Tehtailija Seftonin tyttäret

Nottinghamin kaupungissa, St. Maryn kirkon oven vierellä oli vielä ainakin 1920-luvulla kiehtova hautakivikaksikko. Sille ei ilmeisesti löydy vastinetta Englannista, ehkä ei koko maailmasta. Karkeasti kaiverrettujen kirjaimien mukaan haudassa lepäävät William ja Elizabetg Seftonin tyttäret, jotka kuolivat kuningas Yrjö I hallitessa vuonna 1714.

Herra Sefton omisti pienen tehtaan, jossa tehtiin saviputkia ja muita hyödykkeitä kyseisestä materiaalista. Lastensa kuoltua hän ei jostain jälkimaailmalle tuntemattomaksi jääneestä syystä halunnut teettää ammattimaisilla kivenveistäjillä perinteistä hautakiveä. Sen sijaan hän hyödynsi tehtaansa raaka-aineita, jotka hän muotoili omin käsin. Tekstin William kaiversi myös itse, jonka jälkeen nämä savikivet poltettiin tehtaan uunissa terrakotaksi.

Näin St. Maryn kirkkomaa sai muistomerkin, joka 1920-luvun lopulla oli ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa. Samaan aikaan perinteisten kivipaasien tekstit olivat vähitellen häviämässä kokonaan. Seftonin sisarusten hautakivi on liikuttava osoitus vanhempien suunnattomasta kaipuusta.

Thanks to Mr. AP Nicholson for the permission to translate and publish this little story.
Original story and picture : "Historical notes" by J. Holland Walker - edited by Percy G. Whatnall (1928).

Picture of St. Mary Church by Necrothesp

Leskipruustinnan testamentti

Kirjoittelin viime huhtikuussa Kiskon kirkkoherran leskestä, Lovisa Laurellista (os. Forsell). Hän oli tehnyt testamentillaan lahjoituksen pitäjän kansakoulun hyväksi, jonka lisäksi pääoman korot piti käytettämän vuosittain kaikisti köyhimpien oppilaiden avustamiseen.

Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi helmikuun 28. päivä vuonna 1880 ilmestyneessä numerossaan otteen pöytäkirjasta, joka oli tehty Suomusjärven kappeliseurakunnan Ahtialan kylän Siukun talossa pidetyillä syyskäräjillä 1.10.1879. Rusthollarinpoika Adolf Wiman Viiarin kylästä, Kiskosta jätti tuolloin selvitysmiehen ominaisuudessa "leskipruustinna Lowisa Laurellin" testamentin sekä "siihen tehdyt lisäykset ja muistiinpanot".
Näiden pohjalta kihlakunnanoikeus tuomari Gustaf Palmgrenin johdolla julkaisi seuraavan määräyksen Adolf Wimanille;

"Adolf Wimanin ja kirkkoherra Hartzellin tulee, selvitysmiehinä edesmenneen leski pruustinna Lowisa Laurellin pesässä, kiireimmiten antaa leskipruustinna Lowisa Laurellin likimäisille ja ylläotetun testamentillisen määräyksen kautta perinnönotosta hänen jälkeensä poissuljetuille perillisille tieto niistä; ja oikeutetaan Adolf Wiman ja kirkkoherra Hartzell, josta mainitut sukulaiset ovat heille nimensä ja olinpaikkansa puolesta tuntemattomia, antamaan heille semmoinen tieto kysymyksessä olewan testamentillisen määräyksen painattamalla kolme eri kertaa maan wirallisiin sanomalehtiin sekä ruotsin että suomen kielellä; jonka perästä sanotuille perillisille on jätetty awonaiseksi B. R:n 18 luwun 3 §:stä määrätyn ajan yön ja wuoden kuluessa siitä kuin mainitut testamentilliset määräykset owat olleet kolmannen kerran sanomalehdissä painettuina, niitä moittia, jos luulewat siihen syytä olewan.Julistettu. Paikka ja aika ennen kirjoitettu."

Sekä kirkkoherra Hartzellin että Adolf Wimanin esivanhemmat löytyvät kotisivuiltani taulustoista Tallqvist ja Wiman.

Kauppias BB Brenner

Uusimaalaiseen Brenner -sukuun kuulunut kauppias ja laivanvarustaja Bernhard Benedikt Brenner syntyi Kirkkonummen Stor Kantskogissa elokuussa 1808. Hänen vanhempansa olivat Benedikt B. ja vaimonsa Maria Fredrika Ekholm. Isä Benediktin kuva löytyy maaliskuun 16. 2007 julkaistusta artikkelistani.

Poika Benedikt muutti 18 vuoden iässä Helsinkiin, jossa hän sai paikan kapteeni G.W. Sundmanin konttorilla. Hän työskenteli siellä aina vuoteen 1828, jonka jälkeen hänen työnantajinaan olivat G. Stolpe ja G.A. Sederholm. Vuoden 1834 kesällä Benediktistä tuli veljensä Magnuksen vanhempi kirjanpitäjä. Viitisen vuotta myöhemmin veljekset perustivat yhteisen yrityksen ja tästä ilmoitettiin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä syyskuussa 1839. Yhteistyötä kesti loppuvuoteen 1844, jonka jälkeen Benedikt toimi koti- ja ulkomaankaupassa sekä laivanvarustajana.

Samoihin aikoihin eli 1837-44 hän omisti Lill-Svinön rälssitalon Espoossa sekä kaksi taloa Helsingissä (Brunnsparken 80 ja Hafsgatan 1). Jo vuotta aiemmin Benedikt oli ostanut Lauttasaaren Bertan tilaan kuuluneen Melkin saaren. Sinne hän rakensi kuvassa näkyvä päärakennuksen. Myös toisessa kuvassa oleva rantamaja on samoilta ajoilta. Rakennukset purettiin 1885.

Isänsä kuoleman jälkeen Benedikt sai muutamaksi vuodeksi omistukseensa Edön tilan Kirkkonummelta. Hänet palkittiin myöhemmällä iällä hengenpelastusmitalilla. Vaiherikkaan uran jälkeen hän kuoli Melkön kodissaan syksyllä 1879.

Benedikt Brenneriltä ei puuttunut rohkeutta muutenkaan, siitä todisteena Magnus Brennerin kirjassa "Slägterna Brenner i Finland" esittämä tarina Krimin sodan ajoilta;

"Djerf oc oförvägen affärsman, men mycket utsatt för lyckans vexlingar. Ett lysande prof på fyndighet och energi aflade han vid upptagandet af två under Krimkriget vid Sveaborg försänkta ryska linieskepp, då han, för att ej försumma den utfästa fatalietidens utgång, med tillhjelp af sex för ändamålet förhyrda skärgårdsskutor sista stunden från hafsbottnen upptog och genom i isen uppsågad ränna bortförde hela den vid utgängen af den bestämda terminen ännu återstående skeppsbottnen jemte på stranden under tre års tid samlade arbetsmaterialier och sålunda undgick den för fördröjdt slutförande af arbetet stipulerade plikten, 18000 rubel."

Benediktin vaimo oli Eva Fredika Holmström, joka oli syntynyt 21.12.1816 Melkillä ja kuoli samassa paikassa 14.3.1883. Hänen vanhempansa Johan H. ja Johanna olivat muuttaneet Melkille Ahvenanmaalta. Benediktillä ja Eva Fredrikalla oli yhteensä kahdeksan lasta, jotka kaikki olivat poikia. Melkin talossa onkin varmaan aikain kuluessa ollut melkoinen hyörinä. Perheen esikoispoika kuoli 12 vuoden iässä, mutta muut veljekset ehtivät aikuisikään. Yhteisenä luonteenpiirteenä heillä kaikilla oli kiinnostus vesillä liikkumiseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta he olivat purjehdusseurojen kantavia jäseniä.

Osa Benediktin pojista löytyy oheisesta kuvasta; siinä vasemmalla ovat Wilhelm ja vaimonsa Nanna sekä oikealla eturivissä istumassa Bernhard ja Napoleon. Viimeksi mainitun vaimo Anna on vaaleapukuinen nainen. Muut henkilöt ovat näiden kolmen veljeksen serkkuja perheineen.

Tunan kaupunki?

Vuoden 1870 paikkeilla katosi Karjaan kirkkomaalta hautakivi, jossa olleen tekstin mukaan vainaja olisi ollut vuonna 1414 kuollut porvari Tuomaan vaimo Katariina. Koska tuohon aikaan porvareita oli ainoastaan kaupungeissa, on oletettu tässä tapauksessa tarkoitetun muinaisessa Raaseporissa elänyttä henkilöä.

Ongelmana on se, että Raaseporin kaupungista ei löydy kirjallisia mainintoja tunnetuissa, historiallisissa dokumenteissa. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Raaseporin linnan luona on käytännön syistä pitänyt olla asutusta. Aikain kuluessa nämä todennäköisesti linnan työväestän käytössä olleet asumukset ovat muuttuneet pieneksi kaupungiksi paikallisten asukkaiden muistikuvissa.

Historiallista Sanomalehtiarkistoa penkoessa osui silmiin itselleni osin uusia tietoja. Uusi Suometar -lehden numerossa 222 vuodelta 1886 on artikkeli "Raaseporin rauniot". Siinä toimittaja tekee selkeo Raaseporin linnanraunioista mainiten, että vielä tuolloin linnaa peitti metsikkö. Toimittajan mukaan pari sataa askelta raunioista itäänpäin on niityllä vähäinen kallio, noin 100 askelta pitkä. Sillä voi nähdä muutamia muinaisten kellarien kuoppia sekä kiviä nurmessa.

Tämän kohdan oli maanmittari Anders Wörn merkinnyt vuonna 1728 tekemäänsä Raaseporin kuninkaankartanon karttaan "pienillä kehäpiirteillä" ja selittänyt sen olevan Raaseporin kaupungin. Jäljellä ei kuitenkaan tuolloin ollut kuin pieniä kiviläjiä.

Vanha kansa arveli, että kaupungin häviämisen jälkeen aloitettiin läheiselle mäelle rakentaa Snappertunan nykyistä kirkkoa ja pappilaa. Näillä pelloilla näki vielä 1800-luvun alkupuoliskolla siellä täällä tiilenpalasia. Nämä jäänteet hävitti pastori Selin. Tällä tarkoitetaan Snappertunan välisaarnaajana (1837-38) ja kappalaisena (1839-60) ollutta Frans Isak Seliniä. Tämä korvaamaton tuho tapahtui vuosien 1842-42 välisenä aikana. Frans Isak oli koonnut mm. puutarhastaan ja perunamaastaan "suunnattoman paljon kiviä".

Syynioikeudelle hän kertoi 1860, että pelto asuinrakennusten ympärillä oli "niin täynnä kiviraunioita vanhasta Snappertunan kauppalasta, että laihon aikana saattoi juosta kiveltä kivelle tähkäpäätäkään vahingoittamatta. Siinä minä upotin monen kyynärän syvyyteen suuria kivikasoja, siitä on niinikään otettu kiviä kellareiksi, asuinrakennusten kivijalaksi ja perustukseksi, aitan, tallin, pitäjäntuvan ja halkoliiterin kivijaloiksi, 40 sylen pituiseen kiviaitaan puutarhasta kirkolle ym".
Edelleen kerrotaan huoneiden ja kiukaiden perustuksia olleen paikalla rivittäin ja pappilan puutarhasta löydetyn viiden tai kuuden talon jäänteet puolentoista kyynärän syvyydestä. Rahojakin oli löytynyt näiden kivien seasta ja pellosta lisäksi 2,5 naulaa painanut tykinkuula.

Vanha kansa nimitti tuota paikkaa Tunan kaupungiksi. Eräässä todistuksessa vuodelta 1627 kerrotaan tarinaa Kustaa Vaasan ajoilta "ennenkuin vanha Raaseporin linna hävitettiin". Tarinassa eräsräätäli Köpbölestä meni parhaaseen heinäntekoaikaan Snappertunan porvarien luo ja joi siellä viikon päivät!
Tarinat kertovat lopuksi läheisessä joessa olleen tullisalvan ja kaupunkia hallitun Tammisaaresta.

Alemmassa kuvassa on C. Mellerin mittapiirros Raaseporin linnasta vuodelta 1867. Jo 1880-luvulla Raaseporissa vieraili ajan lehtitietojen mukaan jopa satoja ihmisiä vuodessa.

Kelloseppä Rautellin vaiheista sananen

Kelloseppä Wilhelm Kasimir Rautell syntyi Tenholan Smedseden rusthollista tammikuussa 1830. Hänen isänsä Otto Wilhelm R. oli myös syntynyt samassa paikassa vuonna 1802 ja tullut ylioppilaaksi Turussa 19 -vuotiaana. Hän ei jatkanut opiskelujaan pidemmälle ja isännöi sitten Smedsedeä aina vuoteen 1853, jonka jälkeen hänestä tuli Skarsbölen puustellin vuokraaja samassa pitäjässä.

Otto Wilhelm kuoli vuonna 1868 ja saman vuoden kesäkuussa kuulutti leskivaimo Vendla Rautell, os. Poppius, kihlakunnanoikeuden välityksellä vuoden ja yhden yön kuluessa kaikki miesvainajansa velkojia ilmoittautumaan pesänselvitystä silmällä pitäen.

Vendlan vanhemmat olivat Juvan kirkkoherra ja sittemmin rovasti Johan Poppius sekä vaimonsa Eva Katarina Krook.

Wilhelm Kasimir tie vei jossain vaiheessa Tampereelle. Siellä hän vuoden 1868 raatimiesvaaleissa sai 3,5 kuuttatoisttaosaa ääni, vaikkei ollut edes hakenut virkaa. On siis oletettava, että Rautellin kelloseppäverstas oli varsin tunnettu ja kunnioitettu liike. Vuoden 1880 lopulla Tampereen Sanomat tiesi kertoa kelloseppä Rautellin muuttavan Tenholaan. Seuraava hänestä kertova lehtileike on helmikuulta 1886. Tuolloin kerrotaan Tammisaaren maalaisseurakunnassa sijaitsevan Sommarön vaihtaneen omistajaa 8000 silloisen markan hinnalla.

Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Wilhelm kuolee. Hänen jäämistöään kaupattiin vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina, marraskuun 5. päivänä 1888. Peti- ja pitovaatteiden lisäksi mainitaan kaupaksi tulevan kelloseppäverstaan tuotteita ja aivan erikseen on lueteltu kronometri.

Rautellien suvun alkuperä löytyy Lohjan Roution ratsutilalta ja oheisessa taulustossa onkin esiteltynä hänen isänpuoleisia esivanhempiaan aina 1600-luvun alkuun saakka. Kylännimi Routio on saattanut eräiden selvitysten mukaan tulla raudankäsittelyä tarkoittavasta Rautio -sanasta. Näin kellosepäksi päätynyt suvun jäsen olisi jatkanut ikiaikaisia perinteitä omalla hienostuneella tavallaan!

Raaseporin paalut

Valtioneuvosto vahvisti torstaina 22.11.2007 Raaseporin kaupungin synnyn sekä Karjaan, Pohjan ja Tammisaaren lakkauttamisen samalla päivämäärällä 1.1.2009. Tämä innoitti kirjoittamaan muutaman rivin Raaseporin linnan vaiheista.

Raasepori rakennettiin 1300-luvun loppupuoliskolla Bo Joninpoika Gripin toimesta. Hän oli Ruotsin vaikutusvaltaisimpia miehiä, jonka aikalaiset tunsivat nimellä herra Bo Jonsson. Lisänimi Grip tuli hänen vaakunansa aarnikotkasta. Linnan rakentamisen vaikuttimena lienee ollut Suomenlahden toisella puolella olleen hansakaupunki Tallinnan vaikutuksen tasapainotus. Näin paikka oli ennen kaikkea kaupallisesti strateginen.

Raaseporin rakennuspaikka oli 1300-luvulla saarena, mutta voimakkaan maankohoamisen johdosta linna on nykyään tukevasti sisämaassa. Sen ohitse virtaa vähäinen Raaseporin joki, jonka pohjasta on löydetty mm. laivanankkuri ja muita jäänteitä keskiajan toiminnasta.

Linna jäi autioksi 1550-luvulla ja vasta kolme sataa vuotta myöhemmin se "löydettiin" uudelleen. Sortuneita maamassoja siirreltiin ja mm. Magnus Schjerfbeckin johdolla tehtiin mittapiirroksia linnasta ja sen ympäristöstä. Arkkitehti Schjerfbeckin mukaan linnaa olisi ympäröinyt vallihauta, johon vesi olisi johdettu joesta. Hänellä ei ollut tietoa em. maannoususta, joten tämä johtopäätös oli virheellinen.

Raaseporin linnan ympärillä on kuitenkin erikoinen rakenne. Laajassa ympyrässä nousee maasta puupaaluja. Nämä paalut huomasi jo herra C. Meller tutkiessaan raunioita vuonna 1867. Oheisessa valokuvassa näkyvä ulkoilmateatteri katsomoineen rakennettiin 1972. Näyttämön edestä ja alta nousi rakentamisen jälkeen paaluja kymmenien metrien matkalta. Kolme vuotta aiemmin korjaustöiden yhteydessä oli jo havaittu eteläisen esilinnan muurin ulkopuolelta nelinkertainen rivistö puupaaluja noin 10-15 metrin etäisyydellä muurista. Myös joen rannasta löydettiin oletettavasti samaa rivistöä olevia rakenteita. Paalujen kokonaismäärä lienee lähemmäs 17000 (!) kpl ja kokonaispituus puoli kilometriä.

Schjerfbeck epäili paalujen ollen vallihaudan reunatuentaa. Koska mitään vallihautaa ei ole ollut olemassa, täytyy selitystä hakea muualta. Turun maakuntamuseon julkaisussa "Historiallisen ajan arkeologia Suomessa" Harry Alopaeus tekee selkoa tästä probleemasta. Hänen mukaan samanlaisia varustuksia löytyy Kastelholman ympäriltä sekä Porvoon läheltä, Pien-Pernajanlahdelta. Siellä on sijainnut entinen saari, nykyinen niemenkäri Husholmen. Ella Kivikoski on dokumentoinut vuonna 1937 paalutusta noin sadan metrin matkalta rantaviivan mukaisesti. Nuo paalut ovat siis veden alla. Myös Turun linnan esipihalta on kaivettu esiin samantapaista rakennetta.

Puupaalurivistöt ovat siis kulkeneet vedessä, noin parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta tai linnan muurista. Mikä on niiden käyttötarkoitus? Toisessa kuvassa on piirros Olaus Magnuksen teoksesta "Nordiska folkets historia, lib. IX, cap. XXVIII". Kyseisessä luvussa esitetään eräs tapa keskiaikaisen, vesistön äärellä sijaitsevan linnan suojaamisesta vihollisilta. Meren ja järven pohjaan on isketty teroitettuja puupaaluja, jotka ovat tehokkaasti estäneet laivojen purjehtimisen liian lähelle muuria. Paalutusten lisäksi on käytetty ketjutettujan tukkeja puomeina.

Husholmenin, Kastelholman ja Raaseporin jäänteet vastaavat hyvin Olaus Magnuksen kuvausta. Raaseporin linnasta kerrotaan, että se olisi aikoinaan rakennettu vartioimaan sisämaahan johtavaa vesireittiä. 1300-luvun lopulla ei tuliaseita vielä käytetty, joten paalurivistöt olivat varmasti erinomainen este linnan ohitse pyrkiviä laivoja vastaan.

Harry Alopaeus ei anna paalujen iästä arviota artikkelissaan, koska dendrokronolisten mittausten tulokset eivät olleet yksiselitteisiä. Joka tapauksessa tuo valtava paalumäärä lyötiiin merenpohjaan keskiaikaisilla työvälineillä ja menetelmillä 1300-luvun lopun ja 1500-luvun alun välisenä aikana.

Baskiria

Baskirian silloisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puhemiehistön puhemies Faizulla Sultanov kuvasi kotiseutuaan vuonna 1984 seuraavasti; "Täällä päättyy Eurooppa ja alkaa Aasia. Tai päinvastoin; loppuu Aasia ja alkaa Eurooppa. Kaikki riippuu siitä kummalla Uraljoen rannalla seisotte. Nämä maat ovat ikivanhoista ajoista asti kuuluneet esi-isilleni - rohkeille, vapautta rakastaville ja jatkuvasti liikkeellä oleville ihmisille.

Vuosisadasta toiseen he vaelsivat hevos- ja lammaslaumoineen sulkaheinäaroilla, kohosivat Uralvuorten vihanille niityille, metsästivät, kalastivat, keräsivät villimehiläisten hunajaa, valmistivat kumissia terveellisestä tammanmaidosta".

Ennen Neuvostoliiton muotoutumista Baskirialla ei ollut omaa valtiota eikä omaa kirjakieltä. Vuonna 1914 tuhatta baskirialaiseen ja tataariväestöön kuulunutta kohti oli ainoastaan 14 alkeiskoulun oppilasta. Vuonna 1919 Baskiriasta tuli ensimmäinen Venäjän federaation yhteyteen perustettu autonominen tasavalta.

Nykyisellään Baskiria on vahvasti islamistinen ja edelleen osa Venäjän federaatiota. 1990-luvun myllerryksessä sillä oli pyrkimyksiä itsenäisyyteen, mutta lopulta alue jäi osaksi suurempaa kokonaisuutta, tosin ns. suvereenina valtiona.

Etnisesti Baskiria on tänä päivänä lähes samanlainen kuin 100 vuotta sitten. Alkuperäisiä baskiireja väestöstä on reilut 21%, venäläisiä lähes 40% ja tataareja noin 28%. Baskiirien ja tataarien kielet kuuluvat turkkilaistataarilaiseen kieliperheeseen ja ovat siten läheistä sukua keskenään. Alueella asuu myös mareja, udmurteja ja mordvalaisia, jotka kaikki kuuluvat suomalaisugrilaiseen kieliryhmään.

Kuvat : Neuvostoliitto, nro 11, 1984 ISSN 0206-5126, ylemmässä malmin kaivuuta louhoksella, alemmassa baskiriperhettä jurttansa edustalla - kuvat on vuonna 1914 ottanut valokuvaaja Aleksandr Zirah

Riita perinnönjaosta?

Lohjan Varolan yksinäistalo oli saman suvun omistuksessa vuodesta 1557 lähtien aina vuoteen 1878. Talon jälkeläiset ottivat käyttöön sukunimen Warelius, joka kalskahti komeasti latinalaiselta. Ensimmäinen tällä nimellä mainittu henkilö oli Turussa ylioppilaaksi vuonna 1682 päässyt Henrik, joka oli kotipitäjänsä koulumestari. Hän kuoli Lohjalla loppuvuonna 1732.

Henrikin veli Iisak syntyi n. 1653 ja oli Varolan isäntänä 1680-1705. Poika Niilo jatkoi isäntien sarjaa ja hänen jälkeensä tuli isoisänsä kaima Iisak, joka oli syntynyt Isovihan aikaan 1714. Iisakin oma poika Henrik luovutti talon pojalleen Juhalle uuden vuosisadan alussa 1800. Juhan puolisona oli Immulan kylästä kotoisin ollut Anna Stina Ahlsten.

Juha kuoli vuonna 1823 ja muutamaa vuotta myöhemmin talvikäräjät saivat pohdittavakseen Varolan perintöön kuuluvia asioita. Näistä kuulutettiin Finland Allmänna Tidning -lehdessä tammikuun 10. päivä 1831.
Tässä ilmeisesti jonkinasteiseksi riidaksi kehittyneessä jutussa olivat osallisena veljekset Gustaf ja Henrik Warelius sekä heidän kälynsä räätäli Jakob Åström vastassaan Kyrkstadin kestikievarinpitäjä Gustaf Loberg, talollinen Gustaf Stenström Pusulan Marttilan kylän Suikialta sekä Varolan leski Anna.

Jakob Åströmin puoliso oli 1797 syntynyt Elsa Warelius. Gustaf Stenströmin äiti oli Juha Wareliuksen sisko Maija, joka oli mennyt naimisiin Sammatin Myllykylän Arvelan talon isännän, Petter Stenströmin kanssa. Gustaf mainitaan tässä kuulutuksessa talollisena, mutta rippikirjan mukaan Suikian isäntä oli hänen veljensä Erik. Gustaf Stenström asui tuohon aikaan Paimiossa työskennellen pitäjän lukkarina.

Kyrkstadin kestikievarin isännän, Gustaf Lobergin sekaantuminen asiaan on myös helposti selitettävissä. Hänen sisarensa Margareta (s. 1773) oli naimisissa Johan Askolinin kanssa. Margareta kuoli 1819 ja Johan meni naimisiin Margareta Wareliuksen kanssa, joka oli hänkin edellä mainitun Juhan sisko. Naisilla ei ollut sananvaltaa, joten Gustaf L. valvoi sisarvainajansa etuja tässä asiassa.

Asian tekee entistä monimutkaisemmaksi se, että Margareta Lobergin ensimmäinen puoliso Hans Winblad oli Margareta Wareliuksen serkku. Hansin isä ja Margareta W:n äiti olivat sisaruksia Immulan kylän Seppälän talosta.

Tämä Historiallisesta Sanomalehtiarkistosta löytyneen tiedon perusteella lähden seuraavalla arkistokäynnillä metsästämään talvikäräjien viidennen istuntopäivän pöytäkirjoja. Sieltä selvinnee tarkempi syy perinnönjaon riitautukseen.

Lars Pampineus, kirkkoherra

Sipoon kirkkoherra Anders Sigfridsson jätti tehtävänsä vuoden 1636 paikkeilla. Seuraaja Lars Johansson (Vinblad) eli latinalaisittain Laurentius Johannis Pampineus, jota kutsuttiin myös nimellä "herra Lars", oli silloin ollut kappalaisena virassa Sipoossa seitsemän vuoden ajan. Hänen ensimmäiseksi puolisoksi tuli edellisen kirkkoherran tytär Margareta Andersdotter, joka mainittiin henkikirjassa vuosina 1634-37. Liitosta syntyi kolme lasta.

Vuonna 1643 mainitaan Kirstin Hindersdotter Larsin vaimona. Myös hän kuoli nuorena, jättäen jälkeen pojan, joka ilmeisesti on idettinen sen Henrik Vinbladin kanssa, josta tuli Ruotsin Länsi-Pohjan maaherra ja joka aateloitiin 1688 nimellä Winblad von Walter. Kirstin Hindersdotter oli kenties sama kuin se Kirstin, joka mainitaan Helsingin Herttoniemen henkikirjassa 1635 rälssimies Henrik Tomassonin (ns. Jägerhorn af Härtonäs –sukua) tyttärenä.

Larsin avioiduttua kolmannen kerran 12.3.1656, tuli puolisoksi porvarintytär Agneta Bröijer Viipurista. Lars käytti ajan oppineiden tapaan latinalaista nimimuotoa Pampineus (Pampinaeus), joka tarkoitti "viininlehdin koristeltu". Koska kaikki jälkeläiset käyttivät nimeä Vinblad (viininlehti), ja suvulla hyvin mahdollisesti oli samat alkujuuret Ruotsin ritarihuoneelle otetun suvun Wijnbladhin kanssa, on oletettavaa, että Vinblad (kirjoitusversiot Vijnblad, Winblad, Wijnbladh jne) on suvun vanhempi nimi ja ehkä nimi alunperin tuli käyttöön jonkun tuntemattoman esi-isän vaakuna-aiheesta.

Larsin pappisurasta ei tiedetän paljoakaan. Kuten muutkin kirkkoherrat paransi hän omaa talouttaan harrastamalla maanviljelystä myös pappilan ulkopuolella. Pesämunana toimintaan hän oli ehkä saanut perintönä appensa Hindersbyn Paljoen ratsutilan, sillä Anders Sigfridssonin tiedetään omistaneen sellaisen jo viimeistään vuonna 1623 ja siellä edellinen, jo ikääntynyt kirkkoherra vietti eläkepäiviäänkin. Lars osti v. 1632 Tallbåskis-nimisen tilan Herralasta, laajentaen sen vuonna 1642 ottamalla lähistöltä viljelykseen 20 vuotta autiona ja ilman rakennuksia olleen tilan. Ainakin vielä 1654 hän asetti Tallbåskiksen puolesta ratsusotilaan kruunun käyttöön verovapautta vastaan.

Lars osti 4.7.1644 talon Finnbyssä (nykyisin Tuusulan Lahela, talon nimi Knaapila) joka sekin muutettiin ratsutilaksi. Larsin taloudellinen tilanne näytti paranevan vuosi vuodelta; vuonna 1648 hänellä oli palveluksessaan kaksi renkiä ja yksi piika, vuonna 1662 renkejä ja piikoja oli kumpiakin jo kolme.
Hän näytti myös toimineen panttilainaajana. Talvikäräjillä 1672 syytti Margareta Simonsdotter Broo enoansa kirkkoherra Pampineusta siitä, ettei tämä ollut palauttanut helminauhaa, jonka hän oli pantannut kahta ruistynnyriä vastaan jouduttuan vaikeuksiin äitinsä kuollessa. Takaisinmaksun Margareta sanoi jo tapahtuneen. Kirkkoherra tunnusti, että hänen tyttärensä joskus oli tullut käyttäneensä pantattua helminauhaa jumalanpalveluksessa käydessään, mutta se oli myöhemmin tullut varastetuksi. Kirkkoherra tuomittiin tästä huolimatta korvauksiin asiassa.

Pampineuksen aikana tapahtui suuri muutos seurakunnan rajoissa, sillä kylät Tuusula, Pajala, Ruskela, Järvenpää, Tuomaala, Hyökilä sekä Ylä- ja Ala-Kerava erotettiin v. 1643 Tuusulan kappeliseurakunnaksi. Luultavasti Lars ei pitänyt asiasta ja laiminlöi uutta kappeliseurakuntaa sillä seurauksella, että v. 1654 Tuusulasta tehtiinkin kokonaan oma seurakunta omine kirkkoherroineen. Laiminlyönti saattoi johtua siitä, että Larsin tulot vähenivät seurakuntalaisten määrän pienentyessä.

Vaikka Lars kuoli vasta 4.5.1674 oli hän jo 1657 lahjoittanut Sipoon kirkkoon puusta veistetyn epitaafin, vainajan muistotaulun (nykyään Porvoon museossa). Sen alaosassa on teksti: "Tässä makaa tämän seurakunnan ennen ansioitunut kirkkoherra arvostettu Herra Lars Pampinaeus vaimonsa ja lapsensa kera haudattu ja on lahjoittanut tämän epitaafin kirkolle v. 1657" ("Här ligger denne församlings fordom meriterade kyrckioheerde vyrdige man Her Lars Pampinaeus medh hustru och barn begrafven och hafver förährt detta Epitaphium till kyrckian åhr 1657"). Ennen kuolemaansa Lars teki testamentin vaimonsa ja kaikkien lastensa eduksi. Pesä sisälsi irtaimistona hopeaesineitä sekä useita pantteja, jota hän piti lainoja vastaan.

Kun aika jätti Larsin, jäi häneltä 38-vuotias leski sekä neljä tytärtä ja neljä poikaa. Leski Agnetalla oli onni saada jäädä asumaan tyttärensä ja vävynsä luokse vanhaan kotiinsa. Paljoen pienestä ratsutilasta hän kuitenkin vastasi itse. Pienen ajan päästä lähti vanhin poika Turun akatemiaan ja nuoremmat Helsingin kouluun.
Noina aikoina jäivät valitettavasti naiset hieman taka-alalle, mutta Agnetan kuoleman jälkeen vuonna 1694 piti kappalainen Johan König ruumissaarnan, joka painetussa muodossa onneksi jäi kertomaan enemmän Agnetan elämästä.

Hänet synnytti Viipurissa 10.11.1636 rehelliset ja kristityt vanhemmat, jotka tyttärelleen opettivat "aidon Jumalanpelon ja muita Kristillisiä Hyveitä, opettaen häntä lukemaan Kirjaa, jotta hän Kristinuskon Opin Kappaleet, niiden oikean tarkoituksen sekä muita Kristillisiä Harjoituksia, sekä Jumalan Palveluksessa ja muutenkin päivittäin, Jumalan Ylistyksessä, hartaissa Rukouksissa ja Jumalallisissa Ilmestyksissä, Suunsa ja Kielensä antaa, Sydämensä Jumalalle nostaa osaisi" ("en san Gudzfruchtan och andre Christelige Dygder, lärandes henne til den ända läsa i Book, at hon sin Christendoms Hufvud Stycken, deras rätta förstånd och andre Gudelige Öfningar, wid sin allmenne Gudz Tienst, och eliest dagel. uti Gudz Låf och prijsande, uti innerlige Böner ocg Gudelige Betrachtelser, sin Mun med Tunga uplåta, sit Hierta till Gud upwäckia kunde").

Lisäksi hänet "vielä kotona talossa neitsyeenä ollessa" ahkerasti opetettiin niitä vanhoja taloustöitä, jotka hyödyllisimpiä olivat ja joitaa vieläkin tarvittiin. Näin valmisteltuna tulevalle tehtävälleen kotiemäntänä, vihittiin hänet 19 vuoden iässä (ilman että hän olisi nähnyt tulevan miehensä) arvokkaan, oppineen ja maineikkaan Sipoon kirkkoherran kanssa, jolla jo oli kaksi avioliittoa takanaan ja nyt jo oli "vanhuudenheikko".

Siitä huolimatta oli heidän "Aidon Rakkauden tulos ei vähempää kuin 9 tainta", joista kolme tuli poiskutsutuksi jo nuorella iällä. Kun puoliso korkeasta iästä väsyneenä meni pois, jäi leskelle 8 isätöntä lasta hoidettavaksi (kaksi näistä olit lapsipuolia, sillä Larsilla oli kolmesta liitosta yhteensä ainakin 11 lasta). Leski itsekin tuli aikanaan vanhaksi ja hauraaksi.

Hän ei kuitenkaan laiminlöynnyt jumalanpalveluksia ja käytti autuusvälineitä kunnioituksella. Viimeisinä vuosinaan häntä kiusasivat useammat "nuhat", jotka vaivasivat häntä jäsenten kolotuksena ja vuotta ennen kuolemaansa hän sai kohtauksen, jonka jälkeen "elämä oli kurjuutta, koska hänen piti aina vasenta kättään oikealla nostaa, eikä muuta voinut liikuttaa, ei myös mitään tehdä". Sen jälkeen häntä vaivasi särky koko ruumiissa ja hän kävi yhä heikommaksi, kunnes lopullisesti 21.2.1694 astui autuuteen "aivan kuten savuava sydänlanka, kun se loppuu, sammuen suurimmassa hiljaisuudessa kuin suloisessa unessa".

Ylemässä pikkukuvassa on Larsin sinetti, jossa Pyhän Laurin legendan pohjalta voidaan huomata halsteriaihe. Toisessa kuvassa huonolaatuinen esitys Larsin epitafista, jota nykyisin säilytetään Porvoon museossa.

Anders Gylling - Ekerön kirkkoherra

Anders Gylling syntyi 1670 Ruotsin Uplannin Ekerön Ekebyhovissa, jossa hänen isänsä oli voutina. Isän sanotaan olleen syntyjään suomalaisen. Anders vihittiin papiksi Turussa 1696. Hän oli Paraisten seurakunnan palveluksessa jo samana vuonna ja jonkin aikaa seurakunnan kirkkoväärti. Hän avioitui tammikuussa 1697 Margareta Hedemoreuksen kanssa, joka kuitenkin kuoli saman vuoden lopulla. Anders solmi uuden avioliiton jo 13.1.1698, puolisonaan oli Ingrid Starck. Vuoden 1704 talvikäräjillä Paraisilla esitti Anders Ingridin vanhempien 10.10.1699 päivätyn kirjeen, jossa he luovuttivat Andersille, Ingridille sekä heidän lapsilleen Degerbyn ratsutilan kyseisestä pitäjästä.

Monien muiden tavoin pakenivat Gyllingit Isovihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, jossa Anders mainitaan vuonna 1715 apupappina Tukholman Jakobin seurakunnassa. Syntymäpaikkansa Ekerön kirkkoherrassa hänestä tuli 1718. Isoviha loppui 1720-luvun alkupuolella, mutta perhe jäi ilmeisesti Ruotsiin, sillä Anders nimitettiin siellä lääninrovastiksi 1729. Muutaman vuoden kuluttua Anders kuoli ja hänet haudattiin 7.11.1735 Ekerön kirkon sakastiin muurattuun hautaan. Haudan päälle laitettiin kivi, jossa oli rovasti Risellin laatima muistokirjoitus.

Muu perhe muutti takaisin Suomeen 1737 , ehkä edellä mainittulle Degerbyn ratsutilalle tai Ingridin veljen luo Starckien sukutilalle Paraisille. Ingrid kuoli 6.4. 1746. Sitä ennen hän oli testamentanut Degerbyn ratsutilan pojilleen Gabrielille ja Fredrikille.

Pienessä kuvassa on osa Paraisten kirkon sakastissa olevasta A. Gyllingin muotokuvasta, joka lahjoitettiin kirkolle vuonna 1805.

Äänislinna - kuvien tunnistustehtävä

Tällä kertaa on vuorossa mielenkiintoinen tunnistustehtävä!

Oheiset kuvat löytyivät kirjekuoresta, jonka päällä oli teksti "Äänislinna 1943". Toivoisin tarkempia tietoja kyseisistä paikoista ja tapahtumista.

Lisätietoja voi lähettää joko sähköpostitse osoitteella palaute (at) varola.fi tai sitten tämän blogin oman kommenttitoiminnon kautta.

Ylin kuva on siihen kirjoitetun päiväyksen mukaan vuodelta 1929.

Kuningas Eerik XIV ja vaakunakilpi

Ruotsin kuninkaana vuosina 1560-68 ollut Eerik XIV, Kustaa Vaasan poika, jätti lyhyen hallintokautensa aikana lähtemättömät jäljet myös suomalaisiin aikakirjoihin. Eerikillä oli kahdeksan sisarusta, joista häntä 17 vuotta nuoremmasta Kaarlesta tuli myös kuningas samoin kuin hänen kiihkeästä kilpakumppanistaan, Juhana Herttuasta.

Alunperin Eerik ja Juhana olivat asiallisissa väleissä. Ehkä hieman suuruudenhulluna Eerik nimittäin lähetti nuoremman veljensä kosimaan puolestaan Englannin kuningatarta, Elisabet ensimmäistä. Tästä reissusta oli tuloksena selkeät rukkaset.

Tätä ennen Eerik oli yrittänyt aviota useankin eri ulkomaalaisen aatelisnaisen kanssa, mutta näistä ei kosiomatkoista ei syntynyt tulosta. Sen sijaan kuninkaallamme oli useita jalkavaimoja ja aviottomia lapsiakin.

Juhana -veli onnistui hieman paremmin omilla reissullaan. Hän meni naimisiin Puolan hallitsijan siskon, Katariina Jagellonican kanssa. Tämä oli katastrofi Eerikille, joka piti Puolaa pahana vihollisena ja Venäjää ystävänä. Lopulta 1563 kiistat kärjistyivät sodaksi. Sekavien vaiheiden jälkeen, jotka selkeästi osoittivat Eerikin heikkoa mielenterveyttä, joutui Eerik lopulta Juhanan vankina Turun linnaan ja sieltä edelleen Ruotsin puolelle. Tämä tapahtui vuoden 1568 syyskuussa. Aiemmin samana vuonna Eerikin puolisoksi oli tullut aateliton, suomalainen tyttö, Kaarina Maununtytär. Avioliitto oli isku vasten ruotsalaista aatelistoa ja niinpä Eerik joutui luopumaan vallasta.

Eerikillä ja Kaarina Maununtyttärellä oli kaksi poikaa, mutta he molemmat kuolivat hyvin pieninä. Eerikin kuoltua 1577 sai Kaarina asuttavakseen Kangasalan Liuksialan kartanon. Siellä hän eli laajasti arvostettua leskenelämää yli kolmenkymmenen vuoden ajan kuollen vasta syksyllä 1612.

Kirjasessa "Bilder av märkligare föremål i kungl. livrustkammaren" esitellään Ruotsin varuskamarin aarteita. Näiden joukossa on kuninkaallinen vaakunakilpi, jota käytettiin Kaarina Maununtyttären kuningattareksi kruunaamisen yhteydessä 4.7.1568. Kirjaseen voi tutustua tarkemmin Project Runebergin -sivuilla. Pääset niille klikkaamalla hiirelläsi oheista kansikuvaa.

Hunsvottipappi Jakob Ammell Myrskylästä

Loimaalta kotoisin ollut Jakob Ammelin tuli 1733 ylioppilaaksi Turussa. Sukunimi oli ilmeisesti muodostettu Loimaalta Ämmäisten kylän nimestä. Jakob sai pappisvihkimyk-sen Porvoossa 1737 ja hän palveli siitä alkaen Myrskylässä kirkkoherran apulaisena ja 1745 alkaen pitäjänapulaisena. Jakob avioitui 29.6. 1739, puoliso oli 1731 kuolleen Myrskylän kirkkoherran tytär Kristina Hacklin. Perhe omisti Myrskylän kirkonkylän Hölppälän rusthollin.

Jakob oli kaikesta päätellen ristiriitainen henkilö. Hänen ammattitaidossaan näyttää olleen puutteita, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Turhaan yritti yliopiston konsistori saada häntä antamaan opinnäytteitä. Kerrankin odotti tuomiorovasti Nylander häntä Mäntsälään ollessaan siellä tarkastuksella.

Jakob ei kuitenkaan ilmestynyt ja sanoi "mielenlevottomuuden" estäneen lukemisen.
Vuonna 1750 jouduttiin pitämään jopa pitäjänkokous Jakobin takia. Hänen elämäntapansa oli antanut aihetta epäilyksiin. Hän oli kuulemma vainonnut yhtä sotilaan leskeä ja vielä sysännyt siitä syyn oman vaimonsa niskoille. Pitäjänkokouksessa ei kuitenkaan kukaan muu halunnut todistaa Jakobia vastaan kuin pitäjänapulainen Barck, jonka mielestä Jakob esitti väärää oppia. Jakobin oli nyt mentävä antamaan tiedonnäytteensä. Porvoossa kävi ilmi, että Jakob ei lainkaan osannut latinaa eikä juurikaan ruotsia, joten hänet pantiin viralta kahdeksaksi kuukaudeksi, jona aikana hänen olisi suoritettava tutkintonsa.

Jakob erosi kuitenkin virastaan seuraavana vuonna . Porvoon tuomiokapituli totesi: "Samoihin aikoihin kävi ilmi, että pitäjänapulainen Ammelin Myrskylässä, joka monien vastaavien sankaritekojen jälkeen kerran taas humalassa yhdessä renkinsä kanssa oli repinyt hajalle uunin köyhän lesken mökissä ja kirveellä lyönyt rikki hänen rukkinsa, ei osannut edes kristinuskon pääkappaleita, vielä vähemmän pystyi niitä selittämään" (Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirja 7.7.1753).

Jakob Ammelilla oli suuri perhe, joka ilmeisesti tuli toimeen Hölppälän rusthollin antimilla. Viimeinen maininta Jakobista ehtoollisella on vuodelta 1766. Tämän jälkeen häntä ei enää näy rippikirjassa. Myrskylän haudattujen luettelossa häntä ei ole mainittu. Ylioppilasmatrikkelin mukaan hän olisi asunut Hölppälässä vuoteen 1767. Hänen tyttärensä Ulrica asui Ruotsinpyhtäällä naimisiin mennessään vuonna 1779, joten perhe on saattanut muuttaa sinne.

Jakobin ja Kristinan lapsista on tietoja oheisessa kuvassa. Toisessa kuvassa on Myrskylän kirkon nykyinen saarnastuoli, joka oli käytössä jo Ammellin ollessa kirkkoherrana.

Vouti Dahlberg

Kiskon pitäjässä oli 1800- ja 1900-lukujen molemmin puolin hyvin tavallista käyttää vouti ja kamreeri Karl Evert Dahlbergin palveluksia milloin vain kyse oli erilaisten kirjallisten dokumenttien tekemisestä. Dahlbergin nimi on luultavasti useiden kymmenien eri perukirjojen alla. Esimerkiksi syyskuun 25. päivä vuonna 1907 K.E. Dahlberg vieraili Kajalan kylän Tinon talossa, jossa pidettiin edellisenä vuonna kuolleen lampuoti Aleksander Erkinpojan pesänkirjoitus.

Toimituksessa olivat läsnä Dahlbergin ja omaisten lisäksi David Koivuniemi ja Johannes Sahlstedt. Koivuniemi oli läheisen Marjaniemen tilan isäntä ja maanviljelijä Sahlstedt kuului tuohon aikaan mm. paikallisen Säästöpankin hallituksen varamiehistöön. Kamreeri Dahlberg oli tuon pankin toimitusjohtaja vuosina 1898-1934.

Ennen pankin toimitusjohtajuutta K.E. Dahlberg toimi poliisikonstaapelina ja kirjanpitäjänä. Hänet saattaa tavata myös lukuisten lasten kummina erityisesti Kirkkojärven Uudenmaan puoleisella rannalla sekä Kirkonkylässä.

Karl Evertin vanhemmat oli vihitty 1.11.1853 Perniön pitäjään kuuluvalla Kosken tehtaalla. Isä Karl Magnus D. oli tehtaan työmiehiä ja äiti Ulrika Bergström oli tenholalainen piikatyttö. Vihittyjen luettelon mukaan Karl Magnus asui kuitenkin Perniössä.

Karl Evert syntyi Perniön puolella 6.8.1854 ja sai kasteen tehtaan kirkossa 7.8.1854.

David Lynch, suomalainen?

Amerikkalainen ohjaaja David Lynch on tullut kuuluisaksi rajoja rikkovista ja omalaatuisista elokuvistaan. Hänet on palkittu mm Cannesin filmifestivaaleilla ja Venetsian filmifestivaalit myönsi hänelle vuonna 2006 Kultainen Leijona -palkinnon elämäntyöstä. Lynch on ollut neljä kertaa ehdolla Oscarin saajaksi, joista kolme kertaa parhaana ohjaajana.

Juuri tapahtuneella Suomen vierailullaan hän puhui hyvin lämpimästi suomalaisista sukujuuristaan. Toimittajille antamassaan haastattelussa hän kertoi olevansa ensimmäistä kertaa esi-isiensä maassa. Lynchin mukaan hänen isoisänsä muutti viime vuosisadan alussa Suomesta Yhdysvaltoihin. Hänellä oli ruotsalainen sukunimi Sandholm, mutta Lynch sanoo hänen silti olleen nimenomaan suomalaisen.

Mielenkiinnosta kyselin lisätietoja Finlander -forumilta, jonka käyttäjiltä olen useasti saanut apua siirtolaisia koskeviin kysymyksiini. Nimimerkki "Kerstin" luovuttikin käyttööni seuraavanlaisia tietoja, jotka perustuvat mm. Ancestry.com -palveluun. Olen täydentänyt tietoja mm. Wikipedia-artikkeleista;

The Daly Inter Lake -sanomalehti kertoi vuonna 2004 David Lynchin äidin, Edwina Sunnyn kuolleen kesäkuun 26. päivä auto-onnettomuudessa. Sunny, jolla nimellä häntä kutsuttiin, oli syntynyt 28.4.1919 Edward ja Lillian Sundholmin perheeseen New Yorkin Brooklynissä. Sunny Sundholm kävi Duken yliopistia Pohjois-Carolinassa ja sai oppiarvon "englannissa ja vieraissa kielissä" 1940. Hän palveli Toisen Maailmansodan aikaan Yhdysvaltain laivastossa ja sodan loppuvaiheissa vuonna 1945 hän meni naimisiin Donald Lynchin kanssa. Seuraavana vuonna syntyi perheen esikoinen, David. Davidin sai ajan myötä seurakseen sisko Marthan ja veli Johnin. Donald Lynch ja Sunny asuivat sekä Whitefishissä että Riversidessa vuodesta 1980 lähtien. Sunny oli presbyteerisen kirkon aktiivinen jäsen.

Sunnya muutaman vuoden nuoremman veljen, Davidin sedän, Arthurin muistokirjoitus Oklahoman -lehdessä vuodelta 2004 on vapaasti suomennettuna seuraavanlainen;

"Arthur, 77 vuotta, Oklahoma Citystä, kuoli 8.3.2004. Hän oli syntynyt Brooklynissä 2.10.1926. Lukion jälkeen hän palveli Yhdysvaltain laivastossa radistina osallistuen Toiseen Maailmansotaan. Arthur l. Art muutti Missourin Rollaan 1947 ja opiskeli geologiaa. Hän teki lopulta 41-vuotisen, menestyksekkään uran öljy- ja kaasuteollisuuden parissa. Vuodesta 1988 Art toimi sertifioituna vedenpuhdistuksen teknologian asiantuntijana ja jäi lopulta eläkkeelle 1993. Art tunnettiin vapaa-ajalla pitkäaikaisen geologisen yhdisten jäsenenä, erinomaisena valokuvaajana ja pätevänä kalamiehenä. Hänen veljensä John Sundholm sekä hänen vanhempansa olivat jo kuolleet. Kaipaamaan jäivät vaimo Dolores Sundholm sekä pojat John ja Rogers, tytär Susan sekä sisar Edwina Lynch. Lisäksi kaipaamaan jäivät lapsenlapset Lance ja Eric Sundholm sekä Sherilynn Torres. Näiden lisäksi Arthurilla oli viisi lastenlasten lasta. Muistotilaisuus pidettiin perjantaina, 12. maaliskuuta klo 10.00 "Meidän Herramme Luterilaisessa Kirkossa".

Sunnyn isä Arthur Edward Sundholm olisi siis David Lynchin antamien tietojen mukaan syntynyt Suomessa. Tämä ei ilmeisesti pidä paikkaansa. Hän nimittäin syntyi 26.9.1888 Ensimmäisen Maailmansodan aikaisen kutsuntakortin perusteella. Tuolloin Arthur asui 7. Avenuella Brooklynissa.

Arthurin isä Victor Sundholm oli joka tapauksessa suomalainen. New Yorkin osavaltion kansallisuushakemuksista löytyvien tietojen perusteella Victor syntyi Suomessa 3.5.1858 ja saapui Yhdysvaltoihin 15.10.1883 asuen Brooklynissä.Hän oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen vaimo lienee ollut muuan Susanna Konsteri. Tästä avioliitosta syntyi David Lynchin äidinisä Arthur Edwin.

Susannan ehkä kuoltua Victorin toisena vaimona on Elsa, joka oli tullut Yhdysvaltoihin vuonna 1895. Hän oli avioitunut Victorin kanssa vuoden 1893 paikkeilla. Vuoteen 1910 mennessä perheeseen oli syntynyt yksi lapsi.

Vuoden 1900 henkikirjoitustietojen mukaan Victor Sundholmin perheeseen kuuluivat (ikä suluissa) seuraavat henkilöt; isä Victor (40), äiti Elsey (s. Suomessa kesäkuussa 1875), pojat Ludwig (1), Victor (17), Edward (12) ja tytär Emmer (8).

Säveltäjä Pjotr Tsaikovski

Säveltämestari Pjotr Tsaikovski ehti lyhyen elämänsä (1840-1893) aikana luoda muutamia unohtumattomia teoksia. Näistä suurelle yleisölle ehdottomasti tunnetuimmat ovat baletit Joutsenlampi ja Pähkinänsärkijä. Hän sävelsi niiden lisäksi mm. yhdeksän oopperaa, joista Patarouva ja Eugen Onegin kuuluvat esitetyimpien joukkoon. Seitsemästä sinfoniasta kuudes sai lisänimen Pateettinen sinfonia ja sitä pidetään yleisesti sinfoniamusiikin yhtenä perusteoksena.

Pjotr Tsaikovski syntyi Uralin tienoilla, Votkinskin kaupungissa. Elämänsä aikana hän ehti asua mm. Haapsalussa, jossa meren rannalla sijaitsee ns. Tsaikovskin penkki. Tuolla paikalla säveltäjä vietti runsaasti aikaa ihaillen Itämerta ja kehitellen musiikkiaan. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti Moskovan alueella, Klinin kaupungissa.

Klinin Tsaikovskin museossa olevan flyygelin kansi avattiin aikoinaan joka vuosi mestarin syntymä- ja kuolinpäivinä eli 7. toukokuuta ja 6. marraskuuta. Tuolloin joku maineikas pianisti on saanut kunnian pitää konsertin. Kansainvälinen Tsaikovski-kilpailu on taasen pidetty vuodesta 1958 lähtien Moskovassa aina neljän vuoden välein. Tosin vuosi 2006 jäi väliin.

Neuvostoliitto -lehden numerossa kolme vuodelta 1990 esiteltiin tuolloin säveltäjää runsain kuvin, koska hänen syntymästään oli tullut kuluneeksi 150 vuotta. Pyöreässä kuvassa Tsaikovski on yhdessä sukulaisten ja ystävävienssä kanssa.

Perhekuvassa on Tsaikovskien perhe vuonna 1848. Istumassa ovat äiti Aleksandra Andrejevna ja isä Ilja Petrovits sekä lapsista Aleksandra ja Ippolit. Vierellä seisovat Pjotr, Zinaida ja Nikolai.

Lehtileike on Finland -sanomalehdestä vuodelta 1888.

Sotamies, torppari Elias Lindsten

Turun läänin kevyen jalkaväkirykmentin sotilas Elias Lindsten asui vuoden 1800 toukokuussa Kiskon Hongiston kylässä. Kuukauden lopulla hän meni naimisiin Greta Christersdotterin kanssa, joka oli syntynyt 6.5.1774 Ylettylän kylän Myötmäen talossa.

Nuori pari asettui asumaan Toijan kylän Mellerin talon mailla olleeseen torppaan. Siellä heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta vuosien 1802-1819 välillä. Näistä kahdeksasta ainakin viidellä tyttärellä oli oma perhe.

Tytär Stina syntyi 1803 ja meni naimisiin Toijan Mommolan kartanon torpparinpojan, Elias Erikssonin kanssa. Elias asui perheineen appensa luona ja tämän käytyä iäkkääksi, ryhtyi hän torppariksi. Samalla hän otti käyttöön Lindsten -sukunimen.

Stinaa pari vuotta nuorempi sisar Helena lähti piikomaan Uskelaan 1820-luvun lopulla, mutta palasi sitten Kiskoon. Hän avioitui Kurkelan kylän Nyytistön torpparinpoika Emanuel Elfströmin kanssa. Emanuel oli 1840-luvulla Mellerin talon torpparina, mutta ainakin 1849 hänet mainitaan muonatorpparina Kavaston Uusikylässä.

Järjestyksessä kolmas sisar, Sara, avioitui Ylettylän Kautmäen torpparinpoika Johan Sundströmin kanssa. Vuonna 1806 syntynyt Johan siirtyi vuosien 1835-37 välisenä aikana Kirkonkylän Pappilan maille, Lievon torpan "isännäksi".

Neljäs tytär, Anna, syntyi 1812 ja avioitui vuonna 1838 Kirkonkylän Immoisten talon Jyskyn torppariksi tulleen Efraim Hammarin kanssa. Efraim sukujuurista löytyy mm. von Lund -suku. Annan kuoltua vuoden 1857 vaiheilla ehti Efraim tämän jälkeen vielä kahdesti avioon.

Annaa kolme vuotta nuorempi sisar Maria löysi puolisonsa Orijärven kaivoksilta. Siellä isänsä tavoin ruukin renkinä työskennellyt Elias Laxström oli puolisoaan vuoden verran vanhempi ja oli ehtinyt olla lyhyen aikaa naimisissa erään Stina Kaisa Grönroosin kanssa. Stina oli kuollut ja näin Elias avioitui sitten Maria Lindstenin kanssa.

Kynttilä

Sytytä kynttilä tänään klo 18.00 Jokelan uhrien muistolle

170 hengen perhe

Azerbaidzanilaisessa Gadzi Aziz-Ogly Dzangirovin ja hänen vaimonsa Leila Ahmed Kyzyn perheessä oli vuonna 1982 peräti 170 henkeä neljässä eri sukupolvessa.

Perheen päämies Gadzi-kisi oli jo eläkkeellä, mutta edelleen tiukasti työn teossa kiinni. Kotipuutarha, vihannesmaa ja karjapiha vaativat hänen huomiotaan. Kyläyhteisölle vanha herra oli kunnioitettu hahmo ja mm. kyläneuvoston puheenjohtaja kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan.

Dzangirovien perheen aikuisista 80% harjoitti tuohon aikaan maanviljelyä. Heidän joukostaan löytyi myös kuusi insinööriä, viisi opettajaa, yksi upseeri ja 12 terveydenhuoltoalan työntekijää. Neljä perheenjäsentä oli hoitanut kansan edustajan tehtävää. Lisäksi viisi naista oli saanut Neuvostoliiton sankariäidin arvonimen synnytettyään vähintään 10 lasta.

1800-luvun lopulla syntynyt Gadzi-kisi muisteli nuoruuden vallankumousaikaa seuraavasti;

Valkosipuli-sipuli, valkosipuli-sipuli, yks kaks kolme lausui vanha isäntä ikään kuin jotain muistellen. Hän muistelikin kuinka neuvostovallan ensi kuukausina näillä seuduilla luotiin itsepuolustusjoukot. Viholliset pyrkivät estämään uuden elämän vakiintumista; tunkeutuivat kyliin, polttivat kouluja, murhasivat ensimmäisiä opettajia ja tuhosivat sadon. Silloin nuori mies, "hiukan lukutaitoinen" (osasi kirjoittaa oman nimensä!), piti kyläläisille sulkeisia. Koska kukaan paikallisista talonpojista ei tiennyt, missä heillä on vasen ja missä oikea jalka, nuori mies neuvoi kiinnittämään toiseen jalkaan sipulin ja toiseen valkosipulin ja alkoi komentaa; "valkosipuli-sipuli.....". Lopulta itsepuolustusjoukot saivat karkoitettua vallankumoukselliset vuoriltaan.

Kuvat ja alkuperäisartikkeli : Neuvostoliitto -lehti, nro 5, 1982 ISSN 0206-5126, lehdessä teksti; kuvien jäljentäminen sallittu lähdeviittauksin, 103772, Moskova, K-31, GSP-3, Moskvininkatu 8)

August Ahqvistin muotokuva

August Ahlqvist oli suomalainen kulttuuripersoona, joka jakoi voimiaan usealle eri alalle. Kestävimmän maineen hän on saanut kriitikkona, joka murskasi arvostellullaan Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä" -teoksen.

August syntyi 7. elokuuta vuonna 1826 Kuopiossa aviottomana lapsena palvelijatar Maria Augustina Ahlqvistille (1806-1886). Yleisesti oli tiedossa, että hänen isänsä oli myöhemmin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan noussut Johan Mauritz Nordenstam (1802-82). Augustin biologisen isän sijaisena pidetään tuomari Karl Steniusta, joka oli hänen velipuoltensa isä.

Vaikka August Ahqlvist tunsi henkilökohtaisesti lähes kaikki 1800-luvun puolivälin jälkeen maineeseen nousseet kulttuuripersoonat, ei häntä itseään ole pidetty samanlaisena hahmona. Tämän takana on hänen monipuolinen toimintansa, joka ei antanut tilaa niistä yhdellekään nousta toista merkittävämmäksi.

Uran alkupuolella hän suomensi runoja J.V. Snellmanin Saima -lehteen. Suomennoksista voidaan mainita myös ensimmäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja "Maan Opas". August kunnostautui myös Runebergin teosten ja runojen kääntäjänä. Opiskeluaikoinaan hän perehtyi mm. latinaan, historiaan ja kreikan kieleen. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1853 aiheenaan suomen kieli ja kirjallisuus. Rakkaus suomen kielen käyttöön leimasi kaikkea August Ahlqvistin toimintaa ja hän teki mm. pitkiä runonkeruumatkoja Pohjois-Karjalaan, Vienaan ja itäiselle Pohjanmaalle hyvän ystävänsä Elias Lönnrotin esikuvan innoittamana. Itseasiassa August nimitettiin juuri Lönnrotin seuraajaksi suomen kielen ja kirjallisuuden professuuriin Helsingin Yliopistolla.

Perheen August Ahqlvist oli perustanut vuonna 1861. Vaimo Marie Antoinette Fabritius oli syntynyt Oulussa 21.5.1827 postitarkastaja Erik Vilhelm F:lle ja Lovisa Dybin tyttärenä. Augustilla ja Marielle oli viisi lasta, joista tosin neljä kuoli aivan pieninä.

August Ahqlvist kuoli 1889 ja samana vuonna ilmestymisensä aloittanut Eero Erkon, J. Brofeldtin, Arvid Järnefeltin ja E. Sjöbergin Päivälehti katsoi asialliseksi julkaista hänestä pitkän muistokirjoituksen 5.12.1889. Tuon ajan sanomalehdissä ei juuri kuvitusta ollut, mutta tähän artikkeliin Eero Järnefelt piirsi muotokuvan Ahlqvistista.

Ahlqvist Erkko Fabritius