Läppäkeskus

Puhelinliikenteen alkuaikoina puheluiden välittäminen tapahtui käsityönä. Halutessaan tilata puhelun, tilaaja kiersi koneensa kampea, jolloin keskuksessa asianomainen numeroläppä putosi auki. Samalla soittokello hälytti keskuksen. Välittäjä yhdisti pistokeparista vasemman tilaajan linjan reikään ja vastasi esim; "Kyrö". Tilaajan sanottua, mihin puhelun haluaa, välittäjä yhdisti parin oikeanpuoleisen pistokkeen halutun numeron reikään. Sen jälkeen välittäjä hälytti vastaanottajan painamalla pöydässä olevaa nappulaa

Voitiin myös kiertää pöydän sivussa olevaa kampea. Puhelun lopussa tilaajan piti antaa loppusoitto kammella merkiksi keskukselle, että kytketyt johdot sai irrottaa. Silloin loppusoittoläppä aukesi. Keskuksenhoitajan oli silloin tällöin kuunneltava jatkuiko puhelu vielä, sillä monesti loppusoitto unohdettiin antaa. (Heli Jaakkola - Sata Vuotta Yhteydenpitoa, s. 21)

Tästä satunnaisesta kuuntelusta kiersi luonnollisesti paljon tosia ja suurelta osin keksittyjä juttuja. Soittaja saattoi lausahtaa vastapuolelle "taas siellä keskuksessa kuunnellaan" ja välillä keskuksenhoitaja erehtyi huudahtamaan "ei täällä kukaan kuuntele"!

Keskuksenhoitajista tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä todellisia paikkakunnan tietotoimistoja. Hyvällä paikalla pitäjän keskustassa istunut keskusneiti saattoi sanoa lääkäriä kaipaavalle asiakkaalle; "tuolla se näkyy juuri apoteekin portaita nousevan, vartokaas vähäsen niin yhdistän sinne". Nyky-yhteiskunnan suorastaan myyttisiin mittoihin kasvaneesta yksityisyyden suojasta ei tuohon aikaan paljoa tiedetty.

puhelin