Hausjärveläinen tapa hankkia kirja

Hausjärven Oitin kylässä huomattiin talvella 1902-1903 erään mielenkiintoisen kirjan ilmestyneen. Tämä teos oli nimeltään "Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia". Kyseessä oli oman pitäjän miehen, Kalle Kajanderin (1862-1928) kirjoittama kirja. Kajanderin tyyliä kuvaillaan "hämäläisellä huumorilla höystetyksi realismiksi".

Ikävä kyllä hausjärveläisten intoa tätä uutuuskirjaa kohtaan laski sen kallis hinta; kaksi markkaa ja 75 penniä! Isännät pitkin Oitin kylää laskivat, että jos kaikki mokoman opuksen hankkivat, jäävät pian talot pitämättä. Tinkiminen ei tullut kyseeseen, sillä työmiehen palkasta voitiin napsaista tarvittaessa osa pois, mutta kirjan osalta oli maksettava pyydetty hinta täsmälleen.

Joku sai sitten idean, että kulut eivät nousisi kovin korkeiksi, jos "Pahkakuppi" hankittaisiin yhteistyöllä. Näin aloitettiin kova touhu osakkaiden kokoamiseksi ja tuota pikaa oli koossa isäntiä, käsityöläisiä ja muuta väkeä 11 hengen verran. Näin kullekin osakkaalle jäi maksettavaa vain kohtuulliset 25 penniä.

Tämän jälkeen jäi pohdittavaksi se, kuka kyseisen kirjan saisi ensimmäisenä lukea. Tästä selvittiin arpaa heittämällä ja kirjan saavuttua Hausjärven Oitin kylään, sovittiin sen viipyvän yhdellä osakkaalla vain kolme vuorokautta. Tuon ajan kuluessa piti "Pahkakuppia" lukea niin, että "silmät kangistuvat". Kun kaikki 11 osakasta olivat vihdoin lukeneet kirjan, lahjoitettiin se ennalta tehdyn päätöksen mukaisesti lainakirjastolle.

Kalle Kajanderin tyyliin voitu tutustua Oulun kaupunginkirjaston digitoidun aineiston kokoelmassa "Oulun Arkki".

Nummelan kylähistoria

En ole tässä blogissa monesti esitellyt muiden tekemiä sivustoja. Tällä kertaa täytyy tehdä poikkeus, sillä Nummelan kylähistoria -sivusto ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. Tämä Vihdin kansalaisopistossa vuosina 1998-1999 alkunsa saanut projekti kehittyy hitaasti, mutta varmasti.


Nummela, joka on Vihdin suurin taajama, sijaitsee Uudellamaalla, lähellä kolmea tärkeä kulkuväylää; Porintie, Turuntie ja Hanko-Hyvinkää-tie. Rautatien varteen syntynyt kylä perustettiin varsinaisesti vasta 1800-luvun lopulla ja tämän takia sen vaiheista on säilynyt erittäin hyvin muistitietoa.

Mutta pidemmittä puheitta - menkää tutustumaan saman tien tänne!

Vaskion ennustajat

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluvassa Vaskion kylässä asui reilut sata vuotta sitten merkillinen pariskunta. Vaimon kerrottiin olevan romanin, mutta miehen valkolaisen. Tällä identiteetiltään itselleni tuntemattomaksi jääneellä parilla oli aikalaisten mukaan maagisia voimia, sillä he saivat "kuurot näkemään ja sokeat kuulemaan".

Heidän avullaan saattoi saada takaisin varastetut tavarat, mutta käytetyin palvelu oli ehdottomasti naimaonnen kuuleminen. Muutamalla hopeapennillä saattoi tyttö (ja poikakin) saada takaisin menettämänsä naimaonnen. Eräänkin tytön kerrottiin menneen vaskiolaisten luo sen takia, että saisi selvyyden mahdollisesta raskaudestaan. Tietäjä antoi tiedon, jonka mukaan tyttö oli jo seitsemättä viikkoa siunatussa tilassa.

Vaskiolla ja muutoinkin tuolloisessa Halikossa tapahtui talvella 1903-1904 lukuisia selvittämättömiä varkauksia. Osin tämän takia oli tätä kummallista avioparia pyydetty asumaan kylille. Tätä ennen he olivat omien sanojensa mukaan olleet mm. Salon markkinoilla, missä kauppa oli käynyt erittäin hyvin.

Jopa säätyläisnaisten tiedettiin käyneen ottamassa selvää tulevista naimiskaupoistaan. Normaali hinta palveluista oli 25 penniä ja yksi kananmuna. Helatorstaina 1904 oli kävijöitä niin paljon, että ennustajat tienasivat peräti kahdeksan markkaa ynnä koko joukon munia.

Kuva : Costume of the lower orders of London by Busby, Thomas Lord -- Engraver
Busby, Thomas Lord -- Artist

Seppä Ilmarisen huono päivä

Janakkalan sijaitseva Hyvikkälän l. Hällilän kartano perustettiin jo 1500-luvulla. Saman niminen kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1431 ja aikoinaan se oli pitäjän suurin taajama.

Suuri kartano tarvitsi luonnollisesti työväkeä runsaasti ja eritoten ammattimiehiä arvostettiin. Hyvikkälän sepäksi tuli viimeistään 1877 saman pitäjän Kernalan Iso-Vahteriston torpassa 11.1.1845 syntynyt Erik Johan Ilmarinen. Isä Gustaf Johansson mainitaan välillä sukunimenä hänen asumansa torpan nimi, mutta olisiko poika Erik Johan sitten ottanut oman nimensä Kalevalasta? Ainakin tuohon aikaan suomalaisuusaatetta levitettiin ahkerasti ja Elias Lönnrotin ollessa vielä elossa Erik Johan saattoi tuntea tarvetta samaistua suosioon nousseen eepoksen sankarihahmoihin.

Ikävä kyllä tarumaisista voimista ei ollut mitään apua toukokuun 26. päivänä vuonna 1881. Itseasiassa koko kevät oli ollut rankkaa aikaa Janakkalassa, sillä pääsiäispäivänä paloi pappilassa katto ja hieman sen jälkeen Hakoisten kartanon sikalan katto. Vain muutama aika tästä ja Löyttymäen kartano tuhoutui lähes täysin tulipalossa. Seppä Ilmarista kohtasi tuho keskellä päivää.

Kello yhdentoista aikoihin, kun koko kylän väki oli työssä muualla, alkoivat liekit nuolla Ilmarisen perheen asuntoa. Hyvin nopeasti koko pihapiiri oli tulessa ja ainoastaan sepän paja säästyi. Kaikki irtaimisto paloi poroksi ja Ilmarinen sai pelastettua vain kolme lehmää, yhden piirongin, höyläpenkin, muutamia siemenperunoita ja osan sänkyvaatteista. Kaikki perheen vaatteet lukuunottamatta Erik Johan päällä olleita menivät myös sen sileän tien. Ruokaa säästyi puoli kakkua, jonka olisi sitten pitänyt riittää kahdeksan hengen perheelle.

Koko kylä olisi saattanut palaa, mutta onneksi tuuli puhalsi toiseen suuntaan. Sammutusväen ja veden puutteessa Ilmarinen ei voinut avuttomana seurata omaisuutensa häviämistä. Vasta kun Viralan kartanon hoitaja, herra Strömberg saapui paikalle miestensä ja hyvän ruiskun kanssa, voitiin tulen voimaa hieman hillitä. Käytännössä kartanon apuväki saattoi vain sammutella alasrevittyjä seiniä, sillä puurakenteet paloivat erittäin nopeasti.

Aivan kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi, menehtyi Erik Johanin ja hänen vaimonsa Fredrikan poika Hjalmar Johannes marraskuussa samana vuonna. Hjalmar oli vain viiden vanha kuollessaan, mutta ehkä perheelle toi hieman lohtua tytär Hilla Fredrikan syntymä hieman tätä ennen, syyskuussa.

Uudentalon aarre

Tarvasjoen eli silloisen Euran kappelin Kirkonkylän Uudentalon vanhempaa asuinrakennusta purettiin vuoden 1904 keväällä. Näiden töiden yhteydessä renki Nestor Kalliola löysi talon uumenista suuren puurasian.

Rasian sisältö yllätti kaikki - 144 kappaletta vaski- ja hopearahoja, viisi hopeista sormusta ja yksi isonlainen hopealusikka olivat melkoinen aarre pienessä maaseutupitäjässä.

Vanhin näistä rahoista oli Ruotsin vallan aikainen vuodelta 1688, kun taas uusimpia kolikoita koristi vuosiluku 1803. Sormukset olivat hyvin pieniä, mutta lusikka runsaasti koristeltu. Kaiken kaikkiaan tämä Uudentalon löytö painoi sisältöineen hieman päälle kolme kiloa. Ehkäpä se kätkettiin navetan uumeniin Suomen Sodan levottomina vuosina 1808-1809.

Kun lehdissä julkaistiin tieto tästä aarteesta, mainittiin samalla saman talon navettarakennuksen olleen tuolloin peräti 133 vuoden ikäisen. Navetta oli vielä "varsin luja ja hyvässä kunnossa, vaikka tietysti hiukan vanhanaikuinen". Tämä puinen rakennus oli siis tehty vuoden 1771 paikkeilla.


Jos arvioimme navetan valmistuneen vuoden 1771 tienoilla, on puuhamiehenä todennäköisesti toiminut Isotalon rusthollariksi 1750-luvun alussa tullut Matti Yrjönpoika. Hän oli ollut naimisissa Riitta Matintyttären kanssa, mutta tämä oli menehtynyt pariskunnan neljännen lapsen syntymän jälkeen vuonna 1756. Seuraavan vuoden syksyllä Matti avioitui Euran kylän Knaapilta kotoisin ollen Valpuri Heikintyttären kanssa. Valpurille ja Matille syntyi viisi lasta vuoteen 1770 mennessä. Tuolloin Matin lapsista Liisa oli jo varttunut nuoreksi aikuiseksi ja toukokuussa 1771 hänet vihittiin Pöytyän Kumilassa syntyneen Tuomas Matinpojan kanssa. Tuomas oli syntynyt 1743 ja Liisa tasan kymmenen vuotta myöhemmin.

1770-luvulla rakennettiin Isotalosta erotetulle palstalle Uusitalo. Koska kyseessä oli täysin uusi tila, on artikkelin aiheena oleva navetta rakennettu varmastikin Tuomaksen käsin. Isotalon isäntänä jatkoi em. Matin poika Heikki, joka oli naimisissa Karinaisten Värrin tyttären kanssa.

Ison navetan teko 1770-luvulla ei ollut mikään läpihuutojuttu, johon olisi voinut hakea tavarat jostain Turun rautakaupasta. Kaikki lautatavara todennäköisesti sahautettiin oman talon metsästä ja naulat tilattiin sepältä. Viimeksi mainittu oli varmaankin Liedonperässä tuohon aikaan asunut pitäjänseppä Heikki Pertunpoika. Lautoja on voitu sahata oman väen voimin tai sitten ne on ostettu Mäentaan sahalta, joka sijaitsi Paimionjoen partaalla.


Mainittakoon vielä, että Tuomas Matinpoika menehtyi vuonna 1809. Vakituinen avustajani R. Saarinen heitti minulle perusteellisten korjausten lisäksi ajatuksen siitä, että tämä kuolema olisi tullut yllättäen. Näin Uudentalon seuraava isäntä, Heikki Tuomaanpoika ei olisi ehtinyt saada tietoa isän mahdollisesti tekemästä aarrekätköstä.

Kirkonkirjat muutetaan digitaalisiksi » Paikallisuutiset » Uutiset » Turkulainen

Kirkonkirjat muutetaan digitaalisiksi » Paikallisuutiset » Uutiset » Turkulainen

Turun ja Kaarinan seurakuntien kirkonkirjat ja perheiden tiedot sisältävät perhelehdet muutetaan sähköiseen muotoon. Digitointihankkeen toteuttajaksi valittu Affecto skannaa, nimeää ja toimittaa dokumentit kuvamuodossa eteenpäin. Hankkeeseen kuuluu noin puolen miljoonan sivun digitointi. Digitointi on alkanut ja kestää yhdeksän kuukautta.

Nuoremmasta Stiernkors -suvusta

Turkulainen porvari Nils Pedersson eli Kiukku-Niku avioitui Karin Olofsdotter Kirveen kanssa. Heistä alkanutta sukua nimitetään kirjallisuudessa ns. nuoremmaksi Stiernkors- tai Särkilahti –suvuksi, sillä heille tuli Karinin äidin suvun Taivassalon Särkilahden kartano ja heidän jälkeläisiään , jotka käyttivät Karinin äidin suvun tähti- ja ristiaihetta ("stjärna och kors") vaakunassaan, aateloitiin 1625 nimellä Stiernkors.

Karin sai perintösopimuksen mukaan Turussa 1496 Suur-Särkilahden kartanon lisäksi kuusi saarta Taivassalossa sekä Perniön Broändanin tilan. Lisäksi Karin ja Nils saivat Karinin siskolta Eliniltä Sauvon Ylis-taron tilan korvaukseksi “siitä suuresta epämukavuudesta ja raadannasta, jota Nils on joutunut tekemään Ruotsissa kruunun neuvoston ja täällä käräjien edessä” (“stora omak och svåra trälning, som han ofta hafver haft till Sverige inför Riksens råd och här i landet till ting och stämma”) riidellessään vaimonsa suvun perinnöistä Bitz-suvun kanssa. Karinilla ja Nilsillä oli lapset:

1.    Peder Nilsson Särkilax eli Pietari Särkilahti, uskonpuhdistuksen uranuurtaja Suomessa, opiskeli 1516 Rostockin ja 1517 Louvainin yliopistoissa, maisteri n. 1522, palasi Saksasta naineena pappina, Turun tuomikapitulin kanunki ja lopulta arkkidiakoni; k. 1529. Pso. Margareta Korneliisdotter.
2.    ?Jöns, “Pitkä-Jöns Turussa”, varusti nihdin kruunun palveluun yhdessä Gustafin kanssa (ks. alla), omisti rälssimaata Paraisilla, ei mainita enää vuoden 1543 jälkeen.
3.    Gustaf Nilsson, Suur-Särkilahti, suoritti aatelista ratsupalvelua, rälssioikeus 1569, k. 1588 mennessä, pso. 1546 rälssitytär Anna Mickelsdotter.
4.    Måns Nilsson, Karunan Kärknäsin ja Sauvon Ristniemen omistaja, asemies 1535, suoritti aatelista ratsupalvelua 1562, 1. pso. Karin (mahdollisesti Hans Persson Starckin tytär), 2.pso. Valborg Fleming, 3.pso. Margareta Sunesdotter (Ille-sukua).
5.    Påvel Nilsson, rovasti.
6.    Märta Nilsdotter, omisti 1572 rälssitalon Paraisilla, pso. turkulainen porvari Erik Skalm.


Gustaf Nilsson oli Suur-Särkilahden kartanon omistaja. Hän otti (“rappade”) 1520-luvulla takaisin monta lahjoitustilaa Turun tuomiokirkolta, niiden joukossa Lemun Tenhola ja Taivassalon Tjusholm. Gustaf suoritti aatelista ratsupalvelua ja oli aatelin joukossa todistamassa kuningas Kustaa Vaasan testamenttia 1560. Hän sai vahvistuksen rälssioikeudelleen Tenholaan ja Tjusholmaan 1569.
Perinnönjako hänen ja hänen vaimonsa jälkeen toimitettiin 12.8.1588. Gustafin puolisona oli viimeistään 1546 rälssi-tytär Anna Mickelsdotter, jolle Gustaf lahjoitti Taivassalon Vuoren tilan huomenlahjana. Heillä oli lapset:

1.    Måns Gustafsson, Lemun Tenholan omistaja, ratsumies 1572, sai 1599 todistuksen Turun raadilta, että hän tai hänen veljensä Ivar eivät olleet mukana kapinallisisjoukoissa Kaarle-herttuaa vastaan. Kuoli n. 1600, pso. Margareta Påvelsdotter (Munck af Fulkila).
2.    Ivar Gustafsson, Suur-Särkilahden ja Kustavin Strömma-Ruonin omistaja, kuningas Juhana III:n hovijunkkari 1588, otti osaa Helsingin maapäiviin 1616, pso. Brita Sigfridsson Balk.
3.    Olof Gustafsson, Kustavin Sjusholman ja Nousiaisten Sukkisen omistaja, k. 1622, pso. Cecilia Johansdotter, eli vielä 1625.
4.    Brita Gustafsdotter, peri Sauvon Järksalon, Kemiön Engelsbyn ja Vehmaan Ukkilan rälssitalot, pso. Jöns Henriksson.

Olof Gustafsson, Kustavin Sjusholman ja (avioliittonsa kautta) Nousiaisten Sukkisen isäntä, oli saattajana venäläiselle neuvottelijalle Turussa 1609. Hän kuoli 1622 ja haudattiin Taivassalon kirkkoon, jossa hänen vaakunansa on esillä. Olofin puoliso oli Cecilia Johansdotter, joka oli elossa vielä vuonna 1625.

Heillä oli tytär Hebla Stiernkors (eräs toinen sukuhaara oli otettu Ruotsin ritarihuoneelle 1625 nimellä Stiernkors no, 39), k. 1680, pso. kornetti Lars Hansson, Jägerhorn af Storby -sukua.


Kiitos RR!

Anna Månsdotter

Vuonna 1889 tapahtui Ruotsin Kristianstadin läheisyydessä sijaitsevassa Yngsjön kylässä äärimmäisen ikäviä asioita. Eräässä torpassa asuivat muuan Anna Månsdotter, hänen poikansa Pehr Nilsson sekä tämän vaimo Hanna Johansdotter. Pehrin isä oli kuollut jo muutamia vuosia aikaisemmin ja perheen kolmesta lapsesta hän oli jäänyt asumaan äitinsä luo.

Kolmihenkisessä taloudessa ei ollut ilmeisesti kovin mukavaa, sillä taloudelliset huolet painoivat päälle ja Anna Månsdotter oli erittäin mustasukkainen poikansa nuoresta miniästä. Tuon ajan lehtitietojen mukaan Annalla ja Pehrillä olisi ollut "rikollinen suhde toisiinsa" pojan ollessa 14 vuoden ikäinen. Hanna Johansdotter oli kylläkin rikkaan perheen lapsena tuonut vaurautta taloon, mutta poikaansa sairaalloisesti kiintynyt äiti oli jatkanut haureutta tämän kanssa vielä häiden jälkeenkin.

Vuonna 1889 tapahtumat sitten kärjistyivät siihen pisteeseen, että Hanna löydettiin erään aamuna kuolleena mökin kellarista. Koska hänen kaulassa oli köydenjälkiä, oletettiin Hannan tehneen itsemurhan hirttäytymällä. Tarkemmissa tutkimuksissa tulikin ilmi, että nuori nainen oli murhattu. Epäilyksen alaisiksi joutuivat luonnollisesti ainoat hänen kanssaan eläneet ihmiset, aviomies Pehr ja anoppi Anna.

Pidätyksen jälkeen Pehr Nilsson tunnusti olevansa syyllinen. Hän oli kertomansa mukaan kuristanut vaimonsa käsillään, kantanut ruumiin kellariin ja sitonut lopuksi köyden vainajan kaulaan. Anna Månsdotter kertoi, ettei tiennyt mitään koko kauheasta rikoksesta ja näin ollen oikeus tuomitsi Pehr Nilssonin kuolemaan.

Pian tämän jälkeen Anna tunnusti Kristianstadin vankilanjohtajalle, että hän oli poikansa kanssa antanut väärän selvityksen tapahtumista. Hän, äiti ja anoppi, oli yksin syyllinen kaikkeen. Syynä tähän oli em. mustasukkaisuus.

Äidin mukaan hän oli elänyt poikansa kanssa rikollisessa, lihallisessa suhteessa aina siitä saakka, kun tämä oli täyttänyt 14 vuotta. Kumminkin pojan tultua 20 vuoden ikään, oli Anna hankkinut Pehrille puolison. Noin puolen vuoden päästä häistä oli morsian huomannut millainen suhde pojalla oli äitiinsä. Suurin piirtein samaan aikaan Pehr puolestaan rakastui oikeasti  vaimoonsa. Koska Anna näin ollen pelkäsi menettävän poikansa rakkauden ja samalla Hannan paljastavan kaiken, päätti hän murhata miniänsä.

Niinpä Anna meni eräänä yönä poikansa ja miniänsä vuoteen luo. Pojan herättyä ja tämän luvalla tukahdutti Anna Hannan tyynyllä. Naisen kuoltua kantoivat Anna ja Pehr naisen yhdessä kellariin.

Pehr Nilsson, joka katsottiin oikeudessa tylsämieliseksi, oli niin rakastunut äitiinsä, että yritti ottaa syyn niskoilleen. Kun äiti puolestaan tajusi poikansa saavan kuolemantuomion, halusi hän tunnustaa asioiden oikean kulun. Lopulta oikeudessa nähtiin "oikein sankarillinen kilpailu toistensa pelastamisesta". Kun Pehr vihdoin ymmärsi selitystensä olevan turhia, tunnusti hänkin asiasta samalla tavalla kuin äitinsä. Näin ollen oikeudella ei ollut kuin yksi ainoa mahdollisuus, tuomita Anna Månsdotter kuolemaan. Sama rangaistus tuli Pehr Nilssonin osaksi, mutta tylsämielisyyden takia Ruotsin korkein oikeus muutti tuomion elinkautiseksi pakkotyöksi. Sen sijaan Annan tuomio pysyi ja seitsemäntenä päivänä elokuuta 1890 hänestä tuli Ruotsin viimeinen naispuolinen teloitettu.

Itse mestauksesta tuli kammottava tapahtuma, sillä pyöveli Albert Gustaf Dahlman onnistui vasta kolmannella kirveeniskullaan katkaisemaan tuomitun kaulan kokonaan. Annan päästä tehtiin kuolinnaamio ja tämä on näytillä Tukholman Poliisimuseossa. Oheinen kuva on otettu juuri ennen teloitusta.


Poika Pehr Nilsson istui tuomiostaan 23 vuotta Tukholman Långholmenilla päästen vapauteen jouluaattona vuonna 1913. Hän rakensi talon kotiseudulleen ja työskenteli kirjansitojana - ammatissa, minkä hän oli opiskellut vankilassa ollessaan. Pehr kuoli Kristianstadin sairaalassa keuhkotautiin 1918 noin 56 vuoden iässä.

Nenosia

Nenonen kuuluu niihin nimiin, jotka sanotaan syntyneen ruumillisen ominaisuuden perusteella (muita tämän tyypin nimiä ovat esim. Partanen, Sormunen, Mahanen ja Niskanen); kyseessä saattoi alunperin olla pilkka- tai lisänimi, joka aikojen saatossa vakiintui sukunimeksi. Karjalainen nimi Nenonen esiintyy jo Suur-Jääsken kihlakunnan ensimmäisissä maakirjoissa 1541 ja Ruokolahden - Parikkalan - Puumalan alueella asui Nenosia 1550-luvun lopulla.

Nykyisen Suonenjoen Kutumäen kylään ilmeistyi 1600-luvun alkupuolella Puumalasta lähteneitä Nenosia ja saman vuosisadan puolivälin tienoilla nimi kirjataan nyk. Suonenjoen Mustolanmäen seudulla. Kutumäellä 1651 syntynyt Pekka Nenonen ja Mustolanmäellä 1669 syntynyt Matti Nenonen muodostavat nykyään omat sukuhaaransa, mutta Kutumäen ja Mustolanmäen väki lienevät alunperin olleet sukua toisilleen. Kummankin sukuhaaran jälkeläisiä on runsaasti nyky-aikaan saakka. Savon henkikirjat 1694 tuntevat vain muutaman Nenosen, kaikki Pieksämäen (nykyinen Suonenjoki kuului silloin Pieksämäkeen) ja Kuopion pitäjissä.

Karttulan kirkonkirjoissa esiintyy vuodesta 1813 renki Risto Nenonen (Christer Nenonen), s. 1789. Hän ei ollut Karttulassa syntynyt, eikä Karttulassa ole tallessa sen ajan sisäänmuuttokirjoja, joten Riston juuret jäävät epävarmoiksi. Koska Nenosia asui vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Suonenjoella, ja hänen tuleva anoppinsakin suku oli sieltä (anoppi Susanna Koivistoinen oli muuttanut Karttulaan 1785 ja eli siellä vuoteen 1833), voitaneen olettaa Ristonkin tulleen Suonenjoelta. Risto oli rippikirjojen mukaan ensin renkinä 1813 (ja 1814?) Karttulan Viitataipaleen Huttulassa, 1819 Karttulan kylä no. 6:ssa ja 1820 Soinlahden no. 1 Pursialassa. 17.6.1820 avioitui Risto Pursialan lesken kanssa ja Ristosta tuli (väliaikaiseksi, kunnes ensimmäisen isännän lapset tulivat täysi-ikäisiksi) isäntä. Leski, Anna Karhunen (Karhuin), synt. 17.10.1789, oli talollisen tytär Kuivaniemeltä. Hän oli ollut naimisissa Pursialan talon isännän Simo (Simon) Pursiaisen kanssa ja heillä oli kolme vuosina 1815-18 syntyneitä lapsia.

Pursialassa asui myös eräs Bengt, Pentti Nenonen, s. 1787, mahdollisesti Riston sukulainen. Tämä Pentti oli avioitunut 1814 Pursialan talon tyttären Riitta Marjan (Brita Maria), s. 1797, kanssa. Riitta Marjan isä, Pursialan isäntä, oli sitten mennyt uuteen avioon Anna Karhusen kanssa, joka nyt itse siis oli mennyt uuteen avioon Risto Nenosen kanssa.
Riston ja Annan liitosta syntyivät:

1.    Anna Liisa Nenonen (Anna Lisa), s. 15.3.1821, avioitui torpparin pojan, leskimies Pekka Salomon Kumpulaisen (Petter Salomon) kanssa.
2.    Juhani (Johan) Nenonen, 15.5.1823 -
3.    Susanna Albertina Nenonen, 8.11.1824 -
4.    Loviisa (Lovisa) Nenonen, 2.5.1827 -
5.    Vilhelmiina (Vilhelmina) Nenonen, 5.6.1829 -
6.    Marja (Maria) Nenonen, 30.3.1832 - .

Kiitos RR!

Suomalainen kuollut Kööpenhaminassa

Tammisaaren pedagogin, Johan Henrik Immanuel Teleniuksen ja hänen vaimonsa Emelie Constance Liljestrandin esikoislapsi oli poika Johan Emil, joka syntyi vuonna 1833. Avioliitto Emelien kanssa oli herra Teleniukselle toinen, sillä hänen ensimmäinen puolisonsa Karolina Holmström oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin. Tulevaisuutta silmällä pitäen kerrottakoon, että Emelien isä Abraham Liljestrand oli Kangasalan kirkkoherra, vaikka kuoli jo 1837.

Johan Emil Telenius kävi Porvoon kymnaasia ja pääsi ylioppilaaksi 1854. Neljä vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja ainakin 1862-1864 hän toimi Mustion ruukinsaarnaajana. Sieltä perhe muutti lähes naapuriin eli 1863 Inkoon kappeliseurakunnaksi tulleeseen Degerbyn. Montaa aikaa hän ei sielläkään ollut, sillä jo 1869 hänestä tuli Siuntion kappalainen - sama virka, mitä hän oli hoitanut jo Degerbyn aikoina. Siuntiossa Johan Emil myös kuoli 1877. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut Hilda Helena Vallenius Ruskealasta ja tämän kuoltua Telenius nai siuntiolaisen Amanda Matilda Löfmanin. Edellä mainittujen paikkakuntien lisäksi Johan Emil Telenius oli kirkkoherran apulaisena Karjalohjalla vuonna 1860.

Avioliitosta Hilda Helenan kanssa olivat syntyneet lapset Jenny Aina Maria (1862), Runo (1864), Minne Alina (1867) ja Alma Helena (1869). Ennen varhaista kuolemaansa ehti Johan Emil vielä nähdä hänen ja Amandan Matildan ainoan yhteisen lapsen, Emil Einarin (1876), joka tosin menehtyi siskopuolensa Alma Helenan tavoin hyvin pienenä. Hilda Helena Vallenius oli kuollut 1870.
Tästä henkilökatraasta antoi hyvin surullisella tavalla paljon puhetta alkuvuodesta 1891 neiti Minne Alina. Kun isä Johan Emil oli kuollut, joutuivat ainakin Minne Alina ja veljensä Runo Kangasalalla asuneen holhoojansa kasvatettaviksi. Äitipuoli Amanda Löfman meni puolestaan uusiin naimisiin erään Granlundin kanssa ja asui tuohon aikaan Åminnen kartanossa Tuusulassa. Holhoojana Kangasalan pitäjässä oli muuan professori Liljestrand eli Minne Alinan isoäidin sukulainen.

Veli Runo ryhtyi kauppakonttoristiksi ja kuoli 1880-luvun lopulla Tampereella. Aikalaiset muistivat hänet taitavana viulistina. Koska sisarukset olivat saaneet perintönä jonkin verran omaisuutta, pystyttiin Minne Alina lähettämään kauppakouluun Tukholmaan.

Joulun alla 1890 neiti Telenius saapui Suomeen ulkomailta ja kirjoitti eräälle ystävättärelleen, että tulisi tapaamaan tätä. Kirjeessään hän oli todennut, ettei halunnut viettää joulua yksin. Kuitenkin Alina (jota nimeä hän näyttäisi käyttäneen) tuli tuttavansa luokse vasta tammikuun toisena päivänä. Hän oli joka tapauksessa hyvin iloinen kertoen matkoistaan mm. Italiassa sekä työpaikastaan eräässä pankkihuoneessa Hampurissa. Tammisaareen, missä ystävättäret nyt olivat, sai Alina useita kirjeitä. Osa näistä oli saapunut jo ennen joulua ja ainakin viisi niistä oli samalta lähettäjältä Hampurista. Postileimojen mukaan kuoret oli postitettu päivän välein. Ystävättärelleen Alina totesi kirjeiden olevan eräältä naispuoliselta tuttavalta, mutta viimeistä viestiä lukiessaan hän sanoi "tuntuu vähän ikävältä, kun täytyy lähteä Hampuriin aikaisemmin kuin olin aikonut, sillä vaikka minulla on virkavapautta tammikuun 15. päivään, kutsuu kirje minua sinne virkatoimeeni jo kuudentena päivänä".

Joten heti seuraavana päivän tulonsa jälkeen eli tammikuun kolmantena Alina Telenius pakkasi laukkunsa matkustaen Hankoniemeen sekä edelleen Tukholmaan. Juorupuheissa puhuttiin Alinan kihlautuneen, mutta mistään sellaisesta ei neiti Telenius itse sanonut mitään. Matkatavaroita pakatessaan hän oli näyttänyt ystävättärelleen käsilaukkuun, jossa oli ollut kaunis kristallipullo täynnän kirkasta, läpikuultavaa nestettä. Alina sanoi sen olevan hajuvettä. Tukholmasta hän oli luvannut lähettää valokuvansa sekä kuulumisiaan, mutta nämä terveiset eivät koskaan tulleet perille.

Tämä surullinen tositarina jatkuu Kööpenhaminassa, minne Alina Telenius tuli maanantaina, tammikuun 12. päivänä 1891. Hotellin päiväkirjaan hän oli kirjoittanut olevansa "neiti Telenius Helsingistä". Häntä arvioitiin hiukan yli 20 vuoden ikäiseksi, hyvin kauniiksi ja hienosti puetuksi. Hänen silmänsä olivat siniset, hiukset vaaleat, kasvot arvokkaat ja vartalonsa solakka. Ravintolan palvelusväki oli erittäin mieltynyt neiti Teleniuksen ystävällisyyteen. Tultuaan perille hän söi seisovasta pöydästä näyttäen iloiselta ja onnelliselta.

Tiistaina neiti Telenius tiedusteli hyvää kylpypaikkaa ja lähtikin ulos saatuaan osoitteen. Ennen päivällisaikaa hän tuli takaisin ja otti osaa aterialle. Kukaan läsnä olleista ei huomannut mitään erikoista. Ruokailtuaan Alina meni omaan huoneeseensa, mutta soitti huonepalvelun paikalle kello kuuden aikaan. Paikalle rientänyt palvelija huomasi Teleniuksen pukeutuneen valkoisiin vaatteisiin. Asiana Alinalla oli se, että hän ei halunnut itseään häirittävän. Hän kertoi itsellään olevan yhtä ja toista toimitettavaa. Palvelijan mentyä oli Alina Telenius lukinnut ovensa.

Kun neitiä ei keskiviikkona vielä puolen päivän aikaankaan näkynyt missään, alettiin hotellin työntekijöiden keskuudessa olla levottomia. Niinpä hänen huoneensa ovi avattiin yleisavaimella. Alina Telenius makasi vuoteellaan puettuna valkeaan silkkipukuun jalassaan vaaleat atlaskengät. Hänen vieressään oli pieni pullo, joka oli tyhjä. Vaikka neiti Telenius voitiin yhdellä silmäyksellä todeta kuolleeksi, oli hän silti edellen kaunis eikä kasvoilla ollut merkkiäkään levottomuudesta. Hän makasi aivan kuin olisi vain nukkunut.

Paikalle noudettiin luonnollisesti sekä poliisi että lääkäri, joka saattoi vain todistaa Teleniuksen tehneen itsemurhan myrkkyä nauttimalla. Poliisi otti haltuun hänen matkatavaransa, joiden joukossa oli mm. revolveri. Poliisi löysi myös kaksi kirjettä, joista toinen oli hotellin isännälle ja toinen eräälle lääkärille Helsingissä. Hotellin omistajalle osoitetussa kirjeessään Alina pyysi anteeksi sitä häiriötä, minkä hänen kuolemansa tulisi aiheuttamaan. Mukana olleilla rahoilla neiti Telenius pyysi hautaamaan hänet niissä vaatteissa, missä hän oli kuolleessaan ollut. Mitään selitystä ei jäljelle jääneistä papereista löytynyt Alina Teleniuksen murheelliselle ratkaisulle kuolla oman käden kautta.

Luultavasti hän oli hyvin herkkä ja syvästi tunteva ihminen. Hieman aiemmin nimittäin oli nimittäin italiainen "ilmapurjehtija", kapteeni Rolla kuollut esiintyessään Tukholmassa. Hänen käyttämänsä kuumailmapallo oli hajonnut kesken nousun ja ajautunut lopulta merelle. Vain 19-vuotias Rolla löydettiin myöhemmin hukkuneena, vaikka lääkärit arvioivat hänen kuolleen jo ennen mereen syöksyä. Alina Telenius oli se suomalainen nainen, joka lähetti Rollan haudalle kukkasia sekä itse tekemänsä runon. Tuohon aikaan Telenius oli matkalla Italiassa. Lisäksi Alinan tiedettiin lähettäneen matkakirjeitä erääseen ruotsalaiseen sanomalehteen julkaistaviksi.

Kaiken ohella Alina Telenius oli kerran Tukholmassa ollessaan ottanut niin suuren määrän kloraalia, että hänet jouduttiin kiidättämään lääkäriin. Näin ollen hän oli ilmeisesti hautonut itsemurhaansa jo pidempään, vaikka ei ollut sitä koskaan ilmaissut edes lähimmilleen millään tavalla.

Minne Alina Telenius haudattiin toiveidensa mukaisesti Kööpenhaminan Holmeniin. Ainoastaan Venäjän paikallinen konsuli oli papin lisäksi paikalla hautajaisissa, mutta eräät kaupungissa asuneet suomalaiset olivat lähettäneet tilaisuuteen joukon seppeleitä.

Suomi Sydämessä -- Suuri ulkosuomalaisjuhla Turussa ensi kesänä

Turussa järjestetään 1.--4.7. 2011 suuri ulkosuomalaisjuhla "Suomi Sydämessä".
Siirtolaisuusinstituutti yhteistyökumppaneineen toivottaa juhlaan tervetulleiksi
kaikki ulkosuomalaiset sukulaisineen ja ystävineen. Juhlan ohjelmassa on mm.
esitelmiä ja seminaareja, tanssi- ja musiikkitapahtumia, sukututkimusta,
retkiä,  golf- ja pesäpalloturnaus, filmifestivaali sekä markkinatori erilaisine
tapahtumineen. Samaan aikaan aikaan Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki,
joten kaupungissa on myös paljon muuta nähtävää.

Lisätietoja

Neiti Hobin

Tammikuun 22. päivänä 1881 kuoli Turussa neiti Ebba Gustava Hobin 72 vuoden iässä. Hänen vanhempansa olivat kapteeni Gustaf Adolf Hobin ja vaimonsa, salpietarikeittimöiden ylitarkastaja Petter Elias Böckerin ja Anna Castinin tytär Christina Beata Böcker. Gustaf Adolfilla ja Christina Beatalla oli yhteensä seitsemän lasta, joista kaksi kuoli lapsena. Naimattomaksi jäi Ebba Gustavan lisäksi hänen isosiskonsa Beata Charlotte. Siskoista kolmas oli Anna Sofia, jonka mies oli Kaskisten saarnaaja, Karl Cronström. Perheen kahdesta pojasta Gustaf kuoli satamamestarina ja Christian viinapolttimoiden ylitarkastajana.

Tämän Hobin -suvun vanhin tunnettu jäsen oli katselmuskirjuri Anders H. eversti Joakim Cronmanin rykmentissä. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 192. Hänen vaimonsa on arveltu olleen Anna Brotteruksen.

Ebba Gustava Hobin pysyi siis naimattomana, mutta huomattavan työteliäänä. Hän työskenteli Turussa, Suomen Talousseuran perustaman koulun johtajattarena sekä kauppaneuvos Julinin alkuunpaneman sairaalan hoitajana. Naisväen Raamattuyhdistys sai hänestä innokkaan jäsenen johtokuntaansa ja itseasiassa neiti Hobin oli myös perustamassa yhdistystä huhtikuun 18. päivänä 1865 kello neljältä iltapäivällä. Perustavasta kokouksesta löytyy tarkka selonteko kolme päivää myöhemmin ilmestyneestä Tähti -lehdestä. Tosin sana yhdistys tuli käyttöön vasta myöhemmin ja siihen saakka puhuttiin Raamattuyhtiöstä.

Neiti Hobin oli varmasti monien kaupunkilaisten kunnioittama hahmo. Tästä olkoon esimerkkinä kauppalaivuri Arvid Salmbergin lesken, Anna Brinckin kuoltua löytyi heidän jäämistöstään testamentti. Sen mukaan pesän varoista annettiin eri henkilöille kullekin tuhat markkaa. Kohdassa seitsemän mainitaan "mamselit" Charlotte ja Ebba Hobin, jotka näin saivat mukavan tunnustuksen vapaaehtoistyöstään.
 
Sanomalehti Auran julkaisemassa muistoteksti päättyi kauniilla tavalla sanoihin; "Hänen kuolemansa kautta on paikkakuntamme hengellisiä pyrintöjä sangen harrastawa henkilö mennyt iankaikkiseen lepoon".

Ruotsalaiset Afrikassa

Hans Neuman oli 1600-luvun puolivälissä pormestari Halmstadin pikkukaupungissa Ruotsin länsirannikolla, mutta lienee ollut lähtöisin Tukholman- Gävlen -seuduilta, mistä hänen vaimonsa ja myös siskonsa miehen suku oli kotoisin. Neumanit olivat todennäköisesti melko tuoreita sisäänmuuttajia Ruotsissa, mutta Hans ja sisko lienevät kuitenkin siellä syntyneet. Suku oli hyvin todennäköisesti jo aikaisemmissakin polvissa kauppiaita.

Hansin nimettömäksi jäävä sisko oli naimisissa kauppias Daniel Krögerin kanssa. Tämä oli ensin Oulun ja myöhemmin Uumajan pormestari, mutta kotoisin Gävlestä. Sisko kuoli 1697.
Hans avioitui ennen elokuuta 1638. Puoliso oli tukholmalaisen porvarin tytär Margareta von der Linde, 1609-45. Margareta oli jo ehtinyt jäädä leskeksi ensimmäisestä liitos-taan Valentin Nilsinpojan kanssa, etunimestään päätellen saksalaissukuinen kauppias hänkin. Margareta kuoli itsekin melko pian ja Hansilla mainittiin myöhemmin olleen uusi, nimeltään tuntematon puoliso.
Ruotsin suurvalta-aikojen merkillisyyksiin kuului toiminta kaukomantereilla. Yksi sellainen oli asu-tusyritys Nya Sverige, New Sweden, Delaware-joen rannalla Pohjois-Amerikassa. Suomalaissukuisen Klaus Larsson Flemingin johtama uudisasutus oli aloitettu 1637-38 ostamalla intiaaneilta maata. Ruotsalaiset asuivat siellä aina 1655 asti, jolloin hollantilaiset valloittivat kolonian. Sanotaan, että useimmat näistä ruotsalaisista uudisasukkaista olivatkin itse asiassa suomalaisia ja juuri heidän ansiostaan oppivat muutkin rannikon uudisasukkaat rakentamaan hirrestä, mikä oli eurooppalaisten kannalta välttämätöntä.

Toinen myöhempi, vähän samanlainen yritys oli 1731 perustettu kauppayhtiö Ostindiska Kompaniet, Itä-Intian kauppayhtiö, joka kaupanteon lisäksi suunnitteli perustavansa ruotsalaisia asutuksia sekä Kiinaan että Intiaan; kaupanteossa se olikin erittäin menestyksekäs aina 1800-luvulle asti, mutta asutuksista ei koskaan tullut mitään. Vielä myöhemmin omisti Ruotsi jopa saaren Länsi-Intiassa. Tämän saaren, St. Barthélemyn, saivat ruotsalaiset Ranskalta 1784 ja piti sitä ennen palautusta 94 vuotta. Saaren kaupunki Gustavia oli 5.000 asukkaallaan jopa Ruotsin kuudenneksi suurin kaupunki 1790-luvun lopulla heti Turun ja Stralsundin jälkeen.

Vähiten tunnettu näistä kaukomaayrityksistä oli kuitenkin Afrikka-kauppakomppania, Svenska Afrika-kompaniet, myös ”Guinea-kompaniet”. 1600-luvulla oli Ruotsin asema kuparin ja raudan viejänä vakiintunut ja johtanut lisääntyviin ulkomaankauppayhteyksiin. 30-vuotinen sota, johon Ruotsi osallistui 1630 alkaen, nieli kuitenkin suunnattomasti rahaa. Nuoren suurvallan rahantarvetta varten perustettiin kauppayhtöitä. Kaikkialla läsnä oleva Louis De Geer perusti Afrikka-komppanian, joka 1649 sai kruunulta yksinoikeuden Kanariansaarten eteläpuolisten alueiden kauppaan. Kauppa-asema Cabo Corso, nyk. Cape Coast Castle, perustettiin 1652 ostomaalle Afrikan Kultarannikolle Oguaan, Futun kuningaskuntaan, entisen portugalilaisen kauppa-aseman paikalle lähelle nykyistä Ghanan Accraa. Lisäksi perustettiin Kultarannikolle linnaket Karlsborg, Taccorari eli Anten sekä Annamabo, nykyinen Fort William. Ruotsalaiset toimivat aluksi Oguan ulkopuolelle ankkuroidussa laivassa. Heillä oli mukanaan palttinaa, villaa, mohair-kangasta, lasihelmiä, puukkoja, peilejä ja rautatankoja. Näitä vaihdettiin kultaan, norsunluuhun, sokeriin, pippuriin, mehiläisvahaan ja muuhun. Myös orjakauppa kuului kuvaan, joskin pienimuotoisena; ensimmäisenä vuonna laivattiin portugalilaisten Sao Toméen saarelle ehkä kaikkiaan 200-300 orjaa. Hollantilaisten West Indische Compagnie -yhtiö yritti häiritä Afrikka-komppanian kauppaa mm. lähettämällä raskaasti aseistetun laivan partioimaan Oguan edustalle, minkä takia ruotsalaiset pystyivät purkamaan tavaroitaan ainoastaan pimeällä.
Yhtiö joutui myymään lisäosakkeita 1654 alkaen. Yhtiön johdosta niihin aikaan erotettu rostockilainen Henrik Carloffer päätti kostaa kohteluaan. Hän osti tanskalaisen 18 tykin laivan ”Glückstadt” ja seilasi 48 miehen miehistön kanssa Kultarannikolle, jonne hän saapui tammikuussa 1658. Hollantilaisilla apuvoimilla ja kauppayhtiön entisillä orjilla vahvistettuna Carlofferin joukko valloitti Karlsborgin 27.1. 1658 ja nosti sinne Tanskan lipun. Karlsborgia puolustaneet 16 miestä jäivät vangeiksi ja yhtiön laivasta ”Stockholms slott” saivat valloittajat saaliiksi kultaa. Myös muut linnakkeet Taccorari, Annamabo, Gemo-ree ja Accra miehitettiin. Carloff seilasi saaleineen saksalaisen lipun alla Tanskan Glückstadtin satamaan kesäkuussa 1658. Kun Ruotsin hallitus valitti asiasta tanskalaisille, pakeni Carloff, eivätkä tanskalaiset suostuneet maksamaan vaadittua hyvitystä.

Hyvitysvaatimus antoi omalta osaltaan kuningas Kaarle X Kustaalle hyvän syyn jatkaa sotaa Tanskaa vastaan vuonna 1658. Myös sodan aikana jatkettiin neuvotteluja kauppa-aseman kohtalosta. Neuvotteluissa 1660 luopui Ruotsi korvausvaatimuksestaan sillä ehdolla, että se saisi kauppa-aseman takaisin. Kauppa-asema oli kuitenkin myyty hollantilaisille jo 1659 ja se oli joutunut alkuasukkaiden haltuun vielä samana vuonna. Yhtiön viimeinen yritys saada takaisin kauppa-asemansa tapahtui 1661, jolloin sen laiva ”Christina” saapui Kultarannikolle Hans Neumanin johdolla. Lähestyessään Karlsborgia joutui ”Christina” kuitenkin neljän hollantilaisaluksen kaappaamaksi ja vietiin Del Minan linnakkeelle, joka sijaitsi 15 km Karlsborgista. Vankeuden aikana Hans menehtyi. Karlsborg tuli nyt hollantilaisille, mutta he menettivät sen englantilaisille jo keväällä 1664. Kauppa-aseman ja laivan menetys oli viimeinen naula Afrikka-komppanian arkkuun. Hollantilaiset maksoivat tosin myöhemmin korvauksia Ruotsin valtiolle ja yhtiön osakkeenomistajat saivat lopulta sitä kautta puolet sijoituksestaan takaisin 1670.

Hansilla ja Margaretalla oli ainakin tytär Margareta Neuman, s. 13.6.1642, joka avioitui 24.4.1664 Stora Kopparbergin kaivoksenkirjurin Lorentz Springerin kanssa. Koska on erittäin epätodennäköistä, että nuoripari olisi tavannut Halmstadissa, lienee orvoksi jäänyt Margareta silloin asunut sukulaisten luona Tukholmassa tai Gävlessä.

Kuvassa Hans Neumanille kohtalokas Del Minan linnake. Portugalilaiset rakensivat Sao Jorge da Minan, myöhemmin nimeltään myös Elmina ja Del Mina, linnakkeen vuonna 1482. Hollantilaiset valloittivat linnakkeen 1637 ja pitivät sitä aina vuoteen 1872. Linnake oli maailman suurin orjien kauppapaikka ja ulkonäkö on edelleen lähes samanlainen kuin vuonna 1661.

Kiitos RR!

Pappien läksiäiset Loimaalla 1901

Loimaan seurakuntaa palvelleet kappalainen Johan Vilhelm Vartiainen ja vt. kirkkoherra Herman Vihtori Selin muuttivat molemmat muualle vuoden 1901 alussa. Vartiainen oli tullut ensimmäisen kappalaisen virkaan 1887, kun taas Selin toimi vuodesta 1895 alkaen kirkkoherran apulaisena sekä myöhemmin vt. kirkkoherrana.

Viimeksi mainittu oli syntynyt nahkurin poikana Vesilahdella ja saanut pappisvihkimyksen 1895. Johan Vilhelm oli taasen torpparin poika Säkylästä ja tullut papiksi jo 1881. Yhteistä näille kahdelle herralle oli hyvin vaatimaton syntyperä, mutta sitäkin suuremmat omat ansiot. Vartiaisesta tuli 1899 Sauvon kirkkoherra ja kahta vuotta myöhemmin hän sai rovastin arvon. Hän toimi myös säätynsä edustajana tsaarin ajan valtiopäivillä.

Herman Vihtori Selin tuli rovastiksi vuonna 1919 ja varsinaisen elämäntyönsä hän teki olemalla peräti 43 vuoden ajan (1906-1949) Lohtajan kirkkoherrana. Jälkikäteen ajateltuna ei ollut ihme, että loimaalaiset halusivat järjestää paikkakunnalta muuttaneille pappismiehilleen heidän arvoisensa läksiäiset. Tilaisuuden pitopaikkana oli kirkonisäntä Nordforsin koti Hirvikoskella.

Nordforsilla oli väljät asuinsijat, mutta silti tila tuntui loppuvan kesken - niin paljon oli seurakuntalaisia tullut kunnioittamaan pidettyjä miehiä. Tilaisuuden aloitti kanttori Lindellin johtama hengellinen kuoro, jonka jälkeen kunnanesimies ja rusthollari Kolkkala piti pitkän puheen Vartiaiselle ja Selinille. Hän viittasi puheessaan juhlavieraiden uupumattomaan työhön raittiuden, sivistyksen ja uskonnon puolesta. Kolkkala sanoi kirkonmiehien toimineen kohottavasti koko maankin sivistyksen hyväksi. Tästä kaikesta loimaalaiset olivat suuressa kiitollisuuden velassa.

Puheen päätyttyä annettiin molemmille papeille kultakello. Toisessa oli kaiverrus "Muisto Loimaan seurakuntalaisilta J. W. Wartiaiselle 1881-1901" ja toisessa "Muisto Loimaan seurakuntalaisilta H. W. Selinille 1895-1901". Vartiaisen ja Selinin vaimot saivat hopeiset kahviastiastot.

Vartiainen kiitti puhujaa ja sanoi tuntevansa kuin olisi lähdössä maailmalle isänkodista. Myös Selin kiitti seurakuntalaisia näiden ystävyydestä ja saamastaan lahjasta.

Tilaisuudessa kuultiin myös muita em. kuoron esityksiä sekä Vartiaisen hengellinen puhe. Vesikosken Rukoushuoneyhdistyksen puolesta tervehdyksen toi kirjakauppias Rahi. Pariskunta Nordforsin tarjosi lopuksi juhlaillallisen, jonka aikana valtiopäivämies Kaarlo Wärri lausui oman tervehdyksensä. Kansakoululaitos antoi oman muistolahjansa pienin tytön lausumalla runolla. Vasta puolen yön aikaan maltettiin lähteä "tästä weljellisestä mieltä ylentäwästä juhlasta, joka kauwan on säilywä seurakuntalaisten muistossa".

Onnekas sattuma

Kesäkuun lopulla 1838 Åbo Tidningar julkaisi pitkän listauksen Turun kaupungissa vierailulla olleista henkilöistä. Tekstin alkupuolella kiinnitti sattumalta huomiotani "kaptenskan Zambrischitzkii fr. T:hus" eli kapteenin rouva Zambrycki Hämeenlinnasta. Tämä henkilö oli nimittäin kaukainen sukulaiseni, Nummen Hyrsylän kylässä 1805 syntynyt Amalia Maria Malmstedt. Hän asui vuonna 1830 Tammisaaressa, jossa meni naimisiin kapteeni Georg Zambryckin kanssa. Pariskunnan ensimmäinen lapsi, poika Casper Georg syntyi seuraavana vuonna Kymen Ruotsinsalmella. Olin jo kauan sitten luopunut toivosta selvittää Georgin ja Amalia Marian myöhempiä vaiheita.


Tämän onnekkaan tekstinpätkän kautta pystyin täydentämään hieman tietojani. Leskirouva Amalia Maria Malmstedt asui todellakin Hämeenlinnan kaupungissa 1830-luvun lopulla yhdessä kolmen lapsensa kanssa. Rippikirjasta 1837-43 sivulta 299 löytyvät Casper Georgin lisäksi hänen pikkuveljensä Svante Waldemar ja pikkusiskonsa Alina Rosina Amalia. Svante on ilmoitettu syntyneeksi Vanajalla ja Alina Hattulassa. Näiden pitäjien kastetuista lapsia ei kuitenkaan löydy.

Vuonna 1839 koko pesue palasi äidin kotiseudun läheisyyteen, Pusulaan. Isä Georg oli kuollut keuhkotautiin syyskuussa 1836 ja tuolloin hän oli ollut seitsemännen linjapataljoonan palveluksessa kapteenin arvolla. HisKissä hänen sukunimensä oli muuntunut Sambrschilskiksi. Loppujen lopuksi en enää itsekään tiedä, mikä oli herran oikea sukunimi.

Edellä mainitsemassani lehdessä ilmoitettiin lisäksi, että rouva Zambrycki asui Turussa maalari Söderstrandin luona. Tämä asia saa hyvin yksinkertaisen selityksen, sillä maalarimestari Carl Gustaf Söderstrandin puoliso oli Amalia sisko, Carolina Antonetta. Sisaruksilla oli ikäeroa vain pari vuotta, joten jutunaiheista ei varmasti tullut pulaa kesäisessä Turussa. Mikäli Amalia oli ottanut pienet lapsensa mukaan, saivat he leikkiseuraa serkuistaan Carl Oscarista, Ernst Danielista sekä Carolina Elisabethista.

Ei pyöräilyä kello 9 jälkeen aamulla

Kesällä 1890 joutui Helsingin Maistraatti julkaisemaan tiukkasävyisen lisäyksen kaupungin poliisijärjestykseen. Tämä läänin kuvernöörin kanssa yhteistyössä mietitty kuulutus koski polkupyörän käyttäjiä. Jatkossa oli nimittäin sallittua pyöräillä Helsingin esplanadeilla ja "skväreillä" vain kello yhdeksään asti aamuisin sekä kaupungin puistoissa aina kello kymmeneen saakka.

Poikkeuksena tästä olivat alle 12 -vuotiaat lapset, joiden oli sallittua pyöräillä myös muina aikoina. Luonnollisesti lapset eivät saaneet aiheuttaa harrastuksellaan häiriötä. Mikäli poliisi niin käski, oli ajaminen välittömästi lopetettava.

Mikäli taas joku Polkupyöräklubi halusi järjestää jossain kaupungin puistoista ajonäytöksen tai pitää kello 10 jälkeen yhteisajon, oli tähän saatava Poliisikamarin erillinen suostumus. Poliisi saattoi myös antaa erillisiä määräyksiä tapaturmien ehkäisemiseksi.

Näiden määräysten rikkojaa odotti 5-25 markan sakko.


Polkupyörä ei ollut tuohon aikaan mitenkään tuntematon peli Suomessa, mutta toisaalta se herätti edelleen ihmetystä. Paria vuotta aiemmin, kesäkuussa 1888 oli lehtiuutisen arvoista pyöräillä Huittisista Poriin. Ylioppilaat Frestadius ja Pitkänen olivat nimittäin polkeneet tämä kuuden ja puolen peninkulman matkan "welosipeedeillään" noin seitsemässä tunnissa. Tosin he olivat joutuneet jalkamiehiksi osaksi matkaa, sillä maantie oli paikoin niin heikossa kunnossa.  Ylioppilas Frestadiuksen meriitteihin kuului myös pyöräily Huittisista Tampereelle. Porista nuorukaisen matka jatkui laivalla Turkuun, mistä hän aikoi polkea Tampereelle. Herra Pitkänen taasen palasi saman tien takaisin Huittisiin omalla kulkupelillään.


Kuvassa englantilaisia kilpapyöräilijöitä lehdestä "London bicycle club gazette, Volume 3", syyskuun 10. päivä vuonna 1880

Kuopion Klubi-osakeyhtiö

Ravintola Kuopion Klubi sai alkunsa jo vuonna 1897. Se tuli tunnetuksi lähinnä kaupungin suurimpien herrojen ajanvietepaikkana, mutta vähitellen tämä Kuopion keskustassa toimivat ravintola on avannut ovensa myös tavalliselle rahvaalle. Menneistä ajoista muistuttavat komea rakennus ja salien nimet Snellman, Öhman sekä Canth.
Vain muutama vuosi perustamisen jälkeen "Kuopion Klubi-osakeyhtiö" joutui korjauttamaan tilansa. Tämä työ valmistui alkusyksystä 1901 ja näin ravintola sai aiheen kertoa lehtimainoksin asiakkailleen seuraavaa;

"jäsenille ilmoitetaan, että korjaustyöt klubilla nyt ovat loppuneet. Biljardi on pantu kuntoon. Varastot ovat täytetyt. Klubi pidetään auki kello 9 aam. kello 12 ilt. Aamiainen tarjotaan kello 10-11, aam. päivällinen 3-4 ip ja illallinen 9-11 ilt.

Keskiviikkona perhe-iltamat ja lauantaina herrain iltamat. Kun jäsenet haluavat, toimeenpanee hallitus tanssi-iltamat.

Kuten tunnettu, pääsevät klubille ainoastaan yhtiökokouksessa valitut jäsenet perheineen. Paikkakunnalla tilapäisesti oleskelevia henkilöitä on hallituksella oikeus kutsua klubin jäseniksi. Jäseniksi pyrkivät ilmoittautukoot jollekulle hallituksen jäsenelle."

Yksityisellä herrasklubilla oli myös joitain erioikeuksia tavallisiin anniskelupaikkoihin nähden. Kun vuoden 1909 oltiin pohtimassa väkijuomien vähittäismyyntiä sekä anniskelua Kuopion kaupungissa vuosiksi pariksi seuraavaksi vuodeksi, antoi valmistusvaliokunta maistraatille seuraavan ehdotuksen;

"   ...että wäkijuomain anniskeluoikeuksia, joihin kuuluu myöskin oikeus anniskella palowiinaa lämpimän ruuan kanssa, myönnettäisiin kaikkiaan neljä, joista yksi warsinainen palowiinan anniskelu (Anniskelu-osakeyhtiön yläanniskelu), kaksi warsinaista rawintolaa (Seurahuone ja Teatterihuone) sekä yksityinen seuraklubi (Kuopion Klubi-osakeyhtiö), kumminkin sillä rajoituksella, että kaikissa muissa rawintoloissa, paitsi Kuopion Klubi-osakeyhtiön rawintolassa olkoon wäkijuomain anniskelu kielletty seuraawina aikoina, nimittäin; sunnuntai- ja juhlapäiwinä sekä niiden edellisenä ja jälkimmäisenä päiwänä, joulukuun 15 pstä wuoden loppuun, markkinawiikkona, wapunpäiwänä ja wapaawiikkona lokakuun 28 p:stä marraskuun 8 pwän iltaan..   "

Lohjansaaren Askolassa ja Hermalassa

Lohjan Lohjansaaren Askola mainittiin jo 1533, kun Erik Fleming osti neljä tankoa maata Peteniemestä (Pietilästä) 12 Riian markalla tangolta, myyjinä olivat Peteniemen Bertil sekä Askon Nils, Henrik ja Povel  . Askolan kylässä asui silloin nokkaveroa maksaneita aikuisia 12 kpl. Vuonna 1540 oli Askolassa kolme taloa ja verokirjassa sekä Karjaan pitäjän (johon se silloin kuului) nokkaveroluettelossa oli molemmissa kylän nimi "Askos".
Kuka tämä "Asko" oli, joka jo ehkä kauankin ennen 1530-lukua antoi nimensä kylälle, jää menneisyyden hämärään. Lohjanjärven tienoilla on paljon germaanityyppisiä nimiä; eräiden teorioiden mukaan siellä oli jo varhain saksalaisten kauppa-asema tai peräti asutusta. Askola, Asko ja Aska ovat nimilainoja alasaksasta. Siuntiossa on lisäksi kylä nimeltään Aiskos (Askos 1520, Askusby 1540), joka saattoi jollain lailla olla yhteydessä Lohjan Askolaan.

1600-luvulle tultaessa oli Askolassa isäntänä eräs Nils (1619 – 22.9.1689), jonka pso. oli Karin (1624 – 27.11.1689). Heillä oli poika Abraham Nilsinpoika (k. 5.6.1737), jonka pso. oli Anna (k. 1743). Isonvihan aikana Abraham Nilsinpoika oli miehitysvallan starosta eli eräänlainen nimismies, joka joutui panemaan toimeen saamiaan määräyksiä. Starostat joutuivat tämän takia monesti väkivallan kohteeksi. Abrahamilla oli kolme veljeä, Henrik, Nils (kauppias Porissa), sekä neljäs, nimeltään tuntematon veli.

Abrahamilla oli nähtävästi 4 lasta: Gabriel Abrahaminpoika (1688 - 7.10.1765), Greta (1692 – 1776 Karjalohja), Isaak (s. 1698), sekä Henrik Abrahaminpoika (s. 1701).  Se nuori Lohjansaaren Askolan Ylitalon isäntä (unge bonden ifr. Askola Ylisgård) Johan Gabrielinpoika, s. 29.3.1725, joka avioitui lokakuussa 1755, lienee ollut edellä mainitun Gabriel Abrahaminpojan poika. Johanin vaimo oli talollisen tytär Katarina Nilsintytär Lohjansaaren Hermalan Kieklasta.
Kuten Askolakin, arvellaan Hermalan kylän (joka 1540 esiintyy kirjoitusmuodossa Hermelä, 1549 Hermälä) juontuvan saksalaisesta henkilönimestä, Herman. Kylässä oli 1540 viisi taloa, 1580 enää neljä. Talojen nimet olivat Kalla, Kiekla, Nikla ja Pietola. Katarina oli mahdollisesti syntynyt 10.12. 1731; hänen isoisä lienee ollut nimeltään Johan Jakobinpoika ja isä Nils Johaninpoika. Isoisän ja isän aikana oli Hermala kärsinyt isovihan miehityksestä:

Vuonna 1700 alkanut suuri Pohjan sota Venäjää vastaan sai hirvittävän käänteen kesäkuun lopulla 1709, kun Ruotsin armeija hävisi Pultavan taistelun eteläisessä Venäjässä. Rajat olivat nyt lähes auki viholliselle. 1710 menetettiin Viipuri ja tsaarin laivaston voima Suomenlahdella kasvoi pelottavan nopeasti. Syyskuussa 1711 saivat mm. Lohjan Karstun  kylän, Osuniemen, (Lohjan-) Saaren ja Teutarin verokuntien miehet käskyn heti kokoontua upseeriensa johdolla ja marssia Vehkalahdelle suojaksi vihollisen hyökkäyksiltä Viipurista. Mukaan tuli ottaa kivääri ja kuukauden muona. Mutta ilmeisesti oli jo levinnyt voimattomuuden ja tappiomielialan tunne, yritys kuivui kasaan. Suunnitellusta 197 miehen rykmentistä lähti marssille vain vaivaiset 167 miestä. Heistäkin kääntyi jo Siuntiossa takaisin 138. Kun inkoolaisia oli sovitulla tapaamispaikalla vain kaksi, oli komentavan upseerin päästettävä loputkin kotiin. Rohkea ajatus maasta polkaistusta nostoväkirykmentistä sai huonon lopun. Jälkeenpäin käräjillä asiaa selviteltäessä kävi ilmi, ettei edes kaikki upseerit tai aliupseerit olleet totelleet käskyä. Kaikilla oli erilaisia verukkeita, Saaren miehet esim. sanoivat jäiden estäneen heitä lähtemästä(!). Kaikki marssilta luvatta tai ilman pätevää syytä pois jääneet tuomittiin 40 markan sakkoihin.

Syksyllä 1713 sitten vihollinen miehitti eteläisen Suomen. Karjaan käräjillä vuonna 1725, rauhan jo tultua, todettiin esim. syyskyyn alun tapahtumista: "Ja koska hän (vihollinen) huomasi, että paljon väkeä oli paennut omaisuuksineen Lohjansaarelle, joka on veden ympäröimä ja melko suuri, niin hävitti hän mitä suurimmalla kiireellä eräänä aamuhetkenä koko Piispalan kylän ja teki itselleen lauttoja, joilla kulki veden yli. Ja hävitti julmasti mainitun saaren viipyen siellä kaksi päivää ja yhden yön" (Piispalan kylä on Hermalan vastarannalla, joten voisi kuvitella juuri Hermalan joutuneen saaressa kärsimään eniten). Syy tähän oli se, että jo kovia kokenut Mustion ruukin väki oli ahtautunut irtaimistonsa kera ruukin sysienkuljetus-proomulle ja purjehti Lohjanjärvelle. Lerjan saarella he olivat laskeneet maihin, mutta sinne tuli heidän perässä soutuveneellä kolme venäläissotilasta. Veneen lähestyessä rantaa ampui vasaraseppä Abraham näitä kiväärillä surmaten yhden. Muut lähtivät kiirellä pois. Seuraavana aamuna marssi joukko venäläissotilaita Piispalan kylään ja rakensi itselleen lautat. Kuinka suuri hävitys Lohjansaarella oli jää selvittämättä; Seppälän Johan Henrikssonin mukaan venäläiset tuhosivat kaiken.

Lainaus Heikki Ylikankaan Lohjan Historiasta vuodelta 1973.


Kiitos RR!

Todella ikävä päätös KHO:lta

Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi marraskuussa 2010 päätöksen, jonka mukaan sukututkija ei saanut tutkia itse 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja. Lue tästä lisää ja vaikuta itse tai edustamasi tahon kautta!

Itsemurha rippikoulun takia?

Lopen pitjn Sajaniemessä syntyi huhtikuussa 1816 avioton tytär Eva Stina Pettersdotterille ja jääkäri Nils Glansille. Aikuisenä tämä nimen Anna Lisa saanut tytär ryhtyi käyttämään sukunimeä Landz, joka tosin kirjautui rippikirjoissa ja muissa dokumenteissa moneen erilaiseen muotoon.

Vuoteen 1841 mennessä oli Anna Lisa kulkeutunut Karjalohjan Katteluksen kylään piiaksi. Siellä hän myös asui mennessään naimisiin joulukuussa 1841 muonatorpparin Anders Johan Petterssonin kanssa. Nuori pari asui Katteluksessa 1840-luvun lopulle saakka muuttaen sitten Tallaan kylän Vähätalon eli Nedergårdin maille isä Anders Johanin ollessa jatkuvasti muonatorpparina.

Lapsia perheeseen syntyi tasaiseen tahtiin vuoden parin välein aina 1860-luvulle saakka. Näistä ilmeisesti toiseksi nuorin oli poika Enoch Wilhelm, joka syntyi toukokuussa 1858. Hänen ollessaan rippikouluiässä 1874 asuivat kotitorpassa vielä äiti Anna Lisa sekä pikkuveli Henrik. Rippikoulu oli Karjalohjalla kuten muuallakin Suomessa lähes tulkoon pakollinen asia. Sen läpäisemistä pidettiin itsestään selvyytenä ja tämä aiheutti joskus ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Niinpä voimme lukea Suomalainen Wirallinen Lehti -julkaisun numerosta 57 (13.5.1874) karjalohjalaisen "Wanhan Paawalin" kirjoituksen pitäjän elämänmenosta. Sen yhteydessä kirjoittaja mainitsee paikkakunnalla tapahtuneen yhden itsemurhan, jonka syynä oli vainajan pelko rippikoulua ja sotaväenottoa kohtaan. Julmasti nimimerkkiä käyttänyt oman pitäjän mies toteaa kuolleesta "se mahtoi olla laiska lukija".

Enoch Wilhelmin kuoltua oman käden kautta lähti pikkuveli Henrik samaan ikään tultuaan rengiksi Tammisaaren kaupunkiin. Äiti Anna Lisa muutti puolestaan Ilmoniemen kylän Pukkilan talon palvelusväen joukkoon. Siellä hän myös kuoli maaliskuussa 1881. Isä Anders Johan Petterson oli kuollut jo tammikuussa 1863. Hänen vanhempansa Carl Pettersson ja Anna Matsdotter olivat menneet naimisiin Pyhäjärven Ul Vaskijärvellä, mutta tulleet 1810-luvun alkuun mennessä Karjalohjan Kattelukseen torppareiksi.

Kotisivut uudistuivat

Uudistin omat kotisivuni uuden vuoden kunniaksi. Linkkien määrää on vähennetty radikaalisti, mutta tarkoitukseni on jatkossa "kierrättää" sukuja parin kolmen kuukauden välein.

Uusittujen sivun kansikuvapoikana komeilee isänisäni katupartiossa vuoden 1930 Turussa. Pääset Varola-sivuille joko tämän artikkelin otsikkoa tai oheista kuvaa klikkaamalla.

Kirveestä

Olof Kirves, Olaf Kerves, oli rälssimies, mutta hänestä tai hänen suvustaan ei ole jäänyt kovin paljon tietoja jälkimaailmalle. Suku lienee ollut lähtöisin Nousiaisten Nummen kylän Kirvelän talosta. Olofin äidinisä oli ehkä se Olof Kirves, joka mainittiin jo 1405 seitsemäntenä lautamiehenä Nummen kylässä pidetyillä Maskun, Nousiaisten ja Lemun kuninkaankäräjillä, sekä rälssisäätyisenä katselmusmiehenä Turussa n. 1420 ja 1423.

Olofin vaimo oli 1458 mennessä Marta Nilsintytär, joka eli vielä 1469. Martan aikaisempi mies oli mahdollisesti Klaus Bidz.

Olof vahvisti 1458 anoppinsa Perniön Kyynämäen lahjoituksen Naantalin luostarille ja luovutti 1469 äitinsä Katarinan ja vaimonsa suostumuksella langolleen Turun tuomiorovastille Maunu Särkilahdelle perimänsä Nummen maat, saaden vastineeksi vaimonsa suvun Taivassalon Särkilahden eli Särkilän kartanon. Olof oli ensimmäisenä maakatselmusmiehenä Laitilassa 1462 ja lautamies Turun maaoikeudessa 1476.

Olofin isän nimi on epävarma. 1600-luvulta löytyy kaksi asiakirjajäljennöstä, joista jompi kumpi voisi valaista asiaa. En-simmäisen jäljennöksen alkuperäisteksti on vuodelta 1468; siinä on Marta Nilsintyttären miehen nimi ensin pyyhitty yli ja päälle kirjoitettu patronyymi "Pertonpoika". Toisen jäljennöksen alkuteksti on vuodelta 1498 ja siinä mainitaan Olof Kirveen lapset; Olofin patronyymi on nyt "Turesson".

Mahdollisesti solmi Olof vielä toisen avioliiton. Olofin ja Martan lapset suorittivat perinnönjakoa 1496. He olivat:

1.?Olof Kirves, clericus aboensis, joka 1475 haki paavilta erikoislupaa toimia pappina, koska 12-vuotiaana oli aiheuttanut koulukaverilleen silmävamman.

2.Elin Olofintytär, eli vielä 1504, peri Taivassalon Tammiston ja Kemiön Maakilan, pso. Turun porvari Hans Pederinpoika.

3.Karin Olofintytär, eli vielä 1496, peri mm. Särkilahden kartanon, pso. (1.pso. ehkä porvari Olof Turenpoika) turkulainen porvari Nils Pederinpoika.

4.Olof Kirves, pso. Margareta (Finskala).

5.?Magnus.
 
Kuvassa vaakunoita Taivasssalon kirkossa, maalattu n. 1467-70. Ylinnä Nils Olofinpoika Stiernkorsin ja vaimo Elin Nilsintytär Tavastin, toisena Nils Månsinpoika Tavastin ja hänen Scheel-sukuisen vaimon, kolmantena Turun vouti Karl Ragvaldin-pojan (villisika), sekä alimpana Olof Kirveen (väärin maalattu) sekä hänen vaimonsa suvun vaakunat.





Kiitos RR!

Huonoja uutisia Wyomingista 1903

Kesäkuun viimeisenä päivänä 1903 tapahtui Wyomingin Hanna-nimisessä kaupungissa, sen Pacific-nimisessä kaivoksessa suomalaisittain kaikkien aikojen pahin teollisuusonnettomuus.

Union Pacificin kaivoksen ensimmäisessä kulkuaukossa räjähti kello kymmenen aikaan aamulla. Tästä seurannut tulipalo sulki ulospääsyn noin 250 työvuorossa olleelta mieheltä. Rajun liekkimeren takia heitä ei voitu myöskään millään tavalla auttaa ulkopuolelta käsin. Lähellä kaivosaukon suuta työskennelleistä miehistä 28 löydettiin pian kuolleina. Kaivoksen sisällä varsinaisesta räjähdyksestä eloonjääneet menehtyivät putoavien kivien ja tukirakenteiden alle. Ratakiskon pätkiä ja hirsiä lensi aina sadan metrin päähän. Tuhon täydensi tulipalo, joka täytti kaivannon "yhtenä tulimerenä".

Räjähdyksen aiheutti lamppu, joka oli jostain syystä särkynyt. Kaivoksessa olleista 300 miehestä vain viitisenkymmentä pelastautui. Surmansa saaneista peräti 96 oli suomalaisia siirtolaisia. Heidän omaisensa, vaimot ja lapset, kulkivat päiväkausia kaivoksen ympärille odottaen epätoivoisesti viestiä miehiltään ja isiltään, sillä raivaustyöt veivät viikkoja elleivät kuukausia. Useimmat joutuivat katkerasti pettymään odotuksessaan, kun ruumiita vähitellen saatiin maanpinnalle tunnistusta varten.

Hannahin kaivoksen suomalaiset siirtolaiset olivat kokeneet kovia jo aiemminkin. Syksyllä 1892 kaivannon seinämästi irtosi tukipaalu, joka vyöryi tappavasti ylihärmäläisen Juho Rintamäen yli. Hän menehtyi välittömästi. Elokuussa kyseisenä vuonna ylistarolainen Antti Klinttu ammuttiin kaivoksessa tapaturmaisesti ja myöhemmin vuonna Oravaisissa syntynyt Jaakko Lunden sai pahat vammasta maanvyörymässä. Pienempiä onnettomuuksia oli jatkuvasti.

Vuonna 1900 Utahin Scofieldissä oli kuollut 63 suomalaista Hannahin tapaisessa onnettomuudessa ja  Hannahin kaivokset saivat kokea kauhuja uudestaan 1908. Tuolloin sama ykköskuilu räjähti aiheuttaen ainakin 230 miehen kuoleman.

Hannahin sanotaan paikallisesti kaupungiksi, joka ei suostu kuolemaan. Vaikka kaivostyö on siellä lopetettu useita kertoja, on se myös aloitettu uudestaan muutamien vuosien välein. Alueen kaivoshistoriaan voi tutustua mm. kaupunginmuseossa.

Oscar Parviaisen kosiomatka

Wikipedian artikkeli kertoo taidegraafikko Oscar Parviaisesta seuraavaa;

"Oscar Andreas Parviainen (9. kesäkuuta 1880 – 15. lokakuuta 1938) oli suomalainen taidemaalari ja taidegraafikko. Parviainen maalasi usein eksoottisia aiheita, joihin hän sai innoitusta ulkomaanmatkoiltaan. Hänen maalauksissaan on värikästä elämäniloa, ja hänen grafiikkansa on mehevän impressionistista.

Suurimman osan koulutuksestaan Parviainen hankki ulkomailta. Hän opiskeli jonkin aikaa Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, mutta opinnot keskeytyivät kuitenkin vuonna 1898. Sen jälkeen Parviainen jatkoi opintojaan Kööpenhaminassa Peder S. Kröyerin johdolla, mutta jälleen opinnot keskeytyivät, enne kaikkea iäkkään opettajan väsymyksen vuoksi. Vuonna 1900 Parviainen läpäisi Pariisin École des Beaux-Artsin sisäänpääsykokeet ja aloitti opiskelut siellä. Mutta tälläkään kertaa Parviainen ei saanut opintojaan päätökseen, sillä hän kohtasi amerikannorjalaisen Kristine Sieversin, jonka kanssa meni naimisiin Iowassa 1901. Vuosina 1903–1905 Parviainen opiskeli grafiikkaa Axel Tallbergin yksityisoppilaana Tukholmassa, ja vuonna 1905 Parviainen piti ensinäyttelynsä Helsingissä, jolloin esillä oli hänen grafiikkaansa.


Parviainen kuoli 15.10.1938 Vessefjärdissä, Ruotsissa."

Edellä mainitusta naimakaupasta tiesi kertoa marraskuussa 1901 mm. sanomalehti Suomen Kansa suurin piirtein seuraavaa;

Toissa viikolla saapui Hamburg-America Linjan Deutschland laivalla New Yorkiin Oskar Parviainen, jonka äidin sanotaan olevan Suomen rikkaimpia naisia. Parviainen oli matkalla Decorahiin Iowassa mennäkseen siellä naimisiin neiti Christine Sieversin kanssa, jonka hän viime kesänä oli tullut tuntemaan Pariisissa. Neiti Sievers ja herra Parviainen olivat Pariisissa olleet samassa taideakatemiassa.

Kun Parviainen ei osannut sanaakaan englantia, oli hänen morsiamesa lähettänyt hänen valokuvansa New Yorkin siirtolaisviranomaisille pyynnöllä ottaa herra Parviainen vastaan ja toimittaa hänet rautateitse Decorahiin. Valokuvan avulla tunsivat viranomaiset oitis oikean miehen ja lähettivät tämän matkalle ikävöivän morsiamensa luokse.

Kun häät oli vietetty, lähti Parviainen nuorikkonsa kanssa häämatkalle Helsinkiin. Sen jälkeen sulhanen jatkoi opiskelujaan Pariisissa. Tuore vaimo oli professori Sieversin tytär, iältään 22 vuotta. Häntä myös kuvailtiin kauniiksi.

Oscar Andreas Parviaisen vanhemmat olivat helsinkiläinen kauppias Anders P. ja vaimonsa Olga Maria Kleineh. Anders oli kuollut lokakuussa 1887 jättäen jälkeensä lesken ja kaksi lasta. Poika Oscarin syntyessä vuonna 1880 onnelliset vanhemmat tiedottivat asiasta Helsingfors Dagbladetin etusivulla jo ennen lapsen ristiäisiä.

Hiihtäjäsankarit vuosisadan takaa

Alkuvuodesta 1901 pidettiin Tukholmassa suuret talviurheilukilpailut. Mukana oli luonnollisesti myös suomalaisia hiihtäjiä eivätkä he mitenkään huonosti maatamme edustaneetkaan. Edes norjalaiset eivät tuolla kertaa pärjänneet "uljaille pohjan pojille".

Otto Hepoaho vei voiton 60 kilometrin matkalla. Hän oli talollisen poika Piippolasta, joka ammatikseen työskenteli tukinuiton päällysmiehenä. Hän oli voittanut ja tuli voittamaan useita kotiseutunsa kisoja vuosien mittaan.

Toiseksi tässä raskaassa Tukholman kisassa tuli tukkimies Asari Autio Keuruulta, joka oli Ähtärin lisäksi Keski-Suomen johtavia hiihtopitäjiä vuosisadan vaihteessa. Tiettävästi Autio oli ensimmäinen keskisuomalainen hiihtäjä Suomen ulkopuolella pidetyissä kisoissa. Paria vuotta aiemmin hän oli voittanut Vaasassa kaikki muut Pohjoismaiden ykkösnimet 15 kilometrin matkalla. Samana vuonna Tukholman kisojen aikaan voitti Autio Oulun hiihtokisojen 30  kilometrin matkan ajalla 1.45.15. Normaalisti tuon ajan suksimiehillä meni matkaan yli kaksi tuntia, joten tulos on todella kova. Vuonna 1902 Asari Autio lähti Amerikkaan, jossa hän jatkoi loistavia esityksiään. Hänet julistettiin "maailmanmestariksi" 1907 Minnesotassa käydyssä kilpailussa, jossa 23:sta matkaan lähteneestä suksijasta perille tuli vain seitsemän.

Tukholmassa 1901 hiihdetyn 30 kilometrin matkan voiton vei Kalle Jussila, joka oli kotoisin Yli-Iin Jakkukylästä. Jussila oli ammatiltaan maanviljelijä ja innokas metsästäjä. Hän myös suunnitteli ns. Iin suksimalli, jolla hän sivakoi metsällä sellaisella vauhdilla vielä yli 60-vuotiaana, etteivät hänen poikansa meinanneet pysyä perässä.

Kalle Jussila oli melko pienikokoinen, mutta itse hän kommentoi tätä asiaa kilpatovereilleen seuraavasti; "Minä en oo häävi, vaan hiihampa". Huolestuneelle lääkärille Jussila tokaisi; "Olen minä kilpaillut ennenkin. Jos rupeaa väsyttämään, niin minä herkiän".