Hyväsydäminen Sandberg

Koskella Tl asui 1800-luvun alkupuolella muurari Kustaa Sandberg, joka oli syntynyt hyvin vaatimattomiin oloihin huhtikuussa 1802. Hänen isänsä, Jättelän Pertuntalon Nummilan torppari Matti Jaakonpoika, oli kuollut hieman ennen poikansa syntymää. Näin äiti Anna Matintytär jäi yksin huolehtimaan Kustaasta sekä hänen kahdesta vanhemmasta veljestään, Heikistä ja Matista.

Kauaa ei tämä tilanne jatkunut, sillä jo vuonna 1803 Anna meni uusiin naimisiin uskelalaisen Mikko Juhonpojan kanssa. Anna oli toista miestään noin 12 vuotta nuorempi. Heille syntyi Nummilan torpassa kolme lasta, joista kaikki kuolivat pienenä. Anna Matintytär menehtyi 1814 ja seuraavana vuonna Mikko toi Loimaalta itselleen uuden vaimon, Maria Simontyttären.

Näin kolme veljestä joutuivat tilanteeseen, jossa kumpikaan huoltajista ei ollut heille sukua. Kustaa lähtikin tien päälle jo varhain eli 15 vuoden iässä. Kosken Tl rippikirjasta ilmenevän tiedon mukaan hän muutti tuolloin Somerolle.

Seuraavan kerran Kustaan, joka nyt käyttää sukunimeä Sandberg, tapaa Kosken kartanon mailla olleesta torpasta vuodesta 1833 lähtien. Tuolloin hänet mainitaan rippikirjassa muurarimestarina. Näin ollen voisi ajatella, että tuohon aikaan rakennettujen kartanon talojen ja torppien uunit olisivat Kustaan tekemiä.

Koko ikänsä naimattomana pysynyt Kustaa kuoli kotonaan tammikuussa 1848 hengenahdistukseen vain 45 vuoden iässä. Tämän yksineläjän testamentti oli kuitenkin yllättävä. Kesällä 1850 lainvoiman saanut asiakirja osoitti muurari Sandbergin hyväsydämiseksi mieheksi. Testamentin mukaan piti hänen jäämistöstään antaa 500 hopearuplaa köyhäinkassan hallitukselle ja näiden varojen korot piti käytettämän Kosken kappeliseurakunnan köyhien lasten kouluttamiseksi.

Testamentin perusteella Kustaa Sandberg oli niitä henkilöitä, jotka jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsivät koulutuksen tarpeellisuuden maaseudullakin. Vielä 1800-luvun lopulla oli hyvin yleistä, että kansakoulun perustamista vastustettiin milloin mihinkin käytännön syyhyn perustuen. Opiskelun katsottiin esimerkiksi vievän yhden käsiparin pois pakollisista maatöistä. Eräät olivat jopa sitä mieltä, että oli väärin kouluttaa maalaisia, sillä he eivät kuitenkaan pääsisi tarpeeksi pitkälle opin tiellä. Koulussa lapsille ja nuorille vain annettaisiin turhaa toivoa.

Toki Kosken kappelissa oli oma pitäjänpedagogi, joka antoi opetusta mm. kirjoituksessa ja lukemisessa. Pari vuotta Sandbergin testamentin toimeenpanon jälkeen kirkkoherra Elmgren antoi kuuluttaa lehdessä uutta pedagogia seuraavaan tyyliin; "Haettawana on Pitäjän-Kouluttajan wirka Marttilan pitäjän Kosken kappelissa. Tawallisilla, waadittawilla todistuksilla, sekä myöskin todistuksella wuoro-opetus-tawan tiedosta, warustetut hakiat, saawat ennen tulewan Toukokuun loppua itsensä allekirjoittaneelle Kirkkoherralle kirjallisesti ilmoittaa. Palkka, joka taitaan parannettaa, on aluksi 2 ruplaa hop. ja 3 tynnyrin paikoilla rukiita wuodelta."


Kuvan koululaiset ovat Varsinais-Suomen Kiskon Lapinkylän koululta, 1910-luvun loppupuolelta.

Saarijärven Taavetti ja salattu tytär

Saarijärven Mahlun Ramsin talossa oli 1800-luvun loppupuoliskolla isäntänä Taavetti Erkinpoika, joka oli naimisissa Mariana Juhontyttären kanssa. Pariskunnalla oli ainakin seitsemän lasta, kun Taavetti kuoli elokuussa 1908.

Perunkirjoituksessa huomattiin Taavetin olleen vauraan isännän, sillä hän jätti jälkeensä peräti 800,000 markkaan nousseen omaisuuden. Vaimo Mariana oli kuollut jo aiemmin ja niinpä em. seitsemän lasta luulivat saavansa jakaa rahat keskenään. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta ilmaantui jostain perheelle aiemmin täysin tuntematon perillinen.

Saarijärven kihlakunnan välikäräjillä syyskuussa 1909 todettiin tamperelaisen, hyvin köyhän tehtaantyömiehen vaimon olevan Taavetti Ramsin laillinen perillinen. Oikeudelle näytettiin toteen, että mainittu vaimo oli Ramsin avioton tytär. Taavetti oli ennen naimisiinmenoaan ollut kihloissa erään naisen kanssa, mutta avioon saakka he eivät koskaan ehtineet. Tästä suhteesta syntyi kuitenkin lapsi, josta Ramsi itsekään ei välttämättä ollut tietoinen.

Välikäräjät julistivat vaimon lailliseksi perijäksi ja näin tasaveroiseksi muiden lasten kanssa. Päätöksellään oikeus teki köyhästä tamperelaisesta kerralla vauraan naisen.

Kuka tahansa olisi ollut iloinen 100,000 markan yllättävästä lahjasta, mutta ikänsä vähävaraisena eläneelle työläisperheelle summan on täytynyt tuntua todelliselta taivaan lahjalta. Perijätär oli Tampereen Sanomien mukaan joutunut asiasta kuultuaan "aiwan lapsellisen ilon waltaan". Hän oli moneen kertaan udellut asian todenperäisyyttä ennen kuin uskoi sen olevan totta. Hän oli pyytänyt itseään viisaampia kertomaan "jotain mittakaawaa, jonka mukaan arwostella tuon rahamäärän suuruutta". Siksi hän kysyi, kuin monta 500 markan seteliä summaan mahtuisi ja sen kuultuaan "hän tunsi oikein päätään huimaawan".

Tuhoisa tulipalo Perniössä - kolme piika menehtyi

Perniön pitäjän Paarskylän Kreulan talossa tapahtui tammikuun kolmantena päivänä 1821 hyvin ikävä onnettomuus. Piiat Maija Stiina Antintytär, Maija Stiina Abramintytär ja Helena Juhontytär loukuttivat pellavia Kreulan saunamökissä. Ehkä pimeänä talvipäivänä tarvittu pärevalo tai joku muu sytytti huomaamatta herkästi palavat, kuivat pellavat. Hetkessä koko sauna oli tulessa. Kaksi tytöistä pääsi ulos, mutta he menehtyivät vammoihinsa pian tämän jälkeen. Yksi piika jäi sisälle saunaan. Kun tuli vihdoin saatiin sammutettua, huomattiin hänen kuolleen, luultavasti pikemminkin savukaasuihin kuin tuleen.

Näiden kolmen nuoren tytön taustat olivat seuraavat;

Maija Stiina Antintytär oli Paarskylän Tuomolan Krouvin talon lampuodin, Antti Petterinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Leena Kustaantyttären vain 13 vuoden ikäinen esikoistytär. Maija Stiinan syntymän aikaan hänen vanhempansa olivat olleet Kyynämäen Ylistalon isäntänä ja emäntänä. Sieltä Antti muutti Paarskylän Tuomolaan lampuodiksi suurin piirtein samaan aikaan, kun puoliso Helena kuoli vuonna 1819.

Tämän jälkeen Antti avioitui Helena Tuomaantyttären kanssa. Uusioperhe palautui jossain vaiheessa takaisin Kyynämäelle ja siellä isäntä mainitaan sukunimellä Krogars nuorimman tyttärensä kasteen yhteydessä.

Toinen uhri oli Paarskylän Kreulan rengin, Juho Antinpojan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Leena Juhontyttären vuonna 1803 syntynyt esikoistytär Leena. Hänen tarkka syntymäpäivänsä ei ole tiedossa, mutta rippikirjan mukaan syntymävuosi on juuri edellä mainittu 1803. Äiti Leena menehtyi pian tyttärensä syntymän jälkeen ja Juho meni uusiin naimisiin Anna Juhontyttären kanssa.

Kolmas tulipalossa kuollut oli Maija Stiina Abramintytär. Hän oli syntynyt 1798 Öyrilässä räätäli Abram Abraminpojan ja Stiina Erkintyttären perheeseen. Räätäli Abram asui myöhemmin mm. Anjalan kylässä, mistä Maija Stiina aikanaan muutti piiaksi Paarskylään.


Loukutus on viides työvaihe pellavan käsittelyssä. Pellavan lehtien alkaessa kellastua, mutta siemenien ollessa vielä raakoja, varret nyhdettiin pellosta. Toisessa vaiheessa tuli vuoroon rohkiminen, jossa varsista poistettiin lehdet, haarat ja siemenkodat. Kolmanneksi pellavat liotettiin, jotta kuitukimppuja puumaisessa ytimessä pitävä liima-aines hajoaisi.

Kuivauksen jälkeen oli vuorossa loukutus. Siinä pellavan varret rikottiin pienemmiksi. Loukutusta seurasi lihtaaminen, jossa puusälöt poistettiin kuitumassasta. Käsinlajittelun jälkeen pellava häkilöitiin. Siinä lyhyet kuidut eli rohtimet erottuivat pitkistä kuiduista eli aivinoista. Lopuksi pellava kehrättiin.

Oheiset pellavan loukuttimet löytyvät Marttilassa sijaitsevasta Nostalgiamuseosta.

Miten suomalaissyntyinen Hugo Hesse sai kultaisen kunniamerkin Amerikan sisällissodan aikaan

Vaasassa asui 1840-luvulla tanskalaissyntyinen Börge Hesse (1819-1876), joka oli ammatiltaan sirkustaiteilija. Hänen leipälajejaan olivat taitoratsastus, voimistelu, nuoralla tanssiminen, miekkailu ja ilotulitukset. Hän kiersi Suomea nimellä Wilhelm Hessen esiintyen eri kokoonpanojen kanssa. Näillä retkillä hän kävi Oulussa ja vuonna 1851 hän päätti asettua perheineen kyseiseen kaupunkiin. Wilhelm Hessen järjesti Oulussa voimistelukoulutusta ja toimi lisäksi eläinlääkärinä. Perhe sai lisätuloa majatalonpidosta, maidon myynnistä ja ilotulistusten järjestämisestä.

Perheen lapsista Viktor Hugo oli syntynyt Vaasassa 1843. Hän lähti jo nuorena miehenä Amerikkaan onneaan kokeilemaan. Sisällissodan loppuvaiheissa syksyllä 1865 Viktor raportoi entiseen kotimaahansa seuraavaa;


"Philadelphiasta 20.7.1865;

Nyt saan jutella kuinka kävi tappelussa Fischerin luona. Meillä oli laivasto, johon kuului 8 laivaa ja 8 monitoria. Amiraali Porterin komennon alla aloimme me pommittamaan linnoitusta 7 päiv. helmikuuta ja pitkitimme ampumista aina 16. päivään asti, yötä ja päivää. 17. päivä tuli maasotaväki, komennettuna kenraali Shermanilta, ja tämä alkoi tappelemaan klo 4 j.p.p., mutta lyötiin takaisin. 400 miestä kaatui ja 500 otettiin vangiksi; muu sotaväki joutui hujan hajan.

Mutta 20. päivä keräytyivät he taas ja pitivät hirmuisen tappelun pari peninkulmaa linnoituksesta, mutta saivat kaiken ajan selkäänsä. Yöllä 20. ja 21. päivän välillä nousimme me maalle neljä amerikkalaispeninkulmaa linnasta, kello 3 aikana läksimme me marssimaan pattereita kohti ja klo puoli viisi alkoivat siniset poikamme ottelemaan.

Minä sain haavan vasempaan olkaani, virittäessäni tikapuita muurille. Luutnanttimme kiipesi ylös ja huusi, sapeli toisessa ja sotalippu toisessa kädessä: "tulkaat pois pojat". Mutta tuskin oli ennättänyt sanoa nämät sanat, kuin kuula kävi häntä rintaan ja hän kaatui hengetönnä maahan. Lippu, jota kantoi, kaatui päähäni, ja koska olin likimmäinen mies, otin minä nyt lipun ja läksin ylös, ja puoli tiimaa sen jälkeen istutin minä lipun Fischerin muurille.

Kaikuvalla hurra-huudolla joka miehen suusta rynnistimme me linnaan lyöden kaikki mitä eteen sattui. Klo 11 aikana oli Fischer, 5 patteria, kanuunat ja kaikki tyynni meidän hallussamme ja komiasti heilusi amerikkalaislippu yltä ympäri. Vihollisista kaatui 5000 ja 10000 otettiin vangiksi. Maaliskuun ensimmäisenä tuli kenraali Sherman ja otti linnan ja kaupungin haltuunsa.

Maalle noustessamme oli meitä 1700 miestä ja tappelun jälkeen ei kuin 900. Tänä päivänä sain urhoollisuuden rintarahani sekä viisi muuta miestä laivassamme. Heidän rahansa on hopiasta, mutta minun on kullasta. Toisella puolella on maakotka ja amerikkalaisvaakuna; toiselle puolelle on piirretty: "Hugo Hesselle urhoollisuudesta tappelussa Fischerin luona 21. päivänä helmikuuta 1865, Wabash -nimisessä laivassa".

Huomiseksi olemme kutsutut pitoihin höyryfregatti Connecticuttiin, siitä että toimme takaisin sen pienen monitorin, joka ampui upoksiin erään linjalaivan". Nykyisin olemme ankkurissa Philadephian satamassa."

Fischerin luona käytiin kaksikin suurta taistelua, mutta niistä ratkaiseva oli jo tammikuun 13-15. päivä 1865. Amiraali David D. Porter oli merivoimien johdossa ja Fischer vallattiin menestyksellisesti. Kaatuneita oli Pohjoisvaltion puolelta 1341 ja Etelävalloilla 583 kaatunutta tai haavoittunutta.

Hugo Hessen kirje tarkoittaa ilmeisesti helmikuun 12-22. päivä käytyä Wilmingtonin taistelua. Se oli suoraa jatkoa Fort Fischerin taistelulle ja tapahtui pääosin Fort Andersonin -nimisen linnoituksen luona, New Hannoverin maakunnassa. Taistelu päättyi liittovaltion joukkojen täydelliseen voittoon ja samalla konfederaatin viimeinen tärkeä satama Atlantin rannikolla sulkeutui. Wilmingtonin kautta oli viety mm. tupakkaa ja puuvilla Englantiin, Bahama-saarille ja Bermudaan. Nämä tulonlähteet loppuivat ja näin Hugo Hesse oli ollut omalta osaltaan ajamassa Etelän joukkoja kohti täydellistä tuhoa.

USS Wabash oli päättänyt sisällissodan taistelunsa jo tammikuun lopussa 1865 ja se poistettiin kokonaan käytöstä 14. päivä helmikuuta samana vuonna. Tämä tieto ei välttämättä ole ristiriidassa em. kunniamerkin tekstin kanssa. Mitali on vain annettu laivan ollessa jo satamassa.


Kuvassa USS Wabash - This image is a work of a sailor or employee of the U.S. Navy, taken or made during the course of the person's official duties. As a work of the U.S. federal government, the image is in the public domain.

Kultaa Kiskossa?

Vuonna 1909 tehtiin Kiskon Iilijärven luona kultalöydös eräästä kalliosta. Se herätti aikanaan suurta huomiota, sillä samoihin aikoihin löydettiin läheltä myös nikkeliä. Nikkelin osalta lopputulos oli pettymys, sillä malmi oli sangen arvotonta.

Kultalöydös tehtiin, kun muutama valveutunut henkilö oli osaksi metsästämässä, osaksi katsomassa kaivojen paikkoja ja kokoamassa kivinäytteitä Orijärven metsissä. Iilijärven luona oli jo 1830- ja 1850-luvuilla yritetty kaivaa kuparia, mutta louhiminen jäi lyhyeksi huonon pitoisuuden takia. Kaivausjätteissä huomattiin kuitenkin harmaata kiviainesta, joka tarkemmissa tutkimuksissa todettiin Suomessa erittäin harvinaiseksi jamesoniitiksi. Tämä taas sisältää etupäässä lyijyä, antimonia ja rikkiä. Lisäksi mukana on hitunen hopeaa, josta syystä malmi saattoi olla arvokasta.

Näitä kiviaineksia miehet ottivat nyt mukaan ja tilanomistaja R. Grandin tutkiessa niitä, huomasi hän pieniä pitoisuuksia kultaa jyvinä ja lehtinä. Sama tilanomistaja oli aiemmin löytänyt puhdasta kultaa Pohjan pitäjän Brödtorpin kartanon mailta. Nyt kivet joutuivat tarkempaan tutkintaan ja dosentti Borgström ja myöhemmin professori Ramsay osoittivat niiden sisältävän sangen runsaasti kultajyviä.

Johtopäätökseksi tuli, että Iilijärven luona oleva malmi oli sinänsä hyvin rikasta. Sen sijaan löydöksen laajuudesta ei ollut mitään tietoa, joten kultakaivoksen avaaminen ei ollut mitenkään itsestään selvää.

Iilijärven seutua aiemmin tutkittaessa eivät minearologit olleet löytäneet jamesoniittia eivätkä kultaakaan. Näin ollen vuoden 1909 kultalöydös osoittautui yksittäiseksi onnenkantamoiseksi. Alueen kallioissa on kylläkin arsenia ja rikkiä runsaasti. Näiden läheisyydessä on yleensä myös jalometalleja, mutta viimeisen sadan vuoden aikanakaan ei Kiskossa ole päästy kullankaivuuseen. Joka tapauksessa aikoivat Iiljärvellä samonneet miehet vuori-insinööri Albert von Julinin johdolla tehdä koelouhintoja.

Alueen omistajana oli vuosina 1883-1906 ollut Fiskars Ab, kun taas vuodesta 1907 lähtien haltijaksi tuli Orijärven kaivosta tuolloin hoitanut Finnish American Mining Co.

Uskomaton tapaus

Sysmän Saarenkylän Nujalan Alhiolla asui 1820-luvulta alkaen kirjanpitäjä Carl Jacob Lehnbom vaimonsa Maria Wilhelmina Holmstenin ja lapsiensa kanssa. Pariskunta oli vihitty Jyväskylän maaseurakunnassa 1825 ja Maria Wilhelmina olikin kotoisin ao. pitäjästä.

Jossain vaiheessa 1840- tai 1850-lukua herra Lehnbom muutti perheineen Jyväskylään, mutta kauaa hän ei siellä viihtynyt. Hän nimittäin lähti teille tietymättömille eikä kukaan tiennyt minne.

Samoihin aikoihin, Krimin sodan vielä riehuessa, palveli Jyväskylän komppaniassa aliupseerina eräs Sagulin -niminen mies. Mainittu komppania lähetettiin tositoimiin vuonna 1855, joten kovin kauaa ei Sagulin ehtinyt taisteluissa olla.

Kuten Lehnbom hieman aiemmin, katosi myös Sagulin. Kukaan ei tiennyt minne mies oli lähtenyt tai oliko hän joutunut esimerkiksi henkirikoksen uhriksi.

Vasta talvella 1870-71 asiaan saatiin molempien miesten osalta hieman selvyyttä. Tuolloin Saarijärven maanviljelysopiston johtaja, herra Wadenstierna sai yllättäen kirjeen Lehnbomilta. Kirjeessä kauan kadoksissa ollut mies pyytää saada tietää jotain sukulaisistaan.

Kirjeessään hän myös kertoo uskomattomasta tapahtumasta. Carl Jacob Lehnbom oli matkustanut aina Yhdysvaltoihin saakka ja antautunut sotilaspalvelukseen. Hän oli ylennyt everstiluutnantiksi ja sanoi joutuneensa kerran kahakkaan erään intiaanijoukkion kanssa. Taistelu päättyi ratsuväen voittoon ja osa intiaaneista sekä heidän päällikkönsä otettiin vangeiksi. Everstiluutnantin tutkiessa tätä päällikköä tarkemmin, huomasi hän tämän olevan valkoihoisen.

Kun miestä puhutettiin hieman aikaa, paljastui fantastinen totuus. Hän olikin Lehnbomin tuttu Jyväskylän ajoilta, kadonnut sotamies Sagulin. Näin veriviholliset huomasivatkin olevansa melkein kaksikymmentä vuotta erillään olleet ystävykset. Valitettavasti mikään lähde ei tunnu tietävän, miten tämä uskomaton tarina jatkui.

Kuva kirjasta Massacres of the mountains : a history of the Indian wars of the Far West by Jacon Piatt Dunn (1886)

Kreivi Armfeltin 60 -vuotispäivänä

Kenraalimajuri ja kreivi Gustaf Vilhelm Arthur Armfeltin ja hänen vaimonsa, kreivitär Mariana Gustava Armfeltin järjestyksessä toinen lapsi oli Halikon Joensuun sukukartanossa 10.2.1850 syntynyt Carl Alexander. Perhe oli yksi Suomen arvostetuimmista ja vauraimmista. Isä Gustaf Vilhelm oli tsaarin sivusadjutanttina vuodesta 1861 aina kuolemaansa saakka 1880. Äiti Mariana taasen oli ollut tsaarittaren hovineitinä ennen avioitumistaan. Kuten sukunimistä voi päätellä, olivat puolisot sukua keskenään.

Carl Alexanderilla oli kaksi sisarusta. Gustav oli veljeään kaksi vuotta vanhempi. Hän opiskeli agronomiksi ja hoiti Joensuuta kuolemaansa saakka 1887. Sisko Hedvig Lovisa sai kreivittären arvon ja kuoli Helsingissä 1923. Carl Alexander Armfelt asui sukutilallaan, mutta toimi aikoinaan ministerivaltiosihteerin apulaisena ja keisarillisen hovin hovimestarina. Koulutukseltaan hän oli varatuomari.

Kun kreivi Armfelt täytti 60 vuotta 10.2.1910, pidettiin merkkipäivän kunniaksi kaksikin eri juhlaa. Heti aamusta hänen luokseen Joensuun kartanoon tuli kunniatervehdykselle Halikon naiskuoro ja tämän jälkeen Salon kauppalan VPK:n soittokunna lähetystöineen lisättynä kaksinkertaisella mieskuorolla. Kukkasia toimitettiin kartanoon pitkin päivää niin paljon, että lopulta huoneet näyttivät talvipuutarhalta.

Kreivi Armfelt oli kutsunut juhlapäivällisille suuren joukon ystäviä ja tuttavia sekä tietysti sukulaisia. Läsnä olivat mm. lääninkuvernööri Borgenström ja vanha kenraali Ramsay. Puheita kuultiin useaan kertaan ja sähkösanomiakin tuli satakunta. Kaikille puheille ja onnitteluille oli yhteistä se, että ne tunnustivat sekä kreivin valtiollisen toiminnan että henkilökohtaisen ystävyyden. Päivällisten taustamusiikista piti huolen em. VPK:n soittokunta.

Näiden päivällisten lisäksi kreivi Armfelt kestitsi myös yli sataan henkeen noussutta alustalaistensa joukkoa. Heidät oli kutsuttu Salon VPK:n juhlahuoneistoon, joka täyttyi ääriään myöten. Lyhyessä, mutta sydämestä lähteneessä puheessaan kreivi toivotti vieraat tervetulleiksi. Hän kertoi, miten monin eri sitein sukujuuret kiinnittävät hänet kartanoon. Kreivi totesi myös, että Joensuun haltijan ja alustalaisten edut ovat olleet ja tulevat olemaan aina yhteiset. Hän toivoi hyvien suhteiden jatkuvan tulevaisuudessakin ja kiitti lopuksi alustalaisia heidän osoittamastaan luottamuksesta.

Juhlassa olivat paikalla myös kreivin puoliso, kasvattitytär sekä hänen iäkäs äitinsä, Mariana Armfelt. Kreivitär Armfelt kuoli vasta 1921, lähes 98 vuoden kunnioitettavassa iässä. Runsaiden onnittelu- ja kiitospuheiden jälkeen jaettiin kreivin puolesta kartanon vanhemmille palvelijoille Kansallispankin talletuskirjojen muodossa joukko rahalahjoja. Isoimmat yksittäiset lahjat olivat 100 markan arvoisia ja yhteissummaltaan tämä huomionosoitus nousi 2000 markkaan.