Kaijan talon tytär, Loviisa

Yhdeksän sisaruksen tarinasarja jatkuu. Kiskon Kajalan kylän Kaijan lampuodin, Abram Abramssonin ja Anna Stina Löfmanin esikoistytär Lisa kuoli aivan pienenä. Tammikuussa 1796 syntynyt perheen toinen lapsi sai nimen Loviisa. Kesällä 1816 hänet vei vihille läheisen Haapaniemen kartanon Hirvelän torpparin poika, Johan Johansson. Johan oli syntynyt 1788 ollen näin noin kahdeksisen vuotta vaimoaan nuorempi.

Vuodesta 1821 lähtien Johan ja Lovisa olivat Haapaniemen useaan osaan jaetun säteritilan lampuotina eli vuokraviljelijänä. Lapsiakin syntyi kiitettävä määrä, yhteensä kuusi tytärtä ja neljä poikaa. Aikuisiksi heistä elivät kaikki muut paitsi esikoinen Loviisa.

Miehensä kuoltua marraskuussa 1860 asusti leskivaimo Loviisa poikansa Robertin, Haapaniemen säterin uuden lampuodin perheessä. Loviisa kuoli lokakuussa 1882, peräti 86 vuoden iässä. Vain päivää myöhemmin menehtyi hänen pojanpoikansa, Robertin poika Gustaf Adolf keuhkotautiin. Loviisan kuolinsyyksi on kirjattu koruttomasti vanhuus.

Leena Kaisa käräjillä

Kiskon Kajalan kylän Kaijan talossa asui 1700-luvun lopulta lähtien kaukainen sukulaisperheeni. Kaija oli Kosken ruukille kuulunut rälssitalo, jonka lampuotina oli vuoden 1773 paikkeilta lähtien Pohjan pitäjässä syntynyt Abraham Eriksson. Puolisonsa Märtha Eriksdotterin kanssa heillä oli useita lapsia, joista vanhin poika, Abram Abramsson tuli Kaijan seuraavaksi lampuodiksi. Hänen pikkuveljensä Erik taasen oli aikanaan viereisen Tinon talon lampuotina.

Abram Abramssonin otti puolisokseen Anna Stina Löfmanin, Lapin kylän Ylhäisten rusthollarin tyttären. Abramille ja Anna Stinalle syntyi yhteensä yhdeksän lasta, jotka kaikki olivat tyttöjä. Käsittääkseni siis sangen harvinainen perhekunta. Esikoistytär Lisa menehtyi pienenä ja samoin toiseksi nuorin tytär Ulrika. Kaikki muut elivät aikuisikään ja kuusi heistä ehti naimisiinkin. Ajattelin esitellä näitä sisaruksia vähitellen ja tällä kertaa kohteena on marraskuussa 1801 syntynyt Lena Kaisa. 

Leena Kaisan vei vihille joulukuun lopulla 1822 Kiskon Aijalan kylän rusthollarin poika Henrik, joka oli ottanut käyttöön sukunimen Ajalin. Vihkimisen aikaan Henrik oli ollut renkinä Karjaan Ingvalsbyn kylän Mangsin talossa, lähellä Mustion ruukkia. Sieltä hän tuli avioliittonsa kautta Kajalan kylän Kaijan talon kotivävyksi ja myöhemmin appensa kuoltua lampuodiksi 1820- ja 1830-lukujen vaihteessa. Hänen kanssaan Leena Kaisa sai yhteensä kuusi lasta vuosien 1823–1838 välillä. Liitto päättyi Henrik Ajalinin kuolemaan huhtikuun lopulla 1839. 

Vuonna 1841 Leena Kaisa sai aviottoman Maria Sofia -nimen saaneen tyttären, mutta tämä kuoli jo parin kuukauden iässä. Leena Kaisa meni uudelleen naimisiin joulukuussa 1846 Marjaniemen yksinäistalon muonatorppari Henrik Plitin kanssa. Tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut jotain, joka vei sukulaisnaiseni Raaseporin läntisen tuomiokunnan Kiskon käräjäkunnan käräjille. Helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1844 oli Leena Kaisa synnyttänyt aviottoman pojan kuolleena. Oikeudessa 1844 Leena Kaisaa syytettiin tämän kuolleen lapsen piilottamisesta. Käräjien pöytäkirjasta selviää, että lapsen syntymän aikaan hän oli asunut vuokralla em. Kaijan talossa. Siellä asuivat myös hänen tyttärensä ja sisarentyttärensä sekä nuorukainen Moses. Lisäksi talossa asui Leena Kaisan oma poika Abraham, joka oli vain kuuden vuoden ikäinen. 

Oikeudessa tuli esiin Henrik Plit, joka kertoi olleensa tietoinen Leena Kaisan raskaudesta. Lisäksi hän saattoi vahvistaa olleensa lapsen isä ja luvanneensa mennä naimisiin Leena Kaisan kanssa. Käräjät sai nähtäväkseen Kiskon kirkkoherran, Edvard Johan Laurellin antaman todistuksen Henrikistä. Sen mukaan mies ”omistaa melko vähän tietoa kristinuskosta, mutta hän on tullut toimeen tekemillään syntien tunnustamisilla, eikä hänellä ole huomautuksia koskien omaa rehellisyyttään.” 

Oikeus ei vielä syyskäräjillä 1844 voinut päättää asiaa lopullisesti ja seuraaville käräjille haastettiin Leena Kaisan lisäksi pieni joukko todistajia asian tiimoilta. Kun asia lopulta saatiin ns. taputeltua valmiiksi, oli lopputulos seuraava. Leena Kaisa sai kahdeksan päivän vankeusrangaistuksen ”vedellä ja leivällä”. Lisäksi hänen ja Henrik Plitin piti mennä lupaustensa mukaisesti naimisiin ja maksaa lisäksi 96 hopeakopeekka kirkolle. 

Leena Kaisa kuoli syyskuun lopussa 1863. Tuolloin Plitin perhe asusti Kirkon Kirkonkylän Viikarin talon Tammentöykän torpassa. Henrikin toinen puoliso oli Karjalohjalla 1823 syntynyt Eva Kraft, joka oli täten miestään noin 17 vuotta nuorempi. Hänen kanssaan Henrik sai pojan, Henrik Johanin 1865. Lisäksi uusioperheeseen kuului Eva Kraftin oma lapsi Eva Matilda. Leena Kaisa ja Henrik Plit eivät avioliittonsa aikana saaneet yhteisiä lapsia.

Kuvassa Kaijan talo vuonna 1952 - kuva R. Rajalin

Vienan Karjalasta Varkauden Taideniitylle

MyHeritagen Suomen maajohtaja Annikka Heikura kertoo dna - testien etnisyyden määrittämisestä ja omista tutkimuksistaan. 


 

Nahkuri ja hänen vaimonsa

Vähäjoen laaksoa

Sukututkimus tuntuu kulkevan mukana kaikkialla, minne sitä sattuu eksymään. Sunnuntaina teki mieli ulkoilemaan aamuisen sateen jälkeen ja lähiseudulta löytyi ennen läpikäymätön kohde. Vähäjokipolku on 1,4 kilometriä pitkä ulkoilupolku Paimion keskustan tuntumassa. Tämän polku valmistui loppukesällä 2019 ja vie kulkijan mm. Suomen Saviteollisuus Oy:n ja Vähäsillan pajan historian läpi. Polun läheisyydessä on sekä vanhempaa että aivan uutta omakotitaloasutusta.

Palataan ehkä tarkemmin em. teollisuuslaitosten historiaan joku toinen kerta, mutta sunnuntaisen päivän sukututkimuslöytö oli enemmän henkilöhistoriallinen. Alue on Tupilan kylää, jossa asui mm. kansankoulunopettaja Abraham Björk. Koska Helsinki-Turku-rautatie kulkee pitkin Tupilaa, asui siellä esimerkiksi 1900-luvun alussa em. opettajan lisäksi Suonenjoella syntynyt ratamestari Kustaa Koponen. Piikoina hänen perheessään oli mm. Iida Hyvärinen Nilsiästä. Vaihdemies Flinkman oli syntynyt Hartolassa, hänen vaimonsa Olga Kalvolassa ja asemamies Juha Honkanen Viipurissa. Paimioon oli tultu töiden perässä hyvinkin kaukaa.

Loppujen lopuksi ei siis ollutkaan yllätys, kun löysin Tupilan Jokiniemen perintötilan mailla asuneen nahkuri Lauri Virtasen, joka oli syntynyt Orimattilassa 1857. Hänen puolisonsa Sofia Vilhelmina Cederberg oli taasen nähnyt päivänvalon ensi kerran Kokkolassa 1863. Koska äitini tyttönimi on Cederberg, herätti tämä välittömästi tarpeen tarkastella asiaa syvemmin. Eikä aikaakaan, kun Kokkolan rippikirjoista ja kastettujen luetteloista selvisi Sofian Vilhelminan isän nimi, Mats Jakobsson Cederberg[1]. Tämä oli syntynyt marraskuussa 1830 Kruunupyyssä, jossa syntyi kuutta vuotta myöhemmin samoille vanhemmille myös äidinäitini isänisä, myöhempi Salahmin ruukin työntekijä Henrik Cederberg.

Kokkolasta tämä esiserkkuni oli ensin muuttanut piikomaan Turkuun 1880 -luvulla. Hän sai Turun vuosinaan aviottoman tyttären, joka kuitenkin kuoli vain vajaan neljän kuukauden ikäisenä syyskuussa 1889[2]. Kolmea vuotta myöhemmin sanomalehdet tiesivät kertoa nahkurikisälli Lauri Virtasen ja Sofia Vilhelminan menneen naimisiin 13. päivänä maaliskuuta 1892[3]. Tuossa vaiheessa Virtanen asui vielä Uudessakaupungissa, mutta jo 1893 he muuttivat Paimioon. Paimion rippikirjassa perheen esikoisen syntymäpaikaksi on merkitty Taivassalo, mutta Elina Laura Maria -tyttösen löytää kylläkin Uudenkaupungin kaupunkiseurakunnan kastetuista[4]. Elina Laura Maria menehtyi 1895. Muita lapsia olivat Lauri Aarne (1893–1905), Johan Eemil (1895–1896), Uuno Johannes (1896–1897) ja Laura Olga Maria (s. 1898). Isä, nahkuri Virtanen kuoli loppukesällä 1899. Leskivaimo Sofia Cederberg muutti Lauri Aarnen ja Laura Olga Marian kanssa Turkuun 1905. Hieman muuton jälkeen Lauri Aarne kuoli.  Sofia Vilhelmina Cederberg kuoli ”nahkurinleskenä” Turussa syyskuussa 1929[5]. Tosin Turun poliisilaitoksen kuolleiden luettelossa ammatiksi on merkitty keittäjä[6]. Lauran vaiheista ei itselläni ole tietoa Turkuun muuton jälkeiseltä ajalta.

---

[1] Kokkola rippikirja 1879-1887 (MKO168-186)  5.Qv. 4. No

[2] Sanomia Turusta, 01.10.1889, nro 229, s. 1

[3] Åbo Underrättelser, 14.03.1892, nro 72, s. 1

[4] Uusikaupunki kaupunkiseurakunta syntyneet 1891-1908 (MKO126-131)  Sivu 27

[5] Herättäjä, 27.09.1929, nro 39, s. 6

[6] Turun poliisilaitos kuolleet 1925-1930 (AP B XI:3)

Rääväsuinen esiäiti

Jotkut esiäidit osaavat yllättää vielä vuosikymmenien päästä. Sukuselvityksiä aloittaessani joskus vuoden 1986 paikkeilla törmäsin hyvin pian isoäitini isoisän äitiin, Eva Erikaan. Hän oli syntynyt huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1819 Karjaa Romsarbyn Antan talon torpassa. Aikoinaan, kauan ennen nettiä, kun kaikki piti etsiä mikfofilmeiltä, oletin hänen patronyyminsä olevan Antintytär. Rippikirjoissa ja vihittyjen luettelossa kesäkuussa 1840 Karjalohjalla hänen kerrottiin olevan Eva Erika Antin. Typerä aloittelijan virhe, sillä Antin oli hänen sukunimensä. Karjaalla asui aikanaan kaksikin Antin -sukua, joista toinen tunnettiin myös nimellä Anteen.  Ei siis ihme, etten löytänyt vuosiin hänen vanhempiaan.

Joka tapauksessa Eva Erika Antin vihittiin 30.6.1840 Karjalohjan Suurniemen torpparin pojan, Otto Fredrik Wareliuksen kanssa. Eva Erikalle ja Otolle syntyi kolme lasta vuosina 1841–1846. Heistä ensimmäinen oli Karl Kustaa, joka nai ensimmäisessä aviossaan Suomusjärven Taipalon kylän Paavolan rusthollarin tyttären, Erikan. Tämän kuoltua Karl Kustaa vei vihille Pusulan Vörlön Skinnarin talosta kotoisin olleen Maria Josefina Johanssonin.

Toinen lapsista oli tuleva pitäjänsuutari August Fredrik Warelius, joka sai vaimokseen torpparin tyttären, Eva Matilda Ahlbomin Karjalohjan Lohjantaipaleelta. Tästä pariskunnasta tuli isoäitini isän, Kustaa Fredrik Verholan vanhemmat.

Nuorin Eva Erikan ja Oton lapsista oli tytär Maria Matilda, jonka otti puolisokseen Mustion ruukin lautatarhan kirjanpitäjä Karl Anton Sandholm. Pariskunta muutti Mustiolta Dragsfjärdiin vuonna 1871. Asui ensin perheineen Rosendahlin kylässä, josta muuttivat Taalintehtaan ruukille ja edelleen 1875 Paraisille.

Kaikki kolme Oton ja Eva Erikan lasta pärjäsivät elämässään ihan hyvin, mutta äidin tavoitti lain kylmä koura vuonna 1858. Eva Erika nimittäin kutsuttiin Raaseporin läntisen tuomiokunnan Karjalohjan, Sammatin kappelin ja Kiskon verokunnan talvikäräjille[1], joita istuttiin helmikuun alussa em. vuotta. Kruununnimismies Carl Fredrik Ingberg vaati tuolloin Eva Erikaa vastuuseen kunnianloukkauksesta. Syytteen mukaan Eva ei ollut noudattanut herra kruununnimismiehen käskyjä hänen ollessaan virkatehtävissä sekä haukkunut ja loukannut tätä. Näistä ”ansioistaan” esiäidilleni luettiin nopeasti tuomio:

Kihlakunnanoikeus katsoo selvästi, että vastaaja Eva Erika Warelius syyllistyi 8. tammikuuta 1856 Herran Krononlänsmanni Engbergin loukkaamiseen, kun tämä oli silloin virkatehtävässä, ja siten Kuningasläänin määräyksen 20. tammikuuta 1779 mukaisesti hänet tuomitaan oikeudenmukaisesti maksamaan kymmenen taalaria tai neljäkymmentäkahdeksan kopeekkaa hopeaa kolmen sakkoa, ja nämä sakot, jollei niitä makseta, peritään vastaajalta neljän päivän vankeudella vedellä ja leivällä, mutta koska Herra Krononlänsmanni ei ole osoittanut, että vastaaja olisi kiroillut tai aiheuttanut melua kyseisessä tilaisuudessa, syyte hylätään näiltä osin. Näin päätettiin ja ilmoitettiin täydellinen valitusmahdollisuus, mutta tyytymättömyyttä päätökseen ei esitetty.

 

Enpä olisi etukäteen arvannut, että esiäitini olisi saanut tuomion em. syystä!

Eva Erika kuoli joulun alla 1883, kun taas Otto Fredrik Warelius oli menehtynyt noin vuotta aiemmin, marraskuussa 1882. Pariskunta asui Suurniemen torpassa.

 

---

[1] Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:64 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1858-1858, jakso 115; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5073028984&aineistoId=657067320 / Viitattu 19.10.2023

Kuva Dream.ai tekoäly - "huutava suomalaisnainen 1800-luvulta"

Kurkkumädän uhreja

Difteria eli kurkkumätä on tulehdussairaus, joka aiheutuu Corynebacterium diphtheriae -bakteerista ja voi vaikuttaa nieluun, kurkunpäähän, nenään tai ihoon. Taudin haitallisuus perustuu pääasiassa kyseisen bakteerin tuottamaan myrkkyyn eli toksiiniin. Tämä myrkky voi aiheuttaa paikallista kudosvauriota ja siten vaikeita jälkitauteja, kuten hermo- ja sydänlihastulehdusta.

Ihminen on tällä hetkellä tiedetty C. diphtheriae -bakteerin ainoa isäntä. Difterian itämisaika kestää yleensä 2–5 vuorokautta, mutta se voi venyä myös 1–10 vuorokauden pituiseksi. Tartunnan saanut henkilö voi olla oireeton ja hoitamaton pitkänkin aikaa, mikä mahdollistaa tartunnan leviämisen viikkojen, jopa kuukausien ajan. Suomessa difteriarokotus on ollut osa kansallista rokotusohjelmaa jo vuodesta 1943 lähtien, ja lasten ja nuorten rokotuskattavuus maassa on korkea, joten he ovat tehokkaasti suojassa difteriaa vastaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kertoo ym. tavalla tästä aikoinaan kovin tappavasta sairaudesta. Omassa suvussani isoäitini isän perheessä, Karjalohjan Makkarjoella se koettiin vuonna 1882. Suutari August Wareliuksen ja Eva Ahlbomin perheeseen oli syntynyt vuosien 1867 ja 1881 välillä viisi lasta. Elokuussa 1882 Makkarjoen torpassa asuneita vanhempia kohtasi suuri suru. Heinäkuussa 15 vuotta täyttänyt esikoispoika Karl August, 10 vuoden ikäinen Matilda ja reilun neljän vuoden ikäinen Gabriel joutuivat kaikki kurkkumädän uhreiksi. Vain isoäitini isä Kustaa Fredrik ja perheen nuorin lapsi, vuoden ikäinen Ida säästyivät. Seuraavan vuoden syksyllä August ja Eva saivat vielä yhden lapsen, tytär Marian.

Haudattujen luettelosta selviää myös, että jokaisen lapsen kohdalla soitettiin kahdesti kirkonkelloilla, sekä siunatessa, että hautaan laskettaessa. Näiden kolmen esienoni ja -tätini hautapaikkatieto on kadonnut jo aikaa sitten. 

Kuvan lähde - Karjalohjan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1839-1886, jakso 300; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5862555128&aineistoId=1156611364 / Viitattu 18.10.2023

Suden metsästyksestä

Kuningas Kristofferin maanlaki oli ensimmäinen laki, joka koski sekä maaseutua että kaupunkeja. Kuitenkin Ruotsin Itämaassa eli nykyisen Suomen alueella annettiin tuomioita edelleen muihinkin lakeihin viitaten. Esimerkiksi Ulvilan käräjillä vuonna 1639 määrättiin, että jokaisen talon tuli ylläpitää neljän sylen mittaista susiverkkoa ajojahtia varten. Tällainen velvoite koski ainoastaan Maunu Eerikinpojan maanlakia vuodelta 1347 sekä Södermanlannin, Vestmanlannin ja Itä-Göötanmaan maakuntalakeja. 

Kuitenkin Södermanlannin laissa määrättiin susiverkon pituudeksi kaksi syltä ja Itä-Göötanmaan laissa kolme syltä, joten määräys neljän sylen mittaisesta verkosta ei perustu niihin.Luultavasti tämä Ulvilan tuomio perustui tuolloin jo 300 vuotta vanhaan Maunu Eerikinpojan lakiin.

Vuonna 1628 Hämeenkyrön käräjillä päätettiin, että jahtivoudit vastaisuudessa valvoisivat, että jokaisella talonpojalla olisi kolmen sylen pituinen susiverkko ajojahtia varten. Tämä määräys näyttää perustuvan Itä-Göötanmaan lakiin. Kristofferin maanlaissa vastaavat säännökset olivat, että kaikkien pitäjässä asuvien, niin aatelisten kuin aatelittomien, tuli pitää varalla neljän sylen mittainen susiverkko. 

Mielenkiintoinen luettelo löytyy Maskun tuomiokunnan pöytäkirjoista vuodelta 1625.  Pöytyän käräjiä istuttiin toukokuun toisena päivänä ja kyseisestä seurakunnasta peräti 39 isäntää oli syytettyjen penkillä. Nämä talolliset eivät olleet huolehtineet asianmukaisesti susiverkoistaan ja niinpä oikeus langetti kullekin kolmen kuparitaalarin sakon. Koko Pöytyällä oli tuohon aikaan noin 100 taloa, joten melkoinen osa taloista ei noudattanut voimassa olleita lakipykäliä. 

Syli = 1,78m eli sormenpäiden välinen etäisyys kun kädet levitetään.

Kuvan lähde - Maskun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - I KO a:1 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 1620-1621, 1623-1625, 1627-1629 1620-1629, jakso 161, sivu 152: 30.9.1625 - Römmettöö; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6800601396&aineistoId=635406802 / Viitattu 18.10.2023

Murhattu leski

Translocalis on digitaalinen tietokanta, joka sisältää lukijakirjeitä, jotka on kirjoitettu eri paikkakunnilta ja julkaistu suomenkielisessä lehdistössä vuoteen 1885 mennessä. Tietokannassa on yhteensä 72 000 lukijakirjettä, jotka ovat peräisin sekä Suomesta että ulkomailta. Kokoelman nimi "Translocalis" koostuu sanoista "trans," joka viittaa johonkin ylittävään, läpäisevään tai halki menevään, ja "localis," joka liittyy tilaan tai paikkaan. Yhdessä nämä sanat kuvaavat 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeiden edustamaa ilmiötä, nimittäin ylipaikallisuutta. Suomenkielinen lehdistö kehittyi aluksi valtakunnalliseksi, mutta alkoi vasta 1800-luvun loppupuolella muuttua maakunnallisemmaksi ja paikallisemmaksi.

Suurin piirtein näillä sanoilla kuvailee Kansalliskirjasto erinomaista, suhteellisen tuoretta palveluaan. Lukijakirjeet sisältävät käsittämättömän määrän tietoa, jota voi sitten jatkojalostaa muiden lähteiden avulla. Itselle oli luontevaa tutustua ensimmäiseksi kaikista tutuimpiin seutuihin, kuten isoisäni kotimaisemiin Kiskossa, nykyisessä Salon kaupungissa. Koska sana Kisko tuo itsessään hieman liian paljon hakuosumia, lisäsin hakuun myös kylien nimiä. Voisi sanoa, että sukututkimuksellisesti tärppäsi välittömästi.

Hakusanoilla ”Kisko Toija” löytyi peräti 45 osumaa, joista helmikuussa 1876 ilmestynyt Sanomia Turusta -lehden artikkeli kiinnitti huomioni:

Toinen tapaus on inhottawa murha joka tämän kuun 26 p. tehtiin Toijan kylän Ilweksen talon eräässä torpassa, jossa asui leski poikinensa. Murha-iltana oli poika poissa ja äiti käynyt toiseen läheseen torppaan jossa oli sanonut että hänelle oli tullut wieraaksi eräs mieswainaansa orpana jota hän ei toki tuntenut. Sille pitäisi hänen nyt walmistaa iltaruokaa, jonka wuoksi oli tullut maitoa ostamaan. — Wähä myöhemmin käwi eräs muurari lesken torpassa asialle, mutta owi oli suljettu, jonka wuoksi hän tarhaan eukkoa hakemaan. Kun siellä ei ketään tawannut käwi hän takasin tupaan jonka owi silloin oli auki. Yli kynnyksen astuessaan huomasi hän piisitulen kehnosti walaisemassa tuwassa ihmisen makaawan aiwan owen luona. Miespäweti tulta tikkuun ja nyt näki lesken siinä hengettömänä, ampuma haawa kaulassa. Arwattawasti oli murhaaja wielä tuwassa muurarin tarhassa käydessä mutta hiipi sill'aikaa pois. Tutkistelussa nähtiin murhaajan ryöstäneen 8 markkaa. Pyssy oli pantu paikallensa seinään. Se oli lesken äskesin kuolleen mieswainaan oma ja hänen lataamansa. Wähän kyllä taisi se aawistaa kenen surmaksi se latinki tuli. Murhasta ei epäillä ketään sukulaista, waan erästä pahanmaineista miestä, joka ensin oli pa'ossa, josta epäluulo käwi pahemmaksi. Hän on nyt jo kiinni mutta todisteita on niin wähä, tai oikeemin, ei ensinkään, että on epätietosta saadaanko miestä lanketetuksi, waikka hän yleisesti pidetään syypäänä.

 

Tämä kyseinen leski oli hyvin kaukaisen sukulaismieheni puoliso. Elias Khristian Hagelberg, Toijan Ilveksen talollisen poika, oli aikuisiällä kotitilansa torpparina. Torppari Hagelberg oli syntynyt Ilveksellä vuonna 1825, kun taas puolisonsa Kaisa oli kotoisin Suomusjärven Ahtialasta. Pariskunta oli aikanaan vihitty Salossa, sillä häiden aikaan 1849 Kaisan isä oli Salon Tottolassa tilanvuokraajana. Kiskossa heille syntyivät vuosina 1849 ja 1852 pojat Kristian Ferdinand sekä Gustaf Nestor. Isä Elias Kristian menehtyi joulun alla 1875. Tässä vaiheessa poika Kristian Ferdinand oli muuttanut Helsinkiin ja 1876 Gustaf Nestor siirsi kirjansa Uudenmaan Pyhäjärvelle.

Kuten lehtiartikkelissa kerrotaan, joutui Kaisa murhan uhriksi tammikuussa 1876. Suomusjärvellä asunut Matti Lilja, joka oli paennut lähiympäristön metsiin murhan jälkeen useiksi päiviksi, joutui syytetyksi tästä teosta. Oikeus ei kuitenkaan löytänyt tarpeeksi todisteita tuomitakseen hänet.

Kuvassa Ilveksen talo ja sen ympäristöä noin isojakokartassa, joka tosin tehtiin noin sata vuotta ennen em. traagisia tapahtumia - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A38:26/1-8 Toija; Isojako 1763-1763, jakso 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5946400979&aineistoId=2520750095 / Viitattu 13.10.2023

Sukututkimus ja tekoälyn käyttö

nneisyyden tarinoiden paljastaminen tulevaisuuden teknologialla

Sukututkimus on pitkään ollut suosittu harrastus monille, jotka haluavat oppia lisää omasta perhehistoriastaan ja juuristaan. Tämä harrastus on mahdollistanut menneiden sukupolvien tarinoiden paljastamisen ja perinteen jatkamisen sukupolvelta toiselle. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut merkittävä muutos, kun tekoäly on astunut sukututkimuksen maailmaan. Tekoälyllä on mahdollisuus tehostaa sukututkimuksen prosesseja ja auttaa paljastamaan yhä enemmän tietoa menneisyydestä. Tässä artikkelissa tarkastellaan sukututkimusta ja tekoälyn käyttöä tässä perinteenharrastuksessa.

Sukututkimuksen merkitys

Sukututkimus, jota kutsutaan myös genealogiaksi, on tutkimusmenetelmä, joka pyrkii selvittämään yksilön tai perheen juuret ja sukulinjat. Tämä voi sisältää tietoa esi-isistä, esivanhemmista, sukulaisista ja niiden elämästä ja kohtaloista. Sukututkimuksen tavoitteena on usein rakentaa sukupuu, joka kuvaa yksilön sukutaulun ja mahdollistaa menneisyyden tarinoiden ja perinteen siirtämisen tuleville sukupolville.

Sukututkimuksen merkitys ulottuu kulttuuriseen, historialliseen ja psykologiseen ulottuvuuteen. Se auttaa yksilöitä ymmärtämään paremmin omaa taustaansa ja perintöään sekä antaa mahdollisuuden oppia menneisyydestä ja sen vaikutuksesta nykypäivään. Sukututkimuksen avulla ihmiset voivat myös löytää kadonneita sukulaisia, palauttaa perheen historiallisia tarinoita ja selvittää tietyin rajoituksin jopa perinnöllisiä sairauksia.

Tekoälyn rooli sukututkimuksessa

Tekoäly on tehnyt sukulaisetsinnästä ja sukututkimuksesta aiempaa helpompaa ja tehokkaampaa. Se tarjoaa useita etuja, jotka voivat merkittävästi nopeuttaa tutkimusprosessia ja parantaa tulosten tarkkuutta:

Tietokantojen ja arkistojen käsittely: Tekoäly voi skannata ja käsitellä suuria määriä historiallisia asiakirjoja, kuten syntymä-, kuolema- ja avioliittorekistereitä, nopeammin kuin ihmisen mahdollisuudet. Se voi tunnistaa nimiä, päivämääriä ja muita olennaisia tietoja auttaen sukututkijoita löytämään tarvittavat tiedot nopeasti.

DNA-analyysi: Tekoäly voi myös auttaa tulkita DNA-testien tuloksia ja yhdistää henkilöitä, joilla on yhteisiä geneettisiä sidoksia. Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun etsitään kadonneita sukulaisia tai selvitetään perinnöllisiä yhteyksiä.

Sukupuiden rakentaminen: Tekoäly voi auttaa sukututkijoita rakentamaan monimutkaisia sukupuita, kun tiedot ovat puutteellisia tai hajallaan. Se voi myös ehdottaa potentiaalisia sukulaisia ja auttaa yhdistämään eri tutkimustuloksia.

Historiallisten tarinoiden paljastaminen: Tekoäly voi analysoida tekstiä ja asiakirjoja tunnistaakseen merkittäviä historiallisia tapahtumia ja paikkoja, jotka voivat liittyä suvun historiaan. Tämä voi auttaa sukututkijoita hahmottamaan tarinoiden kontekstin ja lisäämään ymmärrystä menneisyydestä.

Haasteet ja eettiset kysymykset

Vaikka tekoälyn käyttö sukututkimuksessa tarjoaa monia etuja, se herättää myös haasteita ja eettisiä kysymyksiä. Yksi merkittävä huoli on yksityisyyden suoja, erityisesti DNA-tietojen käsittelyssä. On tärkeää varmistaa, että henkilöiden geneettistä tietoa käsitellään turvallisesti ja että heillä on hallinta omiin tietoihinsa. Lisäksi tekoälyn käyttö voi johtaa virheisiin ja virheellisiin johtopäätöksiin, jos tietokannat sisältävät virheellistä tietoa tai jos algoritmit eivät tunnista monimutkaisia sukulaisuussuhteita oikein. Tämä korostaa tarvetta inhimilliseen tarkastukseen ja ammattitaitoisten sukututkijoiden rooliin.

Johtopäätös

Sukututkimus ja tekoäly muodostavat tehokkaan liiton, joka voi auttaa ihmisiä löytämään juurensa ja ymmärtämään paremmin menneisyyttänsä. Tekoälyn käyttö sukututkimuksessa voi nopeuttaa prosesseja ja auttaa ratkaisemaan monimutkaisia sukulaisuuskysymyksiä. On kuitenkin tärkeää käyttää tätä teknologiaa vastuullisesti ja pitää mielessä yksityisyyden suoja!

Huom - tämä teksti on tuotettu tekoälyllä, samoin kuvat 

Nimimuotoja

Vakiintumattomat nimimuodot ja suoranaiset kirjoitusvirheet voivat tehdä sukututkijan elämän välillä sangen hankalaksi. Se, mitä kastettujen luetteloon on kirjattu, ei täsmää rippikirjan kanssa, joka taasen eroaa esimerkiksi hautakiven nimimuodosta. Syynä tähän kaikkeen on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi etunimilaki tuli voimaan vasta vuonna 1946. Vasta silloin saattoi jokainen kansalainen olettaa, että eri viranomaisten papereissa nimimuoto on aina sama.

Yksi esimerkki nimien moninaisuudesta voisi olla Sammatin Haarjärven Luttarin talossa 18.10.1878 syntynyt Kustaa Adolf. Kastettujen luetteloon nimi on merkitty muodossa Gustaf Adolf[1]. Sama nimimuoto toistuu ensimmäisessä rippikirjassa[2], mistä tämän Luttarin isäntäparin vanhimman pojan löytää. Sen sijaan vuosien 1884–1893 rippikirjassa[3] nimi on muodossa Gustaf Aadolf. Tätä uudempia rippikirjoja ei ole vielä digitoitu, mutta suhteellisen nuorena kuolleen miehemme hautamuistomerkissä nimi on kerrassaan monimuotoinen: Kustaa Adolf Kustafson. Lisäksi Kustaa Adolfin kotitalon nimi on merkillistä kyllä Lauttari tässä valurautaisessa ristissä, joka löytyy Sammatin kauniin puukirkon viereltä.

Kustaa Adolfin geni -profiilissa nimi on sellaisessa muodossa, jossa se ei koskaan esiinny alkuperäislähteissä. Kokonaan toinen keskustelunaihe on se, onko tällä seikalla merkitystä. Nimimuotoja tärkeämpää olisi pyrkiä löytämään henkilön päivämäärien ja nimen takaa!

---

[1] Sammatin seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1834-1889, jakso 80, sivu 157-158: 1878; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5887036162&aineistoId=1174719423 / Viitattu 9.10.2023

[2] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/sammatti/rippikirja_1874-1883_mko10-15/15.htm

[3] Sammatti rippikirja 1884-1893 (MKO16-22)  Sivu 19 Haarijärvi Luttari ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15592&pnum=17 / Viitattu 09.10.2023