Sortavalan paniikki

Sortavalan seurakuntalaiset olivat kokoontuneet jouluaattona 1843 kirkkoonsa normaaliin jouluiseen jumalanpalvelukseen. Ennen Isä Meidän -rukousta ja evankeliumin lukua sattui pieni haaveri, jossa palava kynttilä putosi kirkon ikkunalta lattian olleen lautakasan ja seinän väliin. Kyseisessä kohdassa oli myös höylälastuja remontin jäljiltä.

Itseasiassa koko seurakunta seisoi, koska penkkejä ei ollut. Kirkon rakentaminen oli aloitettu jo 1799 savitaipalelaisen Juhana Salosen ja tämän pojan, Matin johdolla. Kirkko otettiin käyttöön pari vuotta myöhemmin, mutta viimeistelytyöt kestivät pitkään. Vasta 1845 kirkko nimittäin vihittiin virallisesti käyttöönsä.
Kynttilä siis tippui kuivien höylälastujen päälle. Sitä ei saatu aivan heti sammumaan, koska jalalla tamppaaminen oli mahdotonta ahtaan paikan takia. Joku lähti hakemaan lunta ulkoa ja tilanne olisi voinut päättyä nopeastikin ilman sen suurempaa meteliä.
Isossa väkijoukossa kävi kuitenkin huuto "kirkko on tulessa" ja samassa alkoi täydellinen paniikki. Kirkkokansa pyrki voimalla ulos kaikista ovista. Yhdestä eteistilasta oli melko jyrkät raput ylöspäin ja niiden eteen kaatui kasoittain ihmisiä toinen toistensa päälle.
Lopputuloksena oli katastrofi. Alimmaisiksi jääneillä ei ollut mitään mahdollisuuksia, vaan kuolivat suurimmaksi osaksi tukehtumien takia. Kaiken kaikkiaan tässä Sortavalan paniikissa menehtyi peräti 53 henkilöä. Jo seuraavana päivänä oli pitäjän kirkkoherralla apulaisineen raskas velvollisuus haudata nämä onnettomat seurakuntalaiset. Sortavalan maaseurakunnan haudattujen luettelosta löytyvät oheiset henkilöt kotikylien ja iän kera. Nimen vasemmalla puolella löytyvästä merkistä voit klikata suoraan Hiskin tietoihin ao. vainajasta.

Mitään tulipaloa ei kirkossa siis loppujen lopuksi ollut. Joulukirkko on muodostunut onnettomuudeksi myös muulloin. Samankaltaisia tapauksia ovat Kuopion rytyjoulu 1760, Lammin häsyjoulu 1813, Juvan joulu 1829 ja Kokemäen kirkkorymyli 1882. Missään näistä tapauksista ei ollut tulipaloa, vaan kuolemat johtuivat ihmisten sulloutumisesta oviaukkoihin päin.

Lista vainajista täällä!




Lähteet : Palontorjuntatekniikka 4/2002, Maamiehen Ystävä nro 2, 13.1.1844, Sortavalan maaseurakunnan haudattujen luettelo osoitteessa http://hiski.genealogia.fi/historia

Kuva : Sortavalan luterilainen kirkko palaa ilmapommitusten jälkeen 2.2.1940 tuhoutuen täydellisesti

Arvid Stålarm - viidesti tuomittu, viidesti armahdettu

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.
Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;

"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".
Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.

Ylempi kuva : Einar W Juvelius - Suomen Kansan Aikakirjat I-II, Helsinki 1927-29

Alempi kuva : Kaarle-herttuan kirje Arvid Stålarmille vuonna 1597 - painettu Åbo Tidningar sanomalehdessä 9.2.1795, sivu 3

Lähteet : Yrjö Koskinen - Nuijasota

Merenkävijöitä, tutkimusmatkailijoita

Venäläisillä merenkävijöillä ja tiedemiehillä on ollut merkittävä osa Pohjoisen jäämeren ja Venäjän Kaukoidän tutkimuksessa. Löytöretket alkoivat todenteolla jo 1600-luvun alkupuolella Semjon Deznevin kiertäessä laivallaan Aasian mantereen koillisimman pisteen ympäri.Pohjoisen alueen ja merenkulun tärkeyttä tsaarinajan Venäjälle korostaa mm. kuolemansairaan Pietari Suuren antama määräys pohjoiseen ja kaukoitään suunnattavien retkikuntien suhteen. Hän piti asiaa niin tärkeänä, että viimeisillä voimillaan huolehti asian toimittamisesta.

Tunnetuin venäläisistä tutkimusmatkailijoista oli varmaan tanskalaissyntyinen Vitus Bering, joka vuonna 1725 lähti purjehtimaan noin 20 vuoden ajaksi ympäri pohjoisia merialueita. Hän todisti Aasiaa ja Amerikkaa eroittavan salmen olemassaolon ja niinpä yhä vieläkin paikka kantaa hänen nimeään muistona suuresta merenkävijästä. Bering ja hänen kumppaninsa löysivät tuon parinkymmenen vuoden aikana lähes 90 eri kohdetta. Retket vaativat ankaran veron miehistön ja tutkijoiden saadessa surmansa erilaisissa onnettomuuksissa ja sairauksissa. Komentajakapteeni Vitus Bering menehtyi itse eräällä retkellään ja tuli haudatuksi etäiselle saarelle yhdessä viiden muun merimiehen kanssa. Tämän haudan löysi tanskalais-venäläinen retkikunta vasta elokuussa 1991.

Vitus Beringillä oli suhteita myös Suomeen. Hänen vaimonsa Anna Kristina Pylsa oli viipurilaisen kauppiaan, Matias P:n tytär. Bering asui Isovihan aikaan Viipurissa ja hänet vihittiin Annan kanssa 8. päivä lokakuuta 1713. Pariskunnalla oli ainakin yksi lapsi, joka haudattiin vuonna 1726 Viipurissa. Vitus itse oli syntynyt Jutlandin Horsensissa.

Vuonna 1802 Ivan Kruzensternin fregatit aloittivat ensimmäisen maailmanympäripurjehduksensa. Kruzenstern toi Kronstadtiin saapuessaan ensimmäiset kuvaukset Kamtsatkan ja Sahalinin niemimaiden rannikkoalueista. Merenkävijä Vasili Golovnin puolestaan laati tarkat kuvaukset ja kartat Kuriilien saarten yhdestä osasta. Muita 1800-luvun venäläisiä tutkimusmatkailijoita olivat mm. Pjotr Anzu ja Ferdinand Wrangel.

Ensimmäinen tutkija, joka osoitti Sahalinin niemimaan olevan itseasiassa saaren, oli amiraali Gennadi Nevelskoi. Hän myös osoitti, että merialuksilla pystyi kulkemaan pitkin Amurin jokea. Kesän 1850 tullen amiraali Nevelskoi pystytti Venäjän lipun perustamalleen Nikolajevskin (nyk. Nikolajevks-Amure) asemapaikalle ja kolme vuotta myöhemmin keisari Nikolain lahdelle. Mainitulle lahdelle perustettiin Neuvostoliiton vallan aikana Sovetskaja gavanin valtava satamalaitos.

Lähteet : Viipurin ruots. srk:n kastettujen luettelo, Finland -sanomalehti nro 219 ilmest. 22.9.1886

Kuvat : Neuvostoliitto -lehti, 103772, Moskova, K-31, GSP-3, Moskvininkatu 8

Ylemmässä kuvassa purjealus myrskyssä, alemmassa Kamtsatkan niemimaan asukkaiden kesämajoja

Joulua!

Muinainen paalukylä

Talvella 1853-54 oli Sveitsin Zurichin järvessä tavanomaista huomattavasti vähemmän vettä. Arkeologi Ferdinand Keller (s. 1800 - k. 1881) huomasi rantoja kiertäessään, että Obermeil -nimisen paikan luona oli muutamia pylväitä järven pohjaan iskettynä. Tämä löytö toi ihmisten ilmoille pari tuhatta vuotta unohduksissa ollutta historiaa.

Herra Keller ei itseasiassa ollut ensimmäinen, joka oli törmännyt järven pohjasta törröttäviin paaluihin. Monien kalastajien verkot olivat ajan mittaan turmeltuneet niiden takerruttua johonkin vedenalaiseen rakenteeseen. Kalastajat eivät olleet sen kummemmin tutkineet tätä ilmiötä, olivat vain olleet harmissaan rikkoutuneista tavaroistaan.

Arkeologin koulutuksen saanut Keller sen sijaan katseli puupaaluja ammattilaisen silmin ja jo vuonna 1854 hän raportoi Zurichin muinaistiedeseuralle löydöstään. Hänen mukaansa kyse oli antiikin ajan asuinpaikasta, joka oli paalujen päälle rakennettu kylä. Järven pohjasta pystyttiin sukeltamaan saviastioita, kivi- ja pronssiesineitä, veitsiä, ongenkoukkuja, hiusneuloja, rannerenkaita ja kaikkea muuta joka päiväiseen elämään liittyvää tavaraa. Löydöt harvenivat mitä kauemmaksi paalutuksesta mentiin.

Muinaistiedeseurassa ei tietenkään uskottu näin kummallisia selvityksiä. Ferdinand Keller sai aikalaisten mukaan kärsiä jopa suoranaista ivaa uskomuksistaan. Hänen tutkimustuloksiaan pidettiin yksinkertaisesti valheellisina. Tämä varmasti masensi arkeologiamme, koskapa Keller oli ollut seuran perustaja vuonna 1832. Vuodesta 1837 lähtien omaa vuosikirjaa julkaissut "Antiquarische Gesellschaft in Zurich" hallitsi Sveitsin muinaistutkimusta monopolin kaltaisesti, vaikka olikin täysin yksityinen yhteisö. Kellerin pysyessä kannassaan, johtui lopulta eräillä mieleen ne muut samantapaiset paalurakennukset, mitä oli löydetty toisista järvistä. Eräs professori Defor oli jo Kelleriä aiemmin huomannut Reuenburgin järvessä paalutusta. Hän ei ollut tehnyt sukelluksia tai kaivauksia alueella tuolloin.

Nyt arkeologit alkoivatkin aivan uudella innolla tutkia näitä vuosituhantisia löytöjään. Vuosien kuluessa Sveitsistä löydettiin vastaavia rakenteita yli 200, joista nelisenkymmentä Reuenbergistä. Näistä pääteltiin, että paikalla olleessa kylässä olisi ollut noin 300 majaa.

Tämän jälkeen vastahakoisimmatkin tutkijat tulivat ajatelleeksi Herodotoksen teoksia ajalta 500 eKr, joissa kerrotaan Traakian maakunnasta löytyvistä kansoista. Nämä elivät Herodotoksen mukaan paaluille pystytetyissä kylissä. Loppujen lopuksi näitä paalukyliä löytyy Sveitsistä aina Itämeren rantamille saakka.

Arkeologi Kellerin ansiona aikalaiset pitivät sitä havaintoa, että historiaa löytyy muualtakin kuin asiakirjoista. Järvien pohjasta löydettyjen jäänteiden perusteella saatiin kuva kansasta, joka asui Euroopassa jo kauan ennen Rooman valtakunnan aikakautta. Oheinen kuva oli Turun Lehden kansisivulla helmikuussa 1884 ja sen sanotaan olevan Kellerin näkemys paalukylän ulkonäöstä.

Salossa palaa!

Varsinais-Suomen Salon kauppalan tienoilla kärsittiin tuolloisten lehtitietojen mukaan ankarasta kuivuudesta kesällä 1855. Kirkkoherra Antero Warelius kirjoitti yhdeksäntenä heinäkuuta Suomettaressa suvilaihojen olevan huonojen, mutta rukiiden "jotensakin hyvissä voimissa".

Tämän lisäksi kauppala kohtasi ikävä onnettomuus. Keskiviikkona neljäntenä heinäkuuta aamuyöllä ennen kello kahta pääsi tuli irti kauppias Josef Lönnbergin talon leivintuvasta. Kaikeksi onneksi tuvan perällä olleessa kamarissa nukkunut suutari huomasi palon nopeasti ja auttoi ikkunasta ulos samassa paikassa nukkuneen nuoren tytön sekä itsensä.

Samalla paikalla saapui myös eräitä kalamiehiä, jotka olivat huomanneet savua.
Ihmisiä heräteltiin nopeasti ja niinpä henkilövahinkoja ei päässyt syntymään. Eräille ei jäänyt päälle kuin vähäiset yövaatteet ja se, mitä kiireessä olivat onnistuneet hartioilleen ottamaan. Muutamassa hetkessä tuli levisi siten, että lopulta maan tasalla oli Lönnbergin kaupan lisäksi kolme muuta taloa.

Suuremmat vahingot esti yön täydellinen tuulettomuus ja ripeästi tehty sammutus. Rahallisesti menetykset olivat merkittävät. Kauppias Lönnberg laski menettäneensä noin 7-8000 hopearuplaa, satulamaakari Renwall 1000, leipuri Forström 800 ja leipuri Lindholm 500 hopearuplaa. Kirkkoherra Warelius kehaisee Salon kauppalaa siitä, että Lönnberg jo muutaman hetken päästä jatkoi liiketoimiaan toisessa talossa. Toiset vahinkoja kärsineet sen sijaan kovivat onnettomuuden rajummin, koska heiltä meni "melkein kaikki mitä heillä oli".

Kreivin aikaan

Pietari Brahe syntyi Ruotsissa, Uplannin Rydboholmin kartanossa kreivi Abraham B:n ja Elsa Gyllenstjernan perheeseen helmikuun 18. päivä vuonna 1602. Isoisä Per oli ollut yksi Kustaa Vaasan henkilökohtaisista neuvonantajista. Pietarille annettiin perusteellinen koulutus ja tämän jälkeen hän vietti aikaansa matkustellen ympäri Eurooppaa. Hän vieraili useita kertoja Tanskassa, Saksassa, Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Matkoiltaan hän imi tietoa ja taitoa aikansa säätyläisen tavoin. Harrastuksina nuorukaisella olivat mm. tanssi, ratsastus ja luonnollisesti miekkailu. Ehtipä Pietari Brahe opiskella hepreaakin.

Kotimaahansa Pietari palasi vuoden 1626 paikkeilla valmiina valtakunnan vaativimpiinkin virkoihin. Hänestä tulikin Kustaa Aadolfin kamariherra, joka oli tuohon aikaan vaativa tehtävä. Euroopassa riehuneessa 30-vuotisessa sodassa Brahe osoitti esimerkillistä sankaruutta. Danzigin kaupunkia vastaan tehdyssä hyökkäyksessä 1627 oli Brahe samassa veneessä kuninkaansa kanssa. Taistelun tuoksinassa kuninkaan kypärä tipahti veteen, mutta Brahe antoi hänelle välittömästi omansa. Yhdeksän luotia lävisti veneen laidat, mutta neuvokas tuleva kreivimme repi vaatteista tilkkeitä, jotta vene ei uppoaisi. Iän myötä tämä urhoollisuus ei suinkaan vähentynyt. Vielä 1676-79 käydyssä sodassa oli Brahe valmis nousemaan ratsunsa selkään Ruotsinmaataan puolustamaan.

Vaikka Pietari Brahen näin niittikin sotaista kunniaa, saavutti hän suurimmat mainetekonsa siviilipuolella. Alle 30-vuotiaana Brahe sai maamarsalkan arvonimen ja 1630 hänestä tuli valtaneuvos ja laamanni. Eräs diplomaattisesti vaikeimmista tehtävistä tuli eteen vuonna 1632, kun hänet lähetettiin Saksaan neuvottelemaan Ruotsin asemasta Pohjois-Euroopassa. Kolme vuotta myöhemmin hän hieroi rauhaa Puolan kanssa ja joutui riitoihin Axel Orenstjernan kanssa. Valtakunnan vaarallinen asema vaatii tämän ongelman pikaista ratkaisua. Niinpä Pietari Brahelle räätälöitiin nopeasti erityistehtävä; vuonna 1637 hänestä tehtiin Suomenmaan kenraalikuvernööri. Tätä kautta kesti vuoteen 1640. Uudestaan hän palasi Suomen asioiden pariin vuosiksi 1648-54, tällä kertaa Suomen korkeimpana käskynhaltijana.

Suomenmaassa olivat kato ja jatkuvat sodat saaneet kansan tukalaan asemaan. Kruunu vaati jatkuvasti lisää veroja ja sotilaita. Osassa maata tilanne alkoi kehittyä jo kriittiseksi virkamiesten mielivallan takia. Korkein hallinto oli siksi kaukana tavallisesta kansasta, että oikeutta ei välttämättä saanut vaikka olisi sitä vaatinut.
Suomeen tultuaan Brahe alkoi määrätietoisesti uudistaa hallintojärjestelmää. Tiedonkulkua parantamaan hän perusti postilaitoksen ja kaupankäyntiä ajatellen sai peräti 10 uutta paikkakuntaa kaupunkioikeudet. Yhtä voimakkaasti tukea sai maatalous ja koulutus. Pietari Brahe olikin Turun akatemian ensimmäinen kansleri. Akatemia perustettiin vuonna 1640, jolloin kenraalikuvernööri siirsi Helsingin kaupungin sen nykyiselle paikalleen. Muutoksen syynä oli merenkulkuyhteyksien parantaminen.

Käsite "kreivin aikaan" on peräisin näiltä vuosilta. Kreivi Brahe onnistui ajoittamaan monet muutoksensa juuri oikeille hetkille kansakunnan hyvinvoinnin ja kasvun kannalta. Niinpä ei ole ihme, että hänen Turussa sijaitsevan muistopatsaansa juurella on kaiverrettuna hänen tunnetuimmat sanansa; "Minä olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen".

Penna Tolonen

Syyskuussa 1886 uutisoi Turun Lehti kolmossivullaan nykyisen Kajaanin lähettyvillä, Oulujärven rannalla asuneen tietäjän, "Ojaniemen Pennan", väkivaltaisesta poismenosta.

Hän oli syntynyt Johan Tolosen ja Anna Jokelaisen perheeseen 13. päivä toukokuuta 1811 Ristijärven pitäjän Ristijärven kylän talossa nro 21. Kastettujen luettelossa pojan nimenä on Johan Benjam.
Perhe asui Hyrynsalmen, Ristijärven ja Paltamon pitäjissä 1800-luvun alkupuolella. Isä Johan oli syntynyt rippikirjatietojen mukaan vuonna 1773 ja äiti Anna 1775. Oheisen rippikirjamerkinnän kirjoitusaikoihin he asuivat Paltamon Mieslahden Härmälässä.

Penna Tolonen jätti jälkensä suomalaiseen ja ennen kaikkea kalevalaiseen perinteeseen Elias Lönnrotin ja Eino Leino kautta. Eräiden asiantuntijoiden mukaan tietäjämme olisi ollut esikuvana Helkavirsien Koudalle. Tolosta onkin pidettävä myrrysmiehenä eli velhona, joka on suorastaan raivon vallassa loitsuja tehdessään. Myrrysmiehiä on kutsuttu myös intomiehiksi. He ajoivat itsensä eräänlaiseen transsiin ja olivat loitsuja l. taikoja tehdessään "haltioissaan" - he näet uskoivat haltioiden vaikuttavan itseensä tuossa tilassa.

Turun Lehden uutisen mukaan Penna Tolonen oli suuri tietäjä, jota haettiin parantamaan sairaita ja "tiristämään" varkaita. Tuon kevään 1886 murhenäytelmän takana oli Härmänmäen erämaan kylästä hävinneet Rimpilän rahat. Tietäjä Penna kutsuttiin paikalle ja vaikka rahat löytyivät ladosta, uhkasi hän kiduttaa varasta omilla taikakeinoillaan. Tästä pelästyneenä kyseinen varas tuli yöllä halon ja puukon kanssa nukkuvan Pennan luo runnelleen tätä pahasti. Toisena päivänä pahoinpitelystä Penna Tolonen menehtyi saamiinsa vammoihin. Talon rengiltä, Pursiaiselta, tavattiin verinen paita, mutta tämä väitti veren tulleen siihen sairasta hoidettaessa.

Penna Tolonen oli kuolleessaan lähes 80-vuotias, mutta yhtä luja luonteeltaan kuin nuorempana. Hänen sanottiin ottaneen "kaikki tiedot Lönnrotilta, mutta ei antanut hänelle mitään". Penna nimittäin liikkui runoilijan mukana tämän vaelluksilla Oulujärven tienoilla. Lönnrot kylläkin sai kokoelmiinsa runsaasti tietoja eri taioista.

Penna Tolonen sai synkän lopun, mutta tavallaan hän kaatui saappaat jalassa, omaa uskontoaan loppuun saakka palvelleena. Turun Lehti päättää artikkelinsa toteamukseen siitä, että suomalaiset yhä tarvitsevat tietoa ja valoa.

Poliisikonstaapeli A. Bussman

Kuvassa esiintyvä poliisikonstaapeli Artur Bussman oli lujaluonteinen herra, jolla oli auktoriteettia. Virkansa puolesta hän oli mukana mm. siinä salaisessa listassa, joka annettiin "valvontatyön tekijöille" vuonna 1928. Tämä kuva on sen kääntöpuolella olevan tekstin mukaan otettu ennen ensimmäistä maailmansotaa Hangossa.

Kyseessä oli "Luettelo salakuljettajien ilmoittamista varten Varsinais-Suomessa". Alaotsikossa kerrottiin, että luettelossa mainittujen henkilöiden puoleen voi kääntyä salakuljettajain pidättämistä ja liikehtimisen silmällä pitoa koskevissa asioissa.

Suomen kieltolaki oli astunut voimaan jo 1. kesäkuuta vuonna 1919. sen perusteella yli 2 tilavuusprosenttia alkoholia sisältäneet juomat joutuivat pannaan. Alkoholituotteita sai ainoastaan teknisiin, tieteellisiin ja tietysti lääkinnällisiin tarpeisiin. Näiden tuottamisesta ja maahantuonnista huolehti valtio.

Muutaman vuoden ajan viinaa valmistettiin lähinnä salaa, mutta vuoden 1922 aikana tapahtui käänne. Salakuljetus alkoi laajentua ja viranomaisten takavarikot suurenivat jatkuvasti. Pirtulaivoja seilasi Suomenlahden yli kiihtyvällä tahdilla. Tätä kuljetusta hoitivat kolmikerroksisen salakuljetuskanavan valtiaat, pirtukuninkaat. Heidän alapuolellaan oli trokarit, jotka hoitivat tavaran mantereella eteenpäin. Kantajat olivat niitä pikkutekijöitä, jotka kuljettivat viinan eteenpäin, haluttuun paikkaan.

Pirtulaiva oli tyypiillisesti saksalainen ja se ankkuroi itsensä aluevesirajan ulkopuolelle, turvaan merivartioston haukansilmiltä. Sieltä pirtu haettiin yksityisveneillä yön pimeinä tunteina, mieluiten myrskyn riehuessa. Suomen kieltolakia valvoi sisäasianministeriö, joka oli organisoinut työn "kieltolakipoliisikomennuskunnalle". Toiminnan kasvaessa jatkuvasti perustivat monet suurimpien kaupunkien poliisilaitokset omat kieltolakietsivien osastot estämään salakuljetusta. Poliisi jopa jakoi palkkioita ilminannoista, mutta loppujen lopuksi ilmiantoja tuli äärimmäisen vähän. Kieltolakipoliisit saattoivatkin olla suoraan yhteydessä trokareihin ja tätä kautta he pystyivät jonkin verran rajoittamaan salakuljetusta.

Loreton luostarin tykinkuulat

Prahassa sijaitsevan Loreton luostarin rakentaminen aloitettiin kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1626. Aloitteen tekijänä oli paronitar Katharina von Lobkowitz (os. Benigna). Luostarin rakentaminen jatkui läpi aina 1700-luvulle saakka ja seuraavalla vuosisadalla sisustusta osittain uusittiin. Luostarin perustamisen innoituksena oli Loreto-kultti ja itse rakennuksen esikuvana oli Italian Loreton kaupungissa sijainnut ns. Pyhä Maja.

Prahan Loreton luostarin hengellisessä johdossa olivat kapusiinimunkit. Heidän ensimmäinen böömiläisluostari nousikin Loreton viereen. Meidän Herramme Syntymän -kappelin laajennustöiden jäljiltä tämä luostarikompleksi on koko alueen suurin pyhättö. Barokkiajalta peräisin olevan kirkonkello ja Loreton jalokivet ovat maailmankuuluja taideaarteita. Jalokivistä arvokkain on timanttinen monstranssi eli "Prahan aurinko". Itse rakennuksen julkisivua koristaa kahdeksansivuinen torni sipulikupoleineen ja kruunuineen. Näiden suojaan on kätketty peräti 30 soivaa kelloa.

Koska Loreton rakentaminen oli aloitettu 1626, valmistui luostarin ensimmäinen vaihe 30-vuotisen sodan melskeissä. Niinpä vielä noin 250 vuotta myöhemmin luostarin muureissa oli jäljellä tuon sodan aikana ammuttuja tykinkuulia. Näistä jäljistä luostari sai kiittää Ruotsin-Suomen armeijan hyökkäyksiä. Suomalaisissa sanomalehdissä oli 1800-luvun lopulla muutamia mainintoja tästä paikasta ja oheisessa kuvassa on aikalaisnäkemys Loreton muureista ja niihin ammutuista tykinkuulista.

Henrica Maria Tallqvist , pikkuserkkunsa puoliso

Tammisaaren kaupungissa vihittiin juuri joulun alla 1830 kaksi pikkuserkusta, nimittäin nahkuri Gustaf Björkbom ja Henrica Maria Tallqvist. Heidän yhteiset esivanhempansa olivat Karjalohjan Pellonkylän Ylhäisten rusthollari Jeremias Tallqvist ja vaimonsa Maria Pahlman. Maria P. oli Nummen kappalaisen, Erik Pahlmanin tytär.

Jeremiaan ja Marian pojanpoika Henrik (s. 1779) oli mennyt naimisiin tammisaarelaisen porvarintyttären, Maria Katarina Bussmanin kanssa. Tästä avioliitosta oli vain kaksi lasta, edellä mainittu Henrica Maria ja hänen paria vuotta vanhempi veljensä Gustaf. Veli Gustaf mainitaan kauppa-apulaisena Helsingissä vuosina 1823-33. Sittemmin hänestä tuli kauppias Tammisaareen.

Sieltä tie vei hänet suomalaisen kruununvaraston valvojaksi Pietariin tammikuussa 1847. Hän toimi myös Podnevskin suomalaisen viraston isännöitsijänä. Gustaf menehtyi lukuisilla matkoillaan saamaansa koleraan Pietarissa.

Gustafin vaimon, Hilda Hagstenin, isä Robert Burtzin oli Kustaa IV Adolfin henkivartija. Robertin väitettiin olleen kreivi Adolf Fredrik Munckin aviottoman lapsen. Hilda oli ennen Gustafia ollut naimisissa lääkäri Eric Melensin kanssa.
Henrica Maria oli 22-vuotias mennessään vihille ja miehensä Gustaf häntä 13 vuotta vanhempi. Perheeseen syntyi vuosien 1831 ja 1847 välisenä aikana yhdeksän lasta. Perhe vauraustui vuosien mittaan, koska leski Henrican kuoleman jälkeen pidetyssä vapaaehtoisessa huutokaupassa myytiin useita eri kiinteistöjä Tammisaaren kaupungin keskustasta.

Gustafin äidinäidin isä oli siis tuo em. Jeremias Tallqvist. Jeremiaan tytär Maria oli nainut Karjalohjan Ilmoniemen Pukkilan rusthollarin, Niilo Heermanin. Tästä aviosta 1767 syntynyt Christina taasen meni naimisiin Gustafin isän, nahkuri Gustaf Björkbomin kanssa lokakuussa 1790. Gustaf nuoremmalla oli kolme sisarusta. Näistä yksi kuoli lapsena ja kaksi muuta perusti aikain kuluessa oman perheen.

Vanhin tyttäristä, Maria, nai karjalohjalaisen korpraali Erik Tallqrenin ja muutti takaisin äitinsä synnyinseudulle. Gustafia viitisen vuotta nuoremman sisaren, Eva Lovisan puoliso oli syntynyt Vihdin Haapkylässä. Tammisaaressa tämä herra Carl Johan Eklöf harjoitti hatuntekijän ammattia.

4000 markkaa omaa rahaa

Lohjanjärvessä sijaitsevan Jalassaaren itäosassa, pienen mäen päällä on sijainnut jo ainakin 1400-luvulta alkaen Ahtialan verotalo. Suomen kartanot ja suurtilat -kirja kirjaa sen omistajia jo vuodesta 1540 lähtien. Vuonna 1821 omistajaksi tuli Gustaf Henrik Saren, joka oli syntynyt 14.11.1800. Hän oli ollut ainoastaan kolmen vuoden ikäinen isä Johan S:n kuollessa. Äiti Hedvig Loberg oli mennyt sittemmin naimisiin erään Adolf Dahlin kanssa, joka oli kotoisin Lohjan Koivulan ratsutilalta. Adolf isännöi Ahtialaa, kunnes Gustaf Henrik varttui miehen ikään.

Vuonna 1824 Gustaf Henrik sitten avioitui lähellä sijainneen Askolan Alitalon tyttären, Anna Hedvig Askolinin kanssa. Isännyys oli siis vaihtunut isäpuolelta poikapuolelle jo kolme vuotta aiemmin. Gustafille ja Annalle syntyi ikäjärjestyksessä ensin kolme tytärtä ja sitten kolme poikaa.

Pojista vanhin, Anders Johan, avioitui kesäkuussa 1853 Mailan ratsutilan isännän, Gustaf Henrik Mailanderin ja vaimonsa Maja Lisa Tallgrenin vanhimman tyttären, Maria Lovisan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi yhteensä yhdeksän lasta. Ahtialaa pariskunta isännöi vuosina 1853-1861. Viimeksi mainittuna vuotena Anders Johan jostain jälkimaailmalle tuntemattomaksi jääneestä syystä luopui Ahtialan isännyydestä. Uudeksi isännäksi tuli puoliso Maria Lovisan nuorempi veli, Herman Mailander.

Herman oli naimisissa Maria Heermanin kanssa, jonka sukulaisia oli emäntinä monissa muissakin Lohjansaaren taloissa. Perheesssä oli seitsemän lasta, joista osa kuoli ajalle tyypilliseen tapaan hyvin pieninä. Poika Axelia suunniteltiin Ahtialan uudeksi isännäksi, mutta saatuaan talon haltuunsa, piti hän sen ylläpitoa syytinkien kera liian hankalana. Niinpä vuonna 1898 Ahtiala myytiin suvun ulkopuolelle, herra Arvid Genezille. Arvid tunnetaan paremmin hänen taiteilijanimellään Jännes.

Oheinen lehtileike ilmestyi Suomen Virallisessa Lehdessä huhtikuussa 1869. Siinä kerrotaan tilanteesta, johon jouduttiin Maria Heermanin haettua syksyllä 1867 avioeroa miehestään Herman Mailanderista. Pariskunnalla oli ollut ns. aviosuostumus, jonka perusteella Maria vaati saada ottaa yhteisestä pesästä 4000 markkaa. Nämä hän oli avioliiton solmimisen yhteydessä tuonut taloon. Samalla Herman antaa suostumuksen sille, että pesän varannot luovutetaan "welkojainsa tyydyttämiseksi". Kihlakunnanoikeus on sitten antanut julkisen haasteen, jolla tunnetut ja tuntemattomat velkojat kutsutaan selvittämään saamisensa Ahtialasta.

Kuulemistilaisuus järjestettäisiin 20.5.1869 ja siinä tultaisiin noudattamaan Ahtialan tapauksen osalta "Armollista konkurssisääntöä" marraskuun 9. päivältä 1868. Nämä päätökset ja haasteet nuijittiin lainvoimaisiksi Nummen Tavolan kylän kestikievarin pöydän ääressä tammikuun 7. päivä vuonna 1869.

Lähteet: Suomen Maatilat osa I, Pertti Hirvonen: Isäntiä ja Emäntiä, ao. paikkakuntien rippikirjat sekä kastettujen, vihittyjen ja kuolleitten luettelot, Historiallinen Sanomalehtiarkisto

Korpraali Risenkamp

Suomusjärven Salmin kylän Isotaloon eli Ylhäisille ilmestyy 1760-luvulla korpraali Gustaf Risenkamp, joka oli syntynyt rippikirjamerkinnän mukaan 1723. Hänen puolisonsa oli Isotalon rusthollarin tytär Brita. Pariskunnalla oli ikäeroa peräti 26 vuotta, mutta viriilinä miehenä Gustaf tuli viimeisen kerran isäksi vielä vuonna 1784 hieman yli kuusikymppisenä.

Perheen lapsista osa käytti Risenkamp -sukunimeä ja kaksi nuorinta jostain syystä Ernsten -nimeä. Vuonna 1779 syntynyt Abram Ernsten muutti 1800-luvun alussa Karjaalle mentyään naimisiin Ulrika Backmanin kanssa. Pariskunta asui Heimoksen kylässä, jossa Abram mainitaan torpparina sekä muurarimestarina. Abramia viisi vuotta nuorempi veli Gabriel Enrsten oli myös muurarimestari. Hän asui ensin kotikylässään Salmella, mutta myöhemmällä iällä hän asui Arpalahden kylässä itsellisenä.

Gustafin ja Britan Risenkamp -nimiset lapset hajaantuivat lähipitäjiin. Perheen esikoispoika oli kuollut nuorukaisena. Vanhin tyttäristä, Brita Stina, oli naimisissa lampuoti Abramin kanssa, joka 1797 muutti torppariksi Vihdin Haimoon kylään. Järjestyksessä seuraava tytär Maria R. nai Karjalohjan Kärkelän kuparihytiltä leskimies Anders Ekströmin, jonka kanssa asui sekä Karjalohjalla että Kiskossa. Myös Ulrika Risenkamp löysi puolison Kärkelän ruukilta. Joachim Lindroth oli ollut aiemmin naimisissa saharenki Willenin tyttären kanssa. Joahcimilla ja Ulrika ei ilmeisesti ollut yhteisiä lapsia.

Gustafin ja Britan vanhin aikuiseksi elänyt poika Elias oli vuodesta 1799 lähtien Karjalohjan Härjänvatsan kylän Koivun talon Siltalan torpparina. Hänen puolisonsa Marian oli Koivun talon tytär. Perheen kuudesta lapsesta yksi kuoli lapsena ja viisi muuta käytti peräti kolmea eri sukunimeä; Risenkamp, Ekström ja Ernsten. Tästä voidaan hyvin huomata, kuinka horjuvaa sukunimien käyttö vielä tuossa vaiheessa oli. Nimi saatettiin ottaa tädin puolisolta tai omalta sedältä. Myös kaukaisemmat kytkennät olivat mahdollisia. Ehkäpä omaa nimeä "hienomman" sukunimen käyttämisen ajateltiin tuovan onnea omaan elämään?

Gustafin ja Britan nuorin tytär Margareta meni naimisiin turkulaisen puuseppä Jacob Johan Rossbergin kanssa. He asuivat perheineen Turun suomalaisessa seurakunnassa.

Oheisessa, jälleen kerran vajavaisessa taulustossa on esitelty Gustaf Risenkampin ja Brita Johansdotteri jälkeläisiä viiden sukupolven verran.

Vaimo lähti!

Muonatorppari ja suutari Gabriel Johan Astenius oli syntynyt tammikuun lopulla 1844 Karjalohjan Härjänvatsan kylän Siltalan torpassa. Hänen isänsä Gabriel A. oli kotoisin Sammatin kappeliseurakunnan Kiikalan kylän Bredan talosta ja äiti Stina Risenkamp oli Suomusjärvellä syntyneet torppari Elias R:n tytär.

Gabriel ja Stina vihittiin 10.10.1842. Ilmeisesti morsiamen suhteellisen korkeasta iästä johtui, ettei perheeseen tullut Gabriel Johanin lisäksi muita lapsia.

Noin 15 vuoden iässä lähtien Gabriel Johan kotoaan ensin Härjänvatsan Koivun talon ja muutamaa vuotta myöhemmin Vikkaraisten talon rengiksi. Vikkaraisilta hän palasi Koivulle ja avioitui vuonna 1870. Puoliso Eva Justina Lind(e)wall oli tuolloin palvelijana Vikkaraisilla.

Eva oli syntynyt Puujärven kylässä, jossa hänen äitinsä, Lohjantaipaleen Prunkan talon entinen piika Engla Johanna Lindroth tuolloin asusti.

Pariskunnan yhteiseloa kesti reilut viisitoista vuotta, kunnes Eva Justina lähti kotoaan teille tietymättömille. Koska monet käytännön seikat estivät Gabriel Johania jatkamasta normaalia elämää, pistätti hän Suomen Viralliseen Lehteen oheisen ilmoituksen keväällä 1886. Avioeron pariskunta sai lopulta vuoden 1888 tammikuussa. Suutari Astenius ei kuitenkaan saanut nauttia uudesta "vapaudestaan" kovin kauaa, hän menehtyi jo nelisen kuukautta myöhemmin.

Fysiikan professori Tallqvist

Karjalohjan Tallaan kylästä lähteen Tallqvist -suvun jälkeläisissä on aikain kuluessa ollut huomattava määrä pappismiehiä ja akateemisen koulutuksen saaneita tiedemiehiä. Heistä eräs oli Helsingin Yliopiston fysiikan professori Axel Henrik Hjalmar.

Hän syntyi Hollolassa alkuvuodesta 1870. Isä Henrik Theodor T. oli yli-insinööri, joka työskenteli mm. rautateiden palveluksessa. Poika Axel kirjoitti itsensä ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä reaalilyseosta vuonna 1886 ja jo 19-vuotiaana hänestä tuli filosofian kandidaatti. Innokkaana oppimaan uutta hän teki opintomatkoja Zurichiin vuosina 1890-91 ja 1896. Viimeksi mainittuna vuonna hän kävi myös Wienissä samoin kuin kolme vuotta myöhemmin. Tukholmasta hän kävi oppia ammentamassa 1905.

Akateeminen ura alkoi polyteknisen opiston mekaniikan nuorempana opettajana vuodesta 1891 vuoteen 1898, jolloin hänet nimitettiin vanhemmaksi opettajaksi. Vuosina 1891-1904 hän oli mekaniikan dosenttina, 1904-1907 kokeellisen ja matemaattisen fysiikan dosenttiina, 1907-193 fysiikan professorina, matemaattis-luonnontieteellisen osakunnan varadekaanina 1930-36, filosofisen tiedekunnan promoottorina 1936 sekä yliopistollisen rahakammion esimiehenä 1931-1938.

Näiden toimien lisäksi hänet mainitaan Merentutkimuslaitoksen tarkastajana 1919-1935 ja neuvottelukunnan johtajana 1935-1958. Luottamustoimina Axel Tallqvistilla oli mm. Suomen forsiitti-dynamiitti Oy:n johtokunnan puheenjohtajuus 1913-1957, vakuutusyhtiö Fennian 1939-1940, tapaturmavakuutusyhtiö Patrian 1932-1945 ja jälleenvakuutusyhtiö Norman vuodesta 1923 eteenpäin.

Axel Henrik Hjalmar Tallqvist palkittiin lukuisilla huomionosoituksilla sekä Suomessa että Ruotsissa.

Hänen ensimmäinen puolisonsa oli kauppias Augustinus Fohströmin tytär, laulajatar Elin Fohström. Tästä avioliitosta oli ainakin kolme tytärtä. Näistä esikoinen kuoli lapsena. Tytär Ingerin puolisoksi tuli tanskalainen laki- ja virkamies Fredrik Eibe ja tytär Anitan vei vihille tehtaanjohtaja Erik Palmgren.

Elinin kuoltua vuonna 1949 meni Axel seuraavana vuonna naimisiin tämän kasvattisisaren, Evelina Wikmanin.

Lähdetiedot ; http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/virkamiehet_2/P-O.pdf ao. paikkakuntien kastettujen luettelot

Suomen Lähetysseura ja ritarin velka teurastajalle

Lohjan Varolassa vuonna 1810 syntynyt Isak Wilhelm Warelius lähti aikuistuttuaan Helsinkiin. Siellä hän työskenteli ensi alkuun kaupan kirjanpitäjänä ja viimeistään 1850-luvulla teurastajana. Nykyisen Forumin liikekeskuksen paikkeilla sijaitsi hänen talonsa, jossa mm. ylioppilas Aleksis Stenvall asui vuoden vaihteessa 1859-60.

Isak Wilhelmin puoliso oli Klara Wilhelmina Nyman oli Kirkkonummen Överbyn rusthollarin, Israel Nymanin ja Anna Lovisa Boströmin tytär. Vihkimisen aikaan vuonna 1838 oli Klara asunut jo noin kolmen neljän vuoden ajan Lohjan Outamolla, Varolan naapurissa. Outaman rusthollin emäntä Gustava Boström oli hänen tätinsä.

Teurastaja Warelius oli ilmeisen harrasmielinen. Kun muutamat henkilöt alkoivat suunnitella kristillisen lähetysseuran perustamista, oli Isak Wilhelm heidän joukossaan. Vuoden 1859 keväällä oltiin niin pitkällä, että Suometar -lehdessä voitiin julkaista useamman sivun mittainen "Kehoitus lähetystoimen auttamiseen". Tämän julistuksen ensimmäinen sivu löytyy oheisesta kuvasta. Pienemmässä kuvassa ovat kehoituksen allekirjoittajien nimet mainitusta sanomalehdestä.

Porvoon hiippakunnan piispa, professori Frans Ludvig Schaumannin (24.9.1810-8.6.1877) nimi on ylimmäisenä,koska hän oli seuran johtokunnan esimies. Muina allekirjoittajina olivat seuran sihteeri Sirelius, esityssihteeri G.M. Waenenberg, kirkkoherra K.J.G. Sirelius, Helsingin yliopiston kamreeri A.W. Wigelius, professorit A.F Granfelt ja A. Moberg, reviisori D.W. Alopaeus, tohtori E.A. Hjelt ja viimeisenä teurastaj I.W. Warelius.

Varsin kunniakas oli siis tuo joukko, jonka seuraan lohjalaisen talollisen poika pääsi. Toisaalta kristillisyys oli varsin voimakas piirre Wareliusten aiemmissa sukupolvissa. Jo vuonna 1682 Isak Wilhelmin kaukainen sukulainen, Henrik Nilsson (s. 1654) tuli ylioppilaaksi Turussa ja mainitaan myöhemmin eräissä yhteyksissä pappina. Kuollessaan häntä tituleerataan kuitenkin entiseksi koulumestariksi.

Mainitun Henrikin veljenpoika Petrus Warell kuoli Jääsken kirkkoherrana ja hänen poikansa Mikael ehti ennen varhaista kuolemaansa työskennellä Lappeen kappalaisena. Lohjalta Karjaan Mustiolle muuttanut Isak Wilhelmin isoisän setä Juha Warell toimi ruukkisaarnaajana ja Karjaan kappalaisena.

Isak Wilhelm Wareliuksen kuoltua joutui hänen perikuntansa selvittelemään eräitä taloudellisia asioita. Näistä on säilynyt tietoja mm. 1754 markan velasta, jonka teurastajamme oli vuonna 1868 antanut lainaan ritari ja kollegineuvos Anders Johan Nymanille. Koska mainittu herra Nyman oli myös kuollut ja hänen perillistensä olinpaikka oli tuntematon, antoi kuvernöörinvirasto Wareliuksen perikunnan jäsenille päätöksen tämän velan vastaisesta perimisestä.

Anders Johan Nymanin vanhemmat olivat Kirkkonummen Överbyn Abrasin talon rusthollari Israel N. ja vaimonsa Anna Lovisa Boström. Anna Lovisan pikkusisko Gustava Boström oli ollut naimisissa sekä Gustaf Leekmanin että Herman Carlingin kanssa. Mainitut miehet asuivat Lohjan Outamon ratsutilalla, joka sijaitsi Varolan naapurissa. Kuten edellä on todettu, myös Isak Wilhelm Wareliuksen puolison, Klaran vanhemmat olivat asuneet Outamossa.

Näiden ei olekaan mikään ihme, että teurastaja ja ritari olivat tutustuneet toisiinsa. Jälkimaailman silmissä saattaa silti tuntua oudolta, että velkasuhde muotoutui juuri tähän suuntaan!

G.W. Sohlberg, tehtailija

Gabriel Wilhelm Sohlbergin ura ja hänen jälkeensä jättämä yritys on suomalaisittain huikea menestystarina. Maalaistalon kasvattina Helsinkiin lähteneen miehen vaatimattomasta läkkisepänpajasta kasvoi aikaa myöten monialayritys, jonka vaiheista on kirjoitettu jo neljä eri kirjaa. Näistä viimeisen on Jyrki Vesikansan kirjoittama "Pellistä Perlokseen - Oy G.W. Sohlberg Ab:n historia 1876-2001".

Talouselämä -lehdessä 9/2001 ilmestyneessä kirja-arvostelussa todetaan osuvasti, että läkkisepän perustamassa yrityksessä on muuttunut lähes kaikki. Vain kahta ei ole vaihdettu; omistus on tukevasti perustajan jälkeläisillä ja yritys katsoo taustapeiliin kerran 25 vuodessa.

Gabriel Wilhelm Sohlberg syntyi Kiskon pitäjän Sorttilan kylän Sortin talossa vuonna 1851. Hänen isänpuoleiset esivanhempansa olivat kotoisin Suomusjärven Taipalon kylän Paavolasta, jossa isä Gabriel Eliasson oli syntynyt elokuussa 1817. Gabriel Eliasson oli löytänyt puolisonsa Maria Helena Saloniuksen toisesta pitäjän toisesta rusthollista, Salitun kylän Vanhatalosta.

Gabriel Eliasson oli ostanut Sortin talon sen edelliseltä isännältä, mutta vuonna 1857 hän palasi Suomusjärvelle lunastaen kotitalonsa sisaruksiltaan. Perheeseen syntyi vuosien 1843-1861 välisenä aikana kuusi lasta, joista osa menehtyi lapsena.

Gabriel Wilhelm, jonka kastemerkintä on oheisessa kuvassa, oli perheen järjestyksessä neljäs lapsi. Vain noin kuukausi ennen hänen syntymäänsä oli hänen samanniminen veljensä kuollut parin vuoden iässä. Vuonna 1845 syntyneen Gustafin ja 1855 syntyneen Johan Edvardin myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa, kun taas perheen esikoinen Erika, meni naimisiin räätäli Karl Wareliuksen kanssa, joka myöhemmin isännöi mm. Pusulan Vörlön kylän Mikkolaa. Gabriel Wilhelmiä kymmenen vuotta nuorempi sisar Ida nai leskimies Gustaf Henri Dammin, joka oli kotoisin Karjalohjalta.

Gabriel Wilhelm muutti jo alle 20 -vuotiaana Suomusjärveltä Helsinkiin, jossa hän perusti läkkiseppäliikkeen Punavuoren kaupunginosaan. Hän sai mainetta taitavana käsityöläisenä ja pian lehdissä ympäri maata mainostettiin mm. yrityksen pesukoneita ja paloruiskuja pienemmistä taloustavaroista puhumattakaan. Yrityksen myymälä sijaitsi Aleksanterikatu 50:ssä ja tehdas Jääkärikatu neljässä.

Gabriel Wilhelm Sohlbergin esivanhempia seurattaessa tulevat vastaan mm. Karjalohjalta kotoisin ollut pappismies Georg Thauvonius, Viipurissa asunut piispa Juusten ja Kiskon Leilän rusthollin isäntä Casper von Lund. Suomusjärveltä väriä antavat tietenkin edellä mainitut Salitun Vanhatalon ja Taipalon Paavolan rusthollit, mutta myös Arpalahden ja Laidikkeen Sipilän ratsutilat.

Eräs Hamberg -suku

Turun kaupungissa asuneen kirvesmies Erik Henrikssonin ja vaimonsa Lena Matsdotterin poika Erik käytti sukunimeä Hamberg kirjoittaessaan itsensä ylioppilaaksi Turussa kesäkuussa 1788. Tätä ennen hän oli käynyt kaupungin katedraalikoulua jo vuodesta 1781 lähtien.

Erik Hamberg vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa 1.7.1795 ja saman tien hänestä tuli ns. armovuodensaarnaaja Karjaan pitäjään. Kolmisen vuotta myöhemmin hän toimi Mustion ruukinsaarnaajana. Sieltä hänet nimitettiin Karjaan kappalaiseksi 1811. Erik asui perheineen Kiilan kylässä, kappalaisen talossa. Varapastoriksi hänet nimitettiin 1829. Varapastori Hamberg kuoli 22.2.1842.

Hän oli mennyt naimisiin Karjaan postimestarin, Erik Johan Olinin tyttären, Vendlan kanssa. Herra Olin hoiti maksua vastaan mm. Tammisaaren kaupunkiin menevän postin, koska täkäläinen postimestari oli liian köyhä tätä tekemään.



Vendlan äiti oli Vihdissä vuonna 1742 syntynyt Hedvig Palm, jonka isovanhemmat äidin puolelta olivat kotoisin Karjalohjalta. Isä Johan P. oli Vihdin Vanhalan kylän Ylöstalon rusthollari.
Erik Hambergin ja Vendla Olinin perheeseen syntyi seitsemän lasta vuosien 1799-1820 välisenä aikana.






Vanhin poika sai etunimensä isältään ja tämän tavoin opiskeli Turun katedraalikoulussa. Ylioppilas Erikistä tuli vuoden 1817 lopulla, jonka jälkeen hän jatkoi opiskelua. Hänet mainitaan maanmittausoppilaana kesällä 1821 ja tälle alalle Erik myös jäi. Hän oli Turun ja Porin läänin varamaanmittari 1826 ja komissiomaanmittari 1850. 1840-luvulla hän oli myös Piikkiön ja Halikon kihlakuntien vakaaja. Puoliso Katarina Silfverberg oli tammisaarelaisen nahkurin tytär. He asuivat mm. Kiskossa ja Särkisalossa.

Erik Hamberg nuoremmalla oli monia yhtäläisyyksiä isänsä kanssa ja niinpä hänenkin perheessään oli seitsemän lasta. Näiden lasten vaiheita en ole selvittänyt esikoispoikaa lukuunottamatta. Erik Albert H. syntyi Kiskossa joulun alla 1832 ja kuoli vuonna 1887 everstiluutnanttina.

Palataksemme Erikin ja Vendlan lapsiin, voidaan todeta heistä peräti neljän kuolleen lapsena. Jäljellä jäivät vain Erika Sofia (s. 1803) ja Karl Albert Alexander (s. 1817). Näistä kahdesta tosin Karl Albertin elämänlanka katkesi jo 17 vuoden iässä. Hän kävi veljensä tavoin Turun katedraalikoulua ja ehti valmistua ylioppilaaksi Helsingissä kesällä 1834. Hän kuoli seuraavan vuoden lopulla.

Historiallinen Sanomalehti arkisto on erinomainen aarreaitta 1800-luvun loppupuolta tutkivalle. Tuohon aikaan lehdissä julkaistiin mitä kummallisimpia tiedotuksia. Eräs näistä oli luettelo ao. kaupungissa yöpyvistä henkilöistä. Toisaalta kuolinilmoituksia löytyy sanomalehdistä koko siltä ajalta kuin niitä Suomessa on ilmestynyt. Näiden perusteella voikin todeta, että Erika Sofia Hambergin puoliso oli "ruukkitarkastaja" Forss, joka kuoli Kemiössä. Vihkitieto löytyi Finlands Allmänna Tidning -lehdestä vuodelta 1831 ja kuolintieto Morgonbladet -lehden numerosta yksi vuodelta 1876.

Sanomalehtiarkistoon perustuu myös edellä mainittu tieto everstiluutnantti Erik Albertista. Hänen kuoltuaan leski luetellaan niiden henkilöiden joukossa, joille valtio on maksamassa eläkettä.