Rikalanmäen talojen nimistä

Nykyisessä Salon kaupungissa, entisessä Halikon kunnassa sijaitseva Rikalan kylä on ollut pitkään monenlaisten tutkimusten kohteena. Perimätieto puhuu jopa Rikalan mahtavasta kaupungista, jonne hämäläiset tulivat myymään ja vaihtamaan tuotteitaan ulkomaalaisten kauppiaiden kanssa. Kerrotaanpa läheisen linnavuoren rinteiltä löytyneen suuren rautaisen renkaan, joka oli tarkoitettu laivojen kiinnittämistä varten.

Rikalanmäen muodostaa lounais-koillinen -suuntainen harjanne, joka on kallioinen. Mäen itäpuolella juokseen Halikonjoki, luoteessa Kihistenmäki ja koillisessa Kirkkomäki, kaikki runsaita rautakautisten löytöjen paikkoja. Rikalanmäellä on runsaasti kiinteitä muinaisjäänteitä, osaa niistä on tutkittu, osa on aikain kuluessa ehtinyt tuhoutua erilaisissa rakennustöissä. Vanhimmat löydöt kertovat pronssikauden asutuksesta, kun taas nuorimmat ajoittuvat rautakauden loppuvaiheisiin. Voidaan edelleen olettaa, että Rikalanmäki on ollut asuttuna läpi keskiajankin. Käytännössä ainakin lounaisosassa mäkeä on ollut ihmisen toimintaa esiroomalaiselta rautakaudelta aina merovingiaikaan.

Tässä jutussa ei mennä arkeologisiin löytöihin, vaan pysytään tuossa em. kaupunkiteemassa. Perimätiedolla on oma arvonsa, jota alueen osalta lisää melko runsas Häme -tyyppinen nimistö. Tämä voisi tarkoittaa kiinteitä siteitä Rikalan ja Hämeen välillä. Sauvosta löytyy Hämälä, Halikosta Hämeenkylä, Kuusjoen Hämäläistenkylä, Uskelassa Hämmäinen, Salossa Hämeenoja ja Perniössä vielä Hämeenkylä. Nämä kaikki löytyvät jo 1500-luvun voudintileistä, joten nimet ovat hyvin vanhoja. Nimenomaan kaupunkimaisuutta on pyritty todistelemaan Rikalan kylän pelto- ja niittykartalla vuodelta 1782. 

Kuva 1

Tuon kartan mukaan Rikalanmäellä sijaitsevien talojen nimiä olivat mm. Kylänlapsi, Räntmästare, Fiskaali, Tullnääri ja Borgmästare. Nämähän todella tuntuisivat viittavaan suoraan kaupunkimaiseen asutukseen jossain vaiheessa kylän historiaa.  Oheisen karttaleikkeen talot: 1. Kylänlapsi, 3. Fiskaali, 4. Tullnääri ja 5. Borgmästare. Nämä tiedot komissiomaanmittari Carl Peter Zierman (1738-1789) kirjasi em. karttaan vuonna 1782.

Ovatko edellä mainitut nimet sitten esimerkiksi keskiaikaisia tai kenties vielä vanhempia? Vastaus on melko varmasti kielteinen, sillä Rikalasta tehtiin tiluskartta vuonna 1695. Myös tuolloin talot piirrettiin sievästi kartalle tietoineen kaikkineen, mutta vastaavia nimiä ei karttaselityksestä löydä. Myöskään Halikon ensimmäisistä rippikirjoista tai vaikkapa 1700-luvun alun henkikirjoista ei näitä nimiä löydy. 

Kuva 2

Näin ollen nuo nimet on otettu käyttöön vasta 1700-luvun kuluessa, mutta tämähän ei vähennä Rikalanmäen arvoa millään tavalla. Vaikka kyse ei ole ollut varsinaisesta kaupungista, oli Rikala pitkään merkittävä kaupantekopaikka. Sinne ei koskaan muodostunut pysyvää, kiinteää kaupunkirakennetta, koska sille ei ollut tarvetta. Kauppaa käytiin ajoittain ja Turku sai pysyä alueen ainoana kaupunkina pitkään. Salon kaupunki perustettiin vasta 1960, tosin epäitsenäinen kauppala siitä oli tullut jo 1887.

Tilus- ja isojakokarttoja on jännittävää käyttää yhdessä tietyn kylän tai alueen nimistön sekä historian tutkimisessa. Kun tietoja lisäksi yhdistää rippikirjoihin ja erilaisiin verotusluetteloihin, avautuu esivanhempien asuinpaikkoihin aivan uudenlainen näkökulma. 

Kuva 1 - KA: Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A9:67/1-4 Rikala; Rikalan kylän pelto- ja niittykartta 1782-1782

Kuva 2 - KA: Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A2a:7 Rikala; Tiluskartta ja asiakirjat 1695-1695

Elämän jana

 Tämä on työn alla oleva juttu eli teen aikajanaa yli 100 vuotiaaksi eläneestä, hyvin kaukaisesta esisukulaisestani.

Office timeline

Warkaita!

 Maaliskuussa 1883 vangittiin Turussa Uudenmaan tullin ulkopuolella asuneet naisihmiset Karolina Friberg ja Ulrika Silwander. Heidän mökistään löydettiin kasapäin naisten vaatteita, anturanahkoja, seteleitä ja sekalaista muuta vaatetavaraa. Asunnosta löytyi myös todisteita kellovarkaudesta, joka oli tehty hieman aiemmin Paimiossa.

Edellisenä vuonna oli nimittäin sekä Paimiossa että Piikkiössä ollut lukuisia varkauksia lyhyen ajan sisällä. Pitäjäläisiltä oli kadonnut vaatteita, villoja, vällyjä, jauhamatonta viljaa ja leipiäkin. Mitään johtolankoja varkaiden henkilöllisyydestä ei tuntunut löytyvän, kunnes eräällä kerralla varkaat veivät hevosiakin. Kun nämä eläimet löydettiin Turun kaupungin läheisyydestä, saatiin ensimmäisen kerran pieni vihje rikollisten pesäpaikasta.

Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sitä vaivaa, että olisi lähtenyt tarmokkaammin varkaiden jäljille. Vasta joulupäivän vastainen yö vuonna 1882 sai muutoksen aikaan. Tuolloin Vistan kylän väki oli lähtenyt joulukirkkoon. Myös kelloseppä Söderholm oli lähtenyt joulusaarnaa kuulemaan jättäen asuntonsa tyhjilleen. Kirkon jälkeen kotiin tultuaan Söderholm huomasi välittömästi, että hänen luonaan oli käynyt varkaita. Kamarin ikkuna oli rikottu ja suurin osa kelloista oli viety. Kelloseppämme tarkasti tietysti omaisuutensa välittömästi huomaten varkauden tapahtuneen kaikessa kiireessä. Rikotun ikkunan vieressä ollut hopeinen pikari oli jäänyt paikoilleen samoin kuin paremmat kellotkin.

Eräs ohikulkija oli nähnyt kirkkoon mennessään kolme miestä Söderholmin pimeällä pihalla, mutta siinä olivatkin kaikki tiedot varkaista. Söderholmin oli lähdettävä joulupäivästä huolimatta Turun poliisikamarille. 

Varkaiden pesä paljastui yllättäen vain pari päivää myöhemmin. Rikolliset olivat pyytäneet erästä Lindberg-nimistä työmiestä hakemaan viinaa ja antaneet tälle Söderholmilta varastetun taskukellon. Kellolla oli ollut tarkoitus maksaa viinakset. Lindberg olikin sen sijaan maksanut alkoholit omilla rahoillaan. Sen jälkeen hän oli oma-aloitteisesti mennyt poliisin puheille kertomaan, millaista vaihtokauppaa hänet oli pyydetty tekemään. Kun Lindberg johdatti poliisit rötösjoukon mökille, saatiin näistä pidätetyksi kaksi kolmannen päästessä karkuun. Karkulainenkin löytyi kaksi päivää myöhemmin em. Lindenin luota. 

Koko rikollisjoukkio oli ennestään poliisin kirjoissa, syytettynä jos jonkinlaisista rötöksistä. Asia kertonut sanomalehti Aura mainitsi yhden miehistä olleen erittäin isomahaisen, mutta arveli samalla tuon mahan kutistuvan huomattavasti linnassa. 

Karjaan ensimmäinen asemapäällikkö

Hyvinkään ja Hangon välille rakennettiin yksi maamme varhaisimmista junaradoista vuosien 1871–1873 välillä. Myöhemmän Karjaan kauppalan kohdalla vilkkain asema oli ensi alkujaan Mustio, sillä sinne sijoittui mm. kyseisen ruukin liikenne. Kun Helsingin ja Turun välinen rata avattiin liikenteelle kokonaisuudessaan vuonna 1903, tuli Karjaasta keskeinen risteysasema. Turkuun menevä osuus oli tosin valmistunut jo 1899, mutta Helsinkiin yhteys saatiin vasta 1903. Ensimmäiset vuosikymmenet Karjaan aseman suurin asiakas oli Billnäs tehdas kaikki yksiköineen. Bruno Granholm sai tehtäväkseen suunnitella uuden asemarakennuksen, joka valmistui 1898. Entinen, Hanko-Hyvinkää radan asemarakennus purettiin vuonna 1970. Aikaa myöten Karjaasta tuli alueen merkittävin asema Mustion jäädessä vähitellen pienemmäksi ja pienemmäksi.

Rautateillä oli tuohon aikaan runsaammin työntekijöitä kuin automatisoituna nykyaikanamme. Mutta kuka olikaan Karjaan ensimmäinen asemapäällikkö? Perehtykäämme ensin lyhyesti hallinnolliseen puoleen. Rautatiehallitus perustettiin maahamme 1877 keskusvirastoksi, jonka tehtävänä oli johtaa rautatieverkoston operointia siihen liittyvine toimintoineen. Se oli samalla Valtionrautateiden ylin päättävä elin. Uusien rautateiden rakentaminen siirtyi sen vastuulle Tie- ja vesirakennusten ylihallitukselta vuonna 1922. Harvat yksityiset radat, kuten juuri Hyvinkää-Hanko, joutuivat monesti valtion hallintaan. Niinpä maamme rautateiden rakentamisesta vastasi lähes yksinomaan valtio. Ratahankkeet käsiteltiin valtiopäivillä.

Rautateihin liittyviin arkistoihin sisältyy diaareja, pöytäkirjoja, luetteloita, kirjeenvaihtoa, tiliasiakirjoja, palkkalistoja ja lehtileikkeitä sekä jonkin verran karttoja, piirustuksia ja kuvia. Arkistossa on myös yksittäisiä rautatieläisiä koskevia tietoja. Esimerkiksi Rautatiehallituksen II arkisto sisältää henkilökuntamatrikkeleita. III arkistossa puolestaan on rautatieläisten henkilökortisto. Karjaan ensimmäisen asemapäällikön löydämmekin juuri em. matrikkeleista, sillä ”Rautatiehallitus matrikkeli 1868–1889” sisältää mm. Karjaata koskevaa informaatiota. Niinpä saamme tietää, että vuonna 1848 syntynyt Johan Gustaf Sundvall on päässyt ylioppilaaksi toukokuussa 1868 ja on toiminut kirjanpitäjän rautateiden liikenneosastolla vuoteen 1873. Sundvall otti eron syyskuussa 1873 ja nimitettiin heti miten väliaikaiseksi ja sitten vuodesta 1875 vakinaiseksi asemapäälliköksi Karjaalle. Karjaalle hän myös jäi koko työuransa loppuun saakka, joka päättyi Sundvallin kuolemaan huhtikuun lopulla vuonna 1907. Kaipaamaan jäivät puoliso Aina Elvira Silfverberg sekä Johan Gustafin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet pojat John ja Gustaf Adolf. Mutta katsotaanpa vielä tarkemmin perheen vaiheita.

Johan Gustaf Sundvall syntyi 21.8.1848 Uudessakaupungissa porvari Johan Henrik Sundvallin ja Maria Juliana Sundvikin perheeseen.  Tuossa vaiheessa Sundvall asui Suurikkalan korttelissa, josta perhe muutti Pentin kortteliin. Siellä isä Johan Henrik kuoli vuoden 1854 alussa. Johan Gustaf lähti opiskelemaan ja valmistui ylioppilaaksi toukokuussa 1868. Lopullisesti hän muutti Helsinkiin 1873. Tuolloin hän oli jo ehtinyt naimisiin ortodoksiuskoa tunnustaneen Olga Parastchukin kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa John syntyi Karjaalla 1874. Toinen lapsi syntyi kuolleena kevättalvella 1877 ja Olga menehtyi seuraavan vuoden joulukuussa keuhkotautiin vain 25 vuoden ikäisenä. Tuossa vaiheessa perheessä Karjaan Kiilan kylän asemamiljöössä asui myös Olgan äiti, Karoliina Parastchuk.

Uuden puolisonsa asemapäällikkö Sundvall löysi samoilta kulmilta, sillä 1885 hän vei vihille Aina Elvira Silfverbergin. Aina Elviran sukujuuret löytyvät mm. Tammisaaresta, jossa hänen isänsä Adolf oli syntynyt nahkurin poikana vuonna 1800. Aina Elvira itse syntyi Karjaalla 1855. Johan Gustafin ja Aina Elviran liitosta syntyi yksi poika, Gustaf Adolf vuonna 1887.

Poika John Sundvall lähti merille ja 1910-luvulla hän oli jo merikapteeni. Vaimonsa Anna Aljusehkinan kanssa hän meni ortodoksisin menoin naimisiin nykyisen Azerbaidžanin pääkaupungissa, Bakussa vuonna 1903. Heillä oli yksi lapsi, Olga. Olga syntyi Turussa 1918, mutta menetti jo hyvin pienenä isänsä. Merikapteeni John Sunvall kuoli huhtikuussa 1920. Äiti Aina Elvira Silfverberg kuoli vuonna 1939.

Kuvituksena Karjaan Lions Clubin hyväntekeväisyysmyynnistä hankkimani Karjaan vanhan aseman pienoismalli, joka saattaa olla paikkakunnalla aikoinaan vaikuttaneen puuseppä Anderssonin kädenjälkeä.

Eläköön

Pienen pieni valokuva johdatti mielenkiintoisen tiedon äärelle. Oheisessa kuvassa hymyilevät erään laivan keittäjättäret. Taustalla näkyvästä pelastusrenkaasta käy ilmi laivan nimi, Eläköön. 

Kyseessä on Tukholman Finnbodan telakalta vuonna 1886 valmistunut alus, joka oli varustettu kahdella potkurilla. Nimensä se sai hyvin korkealta taholta, sillä itse keisari Aleksanteri III antoi sen. On kerrottu, että "alus edusti vanhaa laivanrakennustyyliä parhaimmilaan". Eläköön oli maamme korkeimpien virkamiesten käytössä itsenäisyyden ajalla. Samoin se toimi edustusaluksena, kun tarvittiin kyytiä ulkomaisten merkkihenkilöiden vieraillessa maassamme.

Esimerkiksi 1930-luvulla laivan silloinen kapteeni Arnold Nyström näytti lehtitoimittajalle aluksen vieraskirjaa. Siitä löytyivät mm. Norjan kruununprinssi Olavin, hänen puolisonsa Märthan, presidentti Relanderin ja P.E. Svinhufvudin eli Ukko-Pekan nimikirjoitukset. Mainittu vieraskirja oli kapteenin yksityisomaisuutta ja hän oli pyytänyt nimet kaikilta vierailtaan. Nyström oli tullut laivalle perämieheksi vuonna 1918 ja ylennyt myöhemmin kapteeniksi. Vuonna 1936 laiva täytti 50 vuotta ja tuolloin juhliminen sai jäädä työmatkan alle. Eläköön oli Naantalin satamassa valmistautumassa viemään Ruotsin kuninkaan Kustaan Turkuun. 

Jo kapteeni Nyström arveli laivan merkkipäivänä, että alus oli tulossa tiensä päähän. Vaikka sen koneista lähti 670 hevosvoimaa ja huippunopeus 14 solmua, oli suurin ongelma laivan koko. Tuon ajan vaatimuksiin laivan 15-16 hyttiä olivat aivan liian pieni määrä, sillä esimerkiksi presidentilliseen seurueeseen saattoi kuulua tuplasti enemmän väkeä.

Eläköön jäi pois merikäytöstä 1950-luvun alussa, kun siitä poistettiin koneet. Kymmenisen vuotta se ehti sen jälkeen toimia 1. merenmittausretkikunnan asuntoaluksena ja lopullinen käytöstä poisto tapahtui vuonna 1963.

Niin muuten, miksi juuri nimi Eläköön? Nimen taustalla on keisarin vierailu Lappeenrannassa ja Saimaalla elokuussa 1885:

"Kun keisari oli tarjonnut korkeille upseereille ja tärkeille virkamiehille päivällisen jälkeen, keisaripari astui Saimaan laivasillalta keisarilliseen huvijahti Marevoon. Muu seurue seurasi perässä toisella ja soittokunta kolmannella aluksella. Huvimatka tehtiin Lauritsalan kautta Saimaan kanavan kolmannelle sululle eli Mustolaan saakka. Retkeläiset nousivat maihin ja kävelivät takaisin toiselle sululle Mälkiään. Matkan varrella keisari kiinnitti huomiota naiseen, joka huusi innokkaasti kovalla äänellä ”eläköön!”. Keisari pani sanan mieleensä ja antoi myöhemmin valtion uudelle höyrylaivalle nimeksi Eläköön. Keisarinna nimesi toisen samalla kertaa valmistuneen laivan Willmanstrandiksi, joka on Lappeenrannan ruotsinkielinen nimi."

Tarinan tarjoili meille Etelä-Karjalan Museo, muut tiedot Wikipedia ja aikakauslehti Seura, 19.8.1936. Valokuva omasta kotialbumista, valitettavasti henkilöiden nimiä ei ole jäljellä...

Loistava viuluniekka Enqvist

Sammatin Lohilammen Uusitalossa syntyi vuonna 1817 poikalapsi, jolle vanhemmat antoivat nimeksi Gabriel. Yhteensä rusthollari Johan Enqvistillä ja vaimollaan Annalla oli 10 lasta, joista tosin yksi kuoli aivan pienenä. Isän kuoleman jälkeen isäntänä jatkoi sisarussarjan vanhin, Henrik Johan Enqvist puolisonaan Eva Ulrika. Henrik Johanin kuoltua vuonna 1865 oli Gabriel vuoro ryhtyä huolehtimaan Uusitalosta. Vasta pari vuotta aiemmin tämän aikalaistensa mielestä komean miehen onnistui päästä naimisiin. Puoliso oli Siuntion Karlskrogin kylässä syntynyt ummikkoruotsalainen Sofia Nyström. Hän menehtyi 1883, jonka jälkeen Gabriel nai Suomusjärven Salmen kylästä leskivaimo Gustava Berghällin.  Kummastakaan aviosta ei syntynyt lapsia.

Gabriel Enqvist herätti huomiota jo nuorukaisena "nopealla ja rotevalla ruumiinkasvulla". Hänen kerrotaan pystyneen korkean kotitupansa katonrajasta olleista leivänvartaista helposti murtamaan mieluisan palasen. Edelleen hänen kuvaillaan olleen kasvoiltaan kauniin ja ruumiiltaan komean - "oikia kuin pilli". Gabriel oli parhaimmillaan "12 leiviskän ja viiden naulan" painoinen ja ruumiinvoimiltaan neljän lähipitäjän väkikapulassa voittamaton.

Gabriel isä Johan oli ollut varsin maineikas viulunsoittaja ja tätä oli myös vanhempi veli, edellä mainittu Henrik Johan. Gabrielista tuli kuitenkin perheen paras pelimanni. Hän oli jo 25 vuoden iässä täydellinen mestari, joka herätti huomiota Sammatin lähipitäjissäkin. Enqvist oli erittäin suosittu soittaja häissä, hääpelmanninna, kuten paikallinen murre asian ilmaisi. Omien sanojensa mukaan hän oli soittanut 12 eri pitäjässä, niistä kaukaisimpa Parainen. Erityisesti luonnikkaasti häneltä sujui marssien soitto, joskus toisen kuuluisan paikallisen viuluniekan, Sammatin Myllykylän Isopousun pojan, Kristoffer  Walleniuksen kanssa.

Myöhemmällä iällä pelimannin sormet olivat jo menettäneet voimansa eikä Sammattiin enää koskaan tullut hänen kaltaistaan viuluniekkaa. Vuonna 1886 hän luopui korkean ikänsä takia talonpidosta eläen loppuelämänsä sisarentyttärensä hoivaamana, loppuun saakka reippaana. Gabriele Enqvist kuoli 2.5.1901. Oheinen kuolinilmoitus julkaistiin Uusimaa -lehdessä muutamia päiviä myöhemmin. 

Ensimmäinen suomalainen nuorallatanssija?

Ensimmäinen suomalainen ns. silmänkääntäjä oli sanomalehti Helsingin Uutisten mukaan vuonna 1863 Kuopion markkinoilla esiintynyt renkimies David Ulmanen. Hänen arveltiin vetävän vertoja parhaille italialaisille nuorallatanssijjoille ja ruumiinsa notkeutta esittäville taitureille. Myös hänen sukkeluutensa eli verbaalinen lahjakkuutensa oli vertaansa vailla.

Kuopion markkinoille oli häntä kokoontunut katsomaan runsaasti väkeä nimenomaan hänen suomalaisuutensa takia. Pääsylippu maksoi viisi kopeekkaa. Helsingin Uutiset kertoi, että "parempi on kuitenkin nähdä omain suomen miesten tekevän näitä konstia, kuin niiden tavallisten ulkomaan juoksian, jotka ovat useimmin suurimpia roistoja, mitä olla taitaa". Artikkelin kirjoittaja totesi, että luonnostaan kohteliaan Ulmasen pitäisi saada itselleen ja tovereilleen siistimmät sekä puhtaammat vaatteet. Edelleen toivottiin avarampaa ja siistimpää "kortteeria" sekä oikeita, painettuja mainoslehtisiä. Kuopion markkinoille Ulmanen myi itseään "sekavasti kirjoitetuilla pikkuisilla paperilipuilla, mitkä olivat kovin naurettavia.

David Ulmanen oli esiintynyt jo edellisenä talvena Joensuun markkinoilla, mutta ei vielä silloin ollut osannut oikein mainostaa itseään. Tuohon aikaan mm. edellä mainitut italialaiset kävität torven kanssa talojen edustoilla kuuluttamassa tulevista näytöksistä. Joensuussa yleisömenestys oli jäänyt kovin heikoksi, kunnes eräs paikallinen herrasmies oli antanut hänelle jahtitorvensa! Tämän jälkeen oli alkanut tapahtua ja Ulmanen sai koottua noin 280 markkaa Joensuun esityksistään. Kuopiossa hänen rinnallaan esiintyi kaksi viuluniekkaa ja Ulmanen itse tööttäile torveaan. Väkeä olikin rientänyt koko ajan paikalle.

David Ulmasen ura jatkui vielä vuosia. Esimerkiksi kesällä 1874 hän mainosti Hämäläinen -lehdessä tulossa olevaa esitystään Nordinin teatteri-salissa. Luvassa oli nuorallatanssia, "putellien päällä hyppäämistä" ja "kyyppärin kujeita". Esitystä säesti luultavasti em. viuluniekat.

Harmillisesti en ole onnistunut löytämään tietoa siitä, mikä oli David Ulmanen tai kuten nimi myös kirjoitettiin, Ullmanin sukuperä. Iisalmesta toki löytyy esimerkiksi HisKi -haulla kaksi samannimistä lasta, mutta kummankaan vaiheet eivät oikein sovi tähän varhaiseen varietee -hahmoomme.

Kuva - Hämäläinen, 04.06.1874, nro 22, s. 4

Lähde - Helsingin Uutiset, 19.10.1863, nro 83, s. 4

Suurpetojahtia

Toukokuussa 1797 kokoontui Kosken kappelissa kirkonkokous huolestuneissa tunnelmissa. Muutaman viikon kuluessa olivat suurpedot tai suurpeto, jota myös karhuksi arveltiin, tappaneet viisi hevosta ja kuusi lehmää. Kokousta istuneet Marttilan kirkkoherra ja rovasti Jakob Ziden, Kosken kappalainen Gabrgiel Gottleben, Kosken kartanon omistaja, vapaaherra Gustaf Armfelt sekä tilalliset Kristian Isotalo ja Jaakko Simola lähettivät viestin maaherra von Willebrandille Turkuun. Sen sisältönä oli huoli petojen aiheuttamasta tuhosta sekä siitä, mitä asialle pitäisi tehdä.

Samalla kirkonkokous kääntyi nimismies Kristoffer Hahnssenin puoleen. Tältä pyydettiin, että hän viran puolesta järjestäisi mahdollisimman nopeasti yleisen ajojahdin. Paitsi Kosken kappelin väkeä, arveltiin siihen tarvittavan myös emäseurakunnan miehiä. Kokous ehdotti nimismiehelle jahtikatselmuksen järjestämistä tarkoituksena löytää sopivat miehet työhön. Tämä kokoontuminen tapahtuisi Marttilan Tuimalan ”malmilla”. Lopuksi kokous päätti pyytää nimismies Hahnssenia itseään jahtia johtamaan. Kappelin oma jahtivouti, jonka tehtäviin näiden asioiden järjestäminen kuului, ohitettiin kokonaan. Tuohon aikaan kappelin jahtivoutina oli jo hieman iäkkäämmän puoleinen Jaakko Luxenfeldt. 

Nimismies Hahnssen ei saanut asiaa hoidettua aiottuna päivänä, vaan vasta viikkoa myöhemmin. Lopputulos oli surkea, sillä yhtään karhua ei nähty eikä näin ollen kaadettu. Muutaman ajan perästä Mäntsälän kylässä asunut Marttilan jahtivouti Simo Palmroos ampui yhden otson ja haavoitti toista. Mäntsälän rusthollin maille oli pystytetty tätä varten erillinen metsästyslava. Tämän episodin jälkeen ei karhuista nähty jälkeäkään ja karjakin sai olla rauhassa.

Edellä mainittu Jaakko Luxenfeldt kuoli vuonna 1811. Hän oli asunut perheineen Värmälässä. Vaimonsa Riitan kanssa Jaakolla oli lapset Liisa, Simo, Antti ja Maria. Samassa kylässä, ehkä jopa naapuritorpassa asiu räätäli Matti Luxenfeldt, mutta samasta lisänimestä huolimatta he eivät olleet ainakaan veljeksiä. Löytyypä kylästä samalla ajanjaksolla kolmaskin Luxenfelt,Matin veli Juho. Tämä ansaitsi ainakin jonkin aikaa elantonsa lasimestarin töillä. 

Mitä tulee emäpitäjän jahtivouti Simo Palmroosiin, oli hän naimisissa Karvelan kylästä kotoisin olleen rusthollarin tyttären kanssa. Heillä oli yksi poika, Juho. Hänestä tuli myöhemmin Marttilan Pappilan Santalan torppari. Puoliso Liisa Jaakontytär oli kotoisin naapuritorppa Jaakkolasta. Juho Simonpoika, jota ei enää 1820-luvun jälkeen mainita nimellä Palmroos, kuoli Santalassa heinäkuussa 1866. Kaipaamaan jäivät lähinnä leski Liisa sekä vielä kotona asuneet pojat Henrik ja Mikko sekä tytär Vilhelmiina. Perheeseen kuului myös Liisan avioton, Paimiossa syntynyt tytär Amalia Vilhelmina. Juhon ja Liisan poika Simo oli jo ehtinyt aloittaa oman elämänsä. Hänen oma poikansa Kaarle Alpertti löytyy myöhemmin itsellisenä Tarvasjoen Euran kylän Uudentalon mailta.

Jahtivouti Simo Palmroos oli kuollut 1807. Kuolinsyy ”tuntematon” on tuttu monien seurakuntien haudattujen luettelosta. Sukunimen Marttilan pappismiehet kirjoittivat välillä myös muodossa Palmros.