Alkuvuosi 1907 oli kiireistä aikaa nuorsuomalaisten puolueen aktiiveille Auranmaalla. Kuun puolivälin tienoilla oli Auran Kapulin talossa heidän iltamansa, joihin kokoontui jopa 70 henkeä. Tämä siitä huolimatta, että pitäjässä oli parit muutkin riennot samana iltana. Opettaja Leimu kertasi nuorsuomalaisen puolueen alkutaipaleita ja ylioppilas Linturi piti "kansanomaisen, selväpiirteisen" esitelmän laillisuus- ja kielikysymyksestä. Rouva Aleksandra Simola oli tullut Helsingistä saakka puhumaan naisten vaalioikeudesta pitäen tätä erittäin tärkeänä tehtävänä tulossa olevissa äänestyksissä. Ilta päättyi Linturi esitykseen maakysymyksestä sekä lyhyestä kirkollisesta ohjelmasta. Erityisesti rouva Simolan puhe tempasi paikalla olleet mukaansa olivat nämä sitten miehiä tai naisia.
Samoihin aikoihin Marttilan Prunkilan kylän Katavan taloon kokoontui lähes 200 henkeä kuuntelemaan em. ylioppilas Linturin puhetta, joka käsitteli lähinnä puolueen vaaliohjelmaa. Yleisö oli hyvin tyytyväinen nuoreen puhujaansa, joka edusti maltillista linjaa. Seuraavana päivänä Tarvasjoen Juvan kartanolle ehti 70 kiinnostuneen hengen joukko suurin piirtein samaa esitystä kuuntelemaan.
Tästä vain päivä ja oltiin tuolloin Prunkkalan kappeliin kuuluneessa Jauholan kylässä, jossa Ali-Mängin saliin ahtautui yli 90 ihmistä ankarasta lumipyrystä huolimatta. Asialleen omistautunut Linturi puhui ensin tunnin verran laillisuus- ja kielikysymyksestä selvittäen myös maalais- ja uskontonäkökulmia. Väki jäi vielä esitelmän jälkeenkin keskustelemaan erityisesti maalaiskysymyksestä. Kerrotaan suomettarelaisten liikkuneen pitäjästä jo kolmesti, mutta heidän tapahtumiinsa ei osallistujia juuri tullut.
Sen sijaan suomettarelaiset ottivat ainakin omalle asialleen uskollisten lehtien palstoille ankaran niskalenkin nuorsuomalaisten Linturista ja hänen mukanaan kulkevista "vanhoista rouvista tai neideistä". Eräs puolueen kannattaja oli mennyt kuuntelemaan Linturia Oripäähän, jossa tämä esiintyi jo tammikuussa 1907. Suomalaiseen puolueeseen kuulunut herra Hurmerinta joutui tilaisuudessa kunnon julkiseen väittelyyn Linturin kanssa. Vaikka viimeksi mainittu luuli vetävänsä pidemmän korren tässä mittelössä, joutui hän pian huomaamaan Hurmerinnan etevämmäksi. Kielikysymyksessä Hurmerinta totesi suomalaisen puolueen ohjelman olevan huomattavasti jalomman ja paremman. Kun taas mentiin puhumaan eri puolueiden välisistä voimasuhteista ja liittoutumista, joutui Linturi lopullisesti alakynteen. Näin hänen "toinen lunastusmatkansa" Oripäähän sai hieman murheellisen lopun. Tilannetta ei pelastanut edes Linturin peesaajana ollut vanha rouva ja kaiken lisäksi ilmeni, että yleisö koostui lähinnä sosialistien kannattajista. Omaa väkeä ei ollut nimeksikään, joten vaalikiertue lienee päässyt kunnolla vauhtiin vasta kuukautta myöhemmin alemmalla Auranmaalla.
Räätälimestari Carlstedtin muistolle
 |
| Räätälimestarin hautakivi kuvattuna kesällä 2011 Turun Uudella hautausmaalla |
Iän karttuessa Carlstedt luopui liikkeestään, mutta voimme pitää häntä hyvänä työnantajana. Kesällä 1878 Keisarillinen Suomen Talousseura päätti täysikokouksessaan palkita räätälinsälli Åbergin seuran pronssisella mitalilla 29 vuoden palveluksesta Carlstedtilla. Tuskin Åberg niin kauaa olisi viihtynyt työssään ellei räätälimme olisi ollut koko lailla asiallinen kaveri.
Erik Hjalmar Carlstedt oli harras uskovainen ja vietti eläkepäiviään hiljaisuudessa. Hän teki suurehkoksi kuvaillun lahjoituksen Naisväenyhdistykselle. Tällä ja muilla avustuksilla yhdistys sitten rakensi rukoushuoneen sanan levittämistä varten. Itseasiassa kyse oli Turun Rouvasväen raamattuseuran talosta, joka sijaitsi aikaan Eskelinkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa. Arkkitehti Frans Sjöström piirtämä rakennus valmistui 1886. Valitettavasti tämä kaunis uusrenessanssinen talo purettiin 1969 Kansaneläkelaitoksen talon tieltä.
Rouvasväen raamattuseura oli muotoutunut vuoteen 1884 mennessä epävirallisesta piiristä viralliseksi yhdistykseksi. Koska mukana oli useita Turun kaupungin merkittävimpien sukujen jäseniä, saatiin oma rukoushuone pystyyn jo kahta vuotta myöhemmin. Tähän tietysti vaikutti erityisen paljon räätälimestari Carlstedtin rahallinen panostus.
Erik Hjalmaria jäivät lähinnä kaipaamaan sukulaiset ja ystävät sekä pitkäaikainen palvelijatar. Carlstedt ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ollut jälkeläisiä.
Matkalla Orijärvelle
"Matkasuuntia Suomessa no 2" tammikuun ensimmäiseltä päivältä 1888 kertoi nimensä mukaisesti mielenkiintoisista matkailukohteista maassamme. Yksi näistä oli "Myllykylästä Kiskolle" johtava tie, joka lähti Sammatista.
Lehden mukaan Sammatista saattoi saada helposti veneen - paitsi heinänteon aikaan - jolla saattoi ylittää Enäjärven. Vastarannalta olisi noin nelisen kilometriä jalkapatikkaa ennen Kärkelän kuparihyttiä. Tämä teollisuuslaitos oli Orijärven kaivoksen tavoin Fiskars-yhtiön omistuksessa. Sinne saattoi saada hevoskyydin ja perillä pystyi ihailemaan lähes 100 metrin syvyyteen ulottuvia kaivoskuiluja. Vuonna 1757 löydetyn kaivoksen malmi tuotiin maanpinnalle seitsemän "päivänaukon" kautta. Sen jälkeen raaka-aine kuljetettiin Pohjan pitäjän Antskogin ruukille.
Lehden mukaan harvoissa kaivoksissa on niin hauska käydä kuin Orijärvellä. Sen maanalaisia saleja kannattelivat "suunnattomat pylväät" ja kaivoksen päiväkirjaan olivat monet kuuluisat henkilöt raapustaneet nimensä sekä välillä hauskoja tervehdyksiäkin.
Eteenpäin matkatessaan saattoi käydä Kiskon Kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevalla Haapaniemen maatilalla, joka aikoinaan omistivat legendaariset Hornit. Merkillistä kyllä, vuonna 1888 ei vielä puhuttu Haapaniemen linnanraunioista. Meni vielä vuosikymmeniä ennen niiden puhdistamista ajan mukanaan tuomista maakerroksista.
Pohjan pitäjän puolelta tullessaan täytyi matkalaisen taivaltaa Orijärvelle Antskogin ruukin kautta, josta sitten piti pienen matkan päästä kääntyä von Lundeista tunnetun Leilän kylän kautta viimeiselle osuudelle Kiskon suuntaan.
Syksyllä 1909 puhuttiin lehdissä, miten rautatielinjauksen maastomittaukset Pohjan Brödtorpin kartanon ja Orijärven välillä oli saatu päätökseen kuuden viikon jälkeen. Helsingin ja Turun välinen rata kulki pitkin Brödtorpin maita ja ilmeisesti tarkoituksena oli ollut tehdä kartanolta pistoraide kaivoksen kuljetuksia helpottamaan. Suunnitelmissa oli "normaalileveyksinen rautatie", jonka vedossa ei ole "suurempia vaikeuksia luonnon puolesta". Puhtia töihin toi tieto siitä, että amerikkalainen kaivosinsinööri Woodbridge oli tulossa tarkastamaan täkäläisiä laitoksia. Brödtorpilla olinimittäin omakin Nyckeln -nimen saanut kaivos Kuovilan kylän läheisyydessä.
Tästä rautatieprojektista ei koskaan tullut valmista ja Orijärven malmi kuljetettiin jatkossakin hevosilla kunnes kuorma-autot astuivat kuvaan. Lopullisesti Kiskon lähes tasan 200 vuotta palvelleet kuilut suljettiin 1958. Paikka on edelleen vaikuttava muistomerkki, mutta yksityisalueiden takia esimerkiksi kaivoskuilun päällä olevan rakennukseen ei ole menemistä.
Lehden mukaan Sammatista saattoi saada helposti veneen - paitsi heinänteon aikaan - jolla saattoi ylittää Enäjärven. Vastarannalta olisi noin nelisen kilometriä jalkapatikkaa ennen Kärkelän kuparihyttiä. Tämä teollisuuslaitos oli Orijärven kaivoksen tavoin Fiskars-yhtiön omistuksessa. Sinne saattoi saada hevoskyydin ja perillä pystyi ihailemaan lähes 100 metrin syvyyteen ulottuvia kaivoskuiluja. Vuonna 1757 löydetyn kaivoksen malmi tuotiin maanpinnalle seitsemän "päivänaukon" kautta. Sen jälkeen raaka-aine kuljetettiin Pohjan pitäjän Antskogin ruukille.
Lehden mukaan harvoissa kaivoksissa on niin hauska käydä kuin Orijärvellä. Sen maanalaisia saleja kannattelivat "suunnattomat pylväät" ja kaivoksen päiväkirjaan olivat monet kuuluisat henkilöt raapustaneet nimensä sekä välillä hauskoja tervehdyksiäkin.
Eteenpäin matkatessaan saattoi käydä Kiskon Kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevalla Haapaniemen maatilalla, joka aikoinaan omistivat legendaariset Hornit. Merkillistä kyllä, vuonna 1888 ei vielä puhuttu Haapaniemen linnanraunioista. Meni vielä vuosikymmeniä ennen niiden puhdistamista ajan mukanaan tuomista maakerroksista.
Pohjan pitäjän puolelta tullessaan täytyi matkalaisen taivaltaa Orijärvelle Antskogin ruukin kautta, josta sitten piti pienen matkan päästä kääntyä von Lundeista tunnetun Leilän kylän kautta viimeiselle osuudelle Kiskon suuntaan.
Syksyllä 1909 puhuttiin lehdissä, miten rautatielinjauksen maastomittaukset Pohjan Brödtorpin kartanon ja Orijärven välillä oli saatu päätökseen kuuden viikon jälkeen. Helsingin ja Turun välinen rata kulki pitkin Brödtorpin maita ja ilmeisesti tarkoituksena oli ollut tehdä kartanolta pistoraide kaivoksen kuljetuksia helpottamaan. Suunnitelmissa oli "normaalileveyksinen rautatie", jonka vedossa ei ole "suurempia vaikeuksia luonnon puolesta". Puhtia töihin toi tieto siitä, että amerikkalainen kaivosinsinööri Woodbridge oli tulossa tarkastamaan täkäläisiä laitoksia. Brödtorpilla olinimittäin omakin Nyckeln -nimen saanut kaivos Kuovilan kylän läheisyydessä.
Tästä rautatieprojektista ei koskaan tullut valmista ja Orijärven malmi kuljetettiin jatkossakin hevosilla kunnes kuorma-autot astuivat kuvaan. Lopullisesti Kiskon lähes tasan 200 vuotta palvelleet kuilut suljettiin 1958. Paikka on edelleen vaikuttava muistomerkki, mutta yksityisalueiden takia esimerkiksi kaivoskuilun päällä olevan rakennukseen ei ole menemistä.
 |
| Jokamiehen Viikkolehti 12.6.1909 |
Porin satavuotias
Kevättalvella 1885 sai Porin kaupungissa paljon huomiota osakseen entinen työmies Gustaf Fredrik Hellman, jonka väitettiin täyttävän piakkoin sata vuotta. Olihan hänelle merkitty rippikirjoihin syntymäajaksi 20. päivä marraskuuta vuonna 1787. Mieleltään täysin virkeän vanhuksen sanottiin osallistuneen Suomen sotaan 1808-1809 ja olleen näin yhden viimeisistä elossa olevista veteraaneista Ruotsin vallan ajoilta. Marraskuussa 1887 sanomalehdet tiesivät Gustaf Fredrikin täyttäneen Porin vanhimpana asukkaana sata vuotta. Mutta vain muutamia päiviä juhlien jälkeen osa hänen osakseen tulleesta "legendasta" katosi syntymätietoja tarkemmin tulkittaessa.
Satavuotias osoittautuikin lopulta "vain" 84 -vuotiaaksi. Hän oli nimittäin syntynyt 23.11.1803, vaikka häntä oli jo yli 60 vuoden ajan pidetty vanhempana. Rippikirjoja taaksepäin katselemalla selviää, että Hellman muutti vuoden 1824 paikkeilla Kokemäeltä Poriin tullakseen kauppias Björkmanin palvelukseen. Heti kaupunkiin asetettuaan on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi vuosi 1787.
Asiasta kiinnostuneet tahot tilasivat lopulta Kokemäen kirkkoherranvirastosta syntymätodistuksen, joka osoitti yksiselitteisesti Gustaf Fredrikin syntyneen Pumpulan kylässä, Kokemäellä ym. päivämääränä. Hänen vanhempansa olivat suutari Johan Hellman ja Maria Matintytär. Kaksi päivää syntymän jälkeen hänet risti pitäjänapulainen Johan Jakob Elgfooth talollinen Johan Siivolan, hänen veljensä Matin ja emäntä Anna Stina Johanintyttären todistaessa tätä tilaisuutta kummeina.
Avuliaat porilaiset olivat marraskuun lopulla 1887 antaneet "apurahoja" satavuotiaalle kaupunkilaiselle. Asian oikean laidan selvittyä luvattiin halukkaille maksaa takaisin nämä lahjoitukset herra Widbomin luona. Samalla vastaisuudessa luvattiin kyseiset rahat käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.
Gustaf Fredrik Hellman kuoli alkusyksystä 1888.
Satavuotias osoittautuikin lopulta "vain" 84 -vuotiaaksi. Hän oli nimittäin syntynyt 23.11.1803, vaikka häntä oli jo yli 60 vuoden ajan pidetty vanhempana. Rippikirjoja taaksepäin katselemalla selviää, että Hellman muutti vuoden 1824 paikkeilla Kokemäeltä Poriin tullakseen kauppias Björkmanin palvelukseen. Heti kaupunkiin asetettuaan on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi vuosi 1787.
Asiasta kiinnostuneet tahot tilasivat lopulta Kokemäen kirkkoherranvirastosta syntymätodistuksen, joka osoitti yksiselitteisesti Gustaf Fredrikin syntyneen Pumpulan kylässä, Kokemäellä ym. päivämääränä. Hänen vanhempansa olivat suutari Johan Hellman ja Maria Matintytär. Kaksi päivää syntymän jälkeen hänet risti pitäjänapulainen Johan Jakob Elgfooth talollinen Johan Siivolan, hänen veljensä Matin ja emäntä Anna Stina Johanintyttären todistaessa tätä tilaisuutta kummeina.
Avuliaat porilaiset olivat marraskuun lopulla 1887 antaneet "apurahoja" satavuotiaalle kaupunkilaiselle. Asian oikean laidan selvittyä luvattiin halukkaille maksaa takaisin nämä lahjoitukset herra Widbomin luona. Samalla vastaisuudessa luvattiin kyseiset rahat käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.
Gustaf Fredrik Hellman kuoli alkusyksystä 1888.
 |
| Kokemäen rippikirja 1803-1808, Pumpulan kylä |
Chilijauholla menestykseen
 |
| Mainos Turun Sanomissa 12.8.1909 |
Koealoiksi valittiin tavallista peltoa, jossa oli noin 20 sentin savensekainen ruokamultakerros maan kallistuessa lievästi idän suuntaan. Edellisenä kesänä peltoa oli kasvanut nisua ja sitä oli lannoitettu reilusti luujauhoilla sekä karjanlannalla. Sadonkorjuun jälkeen maa oli kynnetty noin 17 sentin turpeeseen.
Vuonna 1894 kevät tuli peräti noin kuukautta tavallista aikaisemmin, joten olosuhteet olivat suotuisat juurikaskokeilulle. Kylvön kanssa ei hosuttu, sillä maan annettiin kuivua kaikessa rauhassa aina toukokuun alkupäiviin saakka. Edellisen kuun lopussa palstat lannoitettiin 15 kilolla guanosuperfosfaattia ja 25 kilolla chilisuolaa. Muutamien kyntö- ja karhimiskertojen jälkeen alat käytiin läpi seka-auralla 50 senttiä toisistaan oleville vakoharjoille. Siemenet istutettiin 20-30 sentin välein parin kolmen sentin syvyyteen - kuhunkin sormin tehtyyn reikään tuli taasen 2-3 siemenkoppeloa. Mukavasti heti istutuspäivänä saatiin hieman lämmintä sadetta, joka ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
Varhaisen kevään ansiosta koivu oli jo lehdessä ja keskilämpö päivisin noin 12-18 astetta öidenkin ollessa melko lämpimiä. Vain yhtenä yönä kuun lopulla oli pakkasta. Sokerijuurikkaat varttuivat ripeää tahtia ja kesäkuun 18. päivänä varret olivat jo korttelin pituisia (n. 15 senttiä). Nyt oli vuorossa taimien harvennus ja rikkaruohojen perkaus. Viimeksi mainittu olisi tehty jo aiemmin, mutta liian kosteat säät olivat pitäneet maan liian märkänä.
Rikkaruohoja kitkettiin kaikkiaan neljä eri kertaa käsin ja näin saatiin juurikkaat kasvamaan erinomaisesti. Syyskuun kahdeksantena keskimääräinen paino oli jo lähes kilon ja ruokasokerin määräkin oli keskimäärin 14 prosenttia. Niiden annettiin kasvaa vielä hetki ja vihdoin lokakuun alussa juurikkaat nostettiin. Painoa ei ollut kertynyt paljoakaan lisää.
Kaikkiaan koepalstalta saatiin satoa noin 600 kiloa osan kasveista jäädessä talven yli maahan - siemeniä varten. Koska maaperä oli muokattu perusteellisesti, olivat juurikkaat kauniin ja säännöllisen muotoisia.
Tästä kokeilusta kirjoitti Vilho Vahe "Suomen Maanviljelyslehteen" ja hänen mielestään sokerijuurikas tulisi menestymään ainakin Lounais-Suomessa. Ehtona oli tosin säännöllinen ja uuttera huolenpito. Vahe myös muistutti, että kesän 1894 säät olivat harvinaisen edulliset tälle kokeilulle.
Edellä mainittu, hieman eksoottiselta kuulostava chilisuola oli 1900-luvun alussa suosittu lannoite mm. perunoille ja tietysti juurikkaille. Sitä kehotettiin käyttämään 200 kiloa hehtaaria kohti. Rehujuurikkaan kohdalla chilisuolaa eli chilisalpietari käytettiin jopa 750 kiloa hehtaarille. Kummassakaan tapauksessa ei ollut suotavaa levittää koko määrää yhdellä kertaa, vaan esimerkiksi rehujuurikkaan kohdalla määrä jaettiin kolmeen osaan; kolmannes kylvön yhteydessä, toinen kolmannes neljä viikkoa myöhemmin ja loput tästä neljän viikon kuluttua. Sokerijuurikassadon luvattiin lisääntyvän 6400 kilolla per hehtaari yhtä 100 kilon chilisuolalannoitusta kohden.
Turun tauti
Turun taudiksi kutsutaan hillitöntä vanhojen rakennusten ja kortteleiden purkuvimmaa kaupungeissa. Tämä sairaus tuli erityisen tunnetuksi 1970- ja 1980-luvuilla maamme entisessä pääkaupungissa, Aurajoen rantamilla. Lähes kaikki vanhat arvotalot onnistuttiin hävittämään uusien, liiketaloudellisten periaatteiden mukaan rakennettujen kauppojen ja hotellien tieltä.Onneksi Luostarinmäen Käsityöläismuseo oli onnistuttu perustamaan jo paljon aikaisemmin ja täten tämä osin jo 1700-luvulta peräisin olevan miljöö on säilynyt meidän kaikkien iloksi. Hetken aikaa 1900-luvun alussa näytti tosin siltä, että tämä "Hökkelien Turku" joutuisi jyrän alle "kapitalistien maahuijausten takia". Asiasta kirjoitti mukavan ja lämpimän artikkelin "Kyläkirjaston Kuvalehti" lokakuun ensimmäisenä päivänä 1906. Tuo reilun sadan vuoden takaista arvomaailmaa kuvaileva teksti onkin syytä kopioida tähän kokonaisuudessaan arvokkaiden, edellä mainitussa lehdessä olleiden kuvien kera. Kuvista kaksi alimmaista on Luostarinmäeltä, kun taas ylin hökkeli löytyi aikanaan Puolalanmäeltä.
"Hökkelien Turusta"
Nähdessämme noita kaikessa köyhyydessään niin viihdykkäitä ja kauniita kulttuurkuvia Hökkelien Turusta, valtaa mielemme omituinen tunnelma. Me vihaamme sitä kylmää ja kankeaa rakennushenkeä, joka käy hellittämätöntä sotaa vähäväkisten hauskoja kaupunginosia vastaan johtaakseen sinne kolkot suorat katunsa synkkine kivikasarmeineen.
Ikäväksemme täytyy meidän vastata, ettei ole paljoakaan toivoa sellaisesta asunto-olojen parantamisesta. Niin Turussa kuin muissakin suuremmissa kaupungeissa on kapitalistinen maahuijaus tehnyt meidän asunnoistamme ja kotiemme valosta ja hauskuudesta kauppatavaran. Rahavalta on iskenyt kyntensä vähäväkisten kaupunginosiin ja kaupunkien hallinnot ovat liian heikkoja ja arkoja suunnatakseen asuntopolitiikkaa toisille, terveemmille suunnille.
Ja meistä tuntuu naurettavalta se taidehenki, joka tahtoo repiä pois vanhat hauskat asunnot rakentaakseen sijaan samantapaisia, vaikka tietysti paljon parempia ja paljon kalliimpia asuntoja. Me tiedämme, että noissa meidän silmissämme niin herttaisissa hökkelikuvissa todellisuudessa on paljonkin kurjuutta, vilua ja tautia. Mutta me kysymme kuitenkin, eikö kurjuutta, vilua ja tautia voisi parantaa hävittämättä vanhain hökkelimäkien luonnetta ja uhraamatta kaikkea saaliinhimoisten kivikasarmeille?
Niinpä ovat nämäkin kuvamme vain kuvia katoavasta Turusta, Luostarinmäen ja Puolalanmäen jo kadonneesta tai katoavasta hupaisuudesta ja herttaisuudesta.
Sukutieto 3/2011 on ilmestynyt
Tällä kertaa kolahtivat erityisesti Kari-Matti Piilahden "Sukututkimus ja yhteiskunnallis-sosiaaliset arvot" sekä Henrik Impolan "Suomen rälssi ja sen ratsupalvelus 1500-luvulla". Tietysti täytyy mainita Tiina Miettisen esittely hyvin varhaisesti naispuolisesta sukututkijasta, Kristina Gyllenstiernasta.
Blogikirjoituksiani pisti miettimään emeritusprofessori Matti Klingen "Hajamietteitä" kolumnin toteamus;
"Tutkija joutuu usein kohtaamaan tilanteen, etteivät muut tutkijat - ainakaan vielä - osoita kiinnostusta jonkun toisen aiheisiin ja tuloksiin. Juuri silloin tarvitaan esityksellisiä keinoja osoittamaan se mielenkiintoisuus, jonka tutkija uskoo löytäneensä."
Sitäpä tässä on opetteleminen...
Kuvapari Tampereen keskustasta
Tampere syntyi tehtaiden myötä eikä keskeinen näkymä ole kovin paljoa muuttunut 110 vuodessa. Mustavalkoinen kuva ilmestyi "Kyläkirjaston Kuvalehdessä" kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1901. Värikuva on taasen otettu kesäkuun 27. päivä tänä vuonna - tosin hieman eri kuvakulmasta. Taustalla Finlayson tehtaat. Mustavalkokuvan keskellä patsastelevan herran henkilöllisyydestä minulla ei ole tietoa.
Fleming -suvun jäljillä
Pohjolan Fleming-suvun historia asiakirjoissa alkoi mahdollisesti jo vuosina 1331-54, jolloin tanskalaisten hallitsemassa Länsi-Pommerin herttuakunnan Barthissa mainittiin eräs vouti Klaus Fleming. Hänellä oli samanlainen vaakuna kun myöhemmällä Pohjolan suvulla, joten hän oli todenäköisesti suvun vanhin tunnettu jäsen.
Nimestään päätellen Klaus Fleming saattoi olla juuriltaan flaamilainen ("fleming"). Nykyisen Belgian alueella sijaitsevan Flanderin maakunnan asukkaat flaamilaiset tunnettiin jo keskiajalla taitavina kankaankutojina ja kangaskauppiaina. Flaamilaisia muutti muualle ympärysalueille, jossa heidän kutsumanimensä joissakin paikoissa muuttui sukunimeksi. Esimerkiksi Brittein saarten runsaan lampaanvillan tuotanto lienee houkutellut flaamilaisia muuttamaan sinne jo varhain, sillä vaikkapa Pohjois-Irlannin Armaghin arkkipiispana oli eräs Nicholas Fleming jo vuonna 1404 .
Barthin voudin Klausin todennäköisistä jälkeläisistä tuli seuraavina vuosisatoina merkkihenkilöitä ja korkea-aatelisia Pohjolassa, vaikuttaen suuresti Tanskan ja Ruotsi-Suomen poliittiseen kehitykseen. Tunnetuin suvun jäsen Suomessa lienee ollut se 1500-luvun loppupuolella elänyt sotapäällikkö Klaus Fleming, joka kovin ottein löi nuijansodan kapinoivat talonpoikaisjoukot ja uhmasi Kaarle-herttuaa viimeiseen asti. Suku jakaantui myöhemmin useampaan Ruotsin ja Suomen ritarihuoneille kirjattuihin haaroihin. Useammat nimihaarat kuolivat hiljalleen; Ruotsissa elää tiettävästi vielä Liperiä aikoinaan kotipaikkanaan pitänyt vapaaherrasuku Fleming af Liebelitz no. 17.
Koska nimi oli kansallisuutta osoittava, eli keski- ja uudellakin ajalla Pohjolassa myös muita Fleming-sukuja, joilla tiettävästi ei ollut mitään tekemistä Klausista alkaneesta suvusta.
***
Ritari Peder Fleming, joka sanottiin tulleen Tanskaan silloisen kymmenvuotiaan Pommerin prinssin, tulevan unionikuningas Eerik Pommerilaisen kanssa, merkittiin mahdollisesti tanskalaisiin asiakirjoihin jo 1366, jolloin eräs saman niminen oli piispan vouti Askerin Husebyllä.
Samana vuonna Peder kaappasi Marstrandissa yhdessä Narve Ingevaldinpojan kanssa lyypekkiläisiä hansalaivoja kuningas Haakonin nimissä.
Todennäköisesti hän oli se sama ritari Peder Fleming, joka vaimonsa Kristinan (Gese-sukua) kanssa olivat Tanskan Kalundborgin Pyhän Nuutin (St. Knut) Killan jäseniä. Pederin mainittiin olleen elossa vielä 1406 tai 1413. Pariskunta haudattiin Tukholman Harmaaveljesten luostarikirkkoon, nykyiseen Riddarholmin kirkkoon. Heillä oli pojat (mahdollisesti myös tyttöjä, mutta niitä ei siihen aikaan merkitty kuin satunnaisesti):
1. Herman Fleming, Kalundborgin vouti, Knudstrupin herra, vahvisti asemiehenä unionikuningatar Margaretan ja kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen sovinnon Lindholmenilla 1395 sekä Margaretan testamentin 1401. Herman oli Abrahamstrupin ja Hornin pitäjien pantinhaltijana 1396 ja mainittiin ritariksi 1407. Kuningas Eerikin hovimestari, eli neuvonantaja, toimeenpanijaa), hän oli todennäköisesti 1424. Hänen puolisonsa oli Inger Skarpenberg, Henning Vendelboen tytär. Mainittakoon vielä, että nimi Fleming kirjoitetaan Tanskassa muodossa ”Flemming”. Nimihaara kuoli jo 1544.
2. Magnus Fleming, ritari, haudattiin 1414 vanhempiensa hautaan Harmaaveljesten luostarikirkkoon Tukholmaan.
3. Henneke (Johannes, Jens) Fleming, oli ritari ja kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen neuvos 1384, kihlakunnantuomari Uplannin Åkersin ”venekunnassa” (skeppslag), vouti Tukholmassa 1387. Hän kuoli 1393/95 ja on haudattu Ruotsiin Värmdön kirkkoon, jonka hän oli rakennuttanut, tai eri tiedon mukaan Nyköpingin kirkkoon, johon suvun vaakuna on ripustettu.
4. Klaus Fleming, ritari ja valtaneuvos, laamanni Suomessa 1402, pso. Cecilia.
jatkuu.....
Nimestään päätellen Klaus Fleming saattoi olla juuriltaan flaamilainen ("fleming"). Nykyisen Belgian alueella sijaitsevan Flanderin maakunnan asukkaat flaamilaiset tunnettiin jo keskiajalla taitavina kankaankutojina ja kangaskauppiaina. Flaamilaisia muutti muualle ympärysalueille, jossa heidän kutsumanimensä joissakin paikoissa muuttui sukunimeksi. Esimerkiksi Brittein saarten runsaan lampaanvillan tuotanto lienee houkutellut flaamilaisia muuttamaan sinne jo varhain, sillä vaikkapa Pohjois-Irlannin Armaghin arkkipiispana oli eräs Nicholas Fleming jo vuonna 1404 .
 |
| Riddarholmin kirkko Tukholmassa kuva Wikipediasta |
Koska nimi oli kansallisuutta osoittava, eli keski- ja uudellakin ajalla Pohjolassa myös muita Fleming-sukuja, joilla tiettävästi ei ollut mitään tekemistä Klausista alkaneesta suvusta.
***
Ritari Peder Fleming, joka sanottiin tulleen Tanskaan silloisen kymmenvuotiaan Pommerin prinssin, tulevan unionikuningas Eerik Pommerilaisen kanssa, merkittiin mahdollisesti tanskalaisiin asiakirjoihin jo 1366, jolloin eräs saman niminen oli piispan vouti Askerin Husebyllä.
Samana vuonna Peder kaappasi Marstrandissa yhdessä Narve Ingevaldinpojan kanssa lyypekkiläisiä hansalaivoja kuningas Haakonin nimissä.
Todennäköisesti hän oli se sama ritari Peder Fleming, joka vaimonsa Kristinan (Gese-sukua) kanssa olivat Tanskan Kalundborgin Pyhän Nuutin (St. Knut) Killan jäseniä. Pederin mainittiin olleen elossa vielä 1406 tai 1413. Pariskunta haudattiin Tukholman Harmaaveljesten luostarikirkkoon, nykyiseen Riddarholmin kirkkoon. Heillä oli pojat (mahdollisesti myös tyttöjä, mutta niitä ei siihen aikaan merkitty kuin satunnaisesti):
1. Herman Fleming, Kalundborgin vouti, Knudstrupin herra, vahvisti asemiehenä unionikuningatar Margaretan ja kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen sovinnon Lindholmenilla 1395 sekä Margaretan testamentin 1401. Herman oli Abrahamstrupin ja Hornin pitäjien pantinhaltijana 1396 ja mainittiin ritariksi 1407. Kuningas Eerikin hovimestari, eli neuvonantaja, toimeenpanijaa), hän oli todennäköisesti 1424. Hänen puolisonsa oli Inger Skarpenberg, Henning Vendelboen tytär. Mainittakoon vielä, että nimi Fleming kirjoitetaan Tanskassa muodossa ”Flemming”. Nimihaara kuoli jo 1544.
2. Magnus Fleming, ritari, haudattiin 1414 vanhempiensa hautaan Harmaaveljesten luostarikirkkoon Tukholmaan.
3. Henneke (Johannes, Jens) Fleming, oli ritari ja kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen neuvos 1384, kihlakunnantuomari Uplannin Åkersin ”venekunnassa” (skeppslag), vouti Tukholmassa 1387. Hän kuoli 1393/95 ja on haudattu Ruotsiin Värmdön kirkkoon, jonka hän oli rakennuttanut, tai eri tiedon mukaan Nyköpingin kirkkoon, johon suvun vaakuna on ripustettu.
4. Klaus Fleming, ritari ja valtaneuvos, laamanni Suomessa 1402, pso. Cecilia.
jatkuu.....
Someron Puhelinosuuskunnan alkutaipaleelta
 | |
| Takakannen kuva Someron Puhelinosuuskunnan historiikista 1910-1970 |
Tosin Forssan johto ei ollut kolmen kartanon yhtiön hallussa, vaan sen omisti kauppias Järnström. Hän oli antanut ripustaa lankansa hieman aiemmin alkunsa saaneen Etelä-Suomen kaukopuhelinyhtiön pylväisiin. Somerolta oli siis 1890-luvulla hyvät yhteydet lähipitäjiin.
Varsinainen "telefooni-osuuskunta" piti perustamiskokouksensa vasta huhtikuun 25. päivänä vuonna 1910. Kokoonkutsujana oli Gustaf Widen ja hänen johdollaan oli perustamislistauksen allekirjoittanut 30 henkeä. Varsinaiseen kokoukseen ehti sitten vain yhdeksän miestä eli Widen lisäksi asessori Karanen, herra Emil Lindvall, kauppias Gustaf Lindqvist, agronomi U. de Pont, satulaseppä Karl Sorja, kauppias V. Vilhelmsson, kauppias N. Kallio, maanviljelijä Toivo Achrenius ja apteekkari J. K. Lumme. Ikävä kyllä kokous oli sangen erimielinen asioista, joten osuuskuntaa ei vielä saatu syntymään. Onneksi em. herrat saivat perustettua toimikunnan, jonka tehtäviksi tuli kehitellä osuuskunnan toiminnan aloittaminen. Widenin johdolla mukaan tulivat J. K. Hannula ja M. Lehtimäki.
Tämä kolmikko teki perusteellista työtä ottaen selvää saatavilla olevista, valmiista yhteyksistä muille paikkakunnalle sekä laskien johto- ja vuosimaksut. Esimerkiksi Turkuun soittaminen kuuluisi vuosimaksuun, mutta Helsingin puheluista joutuisi maksamaan 25 penniä kappaleelta.
Lopulta toimikunta katsoi saaneensa työnsä tehtyä ja kutsui koolle lopullisen perustavan kokouksen lokakuun 15. päiväksi 1910 Someron Nuorisoseuran talolle. Siellä päästiin ripeästi asioihin käsiksi ja heti ensimmäiseksi pöytäkirjan kohdaksi tuli;
"Päätettiin perustaa Someron telefooniosuuskunta r.l. niminen osuuskunta ja laadittiin sopimuskirja siitä."
Osuuskunnan hallituksen varsinaisiksi jäseniksi tulivat Hannula, Widen, Lindvall, Lumme, kauppias Oikia sekä varamiehiksi tilallinen O. Avellan ja tilanomistaja August Sandholm.
Teloitettu aatelismies
 |
| Viitasaaren haudattujen luetteloa kesältä 1792 |
Manniset siirtyivät nyt Haapajärven kylälle, jonka talot kaikki vielä ovat samaa numeroa kuin Mannilan paikalla oleva Kivikko ja rälssiä. Muuan talon entisistä asukkaista, Matti niminen, jäi kuitenkin taloon »niinkun
arentaattoriksi». Hänen kanssaan joutui Jeärneskölttikerran riitaan; mikä siihen oli syynä, ei enää muisteta*). Uhkasi häntä ensiksi »piilukolla», joka kuitenkaan ei ottanut tulta, sitten isolla sotakiväärillä sillä seurauksella, että pirtin peränurkkaan paennut mies vieri tiedotonna lattialle. J:llä oli huora-akka, Länkkä nimeltään, jolleka oli huutanut: »Tuo vettä, se pyörtyi. Kuula sattui jaloilleni».
Pian huomasi hän kuitenkin kuulan sattuneen rintaan, sieppasi ratsunsa ja lähti täyttä laukkaa sydänmaitten halki Hakkilan kylää kohden Saarijärvelle päin. Kerrotaan pirtissä olleen toisenkin »pojan», joka myräkän sattuessa pakeni uunin päälle. Hän vei nyt kiireimmiten sanan kylälle, toisten mukaan virkosi haavoitettu vielä sen verran että saattoi itse sen tehdä. Nopein kylän nuorista miehistä, Ahon Eero, lähti kohta ratsain oikotietä Hakkilan kylälle viemään tietoa murhaajan karkaamisesta, ennättikin edelle ja piiloutui kylälle saavuttuaan, ettei hänen siellä olonsa herättäisi murhaajan epäluuloa.
Kun J. tuli Hakkilan kylään, kysyttiin häneltä ensiksi, että »mihinkäs herra on menossa»; siihen hän vastasi käyvänsä vain Taukaalla, missä hänellä oli vävy, »Piltsi» nimeltään. Hän asettui levähtämään Vanhanpään taloon, jossa hänen hevoselleen laitettiin ruokaa ja itse herra tietysti vietiin kamariin. Kävelivät Voutilan isännän kanssa lattialla keskustellen kaikista kuulumisista, kunnes äkkiä Voutilainen karkasi hänen käsiinsä kiinni huutaen toisiakin avukseen. J.oli kohta arvannut, että »Ahon Eero sievä mies sanan toi».
Vanhanpäästä saatettiin J. sitten ruununmiesten käsiin. Rikoksestaan hän joutui mestattavaksi. Kerrotaan hänen viimeiseksi sanoneen, että »yhdenkö renki rievun hengestä minun täytyy antaa kaulani katkasta». Toisten mukaan kuoli hän kirous huulillaan.
Muuten kerrotaan J:n olleen sävyisän miehen, joka hyvin tuli toimeen alustalaistensa kanssa. Eräs kertojistani (Penja Manninen) tiesi kuitenkin, että hän oli ollut »äkänen ukko», tuo »moskoppi». Viimeksimainittu kertoja tiesi vielä, että J:n vävy Piltsi oli saanut perinnöksi kaikki J:n tilat. Häneltä olivat J:n entiset alustalaiset ostaneet ne omikseen ja ovat siitä myöten useimmat talot Pudasjärven kylässä - kaikki muut paitsi Leppälä jo siitä eronneet - rälssiä ja siis kait aikoinaan kuuluneet J:n tiluksiin.
Tämä tarina kerrottiin Kotiseutu -lehdessä heinäkuussa 1910. Mainittu aatelisherra oli Mikkelissä vuonna 1735 syntynyt Erik Johan Jägerskiöld. Hänen vanhempansa olivat kersantti Claes Erik J. ja Eva Helsingia.
Eräissä muissa lähteissä Erik Johania ei teloitettu kaulan katkaisemisella, vaan hirttämisellä. Maaherran käskyllä määrättiin Viitasaaren Vanhaan Kirkkosaareen pystytettäväksi hirsipuu "sellaisen etäisyyden päähän kirkosta, ettei se sinne näy niille ikävyydeksi, jotka käyvät jumalanpalveluksessa". Ennen kuin pyöveli pääsi tekemään työnsä, sai Jägerskiöld kuulla saarnan, minkä lisäksi hänen piti itse lukea "Jumalan pyhää sanaa, jotta saisi autuaan kuoleman". Hirttämisen jälkeen ruumis kätkettiin hiljaisuudessa tuntemattomaan paikkaan em. kirkkosaaren hautausmaassa. Yleensä ei teloitettu voitu haudata siunattuun maahan, mutta oikeuden määräyksestä aatelisen kohdalla voitiin menetellä näinkin.
Viitasaaren haudattujen luettelon mukaan 9.6.1792 luutnantti Erik Johan Jägerskiöldiltä, Mannilan talon omistajalta, katkaistiin kaula, koska hän oli lyönyt renki Lauri Kolehmaisen kuoliaaksi. Ruumis haudattiin hiljaisuudessa; ""halshuggen för dråp genom mordiskt skott å dess dreng Lars Colemain" begr. i stillhet i kgden." Näin hirttotuomio lienee ollut olemassa vain aikalaisten ja ennen kaikkea heidän jälkipolviensa mielikuvituksessa.
Pöytyäläisetkö pöllöjä?
 |
| Suomen Urheilulehti no 2 , 1.3.1906 Osakeyhtiö Otto Brandtin mainos |
Perustelunsa tämä tuntemattomaksi jäävä kirjoittaja haki tällä kertaa urheilun ja liikunnan parista. Esimerkiksi vuoden 1905 Turun kesäurheilukilpailuissa oli ollut vain yksi miesvoimisteluseura, tietenkin Pöytyältä kotoisin. Mutta varsinainen ylpeydenaihe Pöytyän kunnalle oli hiihtoharrastus. Talvella 1905-06 oli nimittäin jokaiselle kansakoulua käyvällä pojalla sukset samoin kuin lähes kaikilla tytöillä. Vielä muutamia vuosia aiemmin olivat sukset tuikituntemattomia koululaisille ja vuosisadan alussakin niitä sekä polkupyöriä oli lupa kummastella harvinaisuuksina. Eräiden innostuneiden pitäjäläisten ansiosta kouluihin saatiin pikkuhiljaa muutamia suksipareja ja näin alkoi suoranainen innostus. Koulujen välisissä hiihtokilpailuissa lapset olivat häpeissään, elleivät päässeet mukaan.
Näissä em. kilpailuissa oli pääpalkintona hopeinen pienoissuksi. Kouluja oli mukana kuusi kappaletta ja kilpasarjoja kolme 5 kilometrin matkalla vanhemmille ja kolme nuoremille pojille sekä 2 kilometrin matka tytöille. Osanottoa ei ollut rajattu ja pääpalkinnon sai parhaimman keskiarvon tehnyt koulu. Mikäli joku koulu tulisi voittamaan hopeasuksen kolme kertaa peräkkäin, saisi tämä sen omakseen. Yksittäisille oppilaille oli lisäksi luvassa pieniä rahapalkintoja.
Ensimmäiset koulujen väliset kisat voitti Haverin koulu. Kilpailijoita oli peräti 68, joista 16 tyttöjä. Määrä on siinäkin mielessä huikea, että osalla koululaisista oli Haverin koululle - missä kilpa käytiin maaliskuun lopulla - matkaa lähes kaksi peninkulmaa. Tämä tapahtumahan käytiin kauan ennen autojen aikaa, joten varmasti muutama kilpailija on joutunut ensin hiihtämään kisapaikalle. Kilpamatkan kääntöpaikalla jokainen sai pienen paperilapun, joka todisti hiihdetystä matkasta. Suurimmalla osalla oli niin kiire jatkaa matkaa, että lappu ilmestyi maalipaikalle hiihtäjän hampaiden välissä - aikaa olisi kulunut aivan liikaa, jos se olisi pitänyt tunkea taskuun vanttuut kädessä!
Pöytyäläiset olivat keränneet noin 60 markkaa, jotka sitten jaettiin 0,50 - 2,50 markan suuruisina palkintoina. Tämä oli toinen kerta, kun Haverin koulu sai seinälleen hopeasuksen ja kilvan jälkeen kuultiin useita lupauksia siitä, että ensi vuonna kiertopalkinto ei enää jäisikään samaan paikkaan. Toki haverilaiset ajattelivat juuri päinvastoin.
Pöytyän koululaiset ja opettajat saattoivat olla ylpeitä harrastuksestaan, sillä samaan aikaan pidetyissä Liedon kansakoulujen hiihtokilpailuissa ilmestyi lähtöviivalle vain kahden koulun oppilaita. Yhteensä hiihtäjiä oli vain tusinan verran ja paikallisen kiertopalkinnon, uushopeisen maljan vei jo neljännen kerran peräkkäin "Puolisot Schnittein" koulu Kirkonkulman sinnitellessä Aurajoen jäillä toiseksi. Voittajakoulun paras oli Akseli Hollo Kirkonkulman Armas Ristimäen päihittäessä luokkatoverinsa kirkkaasti. Akselille hän tosi hävisi neljän kilometrin matkalla lähes minuutin. Parempi koulu valittiin hieman samaan tapaan kuin Pöytyällä, sillä keskiarvo laskettiin kolmen parhaan osallistujen tuloksista ja näin Kirkonkulma hävisi Puolisot Schnittenille reilut kaksi minuuttia.
Kadonnutta historiaa
Sodat, tulipalot ja onnettomuudet sekä erilliset ryöstöretket ovat tuhonneet suurimman osan maamme yhteisestä kulttuuriperinnöstä. Esimerkiksi Turun kaupunki on palanut poroksi useita kertoja, mutta näistä muistetaan lähinnä vuoden 1827 suurkatastrofi. Mutta reliikkejä on toki hävinnyt paljon typerimmistäkin syistä. Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajana toiminut "Kotiseutu" -aikakauslehti kirjasi joulukuussa vuonna 1909 muutaman näistä ajattelemattomuuden kukkasista.
Nykyisessä Turun kaupungissa sijaitsevan Maarian kirkon kuoriaitaus myytiin romutavarana pastori Christian Blanqvistille, joka teki siitä aidan renkitupansa ympärille.
Samassa kirkossa käytettiin vanhaa miekkaa hiilihankona uuneja kohennettaessa aina vuoteen 1887.
Joskus 1890-luvun lopulla löydettiin eräästä turkulaisesta säätyläiskodista Turun kaupungin kartta vuodelta 1750. Perhe oli käyttänyt sitä patatelineen suojustimena keittiössään.
Mutta sitä toki osattu myöhemminkin. Lohjalla rakennettiin erästä rivitaloyhtiötä 1980-luvun loppupuolella. Paikka sijaitsee lähellä Lohjanjärveä, mäen päällä. Perustuksia kaivettaessa tuli esiin haudan jäänteitä, joiden joukossa oli ilmeisesti myös metallisia aseita. Työmaan silloinen johto dumppasi tavarat nopeasti piiloon, sillä arkeologiset kaivaukset olisivat luonnollisesti viivyttäneet taloudellisesti merkittävän projektin valmistumista ainakin kuukausia ellei jopa vuosia. Tämä tarkistamaton tarina on peräisin kyseisessä rivitalossa asuvalta mieheltä.
Nykyisessä Turun kaupungissa sijaitsevan Maarian kirkon kuoriaitaus myytiin romutavarana pastori Christian Blanqvistille, joka teki siitä aidan renkitupansa ympärille.
Samassa kirkossa käytettiin vanhaa miekkaa hiilihankona uuneja kohennettaessa aina vuoteen 1887.
Joskus 1890-luvun lopulla löydettiin eräästä turkulaisesta säätyläiskodista Turun kaupungin kartta vuodelta 1750. Perhe oli käyttänyt sitä patatelineen suojustimena keittiössään.
Mutta sitä toki osattu myöhemminkin. Lohjalla rakennettiin erästä rivitaloyhtiötä 1980-luvun loppupuolella. Paikka sijaitsee lähellä Lohjanjärveä, mäen päällä. Perustuksia kaivettaessa tuli esiin haudan jäänteitä, joiden joukossa oli ilmeisesti myös metallisia aseita. Työmaan silloinen johto dumppasi tavarat nopeasti piiloon, sillä arkeologiset kaivaukset olisivat luonnollisesti viivyttäneet taloudellisesti merkittävän projektin valmistumista ainakin kuukausia ellei jopa vuosia. Tämä tarkistamaton tarina on peräisin kyseisessä rivitalossa asuvalta mieheltä.
Vaasan suurin veronmaksaja vuonna 1650
 |
| Michel Fantin nimikirjoitus |
Linnake rakennettiin maanpuolustukseksi 1370-luvulla ja kuninkaankartano mallitilaksi Pohjanmaan talonpojille 1550-luvulla. Korsholman, Krysseborgin, linnakkeesta hallittiin vuosisatoja koko Pohjanmaata ja ajoittain myös Ruotsin nykyistä Västerbottenin lääniä.
Mustasaaren pitäjän Voittilan, ruots. Voitby, kylässä mainittiin 1546-59 talonpoika nimeltään Per Henrikinpoika. Vuonna 1559 hänen talouteen kuului 7 henkeä. Henrik Perinpoika oli ilmeisesti Per Henrikinpojan poika, ja hänellä itsellään oli ilmeisesti pojat Olof, talonpoika Voitbyssä 1585-1618, ja Erik Hindrikinpoika.
Erik Hindrikinpoika oli isäntä Mustasaaren Staversbyn Fant-nimisessä talossa 1594-1614. Vuonna 1605 hänellä oli 4 lehmää ja talossa asui 3 täysi-ikäistä, ns. nokkaveroa maksavaa henkilöä. Erikin puoliso oli todennäköisesti Mårten Andersinpoika Fantin leski. Tämä Mårten Fant oli ollut talonpoika Staversbyssä ja kuollut n. 1594. Mårtenilla oli pojat Olof ja Nils. Olof oli talonpoikana Voittilassa 1620 alkaen, joten hän oli ilmeisesti tullut täysi-ikäiseksi ja jatkoi nyt isänsä talonpitoa Fantilla.
Isäpuoli Erik Hindrikinpoika siirtyi sukunsa maille Voittilaan, missä hänet tavattiin 1620. Erikillä oli ainakin 2 poikaa, joista Tomas Erikinpoika Fant jatkoi talonpitoa Voittilassa. Hänellä ei ollut lapsia, joten 1650 hän teki syytinkisopimuksen puolesta talosta. Veli Michel Fant siirtyi kauppiaaksi Vaasaan. Näyttää siis siltä, että Erik Hinrikinpojan pojat käyttivät sukunimeä, joka oli heidän äitinsä kotitilan mukaan otettu.
Nähtävästi oli noin 1588 syntynyt Michel Fant oli veljeksistä nuorempi; hän lähti kauppiaan tielle läheiseen Vaasan kaupunkiin - eikä huonoa uraa tehnytkään, sillä hänestä tuli aikanaan Vaasan rikkain porvari.
Vuonna 1606 kuningas Kaarle IX korotti Mustasaaren vanhan kauppapaikan kaupungiksi, joka jo 1611 sai nimeksi Vaasa. Michel tavataan vuoteen 1627 mennessä Vaasassa, jolloin hän maksoi veroa 2 hevosesta, 1 lehmästä ja 2 siasta (porvareitten talot olivat siihen aikaan pienoismaataloja). Suurin piirtein samoihin aikoihin hän lienee avioitunut, vaimo oli nimeltään Anna Erikintytär.
Vuonna 1636 Michelin ja Annan taloudessa eli 5 aikuista ja heillä oli 2 hevosta, 1 varsa ja 4 leh-mää sekä viljelyksessä ½ tynnyrinalan verran viljaa. 1641 muodostui talous 5 aikuisesta, ts. isännästä, emännästä, 2 rengistä ja 1 piiasta. 1650 oli Fanttien talous Vaasan suurin: palveluksessa oli 3 renkiä ja puotiapulaista sekä 2 piikaa. 1653 jätettiin Michel itse jo yli-ikäisenä pois henkikirjasta, mutta hänellä on 7 renkiä, puotirenkiä ja piikaa. Fanttien talo oli vanhan Vaasan torin etelälaidalla Pitkänkadun varrella. Tontin leveys katua vasten oli 40 m ja pituus kaupunginsalmea kohti 80 m.
Vuoden 1650 taksoitusluettelon mukaan oli Michel 150 kuparitaalarin verollaan kaupungin rikkain. Tosin Herman Jesenhausenilla oli sama vero, mutta kolmannella, Hans Hanssonilla, enää vain 80 taaleria. Kaupungin koko vero oli 1.200 taaleria ja sitä oli maksamassa yhteensä 119 porvaria. Michel ja Herman Jesenhausen maksoivat yhdessä siten neljänneksen koko kaupungin verosta.
Michel valittiin 1651 mennessä raatimieheksi. Saman vuoden ulosrahtausluettelossa loisti Michelin nimi ensimmäisenä; silloin hän vei mm. 74 lästiä pikeä (888 tynnyriä, yht. n. 112.000 l.), 73 lästiä tervaa (876 tynnyriä, yht. n. 110.000 l.), 655 tynnyriä viljaa ja jauhoa, 21 tynnyriä maltaita, 774 kpl erilaisia vuotia, 18 kpl hylkeennahkoja, 1.600 kpl oravannahkoja, 4 tynnyriä höyheniä, 51 astiaa traania jne. Yhteensä oli Michelin viennin arvo 9.700 kuparitaalaria, lähes 1/6 koko kaupungin viennistä ja siellä oli silloin 49 kauppiasta. Sen lisäksi oli Michelillä rahtisopimuksia, jotka esim. 1653 tuotti 160 hopeataalaria; 1655 sekä 1657 hän rahtasi laivoillaan kruunun puolesta sotaväkeä.
Michel kuoli Vaasassa 1658 (tai 1659), vaimo Anna 1668. Heidän tunnettuja lapsiaan olivat:
1. Nimetön tytär, mahdoll. haud. Vaasassa 1671, pso. raatimies Olof Larsinpoika.
2. Margareta Fant, kuoll. todenn. 1664, pso. Vaasan kappalainen Petter Jesenhaus.
3. Anna Fant, 1635 - 1702, asui leskenä talossaan Koivulahdella, pso. kauppias Nils Månsin-poika.
4. Andreas Fant, Vähänkyrön khra, k. 1691, pso. Vöyrin khran tytär Karin Gammal.
5. Erik Fant, noin 1640 - 1704, raatimies.
6. Elisabet Fant, eli vielä 1690, pso. kauppias Nils Eliaksenpoika Gavelius.
7. Isak Fant, ylioppilas Turussa 1661, haud. Turun tuomiokirkkoon 1664.
Denisovien tarina jatkuu
Ontto (Andrei, Antti) lienee syntynyt Tollonjoella 1800-luvun puolivälin tienoilla, niihin aikoihin kun Kauro Tenesseinen opetteli runojaan. Tähän mennessä Ontto on kuitenkin vasta pelkkä etunimi poikansa patronyymissä.
Onton poika Onton Huoti (Fjodor) syntyi ilmeisesti myös Tollonjoella, mahdollisesti Nekkalantörmällä, ehkä n. 1870-80. Onton Huotin ensimmäinen puoliso oli Tatjana Rettijeff Tollonjoen Kormilan talosta. Huotilla ja Tatjanalla oli ainakin kolme lasta. Poika Juho eli Iivana Denisov syntyi 1906. Tytär Joukenia Denisov syntyi 1908. Kolmas lapsi oli nimeltään Iro. Äiti Tatjana lienee kuollut n. 1910, sillä Huoti avioitui Mari Lesosen kanssa, jonka kanssa hänellä oli vielä kaksi lasta.
Huotin käyttämä sukunimi ei ole tiedossa, mutta hänen poikansa Juho Denisovin lapsilla on tarina, jonka mukaan nimi Denisov aikoinaan oli tullut Keski-Venäjältä Uhtuan kautta Tollonjoelle.
Toinen, paremmin kokonaisuuteen osuva selitys on kuitenkin se, että Denisov on venäläistetty nimimuoto karjalaisnimestä Tenesseinen. Huotin pojalla Juholla oli nimittäin serkku nimeltään Issakan Huoti (k. 1938), jonka vaimo oli runonlaulajana tunnettu Anni Tenisov tai Tenesseinen, omaa sukua Karhuni, s. 1878. Koska Juhon serkun Issakan Huotin sukuhaara oli nimeltään Tenisov eli Tenesseinen, olisi loogista, että myös Juhon sukuhaara oli alunperin saman niminen. Olettamusta vahvistaa ensinnäkin se, että Vuokkiniemen alueen väestö oli täysin homogeenisesti vienankarjalainen, ainoat venäläiset olivat satunnaisia pappeja ja virkailijoita. Lisäksi eräs Nekka-Jyri Tenesseff asutti nimestään päätellen Tollonjoen Nekkalantermää jo 1800-luvun alussa ja oli kenties Denisovien ja Tenisovien esi-isä, koska talo oli myöhemmin näiden omistuksessa.
Suku Tenesseff eli Tenesseinen asui Vuokkiniemen alueella jo viimeistään 1679 ja Tollonjoellakin siis viimeistään 1800-luvulla. Nimelle löytyy vastineita Viipurin Karjalasta, jossa 1546 - 66 asui eräs Matti Tenessin ja mahdollisesti Äyräpäältä, josta 1659 muutti pois eräs Johan Teino, jonka nimi on niin ikään äänteellisesti läheinen Tenesseinen -muodolle. Muistitiedon pohjalta ja erillisten sukunimien levintää tarkastelemalla Vuokkiniemen, Uhtuan ja Kontokin kunnissa 1800-luvun jälkipuoliskolla asuneista suvuista kolmentoista, joista yksi Tenesseinen, voidaan osoittaa saapuneen Suomen Karjalasta. Vienan Tenesseisten tunnetuin jäsen lienee ollut jo edellä mainittu Tollonjoen Tenesseini Kauro.
On tietenkin olemassa kolmaskin vaihtoehto Denisov-nimelle. Ehkä esi-isä tulikin Keski-Venäjältä Denisov-nimisenä, mutta nimi muuttui karjalaismuotoiseksi Tenesseiseksi ja myöhemmin takaisin Denisoviksi?
Äiti-Tatjanan sukuimi Rettijeff on kirjattu Vienassa, Vuokkiniemen kunnan Kivijärven kylässä viimeistään 1762, mutta mahdollisesti jo 1718. Nimelle löytyy äänteellisiä vastineita sekä Itä-Suomesta että Pohjanmaalta. Nimestä Rättö, Rättönen on 1500-luvulta merkintöjä Viipurin Karjalasta ja Savosta. 1600-luvun alusta on sukunimistä Rättönen ja Räty mainintoja Sortavalasta ja Pielisjärveltä. Oulun Pyhäjärvellä esiintyy nimi Räty jo 1595, Oulunsuussa Rätti 1610, Kempeleellä 1673 Räty ja Rätty. Sotkamossa eli 1618-26 Rätypään ruokakunta. Vienan Kuittijärven rannoilla asuneiden ”kastettujen ja kastamattomien lappalaisten” joukossa merkittiin 1597 eräs Stepanko Rettij ja Kuolan linnakkeen asukasluettelossa 1608-1611 mainitaan nimi Rettejev. Kivijärven Rettijev-suvussa eli muistitieto, että suku olisi tullut Kuhmosta ensin Vuokkiniemelle ja edelleen Kivijärvelle. Jos muistitieto on oikea, ovat Rädyt/Rätöt /Rettiset ensin voineet tulla Kainuuseen joko Savosta, Pohjanmaalta tai peräti Kuittijärven tienoilta, muuttaakseen myöhemmin takaisin Vienaan. Nimi Räty on mahdollisesti tullut ortodoksisesta ristimänimestä Rati, Radivon, Rodion.
1800-luvun alkupuoliskolla mainittiin venäläisten viranomaisten tiedoissa mm. vuokkiniemeläiset Ivan Fedrov Rettijev, joka poikansa Dmitrein kera kävi laukkukaupalla Suomessa. He asuivat mahdollisesti Tollonjoella; sivukyliä ei silloin vielä kirjattu erikseen. Rettijevejä asui Tollonjoella nähtävästi ainakin Hukkalassa ja Kormilassa.
Kiitos RR!
Onton poika Onton Huoti (Fjodor) syntyi ilmeisesti myös Tollonjoella, mahdollisesti Nekkalantörmällä, ehkä n. 1870-80. Onton Huotin ensimmäinen puoliso oli Tatjana Rettijeff Tollonjoen Kormilan talosta. Huotilla ja Tatjanalla oli ainakin kolme lasta. Poika Juho eli Iivana Denisov syntyi 1906. Tytär Joukenia Denisov syntyi 1908. Kolmas lapsi oli nimeltään Iro. Äiti Tatjana lienee kuollut n. 1910, sillä Huoti avioitui Mari Lesosen kanssa, jonka kanssa hänellä oli vielä kaksi lasta.
Huotin käyttämä sukunimi ei ole tiedossa, mutta hänen poikansa Juho Denisovin lapsilla on tarina, jonka mukaan nimi Denisov aikoinaan oli tullut Keski-Venäjältä Uhtuan kautta Tollonjoelle.
Toinen, paremmin kokonaisuuteen osuva selitys on kuitenkin se, että Denisov on venäläistetty nimimuoto karjalaisnimestä Tenesseinen. Huotin pojalla Juholla oli nimittäin serkku nimeltään Issakan Huoti (k. 1938), jonka vaimo oli runonlaulajana tunnettu Anni Tenisov tai Tenesseinen, omaa sukua Karhuni, s. 1878. Koska Juhon serkun Issakan Huotin sukuhaara oli nimeltään Tenisov eli Tenesseinen, olisi loogista, että myös Juhon sukuhaara oli alunperin saman niminen. Olettamusta vahvistaa ensinnäkin se, että Vuokkiniemen alueen väestö oli täysin homogeenisesti vienankarjalainen, ainoat venäläiset olivat satunnaisia pappeja ja virkailijoita. Lisäksi eräs Nekka-Jyri Tenesseff asutti nimestään päätellen Tollonjoen Nekkalantermää jo 1800-luvun alussa ja oli kenties Denisovien ja Tenisovien esi-isä, koska talo oli myöhemmin näiden omistuksessa.
Suku Tenesseff eli Tenesseinen asui Vuokkiniemen alueella jo viimeistään 1679 ja Tollonjoellakin siis viimeistään 1800-luvulla. Nimelle löytyy vastineita Viipurin Karjalasta, jossa 1546 - 66 asui eräs Matti Tenessin ja mahdollisesti Äyräpäältä, josta 1659 muutti pois eräs Johan Teino, jonka nimi on niin ikään äänteellisesti läheinen Tenesseinen -muodolle. Muistitiedon pohjalta ja erillisten sukunimien levintää tarkastelemalla Vuokkiniemen, Uhtuan ja Kontokin kunnissa 1800-luvun jälkipuoliskolla asuneista suvuista kolmentoista, joista yksi Tenesseinen, voidaan osoittaa saapuneen Suomen Karjalasta. Vienan Tenesseisten tunnetuin jäsen lienee ollut jo edellä mainittu Tollonjoen Tenesseini Kauro.
On tietenkin olemassa kolmaskin vaihtoehto Denisov-nimelle. Ehkä esi-isä tulikin Keski-Venäjältä Denisov-nimisenä, mutta nimi muuttui karjalaismuotoiseksi Tenesseiseksi ja myöhemmin takaisin Denisoviksi?
Äiti-Tatjanan sukuimi Rettijeff on kirjattu Vienassa, Vuokkiniemen kunnan Kivijärven kylässä viimeistään 1762, mutta mahdollisesti jo 1718. Nimelle löytyy äänteellisiä vastineita sekä Itä-Suomesta että Pohjanmaalta. Nimestä Rättö, Rättönen on 1500-luvulta merkintöjä Viipurin Karjalasta ja Savosta. 1600-luvun alusta on sukunimistä Rättönen ja Räty mainintoja Sortavalasta ja Pielisjärveltä. Oulun Pyhäjärvellä esiintyy nimi Räty jo 1595, Oulunsuussa Rätti 1610, Kempeleellä 1673 Räty ja Rätty. Sotkamossa eli 1618-26 Rätypään ruokakunta. Vienan Kuittijärven rannoilla asuneiden ”kastettujen ja kastamattomien lappalaisten” joukossa merkittiin 1597 eräs Stepanko Rettij ja Kuolan linnakkeen asukasluettelossa 1608-1611 mainitaan nimi Rettejev. Kivijärven Rettijev-suvussa eli muistitieto, että suku olisi tullut Kuhmosta ensin Vuokkiniemelle ja edelleen Kivijärvelle. Jos muistitieto on oikea, ovat Rädyt/Rätöt /Rettiset ensin voineet tulla Kainuuseen joko Savosta, Pohjanmaalta tai peräti Kuittijärven tienoilta, muuttaakseen myöhemmin takaisin Vienaan. Nimi Räty on mahdollisesti tullut ortodoksisesta ristimänimestä Rati, Radivon, Rodion.
1800-luvun alkupuoliskolla mainittiin venäläisten viranomaisten tiedoissa mm. vuokkiniemeläiset Ivan Fedrov Rettijev, joka poikansa Dmitrein kera kävi laukkukaupalla Suomessa. He asuivat mahdollisesti Tollonjoella; sivukyliä ei silloin vielä kirjattu erikseen. Rettijevejä asui Tollonjoella nähtävästi ainakin Hukkalassa ja Kormilassa.
Kiitos RR!
Tollonjoelta
 |
| Vanha kylä Hukkalantermällä Tollonjoella 2007 - kuva Wikipediasta |
Vuonna 1905, jolloin vasta se käsiteltiin omana kylänään - eikä enää osana Vuok-kiniemen kirkonkylää - siellä oli 18 taloa ja 150 asukasta. Nämä määrät eivät olennaisesti enää muuttuneet myöhemmin, niin pitkään kuin kylä oli elossa.
Tollonjoen asukkailla oli 1900-luvulla tarina kylän nimen syntymisestä: ”Kaksi miestä kävelöy, vassakkah tullah. Siitä toini kysyy: A mihipä olet mänössä?" "Tänne mie mänen tollotan”. Asukkat itse tuskin olivat tosissaan tarinansa kanssa, sillä nimelle löytyy parempiakin selityksia. Paras näistä lienee se, että nimen alkuosa on henkilö- tai korkonimi, sillä Tollonjoella oli kylänosa Tollontermä (Tollontörmä) ja sellaiset saavat aina nimensä asukkaansa mukaan. Karjalaiset olivat käyttäneet aluetta nautinta- ja läpikulkualueena jo ikimuistoisista ajoista lähtien, joten sinne on voinut talonsa pystyttää esim. joku Tolonen – tämän nimisiä asui runsaasti heti rajan takana Suomen puolella. Karjalainen korkonimi Tollo oli lisäksi käypä sukunimikin vielä 1800-luvun Karjalan kannaksella. Henkilönimeen viittaa myös se, että nimi on Tollonjoki eikä Tollojoki.
Nimelle on myös muitakin selityksiä. Sieltä ehkä aikoinaan kerättiin tuohitukkoja, tolloja, joita poltettiin esim. arinalla tuulastettaessa. Tämä selitys voisi saada tukea siitä, että ylempänä joenvarressa, Livojärveltä, löytyy maastonimi Tuohiniemi. Toisaalta saamenkielet antoivat nimet monille kylille Vienassa, mm. keskuskylälle Vuokkiniemelle, joten nimi Tollonjoki voi olla johdettu esim. saamen sanoista "dollja", hankain, tai "doalli", umpeutunut ajojälki lumella.
Elias Lönnrot ehti ilmeisesti runonkeruumatkoillaan 1830-luvulla käydä Tollonjoella, koska hänellä vanhaa Kalevalaa kokoonpannessaan on ollut käytettävissään Tollonjoelta muistiinpantu Laivaretkiruno, jossa Väinämöinen kehottaa Neitsyt Mariaa rupeamaan soutajaksi - Kalevalaan Lönnrot vaihtoi soutajan Ilmariseksi. Ensimmäinen merkintä tollonjokilaisesta, nimetystä runonlaulajasta löytyy vuodelta 1872, jolloin Genetz tapasi "Tollon Kauron" eli Tenesseini Kauron ja sai tältä muistiin Väinämöisen polvenhaavan, Kilpalaulannan ja Lemminkäisen virren. Genetz kertoi Kauron olleen taitava veneenrakentaja ja "mahtava mies". Tollonjoen runoperintö oli varsin vankka, vaikka monetkaan runonkerääjät eivät ehtineet sitä metsästää . Esimerkkinä runonlaulannasta Tollonjoella 1800-luvun lopulla on tässä näyte Kauro Tenesseisen runoista (Genetz 4.7.1872):
Tuopa vanha Väinämöini,Eli nuori Joukahaini,Ajettih hyö vassakkaheSelvällä meren selällä,Ulavalla aukiella,Saksan salmella syvällä.Vemmel puuttu vempelehe,Aisa aisahan takeltu.Sini siinä seisottihi,Kuni vesat kasvo vempelehe,Raiat rahkehen nenihe.Tuopa nuori JoukahainiHeänpä tuon sanoiksi virkki:"Kump' enämmän tietänövi,Sempi tiellä seisokkoho."Sano vanha Väinämöini:"Onp' on kuopat kuokkimani,Kalahauat kaivamani,Louhet luomani ko'olla."Niin tuo vanha VäinämöiniLaulo leu'an liettiehe,Parran paikkaha pahahe,I'äkseh ikitilahe,Kahen kallivon lomahe,Jost' ei peäse päivinähä,Selkie sinä ikänä.Niin tuo nuori JoukahainiJopa tuon sanoiksi virkki:"Oi sie vanha Väinämöini,
Pyörrä pois pyhät sanasi,Lauvattele laupiesi,Miula tuskakse tulove,Läylemäksi lankiuvi,Annan ainuon orihenOman peäni peästimeksi,Henkeni lunastimeksi.""On orih itselläniki,Kahta kolmia parempi,Viittä kuutta virkiempi."Jopa nuori JoukahainiHeänpä tuon sanoiksi virkki:"Oi sie vanha Väinämöini,Pyörrä pois pyhät sanasi,Lauvattele laupiesi,Miula tuskakse tulove,Läylemäksi lankiuvi,Annan ainuon venehenOman peäni peästimeksi,Henkeni lunastimeksi.""On veneh itselläniki,Vain ei ole soutajoa.""Oi sie vanha Väinämöini,Pyörrä pois pyhät sanasi,Lauvattele laupiesi,Miun tuskaksi tulove,Läylemäksi lankiuvi,Annan ainuon sisaren,Lainoan emoni lapsen
Oman peäni peästimeksi,Henkeni lunastimeksi."Tuopa vanha VäinämöiniPyörti pois pyhät sanah,Lauvotteli laupiehe.Tuopa nuori JoukahainiJopa heän kotih tulove,Emo vastahan tulove:"Poikaseni Joukahaini,Mit' olet pahalla mielin,Kuta kallella kypärin;Sanallako voarrettihi,Sanallako, vain tavalla,Vainko viina-ryyppylöillä?""Ei sanalla, ei tavalla,Eikä viina-ryyppylöillä:Annoin ainuon sisaren,Lain(n)asin emoni lapsenOman peäni peästimeksi.Henkeni lunastimeksi.""Poikaseni Joukahaini,Elä ole pahalla miellä,Eläkä kallella kypärin,Tuota vuotin tuon ikäni,Tuota vuotin tuonki saine,Vävykseni Väinämöistä,Suvukseni miestä suurta,Lankokseni laulajoa."
jatkuu......
Lukkarin lapsista
Karl, joka käytti sukunimeä Höglund, kävi Hämeenlinnan triviaalikoulua siirtyen sieltä Turun katedraalikouluun 1754. Viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli ylioppilas ja pappisvihkimyksen Karl sai 1773. Samalla hänestä tuli Huittisten kirkkoherran apuolainen ja 1781 kappalainen. Huittisissa hän myös kuoli 1789 jättäen jälkeen leski Maria Elisabet Haberfeltin, jonka isä oli ollut Mouhijärven kappalainen.
Karlia 13 vuotta nuorempi velipoika Johan Höglund kävi hänkin koulua Hämeenlinnassa ja Turussa päästen ylioppilaaksi 1770. Viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli pappi ja ensimmäiseksi työpaikaksi ilmaantui Tammelan kappalaisen apulaisena toimiminen. Vuodesta 1793 lähtien hän toimi Pusulan kappalaisena, vaikka varsinaisen viran hän sai vasta 1795. Johan Höglund kuoli Pusulassa 1828.
Edellä esiteltyjen veljesten pikkusisko oli 1750 syntynyt Juliana, jonka nai Huittisten pitäjänapulaisen poika, klarinetinsoittaja Anders Lagerbom. Soittoniekan isä oli myös nimeltään Anders, kun taas äiti Margareta kuului muutamia päiviä sitten esittelemääni Elgfoothien pappissukuun. Tätä kautta klarinetistilla oli yhteyksiä mm. Gummerusten ja Rungiusten pappissukuihin.
Juliana muutti aikanaan Pusulaan, sillä hänen ja Andersin tyttäristä Eva Kaisa ja Justina olivat kulkeutuneet Satakunnasta tähän länsiuusimaalaiseen maalaispitäjään avioliittojensa myötä. Merkillistä kyllä, sekä Juliana että hänen veljensä Johan kuolivat molemmat samana vuonna.
Paperityöläinen Tunström
 |
| Auran rippikirja 1785-1795, Järvenojan ruukki |
Ensimmäinen puoliso oli vuonna 1769 syntynyt Brita Thomasdotter, jonka kanssa Jonaksella oli lapset Maria Christina (1789), Johan Gustav (1790) ja Brita Stina (1793). Britan kuoltua nai Jonas Kaisa Kustaantyttären, joka pian synnytti tytär Marian (1795). Tuossa vaiheessa Jonas Tunström tai Tungström lähteestä riippuen, oli jo muuttanut Tampereen kaupunkiin.
Jonas ja Brita oli vihitty Prunkkalassa (Auran entinen nimi) 10.8.1788 ja tuolloin morsian oli ollut piikomassa paperitehtaan vierellä sijainneessa Käyrän talossa. Kaisa Kustaantytär oli puolestaan kotoisin naapuripitäjä Liedosta, jossa hänen isänsä oli Sikilän kylän Löyhän eli Mäen talollisena. Pariskunta vihittiin Liedossa 16.11.1794.
Vuosien 1785-1795 rippikirjassa on Tunströmin kohdalla hieman suttuinen merkintä, jonka mukaan hän olisi saapunut Järvenojalle Tampereelta. Syntymävuodeksi Jonakselle ilmoitetaan selkeästi 1759, mutta oheinen ilmeisesti syntymäpaikkaa koskeva teksti jää itselleni epäselväksi. Ehkäpä joku lukijani osaa ohjata Ametsapuron eteenpäin tältä osin!
Tapahtui kerran Ypäjällä
Kosken kappeliseurakunnan rippikirjoissa on Isosorvaston kylän Alihyhkön isännän, Honkilahdella 1843 syntyneen Matti Waldenin kohdalla merkintä "RK 155". Tämä vuonna 1902 tai 1903 ilmestynyt lyhenne kertoo siitä, että Matti oli joutunut jostain syystä oikeuden kanssa tekemisiin. Taustalla onkin hyvin vakava tarina.
Lokakuun 18. päivänä 1902 oli koskelainen nuori mies Juha Eemeli Entonen tulossa äitinsä Eeva Stiina Heikintyttären kera Forssan toripäiviltä kotiinsa päin. Hän pysähtyi Ypäjän Levän kylässä Jyvämäen ahteen päällä olevaan Sipilän torppaan syöttämään ja juottamaan hevostaan. Seuraan liittyi myös erä Nummelin, joka Entosten tavoin oli palaamassa Forssasta. Tämä kolmikko siirtyi torppaan nauttimaan eväitään.
Hetkisen päästä alkoi pihalta kuulua kovaa meteliä. Kosken Iso-Sorvastolla asuneen kauppias Waldenin miehet olivat tulossa Ypäjän rautatieasemalta. Tultuaan Sipilän pihalle molemmat sankarit esiintyivät riidanhaluisesti ja heiluttivat puukkoa torpan isännän nenän edessä. Sen takia tämä ei päästänyt kaksikkoa sisään. Niinpä Waldenin ja Nikanderin ei auttanut muuta kuin poistua pihalle. Samassa Entonen ja Nummelin huomasivat, että riehujien hevoset yrittivät hamuta heiniä heidän omista kuormista. Koska Jyvämäen ahde oli hyvin epätasainen paikka, ryntäsivät molemmat miehet hätiin peläten rattaiden kaatumista. Entonen yritti vetää hevosia ohjaksista pois, mutta tuolloin sekä Walden että Nikander löivät häntä rintaan puukoillaan.
Juha Eemeli menehtyi iskuihin puolen tunnin päästä 18 vuoden ikäisenä. Jo seuraavana aamuna Jokioisten ja Ypäjän piirien poliisit onnistuivat vangitsemaan pakoon pötkineet rikolliset, jotka tekosensa tehdessään olivat olleet vahvassa humalassa. Sanomalehti Uusi Auran tietojen mukaan tekoon syylliset olisivat olleet nimenomaan kauppias Walden ja hänen renkinsä Nikander, jotka olivat iältään myös parikymppisiä. Mikäli puukottaja todellakin oli Matti Walden, on ikätieto aivan väärä. Matti, joka suomensi nimensä Valanteeksi, lähestyi tuossa vaiheessa 60 ikävuottaan ollen syntynyt 1843. Renki Juho Evert Nikander olikin sitten nuorukainen, syntynyt Kosken Isosorvastolla vuonna 1878 suutarinpoika Juha N:n ja vaimonsa Maria Henrikan Joosefintyttären perheeseen.
Waldenin sortumista juopotteluun ja tappoon täytyy ihmetellä, sillä jo joulun alla 1903 hän ilmoitteli yhdessä muiden Kosken Tl kauppiaiden kanssa. Herrat Penttinen, Teeri, Blomberg, Kulmanen, Walden ja Grönfors olivat päättäneet lopettaa "ainaiseksi tavaksi tulleiden joululahjain antamisen". Tämän sijasta kukin kauppaliike tulisi antamaan vuosittain sopivan summan rahaa johonkin "yleishyvää edistävään tarkoitukseen".
Lokakuun 18. päivänä 1902 oli koskelainen nuori mies Juha Eemeli Entonen tulossa äitinsä Eeva Stiina Heikintyttären kera Forssan toripäiviltä kotiinsa päin. Hän pysähtyi Ypäjän Levän kylässä Jyvämäen ahteen päällä olevaan Sipilän torppaan syöttämään ja juottamaan hevostaan. Seuraan liittyi myös erä Nummelin, joka Entosten tavoin oli palaamassa Forssasta. Tämä kolmikko siirtyi torppaan nauttimaan eväitään.
Hetkisen päästä alkoi pihalta kuulua kovaa meteliä. Kosken Iso-Sorvastolla asuneen kauppias Waldenin miehet olivat tulossa Ypäjän rautatieasemalta. Tultuaan Sipilän pihalle molemmat sankarit esiintyivät riidanhaluisesti ja heiluttivat puukkoa torpan isännän nenän edessä. Sen takia tämä ei päästänyt kaksikkoa sisään. Niinpä Waldenin ja Nikanderin ei auttanut muuta kuin poistua pihalle. Samassa Entonen ja Nummelin huomasivat, että riehujien hevoset yrittivät hamuta heiniä heidän omista kuormista. Koska Jyvämäen ahde oli hyvin epätasainen paikka, ryntäsivät molemmat miehet hätiin peläten rattaiden kaatumista. Entonen yritti vetää hevosia ohjaksista pois, mutta tuolloin sekä Walden että Nikander löivät häntä rintaan puukoillaan.
Juha Eemeli menehtyi iskuihin puolen tunnin päästä 18 vuoden ikäisenä. Jo seuraavana aamuna Jokioisten ja Ypäjän piirien poliisit onnistuivat vangitsemaan pakoon pötkineet rikolliset, jotka tekosensa tehdessään olivat olleet vahvassa humalassa. Sanomalehti Uusi Auran tietojen mukaan tekoon syylliset olisivat olleet nimenomaan kauppias Walden ja hänen renkinsä Nikander, jotka olivat iältään myös parikymppisiä. Mikäli puukottaja todellakin oli Matti Walden, on ikätieto aivan väärä. Matti, joka suomensi nimensä Valanteeksi, lähestyi tuossa vaiheessa 60 ikävuottaan ollen syntynyt 1843. Renki Juho Evert Nikander olikin sitten nuorukainen, syntynyt Kosken Isosorvastolla vuonna 1878 suutarinpoika Juha N:n ja vaimonsa Maria Henrikan Joosefintyttären perheeseen.
Waldenin sortumista juopotteluun ja tappoon täytyy ihmetellä, sillä jo joulun alla 1903 hän ilmoitteli yhdessä muiden Kosken Tl kauppiaiden kanssa. Herrat Penttinen, Teeri, Blomberg, Kulmanen, Walden ja Grönfors olivat päättäneet lopettaa "ainaiseksi tavaksi tulleiden joululahjain antamisen". Tämän sijasta kukin kauppaliike tulisi antamaan vuosittain sopivan summan rahaa johonkin "yleishyvää edistävään tarkoitukseen".
Maailman ensimmäinen matkapuhelin
Kuitenkin vanhojen lehtitietojen mukaan maailman vanhin matkapuhelin pääsi joukkotuotantoon jo vuonna 1902. Tuolloin Yhdysvaltojen Indianaan perustettiin tehdas, joka valmisti "taskussa kannettavia telefooneja".
Nämä olivat metallista tehtyjä, taskuun mahtuvia laitteitta, joissa kuulotorvi ja puhetorvi sijaitsivat samassa rungossa. Näin edellisen sai soitettaessa sopivasti korvalle ja jälkimmäisen suun eteen. Tarkoituksena oli, että käyttäjä kiinnitti erityisellä johtolangalla laitteensa puhelintolpassa olevaan laatikkoon päästen näin helposti "linjoille" missä sitten ikinä sattuikin kulkemaan. Uuden Auran mukaan kone "kuuluu olewan erittäin käytännöllinen".
Toki samana vuonna keksittiin myös huomattavasti runollisempi tapa viestiä langattomasti. Herra McPhersonin sanoin ja Jas T. Brymnin sävelin viestit kulkivat suoraan sydämestä sydämeen;
I have a girlie, dear little pearlie,
and though she is far away, still we are able,
'thout line or cable, to make love each day.
It matters not where my sweet-heart may be,
we still have our private line.
Our hearts affection makes sure connection.
I'll give you the sign.
Chorus
When your ears are burning, you feel a yearning,
your brain begins to whirl,
now that is just the cue, your babe wants you,
oo oo oo oo oo oo.
So just keep a list'ning, soon there'll come whisp'ring,
some message from your girl.
She's calling you alone, by wireless telephone. When phone.
I hear a humming, some message coming,
Hello, central, hello, hello.
I have an inkling, 'twas just a tinkling of our telephone.
Now we have no fear, our secrets to tell,
for love holds the key alone.
Hearts without union, know no communion by wireless telephone.
(repeat chorus)
Schilling
Mårten Johaninpoika Schilling oli Turun hovioikeuden kirjuri 1638-53 ja asessori 1653-72. Hänellä oli samaan aikaan myös kihlakunnantuomarin virka Tukholman seudulla Vallentunassa 1649-53, Käkisalmella 1653-55, Porvoossa 1655-59, taas Käkisalmella 1659-63 ja Suur-Savossa 1664-72. Alilaamanni Vaasan kreivikunnassa hän oli 1663.
Mårtenin vaimo oli kauppiaan tytär Kristina Tavast, Turun porvarisukua. He lienevät avioituneet noin 1630-luvun lopulla tai 1640-luvun alussa, päätellen lasten avioitumisajankohdista. Kristina haudattiin 30.6.1667 ja Mårten 21.4.1672. Heillä oli lapset:
Mårten kuului nähtävästi niihin lukuisiin 1600-luvun ruotsalaisiin virkamiehiin, jotka siirtyivät Suomeen. Hän lienee syntynyt n. 1615-20 ja oli varmaankin sama kuin se Martinus Johannis Copingensis, joka kirjautui Upsalan yliopistoon syyskuussa 1632. Mårtenin äiti oli ilmeisesti se ...(Brita?) Mårtenintytär Schilling, joka oli avioitunut Johan Perinpojan (synt. Gävlessä – k. 1634 Köpingissä) kanssa; Johan oli vouti Strömsholmin läänissä 1609 ja asui Munktorpin Hovgårdelilla.
Mårtenin äidinisä ja äidinäiti olivat siinä tapauksessa Mårten Schilling, läänitysvouti Strömsholmin läänissä ja hänen vaimonsa Brita Kristofferintytär. Mainittakoon vielä, että Strömsholmin läänitys kuului 1561-1621 Kustaa Vaasan leskelle, kuningatar Katarina Stenbockille. Tämä vouti-Mårten asui Munktorpin Hovgårdelilla ja oli mahdollisesti tukholmalaisen porvarin Hans Schillingin (vaimo Margareta) poika. Nimi Schilling oli siis turkulaisen asessori-Mårtenin äidin suvun nimi.
Eräs Bertil Schilling toimitti jo 1580 voita ja viljaa Strömsholmilta Klaus Flemingille ja avusti 1605 leskikuningatarta eräässä riita-asiassa. Tällä Bertilillä oli isä Hans Schilling (mainittiin testamenttitodistajana 1545), äiti Margareta sekä veli, jonka nimi oli Mårten, mahdollisesti sama kuin edellä mainittu Strömsholmin läänityvouti. Huolimatta saksalaisesta ulkonäöstään tuli nimi Schilling nähtävästi paikkakunta- tai talon nimestä Skillinge Kungsörissä, keskisessä Ruotsissa, Eskilstunan lähistöllä .
Mårtenin vaimo oli kauppiaan tytär Kristina Tavast, Turun porvarisukua. He lienevät avioituneet noin 1630-luvun lopulla tai 1640-luvun alussa, päätellen lasten avioitumisajankohdista. Kristina haudattiin 30.6.1667 ja Mårten 21.4.1672. Heillä oli lapset:
1. Kristina Schilling, pso. 1663 turkulainen porvari Johan Rancken.
2. Gustav Schilling, hovioikeuden kirjuri, pso. Hebla.
3. Gabriel Schilling, ylioppilas Turussa 1662, mahdollisesti haudattu Tukholmassa 1691.
4. Helena Schilling, synt. n. 1645. pso. läänityvouti, ratsutilallinen Alexander Kepplerus.
5. Susanna Schilling, pso. 1670 Paimion kappalainen Arvid Florinus.
6. Margareta Schilling, pso. Daniel Tollet.
7. Katarina Schilling, pso. pormestari Anders Prytz.
8. ?Nils Schilling.
2. Gustav Schilling, hovioikeuden kirjuri, pso. Hebla.
3. Gabriel Schilling, ylioppilas Turussa 1662, mahdollisesti haudattu Tukholmassa 1691.
4. Helena Schilling, synt. n. 1645. pso. läänityvouti, ratsutilallinen Alexander Kepplerus.
5. Susanna Schilling, pso. 1670 Paimion kappalainen Arvid Florinus.
6. Margareta Schilling, pso. Daniel Tollet.
7. Katarina Schilling, pso. pormestari Anders Prytz.
8. ?Nils Schilling.
Mårten kuului nähtävästi niihin lukuisiin 1600-luvun ruotsalaisiin virkamiehiin, jotka siirtyivät Suomeen. Hän lienee syntynyt n. 1615-20 ja oli varmaankin sama kuin se Martinus Johannis Copingensis, joka kirjautui Upsalan yliopistoon syyskuussa 1632. Mårtenin äiti oli ilmeisesti se ...(Brita?) Mårtenintytär Schilling, joka oli avioitunut Johan Perinpojan (synt. Gävlessä – k. 1634 Köpingissä) kanssa; Johan oli vouti Strömsholmin läänissä 1609 ja asui Munktorpin Hovgårdelilla.
Mårtenin äidinisä ja äidinäiti olivat siinä tapauksessa Mårten Schilling, läänitysvouti Strömsholmin läänissä ja hänen vaimonsa Brita Kristofferintytär. Mainittakoon vielä, että Strömsholmin läänitys kuului 1561-1621 Kustaa Vaasan leskelle, kuningatar Katarina Stenbockille. Tämä vouti-Mårten asui Munktorpin Hovgårdelilla ja oli mahdollisesti tukholmalaisen porvarin Hans Schillingin (vaimo Margareta) poika. Nimi Schilling oli siis turkulaisen asessori-Mårtenin äidin suvun nimi.
Eräs Bertil Schilling toimitti jo 1580 voita ja viljaa Strömsholmilta Klaus Flemingille ja avusti 1605 leskikuningatarta eräässä riita-asiassa. Tällä Bertilillä oli isä Hans Schilling (mainittiin testamenttitodistajana 1545), äiti Margareta sekä veli, jonka nimi oli Mårten, mahdollisesti sama kuin edellä mainittu Strömsholmin läänityvouti. Huolimatta saksalaisesta ulkonäöstään tuli nimi Schilling nähtävästi paikkakunta- tai talon nimestä Skillinge Kungsörissä, keskisessä Ruotsissa, Eskilstunan lähistöllä .
Miehistä rähistelyä Itä-Uudellamaalla
Eräs torvensoittaja Johan Dawitz Sipoon Nikkilän kartanosta mainittiin tapahtumaketjussa kevättalvelta 1661. Dawitzin arveltiin olleen saksalainen ja hän oli ollut osallisena tappelussa rusthollari Matts Mattsinpojan tilalla Ollaksen Borgbyssä. Isäntä oli kutsunut vierailulle rykmentinkirjurin Lorens Stöökin, tämän ratsumiehen Henrik Erikinpojan, torvensoittaja Johanin, Skepparsin tilan isännän Johan Jöreninpojan, tämän ratsumiehen Kristoffer Jungheinin sekä erään aatelimies Henrik Nassokinin palvelijan. Kun he olivat istuneet pari tuntia, liittyi torvensoittaja Johan Dawitz Nikkilän kartanosta heidän joukkoonsa.
Isäntä tervehti häntä ja tarjosi juomaa. Hetken kuluttua heitti Dawitz lasin kattoon, “huvittelun vuoksi, kuten hänellä oli tapana” (“hafwer han begyndt i lustigheet, som hans wana altijdh skall wara, kasta glaset opp åth Taaket”). Isäntä luuli, että se tapahtui hänen kiusakseen, joten hän pyysi ratsumies Henrik Erikinpoikaa käskemään torvensoittajaa lopettamaan kevytmielisen leikkinsä, tai nousta pöydästä. Stöökin ratsumies tarttui Dawitzia käsivarresta, jolloin tämä tarttui häntä tukasta ja he vetivät toisiaan tukasta, kunnes muut erottivat heidät. Samalla ratsumies Kristoffer Junghein, joka lienee ollut hyvä kaveri Dawitzin kanssa, heitti Henrik Erikinpoikaa kynttilänjalalla, aiheuttaen verihaavan. Tapahtumat jatkuivat sitten niin, että riitapukarit hakivat miekkansa ja sotkivat ratsumestari Henrik Nassokininkin mukaan. Näissä jälkimmäisissä tapahtumissa ei Dawitz kuitenkaan enää ollut mukana. Mielet rauhoittuvat ilmeisesti muutenkin, koska kukaan ei sen enempää loukkaantunut ja tappelupukarit selvisivät sakoilla.
Maaliskuussa 1665 pidetyillä Porvoon ja Mäntsälän käräjillä otettiin esille Hirvihaarassa asuneen torvensoittaja Johan Dewitzin nostama kanne , jonka mukaan aatelismies, ratsumestari Nassokin oli käynyt hänen kimppuunsa iskuin ja lyönnein ensin Mäntsälän pappilassa ja sitten kirkonmäellä. Dewitz esitti oikeudelle lapun, jossa oli joukko todistajiksi tarkoitettujen henkilöitten puumerkkejä, mutta yksikään heistä ei ollut paikalla. Myös Nassokin oli hankkinut kirjallisen todistuksen, jonka allekirjoittajat olivat kirkkoherra Jakob Insulanus ja Hautjärven kartanon rouva Dorothea Skytte. Sen mukaan seudun parempi väki, johon myös Dewitz ja Insulanus laskettiin, oli kokoontunut yhteen - ilmeisesti pappilaan jonakin sunnuntaina. Tuolloin Dewitz intoutui liian epäkohteliaaseen leikinlaskuun Hautjärven Otto von Vietinghoffin kanssa. Dewitz tuli myös sanoneeksi jotain sopimatonta Nassokinille, joka reagoi lyömällä hävytöntä miestä suulle. Erimielisyydet kärjistyivät entisestään seuranneena adventtipyhänä. Dewitz otti tuolloin miekan mukaansa kirkolle ja lähti jumalanpalveluksen jälkeen kartanoa kohti. Kun hän ei vastannut Nassokinin tervehdykseen eikä ottanut lakkia päästään, tämä huitaisi käsineillään häntä päähän, niin että lakki lensi vieressä kulkeneen rouva Skytten syliin. Kun Nassokin kysyi vielä, mitä Dewitz tekee miekalla, jota ei ole koskaan pitänyt, tämä vastasi välttävänsä sillä selkäsaunan. - Oikeus päätti vapauttaa Nassokinin kaikista syytteistä ja tuomitsi Dewitzin häpeänrangaistukseen pyhärauhan rikkomisesta.
Hollolassa vuonna 1666 torvensoittaja eversti Johan Gallen rykmentissä Johan Dewitz pisti miekalla kuoliaaksi naimattoman rengin Johan Mårteninpoika Ungerin Jarvalasta, minkä johdosta hänet pakomatkalla pidätettiin ja vietiin vangittuna Hämeenlinnaan. Hänen oman tunnustuksensa mukaan oli tapahtuman kulku seuraava: Hänen kimppuunsa oli käynyt häpeämätöntä laulua rallatellen Johan Mårteninpoika ja vetänyt esille ison lyömämiekan vahingoittaakseen häntä hänen istuessaan jo satulassa poistuakseen paikalta. Hän oli laskeutunut silloin satulasta ja kysynyt, miksi hänen kimppuunsa käytiin. Vastauksena oli ollut isku päähän, mistä hän oli kaatunut maahan. Hän oli kuitenkin noussut heti ja miekat kalskahtaneet vastakkain. Sitä, miten hän oli tullut vastustajaansa haavoittaneeksi, ei hän voinut tarkoin selittää. Todistajien kuulustelussa selvisi kuitenkin, että alussa oli vallinnut täysi sovinto ja Johan Mårteninpoika laskenut leikkiä Dewitzin langon koirasta. Mutta kun hän sitten oli tätä suudellut, oli toinen harmistuneena sanonut, että parempi oli suudella morsiantaan kuin miestä. Siitä oli taas Johan Mårteninpoika suuttunut ja töytäissyt torvensoittajaa rintaan niin, että tämä oli kaatunut, mistä oli seurannut ankara sananvaihto. Lopulta oli Johan Mårteninpoika hakenut miekkansa tuvasta tunnetuin seurauksin. Päätöksessään totesi kihlakunnanoikeus, että torvensoittaja Dewitz olisi hyvin voinut pakenemalla väistää tappelun, että hän tunnusti tehneensä miestapon, että hänet oli verekseltään otettu kiinni, että vainajan lanko vaati rangaistusta ja että tässä oli tehty rikos myöskin kuninkaan kaksintaisteluista ja tappeluista antamaa plakaattia vastaan. Tapaukseen oli sovellettava periaatetta: henki hengestä. Asia jätettiin kuitenkin hovioikeuden päätettäväksi. Nähtävästi Johan Thewitz selvisi tästäkin, sillä hän jatkoi elämäänsä.
Kiitos RR!
Isäntä tervehti häntä ja tarjosi juomaa. Hetken kuluttua heitti Dawitz lasin kattoon, “huvittelun vuoksi, kuten hänellä oli tapana” (“hafwer han begyndt i lustigheet, som hans wana altijdh skall wara, kasta glaset opp åth Taaket”). Isäntä luuli, että se tapahtui hänen kiusakseen, joten hän pyysi ratsumies Henrik Erikinpoikaa käskemään torvensoittajaa lopettamaan kevytmielisen leikkinsä, tai nousta pöydästä. Stöökin ratsumies tarttui Dawitzia käsivarresta, jolloin tämä tarttui häntä tukasta ja he vetivät toisiaan tukasta, kunnes muut erottivat heidät. Samalla ratsumies Kristoffer Junghein, joka lienee ollut hyvä kaveri Dawitzin kanssa, heitti Henrik Erikinpoikaa kynttilänjalalla, aiheuttaen verihaavan. Tapahtumat jatkuivat sitten niin, että riitapukarit hakivat miekkansa ja sotkivat ratsumestari Henrik Nassokininkin mukaan. Näissä jälkimmäisissä tapahtumissa ei Dawitz kuitenkaan enää ollut mukana. Mielet rauhoittuvat ilmeisesti muutenkin, koska kukaan ei sen enempää loukkaantunut ja tappelupukarit selvisivät sakoilla.
Maaliskuussa 1665 pidetyillä Porvoon ja Mäntsälän käräjillä otettiin esille Hirvihaarassa asuneen torvensoittaja Johan Dewitzin nostama kanne , jonka mukaan aatelismies, ratsumestari Nassokin oli käynyt hänen kimppuunsa iskuin ja lyönnein ensin Mäntsälän pappilassa ja sitten kirkonmäellä. Dewitz esitti oikeudelle lapun, jossa oli joukko todistajiksi tarkoitettujen henkilöitten puumerkkejä, mutta yksikään heistä ei ollut paikalla. Myös Nassokin oli hankkinut kirjallisen todistuksen, jonka allekirjoittajat olivat kirkkoherra Jakob Insulanus ja Hautjärven kartanon rouva Dorothea Skytte. Sen mukaan seudun parempi väki, johon myös Dewitz ja Insulanus laskettiin, oli kokoontunut yhteen - ilmeisesti pappilaan jonakin sunnuntaina. Tuolloin Dewitz intoutui liian epäkohteliaaseen leikinlaskuun Hautjärven Otto von Vietinghoffin kanssa. Dewitz tuli myös sanoneeksi jotain sopimatonta Nassokinille, joka reagoi lyömällä hävytöntä miestä suulle. Erimielisyydet kärjistyivät entisestään seuranneena adventtipyhänä. Dewitz otti tuolloin miekan mukaansa kirkolle ja lähti jumalanpalveluksen jälkeen kartanoa kohti. Kun hän ei vastannut Nassokinin tervehdykseen eikä ottanut lakkia päästään, tämä huitaisi käsineillään häntä päähän, niin että lakki lensi vieressä kulkeneen rouva Skytten syliin. Kun Nassokin kysyi vielä, mitä Dewitz tekee miekalla, jota ei ole koskaan pitänyt, tämä vastasi välttävänsä sillä selkäsaunan. - Oikeus päätti vapauttaa Nassokinin kaikista syytteistä ja tuomitsi Dewitzin häpeänrangaistukseen pyhärauhan rikkomisesta.
Hollolassa vuonna 1666 torvensoittaja eversti Johan Gallen rykmentissä Johan Dewitz pisti miekalla kuoliaaksi naimattoman rengin Johan Mårteninpoika Ungerin Jarvalasta, minkä johdosta hänet pakomatkalla pidätettiin ja vietiin vangittuna Hämeenlinnaan. Hänen oman tunnustuksensa mukaan oli tapahtuman kulku seuraava: Hänen kimppuunsa oli käynyt häpeämätöntä laulua rallatellen Johan Mårteninpoika ja vetänyt esille ison lyömämiekan vahingoittaakseen häntä hänen istuessaan jo satulassa poistuakseen paikalta. Hän oli laskeutunut silloin satulasta ja kysynyt, miksi hänen kimppuunsa käytiin. Vastauksena oli ollut isku päähän, mistä hän oli kaatunut maahan. Hän oli kuitenkin noussut heti ja miekat kalskahtaneet vastakkain. Sitä, miten hän oli tullut vastustajaansa haavoittaneeksi, ei hän voinut tarkoin selittää. Todistajien kuulustelussa selvisi kuitenkin, että alussa oli vallinnut täysi sovinto ja Johan Mårteninpoika laskenut leikkiä Dewitzin langon koirasta. Mutta kun hän sitten oli tätä suudellut, oli toinen harmistuneena sanonut, että parempi oli suudella morsiantaan kuin miestä. Siitä oli taas Johan Mårteninpoika suuttunut ja töytäissyt torvensoittajaa rintaan niin, että tämä oli kaatunut, mistä oli seurannut ankara sananvaihto. Lopulta oli Johan Mårteninpoika hakenut miekkansa tuvasta tunnetuin seurauksin. Päätöksessään totesi kihlakunnanoikeus, että torvensoittaja Dewitz olisi hyvin voinut pakenemalla väistää tappelun, että hän tunnusti tehneensä miestapon, että hänet oli verekseltään otettu kiinni, että vainajan lanko vaati rangaistusta ja että tässä oli tehty rikos myöskin kuninkaan kaksintaisteluista ja tappeluista antamaa plakaattia vastaan. Tapaukseen oli sovellettava periaatetta: henki hengestä. Asia jätettiin kuitenkin hovioikeuden päätettäväksi. Nähtävästi Johan Thewitz selvisi tästäkin, sillä hän jatkoi elämäänsä.
Kiitos RR!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blogitekstisuositus
-
Aviottomien lasten isien jäljittäminen tarjoaa kiinnostavia sukututkimuksellisia haasteita. Historialliset lähteet, kuten tuomiokirjat, kirk... -
Karjalohjan haudattujen luettelosta [1] lokakuun 15. päivältä vuodelta 1702 löytyy merkintä Puujärven kylässä asuneen Kaisa Kasperintyttäre... -
Sukututkimuksessa tärkeysjärjestys perustuu yleensä tavoitteisiin ja käytettävissä oleviin lähteisiin. Alla oma suositukseni tärkeysjärjesty...