Kiskon pitäjänmakasiinista

Suomessa on ollut ja on yhä edelleen tapana, että jos jostain asiasta on mahdollisuus tehdä kaksi eri versiota, näin myös tehdään. Samalla puolet ihmisistä asettuu sen ensimmäinen vaihtoehdon ja tasan puolet sen toisen vaihtoehdon taakse, oli kyse mistä tahansa. Historiallisesti nämä asiat ovat tulleet esiin erityisen hyvin ns. pitäjänmakasiinien kohdalla.

Jo 1600-luvun lopulla Ruotsin kuningas määräsi perustettavaksi laitoksia, joihin hyvinä vuosina kerättäisiin viljaa ja josta sitä huonoina lainattaisiin tai annettaisiin tarvitsijoille. Suomessa tämä idea toteutui hyvin hitaasti ja kuninkaan hallinto joutui tuon tuosta muistuttamaan asiasta. Vihdoin 1755-56 valtiopäivillä asiasta annettiin tiukka määräys.

Kiskon pitäjässä ei varsinaisesti aikailtu ja jo 1780-luvulla pystytettiin ensimmäinen pitäjänmakasiini. Sen sijaintipaikaksi tuli Toijan kylä. Kiskon pitäjän ikiaikainen ongelma oli sen kuuluminen kahteen eri lääniin eli Uudenmaan ja Turun lääniin. Näistä Uudenmaan puolella puhuttiin pääasiassa ruotsia ja Turun suunnalla suomea. Kaikki meni kuitenkin tämän lainajyvästön suhteen hyvin aina vuoteen 1844.

Makasiinista oli tullut tuolloin liian ahdas ja syksyllä sisääntulevia korkojyviä ei olisi saatu mahtumaan. Pitäjänmakasiini oli itseasiassa pankki: sinne vietiin jyviä, joita joku lainasi ja takaisinmaksun yhteydessä hän maksoi paitsi lainatun määrän, myös sopivaksi katsotun koron. Hyvin köyhille voitiin antaa jyviä ilmaiseksikin. Joka tapauksessa rakennus oli nyt liian pieni ja vaihtoehtoja oli kaksi;

1)
Uudenmaan puoli ottaisi oman jyvänsä ja rakentaisi itselleen uuden puisen varaston. Rakennuskustannuksiin ottaisi osaa myös Turun puoli, koska alkuperäinen makasiini oli tehty yhdessä. Toijan makasiini jäisi Turun läänin osalle.
2)
Koko seurakunta rakentaisi yhdessä uuden laitoksen kirkon antamalle maalle Kirkonkylään?

Kirkonkylän vaihtoehto sai lopulta kannatusta, luultavasti vuorineuvos von Julinin puoltaessa sitä. Rakennusrahasto annettiin Orijärven kaivoksen haltuun,joka maksoi siitä korkoa. Kaivos tietysti tarvitsi jatkuvasti pääomaa ja oli toki ruukille edullisempaa, että makasiini oli lähempänä Orijärveä ja ylipäätänsä Julinin omistuksia Kirkkojärven länsipuolella. Mitään töitä ei Kirkonkylässä tosin aloitettu.

Yksimielisyyttä kesti vain pari vuotta. Eri läänit ajautuivat totaalisen välirikkoon ja 25.7.1847 pidetyssä kokouksessa seurakunta ikäänkuin jakautui kahtia. Pitäjänpedagogi Anders Engman yritti rakentaa sopua, mutta turhaan. Päinvastoin kunnalliset toimijat tulivat suorastaan katkeriksi toinen toisilleen. Turun puolella Kirkkojärveä asuvat eivät halunneet kuullakaan Kirkonkylän makasiinista puhumattakaan, että olisivat ottaneet osaa sen rakentamiseen.

Tässä vaiheessa von Julin veti hätäjarrusta ja erotti omansa osansa Toijan makasiinista aloittaen kirkonkylän rakennuksen teon. Tässä vaiheessa sekä Toijan Mellerin isäntä Vilhelm Lindholm että Kirkonkylän Härän omistaja ja kirkonisäntä David Orenius ilmoittivat molemmat antavansa tontin vaikka ilmaiseksi, kunhan makasiini tulee oman kylän puolelle.

Kahtiajako oli nyt totaalinen. Uudenmaan läänin maaherra antoi lopulta luvan rakentaa Kirkonkylään. Turun puoli valitti nyt senaattiin. Sitten odoteltiin oikeuden päätöstä neljä pitkää vuotta ja riideltiin sekä katkeroiduttiin. Toukokuussa 1851 tuo lupa tuli, mutta jo sitä ennen uusimaalaiset olivat rakentaneet makasiinin ja hakeneet Toijasta omat osuutensa pois. Samalla haluttiin rahat pois Toijasta, olihan vanha makasiini tehty yhdessä. Turun puoli ehdotti, että rakennus myytäisiin turhana. No, molemmilla oli nyt omansa ja riita oli loppunut?

Ei vielä.

Turun läänin puoli päätti, ettei sekään tyydy vanhaan, vaan rakentaa uuden kivisen Toijaan. Nyt aloitettiin viiden vuoden kirkonkokoussulkeiset, joissa käsiteltiin tätä rakentamista. Ilveksen talon isäntä Gabriel Isaac Hagelberg antoi lopulta veloituksetta tontin, jolle päästiin rakentamaan uutta pitäjänmakasiinia. Rakennus valmistui 1858 ja nykyisin siinä sijaitsee taidegalleria. Kirkonkylän eli Uudenmaan puolen makasiini palvelee Kiskon, tulevan Salon kaupungin kotiseutumuseona.

Tämä teksti on lyhennelmä kirjoittajan esityksestä elokuun lopulla pidetyssä viidennessä Hagelbergien sukukokouksessa.