Kaijan talon tytär, Loviisa

Yhdeksän sisaruksen tarinasarja jatkuu. Kiskon Kajalan kylän Kaijan lampuodin, Abram Abramssonin ja Anna Stina Löfmanin esikoistytär Lisa kuoli aivan pienenä. Tammikuussa 1796 syntynyt perheen toinen lapsi sai nimen Loviisa. Kesällä 1816 hänet vei vihille läheisen Haapaniemen kartanon Hirvelän torpparin poika, Johan Johansson. Johan oli syntynyt 1788 ollen näin noin kahdeksisen vuotta vaimoaan nuorempi.

Vuodesta 1821 lähtien Johan ja Lovisa olivat Haapaniemen useaan osaan jaetun säteritilan lampuotina eli vuokraviljelijänä. Lapsiakin syntyi kiitettävä määrä, yhteensä kuusi tytärtä ja neljä poikaa. Aikuisiksi heistä elivät kaikki muut paitsi esikoinen Loviisa.

Miehensä kuoltua marraskuussa 1860 asusti leskivaimo Loviisa poikansa Robertin, Haapaniemen säterin uuden lampuodin perheessä. Loviisa kuoli lokakuussa 1882, peräti 86 vuoden iässä. Vain päivää myöhemmin menehtyi hänen pojanpoikansa, Robertin poika Gustaf Adolf keuhkotautiin. Loviisan kuolinsyyksi on kirjattu koruttomasti vanhuus.

Leena Kaisa käräjillä

Kiskon Kajalan kylän Kaijan talossa asui 1700-luvun lopulta lähtien kaukainen sukulaisperheeni. Kaija oli Kosken ruukille kuulunut rälssitalo, jonka lampuotina oli vuoden 1773 paikkeilta lähtien Pohjan pitäjässä syntynyt Abraham Eriksson. Puolisonsa Märtha Eriksdotterin kanssa heillä oli useita lapsia, joista vanhin poika, Abram Abramsson tuli Kaijan seuraavaksi lampuodiksi. Hänen pikkuveljensä Erik taasen oli aikanaan viereisen Tinon talon lampuotina.

Abram Abramssonin otti puolisokseen Anna Stina Löfmanin, Lapin kylän Ylhäisten rusthollarin tyttären. Abramille ja Anna Stinalle syntyi yhteensä yhdeksän lasta, jotka kaikki olivat tyttöjä. Käsittääkseni siis sangen harvinainen perhekunta. Esikoistytär Lisa menehtyi pienenä ja samoin toiseksi nuorin tytär Ulrika. Kaikki muut elivät aikuisikään ja kuusi heistä ehti naimisiinkin. Ajattelin esitellä näitä sisaruksia vähitellen ja tällä kertaa kohteena on marraskuussa 1801 syntynyt Lena Kaisa. 

Leena Kaisan vei vihille joulukuun lopulla 1822 Kiskon Aijalan kylän rusthollarin poika Henrik, joka oli ottanut käyttöön sukunimen Ajalin. Vihkimisen aikaan Henrik oli ollut renkinä Karjaan Ingvalsbyn kylän Mangsin talossa, lähellä Mustion ruukkia. Sieltä hän tuli avioliittonsa kautta Kajalan kylän Kaijan talon kotivävyksi ja myöhemmin appensa kuoltua lampuodiksi 1820- ja 1830-lukujen vaihteessa. Hänen kanssaan Leena Kaisa sai yhteensä kuusi lasta vuosien 1823–1838 välillä. Liitto päättyi Henrik Ajalinin kuolemaan huhtikuun lopulla 1839. 

Vuonna 1841 Leena Kaisa sai aviottoman Maria Sofia -nimen saaneen tyttären, mutta tämä kuoli jo parin kuukauden iässä. Leena Kaisa meni uudelleen naimisiin joulukuussa 1846 Marjaniemen yksinäistalon muonatorppari Henrik Plitin kanssa. Tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut jotain, joka vei sukulaisnaiseni Raaseporin läntisen tuomiokunnan Kiskon käräjäkunnan käräjille. Helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1844 oli Leena Kaisa synnyttänyt aviottoman pojan kuolleena. Oikeudessa 1844 Leena Kaisaa syytettiin tämän kuolleen lapsen piilottamisesta. Käräjien pöytäkirjasta selviää, että lapsen syntymän aikaan hän oli asunut vuokralla em. Kaijan talossa. Siellä asuivat myös hänen tyttärensä ja sisarentyttärensä sekä nuorukainen Moses. Lisäksi talossa asui Leena Kaisan oma poika Abraham, joka oli vain kuuden vuoden ikäinen. 

Oikeudessa tuli esiin Henrik Plit, joka kertoi olleensa tietoinen Leena Kaisan raskaudesta. Lisäksi hän saattoi vahvistaa olleensa lapsen isä ja luvanneensa mennä naimisiin Leena Kaisan kanssa. Käräjät sai nähtäväkseen Kiskon kirkkoherran, Edvard Johan Laurellin antaman todistuksen Henrikistä. Sen mukaan mies ”omistaa melko vähän tietoa kristinuskosta, mutta hän on tullut toimeen tekemillään syntien tunnustamisilla, eikä hänellä ole huomautuksia koskien omaa rehellisyyttään.” 

Oikeus ei vielä syyskäräjillä 1844 voinut päättää asiaa lopullisesti ja seuraaville käräjille haastettiin Leena Kaisan lisäksi pieni joukko todistajia asian tiimoilta. Kun asia lopulta saatiin ns. taputeltua valmiiksi, oli lopputulos seuraava. Leena Kaisa sai kahdeksan päivän vankeusrangaistuksen ”vedellä ja leivällä”. Lisäksi hänen ja Henrik Plitin piti mennä lupaustensa mukaisesti naimisiin ja maksaa lisäksi 96 hopeakopeekka kirkolle. 

Leena Kaisa kuoli syyskuun lopussa 1863. Tuolloin Plitin perhe asusti Kirkon Kirkonkylän Viikarin talon Tammentöykän torpassa. Henrikin toinen puoliso oli Karjalohjalla 1823 syntynyt Eva Kraft, joka oli täten miestään noin 17 vuotta nuorempi. Hänen kanssaan Henrik sai pojan, Henrik Johanin 1865. Lisäksi uusioperheeseen kuului Eva Kraftin oma lapsi Eva Matilda. Leena Kaisa ja Henrik Plit eivät avioliittonsa aikana saaneet yhteisiä lapsia.

Kuvassa Kaijan talo vuonna 1952 - kuva R. Rajalin

Vienan Karjalasta Varkauden Taideniitylle

MyHeritagen Suomen maajohtaja Annikka Heikura kertoo dna - testien etnisyyden määrittämisestä ja omista tutkimuksistaan. 


 

Nahkuri ja hänen vaimonsa

Vähäjoen laaksoa

Sukututkimus tuntuu kulkevan mukana kaikkialla, minne sitä sattuu eksymään. Sunnuntaina teki mieli ulkoilemaan aamuisen sateen jälkeen ja lähiseudulta löytyi ennen läpikäymätön kohde. Vähäjokipolku on 1,4 kilometriä pitkä ulkoilupolku Paimion keskustan tuntumassa. Tämän polku valmistui loppukesällä 2019 ja vie kulkijan mm. Suomen Saviteollisuus Oy:n ja Vähäsillan pajan historian läpi. Polun läheisyydessä on sekä vanhempaa että aivan uutta omakotitaloasutusta.

Palataan ehkä tarkemmin em. teollisuuslaitosten historiaan joku toinen kerta, mutta sunnuntaisen päivän sukututkimuslöytö oli enemmän henkilöhistoriallinen. Alue on Tupilan kylää, jossa asui mm. kansankoulunopettaja Abraham Björk. Koska Helsinki-Turku-rautatie kulkee pitkin Tupilaa, asui siellä esimerkiksi 1900-luvun alussa em. opettajan lisäksi Suonenjoella syntynyt ratamestari Kustaa Koponen. Piikoina hänen perheessään oli mm. Iida Hyvärinen Nilsiästä. Vaihdemies Flinkman oli syntynyt Hartolassa, hänen vaimonsa Olga Kalvolassa ja asemamies Juha Honkanen Viipurissa. Paimioon oli tultu töiden perässä hyvinkin kaukaa.

Loppujen lopuksi ei siis ollutkaan yllätys, kun löysin Tupilan Jokiniemen perintötilan mailla asuneen nahkuri Lauri Virtasen, joka oli syntynyt Orimattilassa 1857. Hänen puolisonsa Sofia Vilhelmina Cederberg oli taasen nähnyt päivänvalon ensi kerran Kokkolassa 1863. Koska äitini tyttönimi on Cederberg, herätti tämä välittömästi tarpeen tarkastella asiaa syvemmin. Eikä aikaakaan, kun Kokkolan rippikirjoista ja kastettujen luetteloista selvisi Sofian Vilhelminan isän nimi, Mats Jakobsson Cederberg[1]. Tämä oli syntynyt marraskuussa 1830 Kruunupyyssä, jossa syntyi kuutta vuotta myöhemmin samoille vanhemmille myös äidinäitini isänisä, myöhempi Salahmin ruukin työntekijä Henrik Cederberg.

Kokkolasta tämä esiserkkuni oli ensin muuttanut piikomaan Turkuun 1880 -luvulla. Hän sai Turun vuosinaan aviottoman tyttären, joka kuitenkin kuoli vain vajaan neljän kuukauden ikäisenä syyskuussa 1889[2]. Kolmea vuotta myöhemmin sanomalehdet tiesivät kertoa nahkurikisälli Lauri Virtasen ja Sofia Vilhelminan menneen naimisiin 13. päivänä maaliskuuta 1892[3]. Tuossa vaiheessa Virtanen asui vielä Uudessakaupungissa, mutta jo 1893 he muuttivat Paimioon. Paimion rippikirjassa perheen esikoisen syntymäpaikaksi on merkitty Taivassalo, mutta Elina Laura Maria -tyttösen löytää kylläkin Uudenkaupungin kaupunkiseurakunnan kastetuista[4]. Elina Laura Maria menehtyi 1895. Muita lapsia olivat Lauri Aarne (1893–1905), Johan Eemil (1895–1896), Uuno Johannes (1896–1897) ja Laura Olga Maria (s. 1898). Isä, nahkuri Virtanen kuoli loppukesällä 1899. Leskivaimo Sofia Cederberg muutti Lauri Aarnen ja Laura Olga Marian kanssa Turkuun 1905. Hieman muuton jälkeen Lauri Aarne kuoli.  Sofia Vilhelmina Cederberg kuoli ”nahkurinleskenä” Turussa syyskuussa 1929[5]. Tosin Turun poliisilaitoksen kuolleiden luettelossa ammatiksi on merkitty keittäjä[6]. Lauran vaiheista ei itselläni ole tietoa Turkuun muuton jälkeiseltä ajalta.

---

[1] Kokkola rippikirja 1879-1887 (MKO168-186)  5.Qv. 4. No

[2] Sanomia Turusta, 01.10.1889, nro 229, s. 1

[3] Åbo Underrättelser, 14.03.1892, nro 72, s. 1

[4] Uusikaupunki kaupunkiseurakunta syntyneet 1891-1908 (MKO126-131)  Sivu 27

[5] Herättäjä, 27.09.1929, nro 39, s. 6

[6] Turun poliisilaitos kuolleet 1925-1930 (AP B XI:3)

Rääväsuinen esiäiti

Jotkut esiäidit osaavat yllättää vielä vuosikymmenien päästä. Sukuselvityksiä aloittaessani joskus vuoden 1986 paikkeilla törmäsin hyvin pian isoäitini isoisän äitiin, Eva Erikaan. Hän oli syntynyt huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1819 Karjaa Romsarbyn Antan talon torpassa. Aikoinaan, kauan ennen nettiä, kun kaikki piti etsiä mikfofilmeiltä, oletin hänen patronyyminsä olevan Antintytär. Rippikirjoissa ja vihittyjen luettelossa kesäkuussa 1840 Karjalohjalla hänen kerrottiin olevan Eva Erika Antin. Typerä aloittelijan virhe, sillä Antin oli hänen sukunimensä. Karjaalla asui aikanaan kaksikin Antin -sukua, joista toinen tunnettiin myös nimellä Anteen.  Ei siis ihme, etten löytänyt vuosiin hänen vanhempiaan.

Joka tapauksessa Eva Erika Antin vihittiin 30.6.1840 Karjalohjan Suurniemen torpparin pojan, Otto Fredrik Wareliuksen kanssa. Eva Erikalle ja Otolle syntyi kolme lasta vuosina 1841–1846. Heistä ensimmäinen oli Karl Kustaa, joka nai ensimmäisessä aviossaan Suomusjärven Taipalon kylän Paavolan rusthollarin tyttären, Erikan. Tämän kuoltua Karl Kustaa vei vihille Pusulan Vörlön Skinnarin talosta kotoisin olleen Maria Josefina Johanssonin.

Toinen lapsista oli tuleva pitäjänsuutari August Fredrik Warelius, joka sai vaimokseen torpparin tyttären, Eva Matilda Ahlbomin Karjalohjan Lohjantaipaleelta. Tästä pariskunnasta tuli isoäitini isän, Kustaa Fredrik Verholan vanhemmat.

Nuorin Eva Erikan ja Oton lapsista oli tytär Maria Matilda, jonka otti puolisokseen Mustion ruukin lautatarhan kirjanpitäjä Karl Anton Sandholm. Pariskunta muutti Mustiolta Dragsfjärdiin vuonna 1871. Asui ensin perheineen Rosendahlin kylässä, josta muuttivat Taalintehtaan ruukille ja edelleen 1875 Paraisille.

Kaikki kolme Oton ja Eva Erikan lasta pärjäsivät elämässään ihan hyvin, mutta äidin tavoitti lain kylmä koura vuonna 1858. Eva Erika nimittäin kutsuttiin Raaseporin läntisen tuomiokunnan Karjalohjan, Sammatin kappelin ja Kiskon verokunnan talvikäräjille[1], joita istuttiin helmikuun alussa em. vuotta. Kruununnimismies Carl Fredrik Ingberg vaati tuolloin Eva Erikaa vastuuseen kunnianloukkauksesta. Syytteen mukaan Eva ei ollut noudattanut herra kruununnimismiehen käskyjä hänen ollessaan virkatehtävissä sekä haukkunut ja loukannut tätä. Näistä ”ansioistaan” esiäidilleni luettiin nopeasti tuomio:

Kihlakunnanoikeus katsoo selvästi, että vastaaja Eva Erika Warelius syyllistyi 8. tammikuuta 1856 Herran Krononlänsmanni Engbergin loukkaamiseen, kun tämä oli silloin virkatehtävässä, ja siten Kuningasläänin määräyksen 20. tammikuuta 1779 mukaisesti hänet tuomitaan oikeudenmukaisesti maksamaan kymmenen taalaria tai neljäkymmentäkahdeksan kopeekkaa hopeaa kolmen sakkoa, ja nämä sakot, jollei niitä makseta, peritään vastaajalta neljän päivän vankeudella vedellä ja leivällä, mutta koska Herra Krononlänsmanni ei ole osoittanut, että vastaaja olisi kiroillut tai aiheuttanut melua kyseisessä tilaisuudessa, syyte hylätään näiltä osin. Näin päätettiin ja ilmoitettiin täydellinen valitusmahdollisuus, mutta tyytymättömyyttä päätökseen ei esitetty.

 

Enpä olisi etukäteen arvannut, että esiäitini olisi saanut tuomion em. syystä!

Eva Erika kuoli joulun alla 1883, kun taas Otto Fredrik Warelius oli menehtynyt noin vuotta aiemmin, marraskuussa 1882. Pariskunta asui Suurniemen torpassa.

 

---

[1] Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:64 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1858-1858, jakso 115; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5073028984&aineistoId=657067320 / Viitattu 19.10.2023

Kuva Dream.ai tekoäly - "huutava suomalaisnainen 1800-luvulta"

Kurkkumädän uhreja

Difteria eli kurkkumätä on tulehdussairaus, joka aiheutuu Corynebacterium diphtheriae -bakteerista ja voi vaikuttaa nieluun, kurkunpäähän, nenään tai ihoon. Taudin haitallisuus perustuu pääasiassa kyseisen bakteerin tuottamaan myrkkyyn eli toksiiniin. Tämä myrkky voi aiheuttaa paikallista kudosvauriota ja siten vaikeita jälkitauteja, kuten hermo- ja sydänlihastulehdusta.

Ihminen on tällä hetkellä tiedetty C. diphtheriae -bakteerin ainoa isäntä. Difterian itämisaika kestää yleensä 2–5 vuorokautta, mutta se voi venyä myös 1–10 vuorokauden pituiseksi. Tartunnan saanut henkilö voi olla oireeton ja hoitamaton pitkänkin aikaa, mikä mahdollistaa tartunnan leviämisen viikkojen, jopa kuukausien ajan. Suomessa difteriarokotus on ollut osa kansallista rokotusohjelmaa jo vuodesta 1943 lähtien, ja lasten ja nuorten rokotuskattavuus maassa on korkea, joten he ovat tehokkaasti suojassa difteriaa vastaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kertoo ym. tavalla tästä aikoinaan kovin tappavasta sairaudesta. Omassa suvussani isoäitini isän perheessä, Karjalohjan Makkarjoella se koettiin vuonna 1882. Suutari August Wareliuksen ja Eva Ahlbomin perheeseen oli syntynyt vuosien 1867 ja 1881 välillä viisi lasta. Elokuussa 1882 Makkarjoen torpassa asuneita vanhempia kohtasi suuri suru. Heinäkuussa 15 vuotta täyttänyt esikoispoika Karl August, 10 vuoden ikäinen Matilda ja reilun neljän vuoden ikäinen Gabriel joutuivat kaikki kurkkumädän uhreiksi. Vain isoäitini isä Kustaa Fredrik ja perheen nuorin lapsi, vuoden ikäinen Ida säästyivät. Seuraavan vuoden syksyllä August ja Eva saivat vielä yhden lapsen, tytär Marian.

Haudattujen luettelosta selviää myös, että jokaisen lapsen kohdalla soitettiin kahdesti kirkonkelloilla, sekä siunatessa, että hautaan laskettaessa. Näiden kolmen esienoni ja -tätini hautapaikkatieto on kadonnut jo aikaa sitten. 

Kuvan lähde - Karjalohjan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1839-1886, jakso 300; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5862555128&aineistoId=1156611364 / Viitattu 18.10.2023

Suden metsästyksestä

Kuningas Kristofferin maanlaki oli ensimmäinen laki, joka koski sekä maaseutua että kaupunkeja. Kuitenkin Ruotsin Itämaassa eli nykyisen Suomen alueella annettiin tuomioita edelleen muihinkin lakeihin viitaten. Esimerkiksi Ulvilan käräjillä vuonna 1639 määrättiin, että jokaisen talon tuli ylläpitää neljän sylen mittaista susiverkkoa ajojahtia varten. Tällainen velvoite koski ainoastaan Maunu Eerikinpojan maanlakia vuodelta 1347 sekä Södermanlannin, Vestmanlannin ja Itä-Göötanmaan maakuntalakeja. 

Kuitenkin Södermanlannin laissa määrättiin susiverkon pituudeksi kaksi syltä ja Itä-Göötanmaan laissa kolme syltä, joten määräys neljän sylen mittaisesta verkosta ei perustu niihin.Luultavasti tämä Ulvilan tuomio perustui tuolloin jo 300 vuotta vanhaan Maunu Eerikinpojan lakiin.

Vuonna 1628 Hämeenkyrön käräjillä päätettiin, että jahtivoudit vastaisuudessa valvoisivat, että jokaisella talonpojalla olisi kolmen sylen pituinen susiverkko ajojahtia varten. Tämä määräys näyttää perustuvan Itä-Göötanmaan lakiin. Kristofferin maanlaissa vastaavat säännökset olivat, että kaikkien pitäjässä asuvien, niin aatelisten kuin aatelittomien, tuli pitää varalla neljän sylen mittainen susiverkko. 

Mielenkiintoinen luettelo löytyy Maskun tuomiokunnan pöytäkirjoista vuodelta 1625.  Pöytyän käräjiä istuttiin toukokuun toisena päivänä ja kyseisestä seurakunnasta peräti 39 isäntää oli syytettyjen penkillä. Nämä talolliset eivät olleet huolehtineet asianmukaisesti susiverkoistaan ja niinpä oikeus langetti kullekin kolmen kuparitaalarin sakon. Koko Pöytyällä oli tuohon aikaan noin 100 taloa, joten melkoinen osa taloista ei noudattanut voimassa olleita lakipykäliä. 

Syli = 1,78m eli sormenpäiden välinen etäisyys kun kädet levitetään.

Kuvan lähde - Maskun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - I KO a:1 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 1620-1621, 1623-1625, 1627-1629 1620-1629, jakso 161, sivu 152: 30.9.1625 - Römmettöö; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6800601396&aineistoId=635406802 / Viitattu 18.10.2023