Vakava onnettomuus rantaradalla

Kesäkuun 12. päivänä vuonna 1910 joutui Hangosta Karjaan kautta Helsinkiin matkalla ollut henkilöjuna pahaan onnettomuuteen. Kauniina kesäpäivänä viideltä Hangosta lähteneeseen junaan nousi joka asemalta yhä lisää ja lisää matkustajia, jotka olivat pyhäpäivän kunniaksi olleet rentoutumassa maaseudun rauhassa. Niinpä Espoon tienoilla veturilla oli perässään jo 11 tai 12 vaunua täynnä väkeä.

Kello yhdeksän aikoihin illalla juna saapui Pitäjänmäen aseman luo. Sieltä juna lähti kohti Huopalahtea, kun ohjesäännön mukaisesti oli ensin varmistettu radan olevan tyhjän muulta liikenteeltä. Vain kolmisensataa metriä kuljettuaan, juuri vauhtiin päästyään, junan matkustajat kuulivat kimakoita veturipillin vihellyksiä ja tunsivat, kuinka ilmajarrut lähtivät äkkiä toimimaan koko voimallaan. Mitään muuta eivät ihmiset ehtineet huomata, mutta veturinkuljettaja tiesi mitä tuleman piti. Hän oli nimittäin huomannut Helsingin suunnasta lähestyvän tavarajunan, joka kulki täyttä vauhtia kohti Hangon junaa.

Kuljettaja ehti siis jarruttaa hieman, mutta sen sijaan tavarajuna kulki täyttä vauhtia. Sillä ei ollut käytössään tehokkaita ilmajarruja, vaan veturimiesten oli henkensä hädässä turvauduttava raskaisiin käsijarruihin. Vaikka miehet hoitivat velvollisuutensa viimeiseen saakka, oli raju yhteentörmäys väistämätön. Lehtitietojen mukaan "silmänräpäyksessä vääntyivät tenderin puskurit syrjään, veturin etusiltaraudat mutkistuivat kuin heikko rautapelti ja törmäyksen voima jatkui kamalana inertsiana pitkin vaunurivejä. Tenderin perässä olevan toisen luokan vaunun sillat musertuivat kokonaan ja sitä seuraava, myöskin toisen luokan vaunu, syöksyi takanaan olevan kolmannen luokan vaunun päälle ja osaksi sisään, puolella pituudellaan, niin että sen katto oli kolmannen luokan vaunun päällä."

Matkustajajunassa syntyi luonnollisesti täydellinen pakokauhu ja ihmiset hyppivät suinpäin ikkunoista ulos. Tämä tilanne oli aiheuttaa uusia onnettomuuksia matkustajien töniessä ja rynnäillessä sinne tänne. Takapään vaunuissa matkustaneet olivat selvinneet pienemmin vammoin ja ratapenkalle päästessään he joutuivat huomaamamaan onnettomuuden aiheuttaneen uhreja.

Ensimmäisessä vaunuissa kolme ihmistä kuoli välittömästi tenderin rutistaessa etuseinän heidän päälleen. Lisäksi yksi henkilö loukkaantui niin vakavasti, että menehtyi hetken päästä. Lukematon määrä matkustajia sai vammoja.

Onni onnettomuudessa oli, että matkustajien joukosta löytyi peräti neljä lääkäriä. Tohtorit Aschan, Lydecken ja Ehström sekä professori Ehrnooth ryhtyivät ensi hämmennyksestä toivuttuaan auttamaan uhreja parhaansa mukaan. Myös junamiehet osallistuivat pelastustoimiiin ja matkustajia lähetettiin Pitäjänmäkeen hakemaan kirveitä sekä ilmoittamaan Helsinkiin onnettomuudesta.

Kaksi henkilöä huomattiin heti kuolleiksi ja yksi, jonka kasvot olivat runnoutuneet muodottomiksi, menehtyi lääkärien käsiin. Eräältä oli jalka poikki ja se lastoitettiin kaikessa kiiressä. Sanan saavuttua Helsinkiin, lähetettiin sieltä välittömästi ylimääräisellä junalla rautateiden ylilääkäri Lönnqvist mukanaan muutamia Kirurgisen sairashuoneen lääkäreitä ja hoitajia. Loukkaantuneet saivat ensiavun ja heidät kuljetettiin pääkaupunkiin jatkohoitoon.

Surmansa onnettomuuspaikalla saivat Teollisuudenharjoittajien palovakuutusyhtiön johtaja Gustafsson, ylioppilas Einar Lindholm Bobäckistä, entinen poliisi Karl Lithenius sekä sairaalassa työmies Verner Johansson. Loukkaantuneita oli parikymmentä, joista osa oli saanut vakavia vammoja.

Paikan päällä Pitäjänmäellä sai tavarajunan kuljettaja kuulla kunniansa. Erään vanhemman herrasmiehen kerrottiin vaatineen tämän vangitsemista ja hirttämistä lähimpään puuhun. Todellisen syyn tutkiminen jätettiin poliisin tehtäväksi ja sen pohjana oli Pitäjänmäen asemapäällystön virallinen sähkösanoma kolmannen liikennejakson liikennetarkastajalle;

"Paikallisjuna no 381 törmäsi yhteen järjestelyjuna no 1124:n kanssa itäisen semafoorin luona täällä. Onnettomuudessa kuoli 4 ja haavoittui 14 matkustajaa. Onnettomuuden syy ei vielä ole täysin selvä."