lokakuussa 1812. Hän oli ollut naimisissa Maria Lisa Vesterlingin kanssa, joka taasen menehtyi 75 vuotiaana huhtikuussa 1831.

Nuorempi Gabriel Allenius vihittiin 29.9.1825 Bölen kylästä kotoisin olleen Eva Maria Holmbergin kanssa. Eva Marian vanhemmat olivat molemmat kotoisin Bölestä - isä Anders Matssonin oli syntynyt Järnvikin kylässä ja äiti Hedvig Michelsdotter oli naapuritalon tytär Bölestä. Anders Matsson otti käyttöön sukunimen Holmberg. Tämän nimen syntyperää on hankala selvittää, koska se on niin yleisluontoinen.

Anders mainitaan Bölessä lampuotina eli hän hoiti toisen omistamaa tilaa. Lampuodin ja torpparin arki ei sanottavasti eronnut toisistaan, mutta poikkeuksiakin toki oli. Itse Bölen kylä sijaitsee Degersjön eteläpuolella, hieman Järnvikin kylästä kaakkoon. Lampuoti Holmberg kuoli 64 vuotiaana "vanhuuteen" joulun alla 1840. Vaimo Hedvig oli kuollut jo edellisen vuoden kesällä kuumetautiin.

Eva Maria Holmbergin sisaruksista veli Anders Johan oli naimisissa Eva Stina Forsmanin ja toinen veli Abraham Charlotta Berglöfin kanssa. Siskoja Eva Marialla oli ainakin neljä. Hedda Caisan vei vihille Fiskarsin ruukin lasimestari Alexander Fäldt, Lovisa Gustavan Klinkbackan lampuodin poika Gustaf Adolf Forsman, Christinan Järnvikin kylästä kotoisin ollut Johan Vilhelm Lönnqvist ja vihdoin Ulrika Holmbergin Fiskarsin ruukin mekaniikkaverstaan työkäinen Johan Henrik Gustafsson. Näiden sisarusten jälkeläisiä asuu seudulla vielä paljon.

Knut Oskar Pihl ja hänen vaimonsa Fanny Holmström saivat vuonna 1888 tyttären, jolle annettiin nimeksi Alma Theresia. Alma jäi neljän sisarensa kanssa äidin hoiviin isän kuoltua vain 37 vuotiaana 1897. Fanny päätti tuolloin lähteä veljensä luo Pietariin, missä Albert Holmström piti taideseppäverstasta. Verstaan asiakkaiden joukossa oli myös eräs myöhemmin mammuttimaiseen maineeseen noussut Fabergen kultasepänliike.

Alma Pihl työskenteli vuodesta 1908 lähtien harjoittelijana Holmströmin pajassa. Hänen tehtäviinsä kuului mm. arkistopiirrosten teko. Samalla hän luonnosteli myös omia ideoitaan paperille ja näiden perusteella eno Albert tarjosi töitä omille asiakkailleen. Pohjolan luonnosta innoituksen saaneen nuoren naisen ensimmäin tilaustyö oli talviaiheinen korusarja eräälle Fabergen vakioasiakkaalle, Emmanuel Nobelille.

Muotoilumaailman ja jalokivitaiteen mestariksi Alma Pihlin nosti hänen vuonna 1913 keisari Nikolai II:lle suunnittelema pääsiäismuna. Nikolai antoi sen lahjaksi äidilleen, Maria Feodorovnalle. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tämä keisarillinen pääsiäismuna on yksi jalokivitaiteen kauneimmista esineistä. Pitkälle 1900-luvulle ei suomalaisen, tosin Moskovassa syntyneen Alman osuudesta tähän taidehistorialliseen merkkitapaukseen tiedetty juuri mitään. Vasta 1980 Ulla Tillander-Godenhielm ja Alma Pihlin ottotytär Lydia todistivat vastaansanomattomasti Alman olleen vastuussa sekä tästä Talvimuna -nimen saaneesta taideteoksesta kuin yhtä upeasta Mosaiikkimunasta. Viimeksi mainitun Alma suunnitteli keisariperheen pyynnöstä vuoden 1914 pääsiäiseksi. Kun Talvimuna huutokaupattiin vuonna 2002, tuli sen hinnaksi 8,7 miljoonaa dollaria. Se päätyi yksityisomistukseen, mutta Mosaiikkimunan omistaa Englannin kuningatar Elisabeth II.

Vaatimaton Alma Pihl ei koskaan itse puhunut työstään ja taiteestaan julkisesti. Hän oli naimisissa Kymi-yhtiön palveluksessa olleen Nikolai Kleen kanssa muuttaen vuonna 1921 Kuusankoskelle. Siellä Alma Pihl-Klee teki pitkän päivätyön ruotsinkielisen koulun piirustuksenopettajana vuosina 1927-1951.

Alma Pihl-Klee kuoli vuonna 1976.

Jääkärieverstiluutnantti Ruda

Karl Evert Ruda (28. tammikuuta 1892 Lohja – 11. marraskuuta 1949) oli suomalainen jääkärieverstiluutnantti. Hänen vanhempansa olivat Frans Viktor Ruda ja Augusta Adolfina Warelius. Hänet vihittiin ensimmäisen kerran avioliittoon vuonna 1923 Hjördis Coustanec Erikssonin kanssa (kuoli vuonna 1926). Toisen kerran hän avioitui vuonna 1932 Aini Raatikaisen kanssa.

Isä Frans Viktor oli ollut Mustion ruukilla puuseppänä naidessaan räätälintytär Augusta Wareliuksen vuonna 1887. Tuoreen perheen ensimmäinen lapsi syntyi vuotta myöhemmin Mustiolla, mutta neljä vuotta myöhemmin perhe oli jo siirtynyt Lohjalle. Siellä isä Frans mainitaan mm. rakennusmestarina. Augusta kuuluu suureen Wareliusten sukuun, joka oli lähtöisin Lohjan Varolan yksinäistalosta.

Karl Evert kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti kuudennen luokan Helsingin uudessa ruotsalaisessa oppikoulussa vuonna 1921. Taktiikan soveltamiskurssi oli vuorossa Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1927 ja edelleen hän suoritti komentajakurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1944.
Oltuaan varastonhoitajana Helsingissä liittyi Ruda vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 11. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän kuului myös pataljoonan soittokuntaan.

Karl Evert Ruda astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä ja saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan ensin esikuntavääpeliksi ja myöhemmin lähettiupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan esikuntaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärän kylässä ja Viipurissa.

Sisällissodan jälkeen Karl Evert toimi adjutanttina armeijan uudelleen järjestelyn jälkeen Suomen valkoisen kaartin 1. pataljoonassa, josta hänet siirrettiin 15. heinäkuuta 1919 alkaen 7. komppanian päälliköksi. Hänet siirrettiin 23. tammikuuta 1926 Kaartin Jääkäripataljoonan 1. komppanian päälliköksi. Armeijasta hän erosi 5. joulukuuta 1928 ja siirtyi liikemieheksi Helsinkiin ja vuodesta 1936 Konehuolto oy:n toimitusjohtajaksi.

Ruda toimi ylimääräisten harjoitusten aikana Täydennys Jalkaväkirykmentti 2:n pataljoonan komentajana , josta hänet siirrettiin Täydennys Jalkaväkirykmentti 1:een ja edelleen Jalkaväkirykmentti 63:een. Talvisodassa hän osallistui taisteluihin Haparaisissa, Volossulassa, Taipaleessa, Terentilässä ja Vuosalmella. Välirauhan aikana hän toimi samassa tehtävässä ja myöhemmin Pohjois-Satakunnan suojeluskuntapiirin Virtain aluepäällikkönä.

Jatkosodan syttyessä hänet komennettiin pataljoonan komentajaksi Jalkaväkirykmentti 60:een ja edelleen jalkaväkirykmentti 50:een. Kunnes hänet komennettiin toimistoupseeriksi 17. Divisioonan esikuntaan ja vuonna 1941 pataljoonan komentajaksi 61:een jalkaväkirykmenttiin. Sodan loppupuolella hänet siirrettiin Erillinen Pataljoona 27:n komentajaksi, josta hänet siirrettiin vielä samana vuonna 17. Divisioonan suunnittelu-upseeriksi ja edelleen Henkilötäydennyskomppania 4:n komentajaksi. 2. Divisioonan opaselimen päälliköksi hänet siirrettiin vielä vuonna 1944. Hän osallistui Taisteluihin jatkosodassa Terussa ja Äänislinnassa sekä asemasotaan Shemenskissä sekä Karjalan kannaksella Juustilassa ja Lavolassa. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1944 keskittyen jälleen Konehuollon toimitusjohtajan tehtäviin. Karl Evert Ruda on haudattu Helsinkiin.

Oheinen kuva on teoksesta J. Suomalainen, J. Sundvall, E. Olsoni, A. Jaatinen (toim.) Suomen Jääkärit, Oy Sotakuvia Kuopio 1933
Teksti perustuu Wikipedia-artikkeliin - tästä artikkelista suunnaton kiitos ao. nimimerkille. Esipolvitaulusto on tekijän omien selvitysten tulosta.

Muinaiselta haudalta

Museovirasto tietää kertoa tästä Liedon ja Kaarinan rajalla,Turku-Hämeenlinna maantien varrella olevasta kohteesta mm. seuraavaa;

Kotokallio on suhteellisen jyrkkäseinäinen, ympäristöstään hyvin erottuva kalliomäki, joka sijaitsee Aurajoesta n. 250 m itään Turku-Hämeenlinna maantien itäpuolella, noin 50 m tiestä. Kalliolta on upea näköala Auranjokilaaksoon ja horisontissa siintää mm. Turun Tuomiokirkon torni.

Kallioisen mäen länsirinteessä sijaitseva kooltaan n. 15 x 12 m:n suuruinen röykkiö, joka on tutkittu vuosina 1965-66. Kaivaushavaintojen perusteella röykkiössä on ollut sekä reunakehä että sisäkehä. Siitä on löydetty 3-5 polttohautauksen jäännökset. Vainajista ainakin kaksi on ollut 20-30 -vuotiaita naisia. Röykkiöstä on löydetty pronssikauden II periodille ajoittuva pronssitikari ja neula. Paikka onkin vanhin tunnettu ajanjakson esineellinen hauta koko Suomessa. Hautauksen aikoihin Kotokallio sijaitsi kapean salmen itärannalla, mutta nykyisin meri on lähes 10 kilometrin päässä.

Rauniolta on aikoinaan viety päällimmäiset kivikerrokset rakennustarpeiksi lähiseudun talojen perustuksiin. Kaikki em. löydöt on tehty jäljelle jääneistä kerroksista. Varsinaiseksi retkikohteeksi tämä pronssikautinen hauta on kehno.

Kalliota ympäröi kolmelta suunnalta asutus ja neljäs kallion sivu on Turku-Hämeenlinna maantien kohdalla. Ainoa kulkureitti onkin maantien vierellä kulkevan pyörätien reunalta lähtevä jyrkähkö polku.

Kuvat on otettu illansuussa 24.9.2008, ylempi idän ja alempi lännen suuntaisesti.

Hiljainen sankari

Eräästä pääkaupunkiimme Helsinkiin 1840-luvun lopulla tulleesta nuoresta miehestä tuli karvarimestari Gardbergin kisälli. Tässä työssä hän oli kaiken kaikkiaan 19,5 vuoden ajan, kunnes mestari joutui takaustensa kautta vararikkoon. Mies, etunimeltään Henrik, käytti tuolloin sukunimeä Rautell muuttaen nyt Gardbergin luota karvarimestari Lindgrenin palvelukseen. Hänen luonaan Henrik viihtyi sitten kuolemaansa saaakka eli 26 vuoden ajan.

Henrik Rautell kuoli 24.9.1889 ja useissa sanomalehdissä huomioitiin hänen poismenonsa. Syynä ei ollut niinkään hänen ammattitaitonsa ja uutteruutensa, jotka nekin toki noteerattiin. Erityisesti vainajaa muistettiin hänen hyväntekeväisyytensä takia. Sekä karvarimestari Lindgrenin että työtovereiden kerrottiin suuresti kunnioittaneen sitä työtä, mitä Henrik Rautell oli tehnyt köyhien hyväksi. Vuosina 1867-1868, kun "kova köyhyys oli maassamme, auttoi Rautell tarwitsewia, jakaen heille koko säästönsä ja kaikea ansionsa, jotka eiwät suinkaan olleet niinkään wähäisiä".

Tästä omalla työllään ja säästäväisyydellään omaisuutensa luoneesta karvarinkisällistä kasvaa silmiemme edessä yksi suomalaisen tosielämän hiljaisista sankareista.

Hyväntekijä Henrik Rautellilla ja mielenkiinnolla tutkimallani Lohjan Roution Rautell -suvulla ei ole yhtymäkohtia. Sukututkijan on hyvä muistaa, että sama sukunimi ei takaa sukulaisuutta. Nimiä otettiin 1800-luvun kuluessa käyttöön mitä moninaisimmin perustein ja varsinkin eri puolilla Suomea löytyvillä samannimisellä henkilöillä on aniharvoin yhteyksiä keskenään. Säätyläis- ja pappissuvut ovat toki asia erikseen, koska esimerkiksi viimeksi mainituilla virka saattoi viedä hyvinkin etäälle kotikonnuista.

Kiskon pitäjänmakasiinista

Suomessa on ollut ja on yhä edelleen tapana, että jos jostain asiasta on mahdollisuus tehdä kaksi eri versiota, näin myös tehdään. Samalla puolet ihmisistä asettuu sen ensimmäinen vaihtoehdon ja tasan puolet sen toisen vaihtoehdon taakse, oli kyse mistä tahansa. Historiallisesti nämä asiat ovat tulleet esiin erityisen hyvin ns. pitäjänmakasiinien kohdalla.

Jo 1600-luvun lopulla Ruotsin kuningas määräsi perustettavaksi laitoksia, joihin hyvinä vuosina kerättäisiin viljaa ja josta sitä huonoina lainattaisiin tai annettaisiin tarvitsijoille. Suomessa tämä idea toteutui hyvin hitaasti ja kuninkaan hallinto joutui tuon tuosta muistuttamaan asiasta. Vihdoin 1755-56 valtiopäivillä asiasta annettiin tiukka määräys.

Kiskon pitäjässä ei varsinaisesti aikailtu ja jo 1780-luvulla pystytettiin ensimmäinen pitäjänmakasiini. Sen sijaintipaikaksi tuli Toijan kylä. Kiskon pitäjän ikiaikainen ongelma oli sen kuuluminen kahteen eri lääniin eli Uudenmaan ja Turun lääniin. Näistä Uudenmaan puolella puhuttiin pääasiassa ruotsia ja Turun suunnalla suomea. Kaikki meni kuitenkin tämän lainajyvästön suhteen hyvin aina vuoteen 1844.

Makasiinista oli tullut tuolloin liian ahdas ja syksyllä sisääntulevia korkojyviä ei olisi saatu mahtumaan. Pitäjänmakasiini oli itseasiassa pankki: sinne vietiin jyviä, joita joku lainasi ja takaisinmaksun yhteydessä hän maksoi paitsi lainatun määrän, myös sopivaksi katsotun koron. Hyvin köyhille voitiin antaa jyviä ilmaiseksikin. Joka tapauksessa rakennus oli nyt liian pieni ja vaihtoehtoja oli kaksi;

1)
Uudenmaan puoli ottaisi oman jyvänsä ja rakentaisi itselleen uuden puisen varaston. Rakennuskustannuksiin ottaisi osaa myös Turun puoli, koska alkuperäinen makasiini oli tehty yhdessä. Toijan makasiini jäisi Turun läänin osalle.
2)
Koko seurakunta rakentaisi yhdessä uuden laitoksen kirkon antamalle maalle Kirkonkylään?

Kirkonkylän vaihtoehto sai lopulta kannatusta, luultavasti vuorineuvos von Julinin puoltaessa sitä. Rakennusrahasto annettiin Orijärven kaivoksen haltuun,joka maksoi siitä korkoa. Kaivos tietysti tarvitsi jatkuvasti pääomaa ja oli toki ruukille edullisempaa, että makasiini oli lähempänä Orijärveä ja ylipäätänsä Julinin omistuksia Kirkkojärven länsipuolella. Mitään töitä ei Kirkonkylässä tosin aloitettu.

Yksimielisyyttä kesti vain pari vuotta. Eri läänit ajautuivat totaalisen välirikkoon ja 25.7.1847 pidetyssä kokouksessa seurakunta ikäänkuin jakautui kahtia. Pitäjänpedagogi Anders Engman yritti rakentaa sopua, mutta turhaan. Päinvastoin kunnalliset toimijat tulivat suorastaan katkeriksi toinen toisilleen. Turun puolella Kirkkojärveä asuvat eivät halunneet kuullakaan Kirkonkylän makasiinista puhumattakaan, että olisivat ottaneet osaa sen rakentamiseen.

Tässä vaiheessa von Julin veti hätäjarrusta ja erotti omansa osansa Toijan makasiinista aloittaen kirkonkylän rakennuksen teon. Tässä vaiheessa sekä Toijan Mellerin isäntä Vilhelm Lindholm että Kirkonkylän Härän omistaja ja kirkonisäntä David Orenius ilmoittivat molemmat antavansa tontin vaikka ilmaiseksi, kunhan makasiini tulee oman kylän puolelle.

Kahtiajako oli nyt totaalinen. Uudenmaan läänin maaherra antoi lopulta luvan rakentaa Kirkonkylään. Turun puoli valitti nyt senaattiin. Sitten odoteltiin oikeuden päätöstä neljä pitkää vuotta ja riideltiin sekä katkeroiduttiin. Toukokuussa 1851 tuo lupa tuli, mutta jo sitä ennen uusimaalaiset olivat rakentaneet makasiinin ja hakeneet Toijasta omat osuutensa pois. Samalla haluttiin rahat pois Toijasta, olihan vanha makasiini tehty yhdessä. Turun puoli ehdotti, että rakennus myytäisiin turhana. No, molemmilla oli nyt omansa ja riita oli loppunut?

Ei vielä.

Turun läänin puoli päätti, ettei sekään tyydy vanhaan, vaan rakentaa uuden kivisen Toijaan. Nyt aloitettiin viiden vuoden kirkonkokoussulkeiset, joissa käsiteltiin tätä rakentamista. Ilveksen talon isäntä Gabriel Isaac Hagelberg antoi lopulta veloituksetta tontin, jolle päästiin rakentamaan uutta pitäjänmakasiinia. Rakennus valmistui 1858 ja nykyisin siinä sijaitsee taidegalleria. Kirkonkylän eli Uudenmaan puolen makasiini palvelee Kiskon, tulevan Salon kaupungin kotiseutumuseona.

Tämä teksti on lyhennelmä kirjoittajan esityksestä elokuun lopulla pidetyssä viidennessä Hagelbergien sukukokouksessa.

Järnströmit

Tenholan Kelkkalan kylässä asui 1700-luvun loppupuoliskolla renkinä, sotilaana ja lopulta lampuotina muuan Anders Johansson Kellgren. Sukunimi tosin esiintyy useissa muissakin muodoissa kuten Kiellgren ja Kjellgren. Hän oli mennyt vuonna 1749 naimisiin piika Anna Hansdotterin kanssa. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta ennen Annan kuolemaa vuoden 1768 paikkeilla. Anders Kellgren asuinpaikka vaihtui ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen Kullaan kylän Västergårdiin ja samoihin aikoihin hän meni uudelleen naimisiin Finbyn puustellin piian, Anna Matsdotterin kanssa. Hänen kanssaan Andersilla oli viisi lasta.

Lapsista olen selvitellyt vuosina 1755 ja 1779 syntyneiden sisarpuolten, Danielin ja Carolinan vaiheita. Ensin mainittu nai 1778 Hedvig Gustafsdotterin, jonka kanssa muutti Pohjan pitäjän Järnvikin kylän Östergårdin taloon. Sieltä perheen matka jatkui vuonna 1803 Kiskon Haapaniemen säterikartanoon, jossa Danielista tuli yksi tilan neljästä lampuodista. Pohjan pitäjässä pariskunnalle oli syntynyt ainakin neljä poikaa, joista yksi kuoli Haapaniemessä parikymppisenä. Muista kolmesta Gabriel ja Kustaa ottivat käyttöön sukunimen Järnström. Nimen taustalla on hyvin todennäköisesti poikien nuoruuden koti Pohjan pitäjässä. Järnvikin kylä on ollut asuttuna jo esihistoriallisella ajalla.

Siellä on Kohagen niminen kalmisto, jonka alueella sijaitsee parikymmentä pientä, matalaa ja maasta koottua röykkiötä. Tänä päivänä osa niistä on paksun turvekerroksen peitossa, kun taas osa on näkyvillä. Olof af Hällström tutki röykkiöitä vuonna 1948 löytäen mm. rautaisen tappikirveen, joka on yksi ensimmäisistä esiroomalaiseen rautakauteen liittyvistä esineistä Suomesa. Kohagenin kalmisto ajoittuu Hällströmin tutkimusten mukaan pronssikauden loppuun ja rautakauden alkuun. Alue sikäli merkittävä, että se oli ensimmäisiä kohteita, jotka viittasivat ihmisen asuttaneen Suomea jo rautakauden alussa. Alueen löytää merkityn polun ja viitoituksen avulla Järnvikistä.

Järnströmin tässä käsitellyistä veljeksistä vanhin, Anders oli syntynyt 1778 Tenholassa. Vuonna 1802 hän meni Pohjassa naimisiin Bölen talollisen tyttären, Hedvig Matsdotterin kanssa. Isä Danielin kuoltua vuoden 1810 alussa tuli Andersista Haapaniemen uusi lampuoti. Seitsemän vuotta myöhemmin Anders ja Hedvig muuttavat rippikirjaan tehdyn merkinnän perusteella Haapaniemestä Karjaalle.

Gustaf -veli oli naimisissa Eva Abramsdotterin kanssa, joka oli yksi Kajalan kylän Kaijan talon lampuodin, Abram Abramsdotterin kahdeksasta tyttärestä. Gustafilla ja Evalla oli yhteensä 10 lasta, jotka syntyivät Liipolan kylän Alhan talossa. Isä Gustaf olikin sitten Alhan lampuotina.

Andersin ja Gustafin veli Gabriel oli syntynyt jo vuonna 1781 Pohjan Järnvikissä. Sieltä hän tuli vanhempiensa mukana Haapaniemeen 1803. Naituaan Johanna Bähmin muutti Gabriel Järnström Snappertunaan, mistä tuore vaimo oli kotoisin. Snappertunassa perhe asui Norbyn Löfsundissa, missä pariskunnan ainoa lapsi, tytär Fredrika Charlotta syntyi ja kuoli syksyllä 1807. Puolitoista vuotta myöhemmin myös Johanna kuoli ja Gabriel palasi takaisin Kiskoon. Hän oli Toijan sahalla renkinä mennessään toisen kerran avioon vuoden 1812 lopulla. Nuorikko Lovisa Barkman oli kotoisin Leilän kylän torpasta. Lovisan perhettä asui myös Haapaniemessä renkeinä ja piikoina, joten Gabriel ja Lovisa olivat luultavasti tutustuneet tätä kautta.

Gabrielin ja Lovisan ensimmäinen lapsi, Gabriel Johan syntyi vuonna 1813 heidän vielä asuessaan Kiskossa. Sieltä perhe muutti erääseen Karjalohjan Katteluksen ratsutilan torppaan, missä perhe kasvoi vielä kuudella jälkeläisellä. Näistä lapsista poika Alexander meni naimisiin Katteluksen torppari Berglundin tyttären, Eva Marian kanssa. Heistä tuli sitten 1850-luvun puolivälissä isäntäpari Nummen Tavolan kylän Mattilaan.

Alexanderin isoveli Carl Isaac Järnström oli muonatorpparina Katteluksessa, Tallaan Alitalossa, Lönnhammarin Rasulla ja saman kylän Suutlassa. Hän oli naimisissa samoin kuin veljensä, Katteluksen erään torpparin tyttären kanssa. Nuorikko Anna Lovisa Sonntagin sukujuuret johtavat Fagervikin ruukille ja Karjaan pitäjään. Carl Isaacin ja Anna Lovisan järjestyksessä kolmas lapsi, Carl Järnström suomensi nimensä Kaarlo Jäntereeksi. Hän kävi koulua Tammisaaressa 1860-luvulla ja sen päätyttyä muutti Tammelaan. Myöhemmin hän oli kirjanpitäjänä Kauttuan ruukilla Euran pitäjässä ja edelleen eläinvälskärinä Kotkassa.

Kaarlo Jäntereen vuonna 1885 syntynyt poika Kaarlo Malakias Jäntere oli yksi niistä kansalaisista, jotka vuoden 1917 paikkeilla olivat tekemässä aloitetta Turun Yliopiston perustamiseksi. Suomen entinen pääkaupunki oli menettänyt oppilaitoksensa Helsingille ja nyt myös turkulaiset halusivat päästä takaisin yliopistollisen sivistyksen piiriin.

Kaarlo Malakias Jäntereestä tulikin sitten Turun Yliopiston yleisen historian professori, jonka erikoisalana oli Rooman maailmanvallan tutkiminen. Hän oli julkaisi myös runsaasti kirjallisuutta tehden mm. historiikkeja. Vuonna 1955 hän erosi virastaan ja kuoli kahta vuotta myöhemmin.

Kiskossa 1813 syntyneen Gabriel Johan Järnströmin elämään mahtui myös kaidalta polulta poikkeamisia. Niinpä Karjalohjan kirkkoherra katsoi parhaaksi merkitä rippikirjaan erään paljon puhuvan lauseen "pliktat för fylleri". Gabriel Johan oli siis joutunut pulaan viinaksien kanssa ja saanut tuomion juoppoudesta.

Daniel Andersson Kiellgrenin siskopuoli Carolina muutti jossain vaiheessa Karjalohjan Kärkelän kuparihytille piiaksi. Siellä hän tutustui renki Petter Biörkdalin ja meni tämän kanssa naimisiin heinäkuussa 1805. Seuraavan vuoden tammikuun lopulla syntyi poika Carl Fredrik, mutta tässä vaiheessa isä Petteri oli jo kuollut. Itseasiassa Petteri menehtyi vain viiden päivän kuluttua häistä. Carolinalle tämä on varmasti ollut äärettömän raskas taakka kantaa ja vasta viitisen vuotta myöhemmin hän menee uudestaan naimisiin.

Tällä kertaa puoliso oli Kavaston kylän Trisin talon poika, Henrik Christersson. Carolinalla ja Henrikillä oli heilläkin yksi poika, vuonna 1813 syntynyt Henrik. Hänestä tuli aikuisiällä Trisin muonatorppari puolisonaan Perniöstä kotoisin ollut Lovisa Johanna Öhman. Henrik Christerssonin kuoltua kevättalvella 1829 asui leski Carolina poikansa perheessä ja lopulta yksin Kavastolla. Hän kuoli syksyllä 1847.

Koleraan kuollut piirilääkäri Åkerberg

Turun Itäharjulla sijaitsee puistomainen, hyvin hoidettu hautausmaa. Muistomerkkejä sieltä löytyy vain muutamia. Tämän ns. kolerahautausmaan taustalla on Venäjältä Suomeen vuonna 1831 tullut kulkutautiepidemia, joka niitti silloisen Turun 11000 asukkaasta peräti 234 vain muutaman syksyisen kuukauden aikana. Kolera ei katsonut ihmistä säätyyn tai asemaan ja niinpä kuolleiden joukossa oli yhtä hyvin raatimiehiä kuin köyhäinhuoneen piikoja.

Koleran leviämistä pelättiin - eikä aivan syyttä - paljon ja taudin uhreja ei haudattukaan samaan paikkaan muiden vainajien kanssa. Itäharjulle ja Kakolanmäelle perustettiin erilliset hautausmaat. Itäharju valittiin lähinnä sen etäisen sijainnin takia, olihan se siihen aikaan kaukana kaupungista. Edes omaisia ei päästetty saattamaan rakkaimpiaan viimeisellä matkalla, vaan ruumiit haudattiin öiseen aikaan viranomaisten toimesta. Kakolanmäen kolerahautausmaata ei ole enää olemassa, mutta Itäharjulla on jäänyt pystyyn viisi kivistä ja kaksi rautaista muistomerkkiä.

Näistä viereiselle pysäköintialueelle näkyy ensin piirilääkäri Mathias Åkerbergin takorautainen risti. Hän oli syntynyt Ruotsissa, mutta tullut jo 1700-luvun lopulla Suomeen. Täällä hän meni naimisiin loviisalaisen kauppiaantyttären, Christina Ulrica Unoniuksen kanssa. Loviisassa perheeseen syntyivät tyttäret Christina Gustava, Catharina Fredrika ja Wilhelmina Elisabet sekä poika Elias Ulric. Mathiaksen muutettua työpaikan perässä Turkuun, seurasi muu perhe luonnollisesti mukana. Turussa perheeseen syntyi kuopus Eva Andrietta.

Mathias Åkerberg oli musikaalisesti lahjakas soittaen sekä viulua että selloa. Perimätiedon mukaan hän olisi ilahduttanut soitollaan mm. luonnontutkija Linneaa. Åkerbergin ruotsalaisten esi-isien joukossa kerrotaan lisäksi olleen viola da gamban soittaja joskus 1600-luvulla. Niinpä ei ollut ihmeellistä, että Mathias heti Turkuun tultuaan liittyi Turun Soitannolliseen Seuraa. Christina Ulrica Unoniuksen sukukaan ei vierastanut soittimia. Kauppias Unonius omisti Loviisassa klaveerin, joka lienee ollut melkoinen harvinaisuus pikkukaupungissa.

Mathiaksen ja Christina Ulrican tyttäristä Catharina Fredrika (Katarina Fredrika) meni 1816 naimisiin Loviisan kaupunginvanhimmaksi edellisenä vuonna valitun Johan Johanssonin kanssa. Johan oli syntynyt Lapinjärven Sibben talossa ja kaupunkilaisena hän otti itselleen sukunimen Sibelius. Hänelle myönnettiin porvarinoikeudet 1812 ja yhtiötoverinsa kanssa hän otti haltuunsa Pehr Mårten Unoniuksen kauppaliikkeen. Pehr Mårten oli Katarina Fredrikan eno. Vuonna 1823 Loviisan porvaristo valitsi Johan Sibeliuksen kunnallisraatimieheksi. Hän kuoli rakkaassa kotikaupungissaan joulun alla 1844. Katarina Fredrika Unonius eli vielä 35 vuotta leskenä kuollen vasta 1879. Katarinan ja Johanin lapsista voidaan mainita erityisesti poika Christian. Hän nimittäin oli erään suhteellisen tunnetun säveltäjän, Jean Sibeliuksen isä.