Teloitettu aatelismies

Viitasaaren haudattujen luetteloa kesältä 1792

Kivijärven pitäjän Pudasjärven kylästä nimitetään Syväjärven rannalla olevaa osaa Mannilan kyläksi. Nimensä on se saanut muinaisesta Mannilan talosta, jonka rauniot ovat nykyisen Kivikon talon (Pudasjärvi n:o 3), vieressä. Mannilantalon olivat perustaneet Manniset, jotka olivat saapuneet seudulle Pieksämäeltä. Toista sataa vuotta sitten lahjoitettiin talo eräälle aatelisherralle, »Jeärnesköltille»,kuten hänen nimensä on säilynyt kansan muistissa.

Manniset siirtyivät nyt Haapajärven kylälle, jonka talot kaikki vielä ovat samaa numeroa kuin Mannilan paikalla oleva Kivikko ja rälssiä. Muuan talon entisistä asukkaista, Matti niminen, jäi kuitenkin taloon »niinkun
arentaattoriksi». Hänen kanssaan joutui Jeärneskölttikerran riitaan; mikä siihen oli syynä, ei enää muisteta*). Uhkasi häntä ensiksi »piilukolla», joka kuitenkaan ei ottanut tulta, sitten isolla sotakiväärillä sillä seurauksella, että pirtin peränurkkaan paennut mies vieri tiedotonna lattialle. J:llä oli huora-akka, Länkkä nimeltään, jolleka oli huutanut: »Tuo vettä, se pyörtyi. Kuula sattui jaloilleni».

Pian huomasi hän kuitenkin kuulan sattuneen rintaan, sieppasi ratsunsa ja lähti täyttä laukkaa sydänmaitten halki Hakkilan kylää kohden Saarijärvelle päin. Kerrotaan pirtissä olleen toisenkin »pojan», joka myräkän sattuessa pakeni uunin päälle. Hän vei nyt kiireimmiten sanan kylälle, toisten mukaan virkosi haavoitettu vielä sen verran että saattoi itse sen tehdä. Nopein kylän nuorista miehistä, Ahon Eero, lähti kohta ratsain oikotietä Hakkilan kylälle viemään tietoa murhaajan karkaamisesta, ennättikin edelle ja piiloutui kylälle saavuttuaan, ettei hänen siellä olonsa herättäisi murhaajan epäluuloa.

Kun J. tuli Hakkilan kylään, kysyttiin häneltä ensiksi, että »mihinkäs herra on menossa»; siihen hän vastasi käyvänsä vain Taukaalla, missä hänellä oli vävy, »Piltsi» nimeltään. Hän asettui levähtämään Vanhanpään taloon, jossa hänen hevoselleen laitettiin ruokaa ja itse herra tietysti vietiin kamariin. Kävelivät Voutilan isännän kanssa lattialla keskustellen kaikista kuulumisista, kunnes äkkiä Voutilainen karkasi hänen käsiinsä kiinni huutaen toisiakin avukseen. J.oli kohta arvannut, että »Ahon Eero sievä mies sanan toi».
Vanhanpäästä saatettiin J. sitten ruununmiesten käsiin. Rikoksestaan hän joutui mestattavaksi. Kerrotaan hänen viimeiseksi sanoneen, että »yhdenkö renki rievun hengestä minun täytyy antaa kaulani katkasta». Toisten mukaan kuoli hän kirous huulillaan.

Muuten kerrotaan J:n olleen sävyisän miehen, joka hyvin tuli toimeen alustalaistensa kanssa. Eräs kertojistani (Penja Manninen) tiesi kuitenkin, että hän oli ollut »äkänen ukko», tuo »moskoppi». Viimeksimainittu kertoja tiesi vielä, että J:n vävy Piltsi oli saanut perinnöksi kaikki J:n tilat. Häneltä olivat J:n entiset alustalaiset ostaneet ne omikseen ja ovat siitä myöten useimmat talot Pudasjärven kylässä - kaikki muut paitsi Leppälä jo siitä eronneet - rälssiä ja siis kait aikoinaan kuuluneet J:n tiluksiin.


Tämä tarina kerrottiin Kotiseutu -lehdessä heinäkuussa 1910. Mainittu aatelisherra oli Mikkelissä vuonna 1735 syntynyt Erik Johan Jägerskiöld. Hänen vanhempansa olivat kersantti Claes Erik J. ja Eva Helsingia.

Eräissä muissa lähteissä Erik Johania ei teloitettu kaulan katkaisemisella, vaan hirttämisellä. Maaherran käskyllä määrättiin Viitasaaren Vanhaan Kirkkosaareen pystytettäväksi hirsipuu "sellaisen etäisyyden päähän kirkosta, ettei se sinne näy niille ikävyydeksi, jotka käyvät jumalanpalveluksessa". Ennen kuin pyöveli pääsi tekemään työnsä, sai Jägerskiöld kuulla saarnan, minkä lisäksi hänen piti itse lukea "Jumalan pyhää sanaa, jotta saisi autuaan kuoleman". Hirttämisen jälkeen ruumis kätkettiin hiljaisuudessa tuntemattomaan paikkaan em. kirkkosaaren hautausmaassa. Yleensä ei teloitettu voitu haudata siunattuun maahan, mutta oikeuden määräyksestä aatelisen kohdalla voitiin menetellä näinkin.

Viitasaaren haudattujen luettelon mukaan 9.6.1792 luutnantti Erik Johan Jägerskiöldiltä, Mannilan talon omistajalta, katkaistiin kaula, koska hän oli lyönyt renki Lauri Kolehmaisen kuoliaaksi.  Ruumis haudattiin hiljaisuudessa; ""halshuggen för dråp genom mordiskt skott å dess dreng Lars Colemain" begr. i stillhet i kgden." Näin hirttotuomio lienee ollut olemassa vain aikalaisten ja ennen kaikkea heidän jälkipolviensa mielikuvituksessa.