analytics

Henry "the Fat" (von Northeim)

Henry von Northeim – keskiajan vaikutusvaltainen saksilainen ruhtinas

Henry von Northeim (s. noin 1060) oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimmista saksilaisista ruhtinaista. Hän syntyi Otto von Northeimin ja Richenza von Schwabenin perheeseen, ja peri isältään Rittigaun ja Eichsfeldin alueet. Nämä maat tekivät hänestä merkittävän mahtimiehen Saksassa. Samalla hän oli yksi erittäin kaukaisista omista esi-isistäni. Samaan aikaan hän on luultavasti usean sadantuhannen muunkin nykyään elävän henkilön esivanhempi.

Avioliitto ja perinnöt

Vuonna 1086 Henry avioitui Brunonen dynastian ja Katlenburgin kreivien perintömaiden haltijan, Gertrud von Braunschweigin, kanssa. Tämä avioliitto yhdisti laajat maa-alueet Northeimin lääniin. Myöhemmin Henry peri myös Bilsteinin kreivien maa-alueita Werra-joen laaksossa, missä hänestä tuli ainoa maanomistaja. Henry tunnettiin myös uskonnollisesta toimeliaisuudestaan; hän oli Helmarshausenin luostarin vouti ja perusti Bursfeldeen benediktiiniläisluostarin vuonna 1093.

Osallistuminen poliittisiin konflikteihin

1080-luvun alun sisällissotien aikana, jotka olivat osa laajempaa investituurariitaa, Henry tuki aluksi isäänsä ja anti-kuningas Herman von Salmia, joka oli sukua hänen vaimonsa kautta. Vuonna 1086 Henry kuitenkin vaihtoi puolta veljiensä Kunon ja Otton kanssa ja asettui tukemaan keisari Henrik IV:tä.

Kiistat perintöoikeudesta ja kohtalokas loppu

Henry’n vaimo Gertrud oli Egbert II:n, Meissenin markkreivin, ainoa sisar. Koska Egbertin avioliitto jäi lapsettomaksi, Henry oli perimässä hänen alueitaan Frisiassa Egbertin kuoltua vuonna 1090. Keisari Henrik IV kuitenkin luovutti Meissenin toiselle henkilölle, ja Frisia oli jo otettu Egbertiltä kapinan vuoksi vuonna 1089. Näitä alueita hallinnoi Utrechtin piispa Konrad, mutta kun Konrad murhattiin vuonna 1099, keisari myönsi maat lopulta Henrylle.

Henry pyrki vakiinnuttamaan asemansa Frisian alueella, mutta tämä herätti vastustusta sekä kirkon että kauppiaskunnan keskuudessa. Kauppiaat ja kaupunkilaiset liittoutuivat kirkon kanssa vastustaakseen Henryä. Vaikka Henry saapui alueelle sovittelevissa merkeissä, hän aavisti vaaran ja yritti paeta veneellä. Pakomatka kuitenkin päättyi traagisesti, kun hänen aluksensa hyökättiin merellä ja upotettiin. Henry menehtyi hyökkäyksessä, mutta hänen vaimonsa selvisi hengissä.

Muisto

Henry von Northeim haudattiin Bursfelden luostariin 10. huhtikuuta 1101. Hänen elämänsä ja toimintansa jättivät jäljen keskiajan historiaan, erityisesti Saksin ruhtinaskuntien ja investituurariidan aikakauteen.

Tekstin kuvituksena Henryn hautapaikka, Bursfelden luostari nykymuodossaan Ala-Saksin osavaltiossa Saksassa.

Joulun perinteiden kiehtova historia

Joulunaika tuo mukanaan monia rakkaita tapoja ja perinteitä, mutta oletko koskaan miettinyt, mistä nämä kaikki juontavat juurensa? Joulu on kuin kulttuurinen mosaiikki, jossa kristilliset ja esikristilliset vaikutteet sekoittuvat keskenään.

Joulun alkuperä – kristillistä vai pakanallista?

Nykyisen joulun juuret ulottuvat syvälle historiaan. Talvipäivänseisauksen juhlintaa on ollut pohjoisella pallonpuoliskolla jo vuosituhansien ajan, ja esimerkiksi Stonehengen rakennelmien uskotaan liittyneen tähän vuodenkierron tärkeään hetkeen. Kristillinen joulu sai paikkansa 25. joulukuuta 200-luvulla jaa., mutta päivämäärä ei ole sattumaa – sama päivä oli myös Voittamattoman auringon (Sol Invictuksen) juhla Roomassa.

Suomeen joulunvietto saapui keskiajalla kristinuskon mukana, mutta juhlan nimi, "joulu", on esikristillinen ja peräisin germaanisista kielistä. Sana viittaa alun perin talvijuhlaan, joka tunnettiin juomingeistaan ja uhrilahjoistaan jumalille.

Joulukuusi ja sen tarina

Vaikka joulukuuset saatetaan joskus yhdistää esikristilliseen puiden palvontaan, tämä yhteys ei pidä paikkaansa. Joulukuusiperinne sai alkunsa myöhäiskeskiajan saksalaisista mysteerinäytelmistä, joissa kuusi symboloi paratiisin hyvän ja pahan tiedon puuta. Vanhimmat maininnat koristelluista joulukuusista ovat 1400-luvun Saksasta. Suomeen kuusiperinne saapui vasta 1800-luvulla, mutta nykyään kuusi on yksi joulun tärkeimmistä symboleista.

Joulupukki – kristillistä pyhimystä ja pakanallisia piirteitä

Suomalainen joulupukki on kiehtova yhdistelmä kristillistä Pyhää Nikolausta ja esikristillisiä vuodenkierron juhlan hahmoja. Pyhän Nikolauksen perinne saapui Pohjoismaihin 1800-luvulla ja yhdistyi vanhaan pukinhahmoiseen joulupukkiin, joka oli kiertänyt taloissa naamioituneena jo vuosisatoja. Hahmon taustalla voi nähdä myös viikinkien tarinoita ja Keski-Euroopan Krampus-hahmon vaikutteita.

Jouluruokien kerroksellinen historia

Joulupöytä tarjoaa katsauksen Suomen ruokakulttuurin kehitykseen. Esimerkiksi perinteinen joulukinkku yleistyi vasta 1900-luvulla, ja monet nykyiset laatikkoruoat ovat suhteellisen nuoria lisäyksiä. Toisaalta ohrapuuro ja lipeäkala edustavat vanhinta joulun ruokaperinnettä, jotka juontavat keskiajan katolisista paastoajoista.

Aaton tunnelma ja vanhat tavat

Jouluaatto on aina ollut juhlista jaloin. Vanhoihin suomalaisiin joulutapoihin kuuluivat saunominen hämärän aikaan, olkien levittäminen lattialle ja kynttilöiden sytyttäminen. Lapsille joulu merkitsi myös uusia vaatteita – usein juuri jouluksi kudottiin kangasta, josta räätäli valmisti perheen asusteet.

Joulun sanoma ajan läpi

Vaikka joulun juuret ovat monisyiset, yksi asia on pysynyt: joulu on juhla, joka mukautuu ajan ja kulttuurien muutoksiin. Olipa kyse kristillisistä seimiasetelmista, joulupukin kierroksista tai perinteisestä jouluoluen nauttimisesta, joulun perinne jatkuu rikkaana ja elävänä.

Olkoon jouluperinteesi kuinka vanhoja tai uusia tahansa, toivon niiden tuovan valoa ja iloa vuoden pimeimpään aikaan. Hyvää joulua kaikille!

Elämäkerta eräästä esi-isästä

Perhetausta

Erland Andersson Lindelöf syntyi noin vuonna 1440. Hänen vanhempansa olivat Anders Henriksson Lindelöf (s. noin 1412 Abildgaardissa, Ruotsissa) ja Ingeborg Frille (s. noin 1412 Halikossa). Erlandilla oli neljä sisarusta: Karin Andersdotter Voltis, Margareta Andersdotter Lindelöf, Katarina Andersdotter Karpelain ja Haqvinus Andreae Lindelöf.

Erland meni naimisiin Margareta Lindelöfin kanssa, joka oli syntynyt vuoden 1450 paikkeilla. He avioituivat noin vuonna 1470 Sauvoss. Parille syntyi poika, Henrik Erlandsson, noin vuonna 1485.

Asema ja ammatillinen ura


Erland palveli asemiehenä (asemies), joka oli keskiajalla sotilaan tai ratsumiehen nimitys. Tämä ammatti kuvastaa ajan militarisoitua yhteiskuntaa, jossa aatelismiehet ja heidän jälkeläisensä osallistuivat aktiivisesti sotilaalliseen toimintaan.

Elämä ja aika


Erland syntyi myöhäiskeskiajan kuohuvassa maailmassa, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Ruotsin valta oli vakiintunut alueelle jo 1200-luvulta lähtien, ja yhteiskunta oli vahvasti feodaalinen, aatelissukujen hallitessa maita ja ihmisiä.

Erlandin isä, Anders Henriksson, oli kotoisin Abildgaardista Hallannista, joka kuului aikanaan Tanskaan mutta siirtyi myöhemmin Ruotsille. Hänen äitinsä, Ingeborg Frille, tuli Halikosta, mikä kertoo perheen vahvoista juurista Varsinais-Suomessa.

Noin vuonna 1470 Erland avioitui Margareta Lindelöfin kanssa Sauvossa. Avioliitto solmittiin aikana, jolloin Pohjoismaiden yhteys vahvistui Kalmarin unionin myötä. Unionin alla olivat Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat, vaikka poliittiset jännitteet ja konfliktit jatkuivat.

Erlandin poika Henrik syntyi monimutkaisten poliittisten muutosten keskellä, aikana, jolloin kuninkaallinen valta keskittyi ja kansalliset liikkeet vahvistuivat. Erland palveli sotilaana aikana, jolloin Sten Sture vanhempi pyrki suojelemaan Ruotsin suvereniteettia tanskalaisilta Kalmarin unionin valtapyrkimyksiltä.

Erland kuoli vuonna 1517 Kärkisissä Sauvossa, vain hieman ennen Kustaa Vaasan johtamaa kapinaa, joka johti Kalmarin unionin hajoamiseen ja modernin Ruotsin perustamiseen.

Aikalaisdokumentti

Tuon ajan ihmisistä ei juuri dokumentteja löydy, mutta Erlandin kohdalla tapahtuu mukava poikkeus. Hänet löytää parikin kertaa Turun tuomiokirkon ns. Mustakirjasta, johon oli koottu lähinnä maaomaisuuksiin liittyviä asioita. Vuoden 1486 maaliskuussa miehemme mainitaan oheisen kuvassa olevassa merkinnässä. Erland Andersson ja Lasse Frans hyväksyvät siinä edesmenneen veljensä, mestari Håkanin, lahjoituksen Turussa sijaitsevasta tilasta Pyhän Katariinan alttarille siellä (Turussa) sijaitsevassa tuomiokirkossa.

 

Teksti kuuluu kokonaisuudessaan suurin piirtein seuraavasti - lähde SDHK-nr: 42946

Svenskt Diplomatariums huvudkartotek över medeltidsbreven:


Kaikkien niiden tietoon, jotka tämän kirjeen näkevät, me Erland Andrisson ja Lasse Frans tahdomme saattaa tiedoksi, että olemme hyväksyneet rakkaan veljemme, mestari Håkanin – jonka sielulle Jumala suokoon armon – testamentin koskien sitä tilaa, jonka hän lahjoitti Pyhän Katariinan alttarille itsensä ja muiden ystäviemme puolesta, jotka ovat jo edesmenneet tai tulevat kutsutuiksi tästä elämästä. Tämä tehtiin siinä toivossa, että me ja mainitut ystävämme saisimme osallisuuden niihin hengellisiin ansioihin, joita kyseisellä alttarilla tehdään Jumalalle, Pyhälle Katariinalle ja kaikille Jumalan pyhille, niin kauan kuin prebenda on voimassa ja pysyy vahvana. Kirjoitettu Turussa Herran vuonna 1486 Pyhän Gregoriuksen päivänä, molempien sineteillämme vahvistettuna.

 

 

Tekoäly ja kuvien analysointi

Tekoäly tuo tulevaisuudessa uusia mahdollisuuksia vanhojen valokuvien sisällön analysointiin. Toki se on jo pitkään ollut mahdollista, mutta tulokset eivät ole kovin tarkkoja. Muutaman vuoden päästä tilanne voikin jo olla aivan toinen.

Tässä omista kokoelmista satunnaisesti valittu kuva sekä ChatGPT:n analyysi sen sisällöstä. Tämähän ei tuo vielä juuri mitään sellaista uutta tietoa, jota ei itsekin pystyisi päättelemään. Mutta hauskaa tämä kokeilu on :)

Kuvassa talon edustalla istuskelee Iivari Nikolai Nummelin, joka syntyi Ahlaisissa vuonna 1892. 


ChatGPT:n analyysi: 


Tässä on kuva, joka esittää perinteistä hirsitaloa, luultavasti Suomesta tai muualta Pohjoismaista, perustuen rakennustyyliin ja ympäristöön. Kuvassa näkyy:


Keskeiset yksityiskohdat:

  1. Rakennukset:

    • Pääosin hirsirakenteisia, vanhan ajan talotyyliä, jossa näkyy kaksi rakennusta – etualalla näkyvä päärakennus ja taustalla oleva lisärakennus.
    • Ikkunoiden muotoilu ja yksityiskohdat viittaavat 1800- tai 1900-luvun alkuun.
    • Katto on tehty todennäköisesti päreistä tai laudoista.
  2. Henkilö:

    • Kuvassa istuu henkilö, joka näyttää olevan vanhempi mies. Hänellä on päällään siistit vaatteet ja hattu, tyypillinen asu aikakaudelle.
    • Istuu rauhallisesti talon edessä olevalla kivellä tai penkillä.
  3. Ympäristö:

    • Kuvan ympäristö näyttää maalaismaisemalta. Maassa näkyy mutaista polkua, ja vasemmalla puolella näkyy vanha puu.
    • Tontilla on mahdollisesti pientä pihaa tai tilaa talon ympärillä.

Mahdollinen käyttö sukututkimuksessa:

Jos tämä kuva liittyy sukututkimukseesi, se voi olla arvokas lähde perheen asuinpaikan tai elinolojen ymmärtämiseen. Kannattaa etsiä lisätietoa kuvan taustasta: onko talo edelleen olemassa tai onko tunnistettavia sukulaisia kuvassa?

Sukututkijan opas aviottomien lasten isien jäljille 1600-luvulta 1900-luvulle

Aviottomien lasten isien jäljittäminen tarjoaa kiinnostavia sukututkimuksellisia haasteita. Historialliset lähteet, kuten tuomiokirjat, kirkonkirjat ja sosiaalihuollon arkistot, avaavat kuitenkin ikkunoita menneisyyden perhesuhteisiin ja sosiaalisiin käytäntöihin. Tässä blogikirjoituksessa sukellamme aikakausiin, jolloin aviottomien lasten syntymään liittyvät oikeudelliset ja yhteiskunnalliset käytännöt muovautuivat merkittävästi.

Tuomiokirjat ja oikeudenkäynnit

1600- ja 1700-luvuilla aviottomien lasten äidit joutuivat usein oikeuden eteen syytettyinä salavuoteudesta tai aviorikoksesta. Näissä oikeudenkäynneissä äitiä pyydettiin ilmoittamaan lapsen isä. Tämä käytäntö teki tuomiokirjoista tärkeän lähteen isyyden selvittämiseksi.

1700-luvun lopulle tultaessa käytäntö kuitenkin muuttui: lapsen isää ei enää ollut pakko ilmoittaa oikeudessa. 1800-luvulla syytteet aviottomien lasten äitejä vastaan jäivät pääsääntöisesti nostamatta. Jos äiti kuitenkin vaati lapsen isältä elatusmaksuja eikä asiaa saatu sovittua, hän saattoi haastaa isän oikeuteen. Maaseudulla asia käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa ja kaupungeissa raastuvanoikeudessa. Näihin liittyviä tietoja löytyy alioikeuksien pöytäkirjoista.

Kirkonkirjat ja rippikäytännöt

Aviottoman lapsen äidiltä edellytettiin rippiä oman seurakuntansa papille. Tästä tehtiin merkintä seurakunnan rippikirjaan ja ripitettyjen luetteloon. Nämä merkinnät eivät kuitenkaan kerro lapsen isästä, mutta ne voivat tarjota tärkeitä vihjeitä äidin elämäntilanteesta ja sosiaalisesta asemasta.

Lastenvalvoja ja vuoden 1922 laki

Vuoden 1922 laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista toi mukanaan uudenlaisen viranomaisrakenteen. Jokaiseen kuntaan perustettiin lastenvalvojan virka, jonka tehtävänä oli valvoa aviottomien lasten elatusasioita. Lastenvalvojan arkistoista löytyy tietoa muun muassa elatusmaksujen valvonnasta. Nämä arkistot sisältyvät kuntien sosiaalitoimen arkistoihin, ja niitä säilytetään pääasiassa kuntien omissa arkistoissa.

Kansallisarkistosta löytyy lastenvalvojien ja kunnallisten lautakuntien aineistoja erityisesti luovutetuilta alueilta, kuten Karjalasta. Näitä aineistoja voi etsiä Kansallisarkiston Astia-palvelusta hakusanoilla, kuten lastenvalvoja, huoltolautakunta tai lastensuojelulautakunta.

Asiakirjojen saatavuus ja käyttörajoitukset

Sosiaalihuollon asiakirjojen käyttöön liittyy huomattavia rajoituksia. Ajantasaista tietoa löytyy Tietosuojavaltuutetun toimiston sivuilta

Vinkkejä sukututkijoille

  1. Hyödynnä tuomiokirjoja: Etenkin 1600- ja 1700-luvun tuomiokirjat ovat korvaamaton lähde isyyden selvittämisessä.
  2. Tutki alioikeuksien pöytäkirjoja: Isyyteen ja elatusmaksuihin liittyvät asiat löytyvät varsinaisasioiden pöytäkirjoista.
  3. Etsi lastenvalvojan asiakirjoja: Lastenvalvojan arkistot tarjoavat tietoa 1920-luvulta eteenpäin.
  4. Tarkista kirkonkirjat: Rippikirjat ja ripitettyjen luettelot voivat tarjota lisätietoja äidin taustoista.
  5. Hanki käyttölupa tarvittaessa: Sosiaalihuollon asiakirjojen käyttöön vaaditaan virallinen lupa, joten varaudu hakemaan se Kansallisarkistosta. Tarkista kuitenkin etukäteen, voitko edes saada haluamiasi tietoja. Kansallisarkisto noudattaa luonnollisesti maamme lainsäädäntöä.

Historialliset lähteet tarjoavat arvokasta tietoa aviottomien lasten isyyden selvittämiseksi ja heidän äitiensä elämäntilanteiden ymmärtämiseksi. Näiden lähteiden tutkiminen avaa kiehtovia näkökulmia menneisyyden ihmiskohtaloihin.


Lähteitä

Kansalliarkisto, Arkistojen Portti

Sirkka Karskela - Sukututkimuksen opas Finnroots 1981

Markku Kuorilehto - Sukututkimuksen jatko-opas Suomen Sukututkimusseura 2008

Seppo Sampio - Sukututkimuksen perustieto WSOY 1986











Puujärven emäntä käräjöimässä

Karjalohjan haudattujen luettelosta[1] lokakuun 15. päivältä vuodelta 1702 löytyy merkintä Puujärven kylässä asuneen Kaisa Kasperintyttären kuolemasta.  Hänet haudattiin kirkon lattian alle, lähelle sakastin ovea alttarin luona. Kukkasia emme hänen viimeiselle leposijalleen pysty viemään, sillä tuon ajan kirkko on hävitetty jo ammoin. Sen paikkana oli Pyhän Ristin hautausmaa, josta tehdyn videonpätkän voit käydä katsomassa täällä.

Kaisa tai voimme kai kutsua häntä myös Kaarinaksi, nimi löytyy muutamia kertoja käräjäkirjoista. Puujärvellä epäsopu Järventaustan ja Frääsän tilojen välilä oli jatkunut vuosikymmeniä. 1670–1680-luvuilla riidat kärjistyivät Frääsän Lasse Jöraninpojan ja Karin Kasperintyttären ottaessa yhteen. Kaarina oli haukkunut Frääsän palveluväkeä 1671 ankarin sanakääntein niin että Lasse tulistui asiasta vielä käräjillä 1672. Kaarina joutui sanoistaan vastuuseen kolmen markan sakon edestä. Epäsopu jatkui ja Frääsä syytti talvikäräjillä 1683 Kaarinaa, kun tämä oli nimitellyt häntä varkaaksi ja murhaajaksi. Tästä Kaarina sai sakkotuomion. Frääsän koirat tappoivat naapurin kolme koiraa ja Frääsän isäntä kävi vielä salaa tappamassa Järventaustan siankin. Naapurukset tulivat sopimaan riitansa syyskäräjille 1683. Lasse lupasi korvata kaikki aiheuttamansa vahingot ja olla kaatamatta naapurin metsää. Kaarina lupasi puolestaan, ettei hän tai hänen lapsensa sano pahaa sanaa naapurista.

Synkkiä hetki Puujärvellä koettiin myös vuonna 1674 käräjäkirjojen[2] mukaan. Talvikäräjillä Kaarina esiintyi hyvin nöyrästi:

Karin Caspersdotter Puujärveltä kertoi itkien, kuinka hän on joutunut äärimmäiseen köyhyyteen. Hänen miehensä, Lars Fredriksson, sairastui useita vuosia sitten niin vakavasti, ettei pysty enää osallistumaan tilan töihin. Lisäksi vaikeat katovuodet ovat tehneet tilanteesta vielä pahemman. Karin kertoi joutuneensa myymään karjansa selviytyäkseen, ja hänen pieni perheensä on elänyt enimmäkseen toisten avun varassa. Koska hänellä ei ole varaa maksaa määrättyjä sakkoja, hän pyysi oikeudelta todistusta köyhyydestään. Oikeus ja lautakunta vahvistivat hänen tilanteensa ja kirjasivat asian pöytäkirjaan ilman rangaistusta.

Lars Fredriksson kuoli vuonna 1680, jonka jälkeen Kaarina asui tilalla kuolemaansa saakka.

 

Kuvassa Puujärveä ym. kyliä vuoden 1697 maakirjassa. Tuolloin on isännäksi Järventaustan taloon merkitty Abraham Laurinpoika. Hän oli Kaarinan toisesta avioliitosta syntynyt poika. Kaarinan ensimmäinen puoliso, Abraham Roos/Raasen, oli kuollut sotaretkellä jossain päin nykyistä Saksaa.



[1] Karjalohjan seurakunnan arkisto - I C:1 Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1688-1744, jakso 25: Kuolleet ja haudatut 1701, 1702, 1703; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6271514119&aineistoId=1156568991 / Viitattu 18.11.2024

[2] Raaseporin ja Hattulan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 1674-1675, 1678-1680 1674-1680, jakso 31, sivu 26: <Winter Ting Carislojo Sochn.>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6725803329&aineistoId=655976180 / Viitattu 18.11.2024

Tammisaaren hopeaverot vuonna 1571

Hopeavero oli merkittävä verouudistus Suomessa ja Ruotsissa vuonna 1571. Sen taustalla olivat Ruotsin valtiopäivien päätös kerätä varoja niin sanottujen Älvsborgin lunnaiden maksamiseksi Tanskalle. Hopeaveron tavoitteena oli koota tietty osuus kansan omaisuudesta, jotta valtio voisi selviytyä sodan aiheuttamista veloista ja Tanskan vaatimista lunnaista.

Maanviljelijöille ja maaseudun asukkaille veron suuruus vastasi kymmentä prosenttia heidän irtaimistostaan, johon kuuluivat raha, metalliesineet ja karja. Kaupungeissa sen sijaan hopeavero oli hieman kevyempi, ollen noin kahdestoistaosan omaisuudesta. Tämä vero koettiin Suomessa raskaaksi erityisesti siksi, että se lisäsi jo entuudestaan raskasta verotaakkaa, joka oli sotatoimien ja muiden verojen myötä kasvanut tuntuvasti.

Hopeaveron raskautta pyrittiin kansan keskuudessa kiertämään eri tavoin. Jotkut yrittivät esimerkiksi saada itsensä merkityksi veronmaksukyvyttömiksi välttääkseen maksun. Vaikka hopeavero tuntui tuolloin raskaalta, se jäi kuitenkin suhteellisesti kevyemmäksi kuin myöhemmät verot. Vuoteen 1590 mennessä erilaiset lisäverot olivat jo kaksinkertaistuneet hopeaveroon nähden, mikä johtui valtakunnan laajentuneista sotatoimista ja niiden kustannuksista.

Historiallisesti hopeaveroluettelot ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin, ja ne tarjoavat arvokasta tietoa esivanhempiemme varallisuudesta. Näiden luetteloiden avulla voidaan arvioida niin yksittäisten talojen vaurautta maaseudulla kuin myös kaupunkien porvariston varallisuuseroja.  Hopeaveroluetteloiden avulla saa myös nopeasti silmäiltyä maamme pienimpien kaupunkien porvareiden määrää.

Esimerkiksi piskuinen Tammisaari Länsi-Uudellamaalla sai kaupunkioikeudet vuonna 1546. Se olikin ensimmäinen keskiajan jälkeen maahamme perustettu kaupunki. Nykyisen Tammisaaren, joka kuuluu Raaseporin kaupunkiin, vanhimmat asuintalot ovat 1700-luvulta. Kuinka monta verovelvollista sitten asui Tammisaaressa vuonna 1571 ja kuinka paljon he joutuivat tätä veroa maksamaan[1] – katsotaanpa:


Oleff Scherrade                       7 mk ja 5 äyriä

Lasse Olson                             10 mk ja 4 äyriä

Henrik Matzs(on)                     7 mk ja 2 äyriä

Hustru Wrsile                            9 mk ja 3½ äyriä

Matz Finne                                8 mk ja 1 äyri

Anders Madzs(on)                     6 mk

Mats Scheddare                         7 mk, 2 äyriä ja 18 penniä

Oleff Jöns(on)                            8 mk ja 7 äyriä

Matz Jöns(on)                            2 mk ja 6½ äyriä

Juthans Malin                            3 mk ja 6½ äyriä

Henrick Dantzar                        1 mk ja 5 äyriä

Lille Henrick                              2 mk ja 1 äyri

Helsingh Erich                           2 mk ja 5 äyriä

Knut Sigffred                             ei merkitty


Tämän tiedon perusteella voimme julistaa Tammisaaren kaupungin vauraimmaksi porvariksi Lasse Olsonin. Tosin tämä vaatisi tarkempia selvityksiä ao. ajalta, sillä hopeavero oli vain yksi niistä lukuisista veroista tai veroluonteisista maksuista, jotka lankesivat esivanhempiemme maksettavaksi.



[1] Uudenmaan voutikuntien tilejä - 3329 Raaseporin läänin hopeaveroluettelo 1571-1571, jakso 69, sivu 69: Ekenes Stadh; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6815783242&aineistoId=1580986789 / Viitattu 8.11.2024

Nimitysuutisia 1500 -luvulta

Voudin- ja läänintilien asiakirjoista löytyy valtava määrä erilaisia kuitteja ja kirjeitä. Tässä esiteltävä on tallennettu Karjalan voutikuntien tileihin vuoden 1569 niteeseen. Tämän kirjeen on allekirjoittanut  Juhana III, joka oli Ruotsin kuningas vuosina 1568–1592. Niteen signum on 5332, tarkemman viitteen löydät alta. Tässä vapaa tulkinta kirjeestä:


Me, Jumalan armosta Johannes, Böömin ja Vendien kuningas, teemme tiettäväksi, että olemme ottaneet ja vastaanottaneet, kuten nyt otamme, hänen palvelukseemme rakennusmestari Jacob von Stendellin kuninkaan palvelukseen Ruotsin valtakunnan hyväksi, ja hänen tulee olla meille uskollinen, rehellinen ja oikeudenmukainen kaikissa asioissa. Hänen tulee toimia valtakunnan kunniaa ja parasta tavoitellen sekä estää vahingot ja tuhot niin hyvin kuin mahdollista kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Hän tulee toimimaan tehtävissään tarkasti, vaatimattomasti ja tunnollisesti, ja hänen tulee pitää kiinni laista ja määräyksistä sekä artikloista, jotka olemme säätäneet ja määränneet. Vakuutukseksi ja palkan osalta olemme maksaneet hänelle rahaa, sata markkaa, kuusi tynnyriä viljaa, kaksitoista kyynärää kangasta sekä vapaan ylläpidon.

Tämä määrätään annetuksi ensimmäisenä päivänä tammikuuta vuonna 1569. Tämä vahvistetaan meidän kamariväkemme ja muiden todistajien oikeaksi.


Lähde - Karjalan voutikuntien tilejä - 5332 Jääsken voutikunnan maakirja ja tilikirja ja Saviniemen kartanon tilikirja 1569-1569, jakso 49, sivu 48: Kuitteja; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8791209108&aineistoId=1572702105 / Viitattu 6.11.2024

Aloita ja tee sukutututkimus järjestelmällisesti

Sukututkimuksessa tärkeysjärjestys perustuu yleensä tavoitteisiin ja käytettävissä oleviin lähteisiin. Alla oma suositukseni tärkeysjärjestykseen:


  1. Aloita itsestäsi ja läheisistäsi: Lähde liikkeelle dokumentoimalla oma tietosi ja lähiperheesi. Tämä sisältää syntymä-, vihki- ja kuolinajat sekä muut perhetiedot. Kysy vanhemmilta ja isovanhemmilta kaikki mahdolliset tiedot.
  2. Kerää asiakirjat ja lähteet: Etsi asiakirjat, kuten viralliset väestötiedot, kirkonkirjat, henkikirjat, ja muut viralliset lähteet. Asiakirjat antavat luotettavaa tietoa esimerkiksi syntymä- ja kuolinaikoihin sekä sukulaissuhteisiin.
  3. Seuraa aikajärjestystä: Tutki sukua taaksepäin yksi sukupolvi kerrallaan. Aloita vanhemmista ja isovanhemmista, siirtyen asteittain heidän vanhempiinsa ja sitä kautta yhä kauemmas historiassa.
  4. Käytä alkuperäislähteitä: Alkuperäislähteet (kuten kirkonkirjat, perukirjat ja sotilasasiakirjat) ovat yleensä tarkempia ja luotettavampia kuin toissijaiset lähteet, joten pyri aina pääsemään alkuperäisen dokumentaation lähteille.
  5. Tarkista lähteiden luotettavuus: Kaikki lähteet eivät ole yhtä luotettavia, joten lähteiden kriittinen tarkastelu on tärkeää. Ristivertailu eri lähteiden välillä voi paljastaa virheitä tai puutteita.
  6. Pidä muistiinpanot järjestyksessä: Sukututkimuksessa on helppo hämmentyä suurten tietomäärien kanssa, joten pidä järjestelmällisiä muistiinpanoja, kuten sukupuuta, aikajanaa ja lähdeluetteloa. Toki digitaalisten apuvälineiden käyttö voi myös auttaa.
  7. Hyödynnä DNA-testausta tarvittaessa: Jos perinteisistä asiakirjalähteistä ei löydy riittävästi tietoa, DNA-testit voivat tarjota lisäinformaatiota ja varmistuksia sukulaisuussuhteisiin.
  8. Ymmärrä historiallinen ja paikallinen konteksti: Tutustu sukusi kotiseudun historiaan, sillä esimerkiksi sotien ja muuttoliikkeiden vaikutukset voivat selittää tiettyjä puutteita tai muutoksia asiakirjoissa.
Sukututkimuksen pitäisi myös olla iloinen, rentouttava harrastus - nauti matkastasi!

 

Piispantarkastuksessa

1700-luvun piispantarkastuket olivat Suomen luterilaisen kirkon piispojen suorittamia seurakuntavierailuja, joissa tarkastettiin paikallisten seurakuntien hallintoa, taloutta, papiston toimintaa ja seurakuntalaisten hengellistä tilaa. Tarkastukset olivat osa kirkon hallinnollista järjestelmää ja toimivat samalla valvontakeinona, jolla varmistettiin seurakuntien noudattavan kirkollisia ja hallinnollisia sääntöjä sekä kuninkaallisia määräyksiä.

Piispantarkastukset olivat monivaiheisia ja sisälsivät muun muassa seuraavat piirteet:


 1. Hallinnollinen ja taloudellinen valvonta: Piispat tarkistivat seurakuntien taloudenpidon ja varmistivat, että kirkkotilit ja muut varat oli kirjattu oikein. Seurakuntien ja niiden virkamiesten, kuten kirkkoherrojen, taloudenpidossa tuli noudattaa tarkkoja sääntöjä. Tämä koski myös kirkolle kuuluvia maksuja, kuten hautaus- ja vihkimaksuja.

 

2. Opetuksen ja katekismusopetuksen valvonta: Kirkko toimi myös koulutuksen järjestäjänä, ja piispantarkastuksissa varmistettiin, että papisto järjesti katekismusopetusta ja lukutaitoa. Erityisesti huomiota kiinnitettiin köyhien lasten opetukseen ja siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus oppia kristinoppi.

 

3. Papiston toiminnan tarkastaminen: Piispat arvioivat seurakuntien pappien työtä. He varmistivat, että papit hoitivat tehtävänsä oikein ja opettivat luterilaista oppia. Papiston elämäntapaa ja moraalia saatettiin myös arvioida.

 

4. Seurakuntalaisten hengellisen tilan arviointi: Piispantarkastuksissa tarkasteltiin myös seurakuntalaisten uskonelämää ja osallistumista jumalanpalveluksiin. Piispat saattoivat kysellä seurakuntalaisilta heidän tietämystään katekismuksesta ja kristillisistä arvoista.

 

5. Korjaustoimenpiteiden antaminen: Tarkastuksissa ilmenneet puutteet kirjattiin tarkastuskertomukseen, ja piispat antoivat ohjeita niiden korjaamiseksi. Kirkon omaisuuteen ja rakennuksiin liittyvistä asioista annettiin myös tarkkoja ohjeita, kuten korjauskehotuksia tai rakennusmääräyksiä, jotka tuli toteuttaa seuraavaan tarkastukseen mennessä.

 

Eräs pieni esimerkki käsitellyistä asioista löytyy Kiskon seurakunnasta, 14. päivänä maaliskuuta vuonna 1807 pidetystä piispantarkastuksesta. Läsnä olivat seuraavat henkilöt: Kiskon kirkkoherra David Sevon, Suomusjärven kappeliseurakunnan ylimääräinen pappi Abraham Matenius, Kiskon kirkkoherran apulainen Erik Willstedt, pitäjänpedagogi Johan Gabriel Lietzen, Karjaan kirkkoherra Gabriel Ring, Karjalohjan kirkkoherra Isak Florin, Salon kappalainen Abraham Paulin ja Karjaan kirkkoherran apulainen Karl Henrik Strandberg. Tilaisuutta johti loogiikan ja metafysiikan professori Anders Johan Lagus, joka vuosina 1818–1819 toimi Turun Akatemian rehtorina.

Tilaisuus oli pitkä ja siinä käytiin perusteellisesti läpi seurakunnan asioita. Näistä yksi oli seuraava:

 

Seurakuntien tavallinen vihkimaksu kirkolle puuttui, mistä pastori ilmoitti, että tällaista maksua ei Kiskossa ole ollut käytössä; mutta sen sijaan jokainen aviopari maksaa 4 killinkiä köyhien lasten katekismusten hankkimiseen, kuninkaallisen määräyksen mukaan, joka annettiin 2. lokakuuta 1782 ja koskee kansankoulujen sääntöjen neljättä kohtaa. Näistä varoista ei kuitenkaan ole tähän mennessä pidetty kirjanpitoa.

 Tästä syystä tarkastaja katsoi hyväksi määrätä, että tästä maksusta tulee vastaisuudessa tehdä erillinen tilitys vuosittaiseen köyhäintiliin siten, että tulot merkitään debit-puolelle vihittyjen luettelon mukaisesti ja menot kredit-puolelle kirjanpitokirjojen ja vuosittaisten jakelulistojen mukaan, jotka kokopapisto on allekirjoittanut ja vahvistanut. Tämän jälkeen tämä tili tulee lukea seurakunnalle kirkonkokouksessa ja, kun se on hyväksytty, allekirjoittaa tavalliseen tapaan.

 



Sotilas metsästäjänä

Länsi-Uudenmaan Inkoossa asui 1780-luvulta lähtien jalkaväen sotilas Henrik Ren yhdessä vaimonsa Anna Johansdotterin kanssa. Heidän esikoispoikansa syntyi Kärrin kylässä 1781, mutta sisarukset Eva, Anna ja Maria Billskogissa. Näistä Eva ja Anna menehtyivät 1790-luvun puolivälissä[1]. Henrikin ja vaimonsa Annan vihkiaika- ja paikka jäävät toistaiseksi selvittämättä, samoin molempien syntymäpaikat.

Henrik oli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin Inkoon komppania ruodun 87 sotilas. Tätä ruotua ylläpidettiin Billskogin kylässä. Kesäkuun 26. päivänä vuonna 1795 pidetystä katselmuksesta[2] saamme tietää, että miehemme on 39½ -vuotias, ollut palveluksessa 12½ vuotta sekä pituudeltaan viisi jalkaa ja 10 tuumaa pitkä. Edelleen hänen kerrotaan olevan naimisissa ja olleen sairaalassa hoidettavana. Kumminkin hän on em. katselmuksessa läsnä.

Ehkäpä juuri armeijassa Henrik Ren, jonka sotilasnimi on väliin muodossa Rehn, harjaantui metsästyksessä ja/tai ampumisessa. Hän nimittäin ilmaantui Inkoon talvikäräjien istuntoon[3] seitsemäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1797. Siellä hän pyysi palkkiorahoja pyytämistään sudesta sekä kahden ketusta. Nämä hän sanoi pyydystäneensä omin avuin ja niinpä käräjäoikeus katsoi parhaaksi antaa hänelle sudesta 32 killinkiä ja kahdesta ketusta kahdeksan killinkiä. Yhteensä tämä teki täyden riikintaalerin, rahan, jonka Kustaa III oli ottanut käyttöön 20 vuotta aikaisemmin.

 

Kuvassa[4] komeilee Jacob Gillbergin piirtämä Uudenmaan jalkaväkirykmentin sotilas paraatiasussaan.



[1] Inkoo rippikirja 1793-1798 (AP I Aa:9)  Sivu 554 Soldater R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=27714&pnum=280 / Viitattu 27.10.2024

[2] Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentti Pääkatselmusluettelo 1795-1795 (54953 UJR 355)  85-93 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15392&pnum=137 / Viitattu 27.10.2024

[3] Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:3 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1797-1797, jakso 96, sivu 96: <Vinterting 1797 Ingå, Talvikäräjät 1797 Inkoo>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6725987631&aineistoId=656473414 / Viitattu 27.10.2024

[4] Ej fjärrlån. Uniformsritningen ingår i ett skinnband med 72 st. ritningar (0429:0001-0072), framställande svenska och finska uniformer från ca. 1765.

Pyhän Yrjänän hospitaalin ruokintaluettelosta

 

Pyhän Yrjänän hospitaali

 

Pyhän Yrjänän hospitaali toimi Turussa leprahospitaalina 1300-luvulta 1620-luvulle saakka. Sen perustamisajankohtaa ei tarkasti tiedetä, mutta se mainitaan esimerkiksi eräässä kirjeessä (oheinen kuva) vuodelta 1396[1]. Kirjeen vapaa suomennos on seuraava:

Turun piispa Björn myöntää, sen jälkeen kun hän on tuomiokapitulin suostumuksella perustanut "reliikkijuhlan" vietettäväksi pyhän Henrikin päivän jälkeisenä päivänä, neljänkymmenen päivän aneet niille, jotka tänä päivänä sekä muina lueteltujen pyhimysten ja marttyyrien päivinä vierailivat Turun tuomiokirkossa, samoin kuin niille, jotka osallistuivat tietyissä kulkueissa sekä päivittäisissä kuorilauluissa ja jotka saapuivat hospitaaliin, Pyhän Hengen taloon, mustaveljien luostariin, tuomiokirkkoon sekä myös Räntämäen ja Kaarinan kirkkoihin tiettyinä, kullekin paikalle määrättyinä viikonpäivinä. Annettu pyhän Clementin paavin ja marttyyrin päivänä.


Muutto Seilin saarella

Sairaala sijaitsi keskiaikaisen Turun kaupunkialueen ulkopuolella[2], Puolalanmäen lähellä, lähellä nykyistä Kauppatoria. Hospitaalista on säilynyt joitakin esineitä nykypäivään, kuten 1400-luvulta peräisin oleva ehtoolliskalkki ja pateeni, jotka myöhemmin siirtyivät Seilin hospitaalin käyttöön. 1600-luvun alussa spitaalia sairastavien määrä Suomessa kasvoi. Tämän vuoksi Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1619 käskyn uuden hospitaalin perustamisesta. Sijaintipaikaksi valittiin syrjäinen Seilin saari, joka kuului Nauvon pitäjään.

 

Päivittäiset ateriat

Siltä ajalta, kun hospitaali sijaitsi vielä suurin piirtein nykyisen Yliopiston- ja Aurakadun risteyksessä, on säilynyt mukava dokumenttia[3] voudintilien yleisissä asiakirjoissa. Siitä saamme selkoa vuonna 1603 asukeille tarjotusta päivittäisestä ruoasta. Kyseessä ovat toukokuiset päivät em. vuonna:

 



22. lauantai puuroon ja keittoon jauhoja, rukiista - 1 tynnyri

23. sunnuntai lihaa - 2 naulaa, 7 markkaa, leivälle, rukiista - 41 kappaa

24. maanantai tuoretta kalaa - 3 kappaletta, olutohraa - 6–7 kappaa

25. tiistai makeaa maitoa - 4 ½ kannua, suolaa - 2 naulaa, 13 markkaa

26. keskiviikko kuivattua kalaa - 15 markkaa

27. torstai suomalaista kalaa - 3 kappaletta

 Hieman epäselväksi itselleni jää tiistaina tarjottu "makea maito". Olisiko kuitenkin kyse piimästä tms?



[1] Medeltida avskrifter: A 10 fol. 70 RA 0201

[2] Turun spitaaliset ja Pyhän Yrjänän hospitaali - FT Veli Pekka Toropainen

[3] Yleisiä asiakirjoja - 277 Turun hospitaalin ruokintaluettelo 1603-1603, jakso 3; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8375091803&aineistoId=1583728291 / Viitattu 24.10.2024

Mielisairaan kohtalo 1830 -luvulla

Mielisairaanhoidon historiaa Suomessa: Pyhän Hengen huoneista B-sairaalaverkkoon

Mielenterveysongelmat ovat olleet osa ihmiskuntaa aina, mutta niiden hoito on vaihdellut suuresti eri aikoina ja kulttuureissa. Suomessa mielisairaiden hoito alkoi organisoitua keskiajalla, samaan aikaan kuin muuallakin Euroopassa.

Pyhän Hengen huoneet ja eristäminen

Keskiajan lopulla perustettiin mielisairaaloita, joita kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Nämä sairaalat sijaitsivat usein kaukana kaupungeista, ja niihin joutuneet potilaat elivät siellä yleensä loppuelämänsä. Ensimmäinen maininta tällaisesta sairaalasta Suomessa on vuodelta 1396.

Vielä 1700-luvulla mielisairaita eristettiin muista, esimerkiksi spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa toimi 1600-luvulta lähtien leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan oman arkkunsa – paluuta ei ollut. Vuonna 1755 saarelle avattiin myös mielisairaala, joka toimi aina vuoteen 1962 asti.

Uudistuksia 1800-luvulla

1800-luvulla mielisairaanhoidossa tapahtui merkittäviä muutoksia. Keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Hoitomaksut porrastettiin varallisuuden mukaan, ja varakkaimmat maksoivat ainakin osan hoidostaan itse.

Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin opintomatkalle Eurooppaan. Hän tutustui muun muassa pakkokeinottomaan hoitoon ja toi ideoita Suomeen.

Tilastoja ja kunnalliskoteja

1860-luvulla alettiin kerätä tilastoja mielisairaiden lukumäärästä. 1880-luvulla kunnat velvoitettiin huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka toimivat 1950-luvulle asti, jolloin Suomeen rakennettiin B-sairaalaverkko.

Mielisairaanhoidon kehitys jatkuu

Mielisairaanhoito on kehittynyt huimasti keskiajan "Pyhän Hengen huoneista" nykypäivän moderniin hoitoon. Hoidossa korostuvat nykyään ihmisarvo, yksilöllisyys ja kuntoutuminen. Vaikka haasteita on edelleen, kehitys on ollut merkittävää ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta mielenterveysongelmien kanssa eläville.

Eräs tapaus maaseudulta

Kiskon pitäjän (nykyään osa Salon kaupunkia) Vilikkalan kylässä asui 1820-luvulta lähtien torpparipariskunta Juho Collin ja Liisa Petterintytär. Juho oli ensin ollut Martilan puustellin renkivoutina ja sen jälkeen Vilikkalan kylässä sijainneen Saukon puustellin vuokraaja, mutta ehkä vaimon sairauden takia hän luopui tästä.  Liisa on nimittäin merkitty jo vuosien 1828–1834 rippikirjaan mielenvikaiseksi.  Lapsia perheeseen syntyi kuitenkin vuosien 1825 ja 1833 välillä viisi kappaletta: Vilhelmiina, Kustaa, Kaisa Liisa, Juho ja Maija Stiina.  Lisäksi perheessä asui kasvattina Liisan avioton tytär Kustava. Jokainen heistä ehti lähteä omille teilleen 1830-luvun loppuun mennessä.

Äiti Liisan mielenvikaisuus aiheutti töitä Kiskon kirkonkokoukselle[1]. Esimerkiksi syyskuussa vuonna 1835 määrättiin, millä tavoin tätä naista oli valvottava yötä päivää. Ilmeisesti häntä pidettiin vaarallisena sekä itselleen että muille. Toisaalta seurakunta ei halunnut lähettää häntä sairaalaan, sillä tämä olisi tietänyt kustannuksia. Niinpä sekä miehet että naiset saivat käskyn vahtia Liisaa koko hänen sairautensa ajan. Tämä ei sitten käytännössä tapahtunut, sillä edessä oli jo saman vuoden marraskuun lopulla tragedia. Liisa pääsi ilmeisesti valvojiensa silmistä, sillä hänet löydettiin kuoliaaksi paleltuneena[2]. Näin surullisesti päättyi torpparin vaimon elämä. Hän jätti jälkeen lesken sekä kuusi lasta[3]. Entinen torppari Johan Collin siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 1845 läheisen Tobin talon torpassa. Pariskunnan tytär Vilhelmiina sai vauvana kuolleen aviottoman tyttären kesäkuussa 1848. Kuusi vuotta myöhemmin hänet vei vihille Hongiston kylän Kylän talon torpparinpoika Gabriel Linden. Muiden lapsia vaiheita en ole seurannut.



[1] https://digihakemisto.net/item/1257176929/5922589113/73

[2] https://digihakemisto.net/item/1256721957/5919821387/165

[3] https://digihakemisto.net/item/1256322691/5874901378/92

Kuva - Helsingfors : A.W. Gröndahl & A.C. Öhman 1845 : Dresden, Adler u. Dietze, Skjälö hospital, public domain

Isojakokartta sen kertoo

Ote isojakokartasta vuodelta 1763

Isojako oli Suomessa pääosin vuosien 1750–1850 aikana toteutettu maanjakotoimi, jonka tavoitteena oli yhdistää talojen pelto- ja niittypalstat suuremmiksi kokonaisuuksiksi, mieluiten talojen talouskeskuksen läheisyyteen. Lisäksi tarkoituksena oli purkaa metsien yhteisomistus talojen välillä.

Isojaon perustana toimivat talojen veroluvut, jotka määrittivät, kuinka suuri osa eri tiluslajeista kullakin talolla oli oikeus saada. Jakoprosessissa käytettiin apuna jyvitystä, jossa tilukset luokiteltiin niiden laadun perusteella. Näin ollen heikompilaatuista maata jaettiin suurempina määrinä ja parempilaatuista pienempinä.

Tilusten yhdistäminen suuremmiksi palstoiksi ja aiemmin yhteisten metsien jakaminen talojen yksityisomistukseen johti talojen välisiin pysyviin rajoihin. Tämä muutos konkretisoi verolukujen määrittelemät maa-alueet ja muodosti perustan nykyiselle kiinteistöjärjestelmälle Suomessa.

Vaikka isojako oli suunniteltu pysyväksi ratkaisuksi, sen toteutuksessa ilmenneet puutteet johtivat myöhemmin tarpeeseen uudelleenjärjestellä tiluksia. Vuoden 1848 maanmittausohjesääntö toi säädöksiä isojakoon liittyen, ja vuonna 1916 annetussa asetuksessa uudistettiin tätä toimitusta ja nimettiin se uusjaoksi.

 

Isojakoon liittyvät kartat ovat melkoinen aarreaitta sukututkijoille. Niistä löytyy tarkkoja talojen ja torppien paikkoja, muinaisia kulkuväyliä (toki voivat olla edelleen käytössä), tietoja vesistöistä, metsistä ja monista muista pienistä yksityiskohdista. Selvittäessäni ihan muuta asiaa osui tällä kertaa silmiini Kiskon Toijan kylän isojakokartta vuodelta 1763[1]. Paikka on itselle hyvinkin tuttu, mutta aiemmin en ollut sen kummemmin noteerannut kylän halki virtaavaan Mommolanjokeen tehtyä merkintää ” toija åen färstädes fins kräft fänge och skal även efter berättelse warit förr part fiske som nu mera försvunnit”. Tämä kääntyy jotakuinkin muotoon ”Toija-joen varrella on ollut rapusaaliita, ja kerrotaan, että siellä on aikaisemmin harjoitettu kalastusta, joka on nykyään kadonnut”. Joella on edelleen kaksi nimeä eli tuo Toijanjoki, mutta myös virallisissa kartoissa mainittu Mommolanjoki.




[1] Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A38:26/1-8 Toija; Isojako 1763-1763, jakso 2; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5946400979&aineistoId=2520750095 / Viitattu 22.10.2024


Ensimmäinen maininta Karjaasta

Diplomatarium Fennicum on Kansallisarkiston ylläpitämä tietokanta, jonka avulla voi hakea maamme keskiaikaan liittyviä dokumentteja. Näiden joukossa on runsaasti sellaista materiaalia, joiden perusteella eri pitäjät ja/tai kaupungit ovat perustelleet ikäänsä. Esimerkiksi synnyinseutuni Karjaa mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1326. Niin nykyisin Raaseporin kaupungin osana oleva alue voisi viettää piakkoin 700-vuotisjuhliaan.

Kyseinen lähde on kirje, joka lähetettiin Tallinnaan erään laivaonnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut Suomenlahdella ”hiljattain”. Kirje on päivätty 24.10.1326 silloisen ajanlaskun mukaan.  Erittäin kohteliaasti laaditun kirjeen vapaa suomennos tekoälyavusteisesti olisi seuraava – kirje on alkujaan kirjoitettu latinaksi.

Kunnioitettaville ja hyville prokonsuleille ja konsuleille, kaikille Tallinnan kaupungin asukkaille, Laurentius, Karjaan kirkon kappalainen, ja Lindwidus, Turun arkkipiispan veronkantaja Uudellamaalla, tervehdyksen ja rakkauden Herrassa.Saatuaan tietää Laurentius Skyoldæræltä, tämän kirjeen kantajalta, että teidän hyväntahtoisuutenne tavalliseen tapaan harkitsee oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tietä, kiitämme teitä parhaamme mukaan ja pyydämme, että jatkaisitte inhimillisesti asiassa, joka koskee meidän henkilöitämme ja omaisuuttamme, jotka hiljattain menetimme teidän rannikkollanne, aivan kuten olette aloittaneetkin. Pyydämme, että jatkaisitte linnaläänin päällikön luona omaisuuden palauttamista oikeille omistajilleen, koska tiedämme hänen keränneen kyseisen omaisuuden itselleen. Tiedätte, että haluamme tehdä mitä tahansa voimme teidän puolestanne ja työskennellä kaikkialla teidän hyväksenne ja etujenne lisäämiseksi.Lisäksi olkoon kaikille tiedossa, että olemme asettaneet tämän kirjeen kantajan, Laurentius Skyoldæræn, yhdessä Kyætilluksen kanssa, joka lähetettiin aiemmin toisten kirjeiden kanssa, hoitamaan näitä asioita teidän avullanne, Kyætilluksen hallussa olevien kirjeiden sisällön mukaisesti. Pidämme hyväksyttynä ja mieluisana kaiken, mitä he tai kuka tahansa heistä on tehnyt tai tulee tekemään näissä asioissa.Voikaa hyvin Kristuksessa. Kirjoitettu Herran vuonna 1326, yhdeksäs päivä ennen marraskuun kalendaeja (eli 24. lokakuuta).



Kuva - Tallinna, Tallinna Linnaarhiiv, 230 Tallinna Magistraat, 1-I Ürikud, 82, TLA.230.1-I, 82.

Images courtesy of Tallinna Linnaarhiiv.

Copyright © CC BY 4.0.

Pappien koulutus 1700-luvun Suomessa

1700-luvun Suomessa pappien koulutus oli pitkä ja vaativa prosessi, joka tähtäsi luterilaisen opin syvälliseen hallintaan ja seurakuntatyöhön. Koulutusjärjestelmä oli peräisin Ruotsin vallan ajalta, ja se oli vahvasti sidoksissa kirkkoon ja yliopistoon.

Koulutuspolku:

Tulevan papin opintie alkoi usein jo lapsena kotikasvatuksessa, jossa painotettiin luku- ja kirjoitustaitoa sekä kristillisiä arvoja. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat triviaalikoulussa, jossa opetettiin latinaa, kreikkaa, hepreaa ja muita klassisia aineita. Triviaalikoulun jälkeen lahjakkaimmat oppilaat pääsivät Turun akatemiaan opiskelemaan teologiaa.

Yliopisto-opinnot kestivät useita vuosia ja niihin sisältyi luentoja, tenttejä ja väitöskirjan kirjoittaminen. Opiskelijoiden tuli osoittaa hallitsevansa Raamatun ja luterilaisen opin lisäksi myös filosofiaa, historiaa ja muita tieteenaloja.

Yliopistosta valmistumisen jälkeen tuleva pappi suoritti pastoraalitutkinnon, joka testasi hänen käytännön taitojaan seurakuntatyössä. Tämän jälkeen hän sai vihkimyksen papiksi ja oikeuden toimittaa jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia.

Koulutuksen haasteet:

1700-luvun Suomessa pappien koulutuksessa oli myös omat haasteensa. Yksi suurimmista ongelmista oli koulutuksen saavutettavuus. Maaseudulla asuvien lasten oli usein vaikea päästä triviaalikouluun, ja yliopisto-opinnot olivat kalliita. Tämä johti siihen, että papisto koostui pääosin yläluokan edustajista.

Toinen haaste oli koulutuksen sisältö. 1700-luvulla teologiassa painotettiin dogmaattista opetusta ja klassisia kieliä. Käytännön seurakuntatyöhön liittyviä taitoja, kuten sielunhoitoa ja opetusta, ei opetettu yhtä paljon. Tämä johti siihen, että jotkut papit olivat teoreettisesti hyvin koulutettuja, mutta heillä oli vaikeuksia soveltaa oppimaansa käytännössä.

Koulutuksen kehitys:

1700-luvun lopulla pappien koulutuksessa alkoi tapahtua muutoksia. Yliopisto-opetuksessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota käytännön taitoihin, ja maaseudulle perustettiin uusia kouluja, jotta useammilla lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautua. Nämä uudistukset loivat pohjaa 1800-luvun koulutusjärjestelmälle, jossa pappien koulutus oli entistä saavutettavampaa ja käytännönläheisempää.

Lisätietoa:

Huomautus: Tämä on lyhyt yhteenveto pappien koulutuksesta 1700-luvun Suomessa. Aiheesta on saatavilla paljon lisätietoa esimerkiksi yllä mainituista lähteistä.

Papin taulu Ahvenanmaalta

Tuntematon taiteilija, Turun museokeskus

Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus