Hyväsydäminen piirilääkäri Zetterman

Everstiluutnantti ja lääninrahastohoitaja Lorentz Johan Zettermanin ja vaimonsa Natalia Louise Lampan poika Arthur Juhana syntyi Helsingissä elokuussa 1840. Tarmokas ja nopeaoppinen poika opiskeli itsensä lääkäriksi ja yksi ensimmäisistä työpaikoista oli luovutettuun Karjalaan jäänyt Kurkijoen pitäjä. Vuoden 1869 paikkeilla Arthur Juhana ehti myös naimisiin Matilda Wilhelmina Willebrandin kanssa.

Hänen appensa Kustaa Valfrid V. oli ollut Salon kauppalassa vuosina 1870-73 toiminut piirilääkäri. Arthur sitten jatkoi Kustaan jalanjäljissä alueen lääkärinä ja olikin tässä toimessa peräti 32 vuotta. Lähimpiä työtovereita olivat Turun ja Tammisaaren kaupunkien lääkärit, joten herra Zettermanilla ei totisesti ollut puutetta työstä. Erittäin pitkän työuransa ansiosta Arthur Juhana Zettermanista jäi seudulle elämään useita tarinoita, vaikka mies itse kuoli jo vuonna 1909.

Arthurilla ja Matildalla oli kolme lasta, joista esikoispoika Lars Kustaa tosin menehtyi aivan pienenä. Tytär Mary ja poika Rolf sen sijaan ehtivät aikuisiksi. Olennaisena osana perheyhteisöä olivat myös Zettermanin lähes korvaamattomat palvelijat, Miina ja Kalle. Näistä Miina toimi tavallaan sairaanhoitajana auttaen lääkäriämme mm. hampaiden poistossa, siteiden laitossa ja kaikenlaisessa työssä, mitä maalaislääkärin vastaanotolla nyt sattui eteen tulemaan. Aikalaiset eivät Miinan sukunimeä edes tainneet tietää, hän oli "Tohtorin Miina". Tosin vuodesta 1894 lähtien, kun Arthur Juhana oli saanut uuden arvon, häntä tituleerattiin "Professorin Miinaksi".

Kalle hoiti sitten Zettermanin talonmiehen tehtäviä, oli kuskina lääkärin maakuntakierroksilla, piti huolta puutarhasta ja todisti mm. ruumiinavauksia. Työsarkaa riitti siis hänelläkin. Raskas työ taisi lopulta vaatia veronsa ja niinpä Arvo Saura pääsee erinomaisessa kirjassaan "Salo ennen ja nyt" kertomaan episodin Kallen "kohtalokkaasta vahingosta".

Kalle oli suuri oluen ystävä ja eräänä heinäkuisena päivänä kolpakkoja oli kilistelty Zettermanin naapurissa olleen oluttehtaan pihalla. Illan tullen työmiestä alkoi luonnollisesti raukaista hieman. Mutta sattuipa niin, että Suomusjärven Ahtialan kylässä oli käynnistynyt vaikea synnytys. Pirkkalan talosta tuli mies hevonsensa kanssa noutamaan professoria. Tuo hevonen valjastettiin lääkärin oman hevon kanssa trillojen eteen ja matka alkoi. Hieman Tupurin ahteesta eteenpäin Kalle otti ja nukahti. Professori Zetterman nosti tyynesti miehen mättäälle ja jätti hänet siihen nukkumaan.

Kaukelmaan tienhaarassa Zetterman törmäsi kruununvouti Lennart Wasziin, joka oli iltakävelyllä;

"Tjänare, no kuin su yksin aja? Onk Kalle kipjä?"
"Nej, hän nukku."

seuraavana päivänä Kalle ilmaantui professorin luokse.

"No-jaa - su on heränny jo...."
"Juu her professor"
"No - tul tän kamari sit."

Siellä professori sitten antoi Kallelle yhden vuoden palkkana 300 kultamarkkaa sekä hyvän todistuksen 25 vuoden palveluksesta. Miina kertoi jälkeenpäin, että kun Kalle lähti takaperin huoneesta, pyyhkäisi Zetterman poskeaan ja mutisi hänelle:

"Tredge gånger...Jo....Så är det med Kalle....."


Toinen esimerkki professorin hyväsydämisyydestä saatiin, kun eräs maalaiseukko tuli vaatimattomassa asussa lääkäriin;

"Onks sul paljo raha?"
"On mul viis markka"
"Jaaha - täsä on resept ja tost sä saa viis markkaa, et sun saa apteekist troppi ulos"
"Mut sit mä jää her professoril velkka"
"Ei simmone mittä mein. Se on pääasja et vattas parantu..."
"Juu her professor"


ps. tämä on 700. blogimerkintäni - seuraava teksti ilmestyy 2.1.2009

Viinan ansiosta

Elokuun viidentenä päivänä vuonna 1890 oli elonkorjuun aika Pusulan Marttilan kylän Knaapin ratsutilalla. Talkoiden jälkeen väki kävi tanssimaan ja mukaan eksyi muutamia kuokkavieraita Hyrkkölän kylästä. Nämä olivat nauttineet runsaasti miestä väkevämpää. Juovuspäissään he rettelöivät talkooväen kanssa, kunnes tuloksena oli täysimittainen tappelu.

Sen aikana jyvätorppari Gustavsson iski torppari Rosenströmiä lujaa ja saman tien talollisen poika Karl Saxen iski miestä puukolla. Rosenström menehtyi aiheutuneisiin vammoihin syyskuun yhdeksäntenä eli runsasta kuukautta myöhemmin.

Lohjan, Nummen ja Pusulan pitäjäin syyskäräjät ottivat luonnollisesti tapauksen käsittelyynsä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi sitten Gustafssonin ja Saxenin juopumuksesta 12 markan sakkoihin sekä tämän lisäksi Saxenin taposta ilman kuolettamisen aikomusta viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Gustafssonille lankesi kahden kuukauden vankeus. Lopulta oikeus määräsi molempien maksettavaksi eräitä muita korvauksia.

Kyseinen tappelussa kuollut "jyvätorppari" oli Marttilan Kouvon talon Kujanpään torpassa asunut Frans Oskar Rosenström, joka oli syntynyt saman kylän Suikin talon torpassa lokakuussa 1862. Fransin vanhemmat olivat torppari Johan R. ja vaimonsa Maria Stenberg. Kolmisen vuotta ennen tätä murheellista, väkivaltaista loppuaan oli Frans Oskar mennyt naimisiin Suikian piian, Ida Kustaantyttären kanssa.

Lapsia nuorelle parille oli ehtinyt syntyä vasta yksi ennen miehen kuolemaa. Toinen lapsi syntyi sitten vuoden 1890 lokakuussa näkemättä koskaan isäänsä. Äiti Ida avioitui uudelleen 1897 leskimies ja torppari Henrik Johan Mikkelssonin kanssa, joka asutti Raduksen kylän Markkulan talon Alhonpäätä. Mainittakoon lisäksi, että Frans Oskarin sisko Maria Eufrosina oli naimisissa rusthollarin poika Karl Fredrik Pakalenin kanssa. Tämä mies oli kotoisin Kaukelan kylän Paakalasta.

Puukkoa käytellyt Karl Saxen taasen oli syntynyt Hyrkkölän Kollin talossa isäntä Karl Kustaa S:n ja vaimonsa Maria Tuomaantyttären nuorimpana poikana talvella 1866. Maria oli Kollin edellisen isännän tytär ja Karl Kustaa taasen kotoisin naapuritalo Saksalta, kuten hänen sukunimensä antaakin aavistaa. Toisen rähinöitsijän, herra Gustafssonin sukuperästä en ole kerännyt tietoa.

Tehtailijan sisar Erika

Monialayritys G.W. Sohlbergin perustajalla, Gabriel Wilhelm S:llä oli kolme aikuisikään elänyttä siskoa. Näistä vanhin oli vuonna 1843 Suomusjärven Taipalon kylän Paavolassa syntynyt Erika, joka meni lokakuussa 1865 naimisiin Karjalohjan Suurniemessä syntyneen Karl Kustaa Vareliuksen kanssa. Karl oli morsiaantaan pari vuotta vanhempi ja oli asunut 1860-luvun alkupuoliskolla Karjalohjan Sakkolan kylän Heikintalossa räätälinä. Jossain vaiheessa hän harjoitti maakauppiaankin ammattia. Tässä työssä oli lupaehtona se, ettei hän "ei myy rohtoja kotoaan".

Pariskunnan ensimmäinen ja samalla viimeiseksi jäänyt lapsi syntyi jo muutama päivä häiden jälkeen. Tämä isänsä kaima, Karl Kustaa nuorempi suomensi aikuisiällä sukunimensä Vainioksi. Hänen vaimonsa oli erään saamani virkatodistuksen mukaan Matilda Lovisa Alen, joka oli syntynyt Lohjalla syyskuussa 1860. En ole kuitenkaan toistaiseksi onnistunut jäljittämään hänen sukuperäänsä.

Jossain vaiheessa pieni Vareliuksen perhe muutti Pusulan Vörlön kylään, missä isä Karl Kustaa mainitaan 1880-luvulla sekä Mikkolan että Ollan talojen isäntänä. Hän näyttäisi jatkaneen ainakin jonkin aikaa jo Sakkolassa alkanutta maakauppiaan uraansa. Perheeseen kuului poika Karl Kustaan lisäksi ottotytär, jonka nimeä en tosin tiedä.

Vaikka Karl Kustaan ja Erikan ensimmäinen lapsi syntyi vain viiden päivän kuluttua häistä, ei heille koskaan tullut lisää jälkikasvua. Syytä tähän on tietenkin mahdotonta tietää, kun aikaakin on kulunut jo reilusti yli sata vuotta. Heidän yhteinen tarinansa päättyi Erikan kuolemaan karkauspäivänä vuonna 1888. Kaipaaman jäivät hänen kaksi siskoaan, kolme veljeä sekä em. kasvattitytär ja tietysti oma poika, Karl Kustaa.

Kuolinsyynä oli tuohon aikaan melko yleinen kurkkumätä. Kuolinilmoituksen mukaan Erika menehtyi Helsingissä, mutta Pusulan haudattujen luettelossa tästä ei ole mainintaa. Ehkä hän oli saamassa hoitoa jossain helsinkiläisessä sairaalassa tuohon niin monelle kohtalokkaaksi käyneeseen sairauteen.

Leski Karl Kustaa Varelius meni seuraavan vuoden toiseksi viimeisenä päivänä naimisiin Vörlön kylän Skinnarilla syntyneen Maria Josefina Johanssonin kanssa. Karl ja Maria saivat vuosien 1890-1898 välisenä aikana viisi lasta, joista vanhin ja nuorin olivat poikia. Esikoispoika Kustaa Evert Vareliuksella oli isänsä tavoin kaksi kertaa naimisissa. Näistä avioliitoista hänellä oli peräti 12 lasta, joista lähes kaikilla oli omia jälkeläisiä. Tarkempia tietoja sekä Vareliuksista että Taipalon Paavolan suvuista löydät kotisivuiltani.

Syömään!

Eräs holhottava Vörlön Anttilasta

Pusulan Vörlön kylän Anttilan talon isäntä oli 1800-luvun alkupuolella Fredrik Johansson, jonka isänpuoleinen sukulinja oli ollut talossa jo ainakin 1600-luvulta lähtien. Fredrikin puoliso Greta oli Hirvijoen Knaapin talon rusthollaripariskunnan, Henrik Erikssonin ja Maria Salinin tytär. Maria oli Nummen Mommolassa asuneen Salin -suvun jälkeläisiä.

Anttilan talossa Fredrikille ja Gretalle syntyi kolme lasta; Johan Gustaf (s. 23.12(!).1812), Margareta Agneta ja Fredrika Lovisa. Näistä poika Johan jatkoi sukunsa perinteitä isännöiden vaimonsa Agneta Korenin kanssa Anttilaa ja antaen sen sitten aikanaan omalle pojalleen, Fredrik Gustafille. Fredrik Gustafin vaimo oli taasen oli kotoisin Koisjärven kylän Tuomolasta, jonka väki käytti sukunimeä Domander.

Edellä mainitun Johan Gustafin sisar Margareta Agneta kuoli vain puolen vuoden ikäisenä, kun taas nuorempi sisko Fredrika Lovisa jäi asumaan kotitaloonsa. Fredrika pysyi koko ikänsä naimattomana ja lapsettomana. Ilmeisesti ajan mittaan hänen voinnissaan tapahtui jotain ennalta arvaamatonta. On mahdotonta tietää, oliko hänellä lääketieteellisiä vaivoja vai mikä tapahtui, mutta Fredrika Lovisa joutui holhouksen alaiseksi vuoden 1868 alkupuolella.

Esimerkiksi Helsingfors Dagblad tiesi kertoa maaliskuun 11. päivä mainittuna vuonna, että talollisen tytär Fredrika Lovisa Fredriksdotter oli pantu holhouksen alaiseksi ja holhoojaksi määrätty saman kylän Fredrik Jusenius. Luultavasti tämä holhooja oli kuitenkin Vörlön Messiäisten talon isäntä Fredrik Juselius. Hän oli syntyjään Mäkkylän Jussilasta, josta myös Fredrikin sukunimi lienee saanut alkunsa.

Kovin montaa vuotta Fredrik-isäntä ei Fredrika Lovisan perään joutunut katsomaan, sillä vuonna 1875 joutui kirkkoherra merkitsemään Pusulan haudattujen luetteloon "ent. taloll. tyt:r" Fredrika Lovisa Fredrikintyttären kuolleen kymmenentenä päivänä toukokuuta ja tulleen haudatuksi kesäkuun 13. päivänä. Vainaja on merkitty naimattomaksi, mutta kuolinsyytä ei ilmoiteta.

Vörlön Anttilan talo pysyi tällä samalla, Jahnsson -nimen ottaneella suvulla 1800-loppupuolelle. Vuonna 1898 omistajaksi tuli Ehrnroth -suku, joka puolestaan luopui talosta 30 vuotta myöhemmin. Tuolloin isännäksi tuli Kalle Juselius, joka oli naimisissa Aino Kunnian kanssa. Tuossa vaiheessa tilan pinta-ala oli noin 90 hehtaaria. Kuvassa oleva päärakennus lienee rakennettu Jahnssonien aikaan - lisätietoja tilan vaiheista 1930-luvun alussa löytyy Suomen maatilat -kirjasarjan ykkösosasta.

Vörlön Jahnssonien sukupuun löydät kotisivujeni linkistä Pusula - Weurlander. Jahnssonien kanssa sama sukua olivat nimittäin jo 1700-luvun alkupuoliskolla nykyisen Helsingin ja Espoon alueelle muuttaneet Weurlanderit.

Eräs perukirja Perttelistä

Wuonna 1886 12 päivänä huhtikuuta pirettiin Kalujen kirjoitus ja värteraus Perttelin Diskarlan Ahlpergin torpasta Juha Alperkin jälkeen joka kuoli Huhtikuun toisena päivänä ja jolta jälkeensä lapset Roopet Alperg Diskarlasta Gusta ja Atolf molemat Kiskon pitäkästä ja Juhan vainajan lapset Kaart ja Wilhelmiina molemmat Halikon pitäjästä ja täysiikäiset ja tyttären Kustava vainajan lapset Wilhelmiina Helkren on täysiijässä Kustava Karoliina Helken



Kesäkuussa 1808 syntyi eräs esi-isistäni, nykyisen Kuusjoen Tiskarlan kylässä asunut muonatorppari Juha Ahlberg. Hänen oma isänsä Mikko A. kaatui Suomen Sodassa vuosien 1808-1809 aikana. Itselläni ei ole tietoa, ehtikö Mikko koskaan nähdä tätä nuorinta lastaan.

Kyseessä on kolmas samankaltainen tapaus esivanhempainhistoriassani. Isovihan aikaan 1714 kaatui majuri Torsten Jägerhorn af Storby Isokyrön Napuen taistelussa näkemättä nuorinta tytärtään, helmikuun toisena päivänä samana vuonna syntynyttä Ulrikaa. Samoin kävi Ulrikan oman tyttären kohdalla. Ulrikan kolmesta puolisosta keskimmäinen, kartanonvouti Johan Rautell menehtyi vuonna 1749 ja pariskunnan tytär Johanna Lovisa syntyi vasta seuraavan tammikuun loppupuolella.

Juha oli naimisissa somerolaisen Stina Henriksdotterin kanssa ja heillä oli yhteensä seitsemän lasta; Juha Gabriel, Kustava, Kustaa Henrik, Robert, Karl, Wilhelm ja Adolf Fredrik. Näistä omaa perhettä oli kolmella ensiksi mainitulla sekä nuorimmaisella Adolf Fredrikillä. Karl ja Wilhelm olivat kuollet lapsina, kun taas Robertin myöhemmistä vaiheista en ole kerännyt tietoa hänen poistuttuaan kotoaan rengiksi Kanungin kylään.

Muonatorppari Juha Ahlberg kuoli huhtikuun toisena päivänä vuonna 1886 ja kahdeksan päivän kuluttua pidettiin hänen torpassaan "Kalujen kirjoitus ja värteraus". Paikalla olivat lapsista Robert, Kustaa Henrik ja Adolf Fredrik. Juha Gabriel oli kuollut ennen isäänsä ja hänen jälkeläisistään värteerausta valvoivat Kaarle ja Wilhelmina. Samoin tytär Kustava oli edesmennyt, mutta hänen tyttärensä Wilhelmina Hellgren ja Kustava Karoliina olivat paikalla.

Varsinais-Suomen perämailla asuneella torpparilla ei juurikaan ollut omaisuutta. Puhdasta rahaa oli sentään 44 markan verran, mutta työkaluja löytyi vain muutama, samoin keittiössä oli ollut vain tuoppi, kannu ja pata. Huonekalujen kohdalta perukirjasta löytää sentään kahvimyllyn ja pari lautasta sekä käsikivet jauhojen tekoa varten.

Kirjallisuutta oli maalaisen varsin hankalaa edes hankkia, mutta torpassa oli sentään Uusi Testamentti, virsikirja, saarnakirja ja katekismus. Vaatepuolella Juha Ahlberg pärjäsi kolme jakulla, kahdella parilla housuja, kaksillä liiveillä, kun taas paitoja oli täysi tusina. Kolmen tyynyn lisäksi löytyi pedistä vällyt.

Sairaankorjuuseen ja hautajaisiin oli kulunut rahaa tasan sata markkaa, minkä lisäksi "wärsterinkimiehille, kirjatusmiehelle ja tuomarille" maksettiin yhteensä viisi markkaa. Lakisääteinen vaivaisten prosentti oli muonatorppari Ahlbergin kohdalla 25 penniä. Loppujen lopuksi kuolinpesä jäi 16 markkaa ja 15 penniä velan puolelle.

Arviomiehinä tässä perukirjassa olivat Tiskarlan Prätän talon "Alpert" ja Haikian talon "Aukst". Ahlbergin torppa taasen sijaitsi Liivin talon mailla. "Kirjatusmiehenä" eli kirjurina oli Wilhelm Haikia. Harmillisesti en ole tunnistanut August ja Wilhelm Haikian sukulaisuutta - ainakin vuodesta 1889 lähtien ao. talon isäntä oli August Wilhelm Haikia.

Kuvassa Juha Ahlbergin perukirja puhtaaksi kirjoitettuna.

Valekuollut Samuel Sandbacka

Kemiön Storvikin Sandbackan torpparina 1780-luvulta lähtien oli Kiilan Norrgårdin verotalon isännän, Erik Anderssonin poika Samuel. Samuel Erikssonin ensimmäinen vaimo oli Stina Matsdotter, jonka kuoltua Samuel nai Gesterbyn Norrgårdista kotoisin olleen Lena Eriksdotterin. Samuel, joka mainitaan välillä sukunimellä Sandbacka, jatkoi Storvikissä torpparina 1790-luvun loppupuolelle saakka. Jossain vaiheessa tämä vaihe hänen elämässään päättyi ja perhe muutti Perniön Nurkkilaan. Siellä Samuel mainitaan itsellisenä Tuomolan eli Kylätalon mailla.

1800-luvun alkupuolella Samuel Sandbacka joutui huonoille teille. Tapahtumat huipentuivat vangitsemiseen kirkonvarkauksien ja muiden rötösten takia. Tämän jälkeen oli vuorossa kruununkyyti Turun linnan pahamaineiseen vankilaan kesällä 1805.

Kesäkuun 15. päivänä Samuel oli muiden vankien tapaan ulkoilemassa vahtien pitäessä heitä tiukasti silmällä. Tullessaan takaisin sisälle Samuel valitti huonovointisuutta ja neljän päivän kuluttua hänet löydettiin kuolleena. Linnan vahtimestari Karl Fredrik Cajander sai tiedon tapahtuneesta vahtimiehiltä Johan Simolin ja Mats Pelander. Cajander antoi sitten luvan näiden ja monien muiden läsnäollessa irrottaa Sandbackan jaloissa olleet rautapultit. Samalla kerralla ruumis nostettiin läheiseen puuvajaan, joka sitten salvottiin ulkolukolla.

Koska kyse oli vangista, tehtiin ruumisarkku hätäisesti höyläämättömistä laudoista. Lopputulos oli niin harva, että ruumis näkyi lautojen raoista läpi. Monet ihmiset totesivat Sandbackan makaavaan arkussa. Tässä kyhäelmässä lähdettiin vainajaa viemään saman päivän illalla Linnan kirkkotarhalle, minne oli kaivettu noin kaksi kyynärää syvä hauta. Pohjaveden korkeuden takia hautaa ei voitu kaivaa syvemmäksi.

Johan Simolin ja haudankaivaja Johan Grönroosin läsnäollessa arkku laskettiin hautaan. Ennen kuopan täyttämistä kutsuttiin koko vaatimaton saattoväki krouviin viinaryypyille. Ryypyt nautittuaan Grönroos meni takaisin haudalle ja alkoi täyttämään sitä mullalla.

Heinäkuun 26. päivä samana vuonna kävi sitten varkaita eräässä perniöläisessä torpassa samoin kuin torppari Svartträskin luona Kemiön pitäjässä. Pitäjissä syytä varkauksiin vieritettiin Sandbackalle. Hänen nimittäin sanottiin tulleen öiseen aikaan Kirakpyölin rustholliin Perniössä ja vaatineen sieltä kortteeria. Kun sitä ei luvattu, olisi hän asunut pari yötä yhdessä torpassa.

Nämä huhupuheet kantautuivat aina Turkuun saakka. Cajander ja Simolin tuotiin syyskuun neljäntenä päivänä maaherran kansliaan tutkimuksia varten. Miehet pidätettiin, mutta hieman aiemmin luvatta työpaikaltaan poistunut Pelander määrättiin pidätettäväksi heti löydettäessä. Kaiken huipuksi viranomaisten oli annettava pidätysmääräys myös Samuel Eriksson Sandbackasta. Linnan kirkkotarhaan kesäkuussa kaivettu hauta oli avattu useiden miesten läsnäollessa ja todettu tyhjäksi.

Kauaa ei Sandbacka tämän jälkeen ehtinyt virkavaltaa pakoilla. Syyskuun 13. päivänä hänet saatiin rautoihin ja seuraavassa kuussa saman kohtalon koki kadoksissa ollut Pelander. Linnan oikeus otti asian käsittelyyn. Istunnossa Sandbacka kertoi olleensa todellakin sairaana ja menehtyneensä tautiinsa. Hän ei ollut tietoinen, että raudat oli poistettu jaloista ja mitä muuta oli ehditty tehdä. Hautaan kärrätessä hän oli kuitenkin havahtunut takaisin tajuihinsa.

Tajuttuaan vähitelleen tilanteensa, oli Samuel sandbacka luullut hourailevansa. Hän pelästyi joutuvansa haudatuksi elävältä, mutta onneksi väki oli lähtenyt krouvikierrokselle ja jättänyt arkun hetkeksi yksin. Arkun kantta Sandbacka ei saanut nostetuksi, mutta huonosti tehdyn arkun pääty oli lopulta irronnut potkaisemalla. Päästyää pälkähästä oli valekuollut piiloutunut viereiseen ojaan. Tämän jälkeen hän oli kulkenut Ryssänmäen ylitse Skanssin nummelle. Siellä karkulainen vietti kolme päivää risujen alla. Nälkäkin oli ollut, mutta sattumalta paikalle osunut toinen vankikarkuri oli antanut Sandbackalle ruokaa ja paloviinaa.

Voimien palattua lähti Samuel Perniön suuntaa. Kirakpyölin rustholliin hän ei päässyt, mutta oli sitten oleillut siellä täällä. Huhupuheiden vastaisesti hän ei ollut yöpynyt missään perniöläisessä torpassa, vaan vaellellut ympäriinsä. Rikoksia hän ei omien sanojensa mukaan ollut tehnyt. Ainoa varkaus oli tapahtunut Skanssilla, missä hän oli ottanut heinäkuormasta eväsrepun. Syysmarkkinoiden aikaan Samuel oli palannut Turkuun ja lopulta joutunut kiinni. Cajander, Simolin ja Pelander erotettiin Linnan oikeuden päätöksellä viroistaan ja pantiin lisäksi kahden viikon vankeuteen vedelle sekä leivälle.

Haudattu Ranskaan

Sulkavan, Säämingin, Ruokolahden ja Puumalan pitäjät saivat vuoden 1858 lopulla merkittävän lahjoituksen alueensa kansansivistyksen edistämiseen. Mesenaattina toimi edesmennyt Sulkavan Lohikosken sahanhoitaja Gustaf Lindh testamenttinsa välityksellä.

Lohikoskella oli toiminut herra Lindhin aikaan saha jo yli 250 vuotta, ensimmäinen laitos oli nimittäin perustettu jo vuoden 1598 tai 1599 aikana. Seuraavan yrityksen tekivät viipurilaiset liikemiesveljekset Hans ja Karl Sutthoff vuonna 1775. Heidän jälkeen yrittäjänä oli kollegineuvos Dmitri Ivanovits Zatrapeznov vuonna 1814. Kun Gustaf Lindhin testamenttia toteutettiin, oli sahan omistajana Hackman & Co ja kauppaneuvos Johan Kolis. He olivat ostaneet lahjoitusmaat sahojen kera neiti Sofia von Judinilta 1853.

Gustaf Lindhin perustelee testamenttiaan kauniilla lauseella "Kuin Luoja tutkimattomassa wiisaudessaan ei ole suwainnut siunata minun avioliittoani Sofia Waldsteinin kanssa rinta-perillisillä, niin tahdon minä tämän kautta täydessä ymmärryksessä ollen ja tarkoin tuumattuani, tehdä määräyksen omaisuudelleni, jota Korkeimman awulla elämäni ajalla itselleni olen hankkinut, ja selitän wiimeisen.....".

Sanamuoto on ajalle tyypillinen, samoin harras usko korkeamman voiman johdatukseen. Tällä vuosituhannelle harvempi liikemies on korostanut omaisuutensa keräämisen olleen muissa kuin omissa käsissä. Toisaalta yhä vieläkin on voimakkaana yleismaailmallinen tarve merkittyyn hautapaikkaan. Testamentin ensimmäisessä kohdassa sahanhoitaja Lindh nimittäin vaatii hankittavaksi haudalleen kiven, "mihin nimeni on piirrettynä eli hankittakoon raudasta rakettu piste sille sialle kirkkotarhasta, mikä minun maalliset jäännökseni tallettamaan tulee".

Kohdassa kolme Gustaf Lindh luettelee vaimolle jäävän omaisuuden sekä eräitä muita yksittäisiä lahjoituksen saajia. Tämän jälkeen testamentti jatkuu seuraavalla tavalla;

"Tähteet minun jälkeeni jäänneestä omaisuudestani, jotka kaikki muutettakoon puhtaaksi rahaksi, pantakoon johonkin laina-pankiinn eli lainattakoon laillista korkoa wastaan yksityisille ihmisille; niistä korko-rahoista mitä koko pää-summa tuottaa, on annettava waimolleni Sofia Waldsteinille niinkauwan kuin hän elää wiisikymmentä (50) ruplaa wuosittain: jäännökset korko-rahoista käytettäköön ikuisesti köyhien ja turwattomien lasten kaswatukseksi, sekä poika- että tyttö-lasten, jotka ovat kotoisin Sulkawan, Ruokolahden, Puumalan ja Säämingin seurakunnista, joka kaswatus älköön kuitenkaan ylettykö pitemmälle kuin mitä kelwollinen maanwiljelijä ja taloutta hoitawa nainen tarwitsewat....."

Testamentin lopusta löytyy yksi huomionarvoinen tieto. Jo keskiajalta lähtien kirjallisia sopimuksia on ilmeisesti säilytetty kirkon kirstuissa tai jopa alttarilla raamatun välissä. Alttariahan pidettiin ennen ja ehkä vielä nykyäänkin erityisen turvattuna paikkana ja sen koskemattomuutta kunnioitettiin yli kaiken. Niinpä Gustaf Lindh antoi tallettaa testamenttinsa sekä Sulkavan että Ruokolahden pitäjänkirkkojen kirstuun.

Aaron Gustaf Lindh ja vaimo Sofia Maria Anna Waldstein von Halben oli vihitty Pietarin suomalaisessa seurakunnassa helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1848. Aaron, joka siis käytti toista etunimeää Gustaf, oli syntynyt vaatimattomiin oloihin. Hän oli äitinsä, Heinävedellä asuneen Magdalena Christina L:n kahdesta aviottomasta lapsesta jälkimmäinen ja syntynyt toukokuun lopulla 1805. Sanomalehtitietojen mukaan testamentti allekirjoitettiin huhtikuussa 1857 ja jo saman vuoden kesällä Lindh lähti hoidattamaan horjunutta terveyttään Ranskaan. Sahanhoitaja Lindh menehtyi lopulta Montpiellerin kaupungissa maaliskuun 10. päivä 1858.

Testamentin valvojana toimi kauppias Johan Kolis Savonlinnasta. Hänen toimestaan Montpiellerin protestanttiselle hautausmaalle pystytettiin "komia hauta-kiwi". Kiveen kaiverrettiin teksti;

Tässä lepää
Tilanhoitaja Aaron Kustavi Lindh.
syntynyt Suomessa 1807, kuollut
Montpieller'issa 1858.

Tie-Knaapilta

Tarvasjoen Euran kylässä sijainnut Knaapin talo oli alkujaan talonpoikaisesta Sepän talon lohkottu Seppä II -niminen tila, joka perustettiin vuonna 1570. Vuodesta 1591 lähtien talon omisti rälssimies Pertteli Antinpoika. Selvittämättä on jäänyt se, mihin aatelissukuun Pertteli kuului. Puhekielessä näitä rälssimiehiä kutsuttiin knaapeiksi ja niinpä hänen ajoistaan lähtien talo sai kantaa tuon muinaisen omistajansa arvonimeä.

Vuoteen 1603 saakka Knaapi oli ns. tavallinen perintötalo, mutta mainittuna vuonna siitä leivottiin ratsutila, rustholli. Aulis Oja toteaa Tarvasjoen Historia -teoksessaan, että tästä muutoksesta oli luultavasti vastuussa em. Pertteli Antinpoika. Hän nimittäin ymmärsi ne vaurastumisen mahdollisuudet, mitä hevosen ja ratsumiehen varustajalla olisi verrattuna pelkkään jalkaväen sotamiehen varustajaan. Talon omistajana toimivat Perttelin kuoltua hänen poikansa Pietari 1619-1621 (kaatui Kuurinmaan Kokenhusenissa), tämän sisarensa mies Heikki Luukkaanpoika 1621-1643, tämän poika Eerikki 1671-1708, tämän poika Martti 1708-1719 ja Martin leski Maija Heikintytär vuodesta 1719 lähtien. Mainittakoon vielä, että Knaapi oli Euran kylän ensimmäinen rustholli ja naapuritalot Kirsti, Nokka ja Seppä seurasivat perässä vasta vuosia myöhemmin. Knaapi säilyi rusthollina aina vuoteen 1810.

Knaapi säilyi yhtenä tilana aina 1770-luvulle saakka, mutta tuolloin se jaettiin Kylä- ja Tie-Knaapin taloihin. Viimeksi mainitun osti perintötaloksi Juha Juhanpoika vuonna 1803. Kolmea vuotta aiemmin Juhan äidin, Sofia Antintyttären hallitessa Tie-Knaapia, määriteltiin omaisuusveroluettelossa sen arvoksi 1200 riksiä. Sama summa lankesi kantatilan osaksi.
Juha Juhanpoika oli syntynyt Knaapilla elokuussa 1775 ja oli naimisissa Yrjäntilän kylästä kotoisin olleen Tiina Heikintyttären kanssa. Vaimo oli miestään nelisen kuukautta vanhempi ja syntynyt huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1775. Pariskunnalla oli kolme poikaa, Antti, Juha ja Heikki.

Pojista Antti jatkoi Tie-Knaapin rusthollarina isänsä jalanjäljissä ollen naimisissa rusthollarintytär Liisan kanssa, jonka isä Simo Simonpoika omisti Kankareen l. Tuorilan Isotalon. Antilla ja Liisa olikin sitten todella paljon parempi lapsilykky kuin edellisellä sukupolvella konsanaan. Vuosien 1822-1843 välisenä aikana Euran kylän Tie-Knaapilla syntyi peräti 11 lasta, joista tosin kahdeksan menehtyi hyvin pienenä.

Antin kuoltua jäi leskivaimo Liisa asumaan Tie-Knaapilla. Uudeksi isännäksi tuli Johan Fingerroos, josta tuli paikkakunnalla erittäin arvostettu hahmo. Hän toimi mm. vuosina 1884-1895 kunnallislautakunnan esimiehenä. Tie-Knaapin tilan hän oli myynyt tosin jo keväällä 1883 kauppias Anton Ahlrothille 22.000 silloisella markalla. Tilastokeskuksen rahanarvokertoimen mukaan summa vastaa noin 91000 nykyistä euroa.

Oheinen, käsitelty kuva, on tekijän tänä syksynä ottama. Tie-Knaapin rakennukset muodostavat yhä vieläkin ikivanhan, suljetun pihapiirin. Knaapin talot sijaitsivat pienen matkan päässä muusta Euran kylästä ja senkin takia oli tarpeellista turvata talo perinteiseen tapaan.

Vanhoja puhelimia Marttilasta

Daniel Johan Waden oli suomalaisen puhelinliiketoiminnan merkittävin yksittäinen toimija. Hänellä oli yhteyksiä erittäin monien paikallisten puhelinyhtiöiden perustamiseen ja/tai niiden ensimmäisten vuosien kehitykseen. Tämän lisäksi hän toi maahan mm. ruotsalaisen L. M. Ericssonin valmistamia alan laitteita omistamansa Daniel Johan Wadenin Sähköliikkeen kautta.

Huhtikuussa 1898 ilmestyi yksi hänen hinnastoistaan ja tuon luettelon sivulta yksitoista löytyy eräs hyvin kaunis puhelinmalli, Ericsson 375. Marttilassa toimivan Härkätien Puhelimen toimistossa on säilynyt yksi kappale tätä aikoinaan 115 markkaa maksanutta puhelinkonetta. Sen yksityiskohtainen muotoilu kertoo korkeatasoisesta suunnittelusta ja mallikkaasta tuotannosta. Ericsson 375 on toiminut paitsi puhelimena, niin myöskin kauniina sisustuselementtinä. Tämän lisäksi sillä oli tietty statusarvo - puhelimen luuriin ei jokainen renki tai puotipuksu niin vain päässytkään.

Tilastokeskuksen julkaiseman rahanarvokerroin 1860-2007 taulukon mukaan tuo summa vastasi vuonna 2007 noin 2100 euroa. Mainittakoon, että tällä hetkellä halvimmat lankapuhelimet maksavat alle 20 euroa sekä edullisimmat matkapuhelimet muutamia kymppejä. Yhteenvetona voisi todeta, että pelkän puhelinkoneen hankinta on 110 vuotta sitten ollut vain harvojen mahdollisuus.

Jos käytetään esimerkkinä Marttilan pitäjää, oli siellä noin 30 vuotta myöhemmin, 1920-luvun puolivälissä, vasta muutamia kymmeniä puhelimia. Näistä merkittävä osa oli paikallisten yrittäjien käytössä, minkä lisäksi vauraimmat talolliset olivat sellaisen katsoneet tarpeelliseksi. Oheinen luettelon katkelma on Lounais-Suomen Maaseutupuhelinluettelon vuoden 1924 painoksesta.

Kansanedustaja Stenström

Olen jo aiemmin tarinoinut Kirkkonummen Bölestä lähtöisin olleesta Stenström -suvusta. Itselleni hieman yllättäen törmänsin taannoin Suomen Eduskunnan matrikkeleissa erääseen tämän kruununluotsi Michel Andersson Strömstenistä alkunsa saaneen suvun jälkeläiseen. Edustajamatrikkelin mukaan Fredrik Stenström (23. maaliskuuta 1857 Lohja – 18. tammikuuta 1920 Turku) oli suomalainen Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajana toiminut pormestari ja hovioikeudenneuvos.

Stenströmin vanhemmat olivat kruununnimismies Evert Viktor Stenström ja Maria Sofia Holm Lohjalta. Perhe asui välillä myös Nummen pitäjässä. Fredrik pääsi ylioppilaaksi 1876, suoritti yleisen oikeustutkinnon 1886 ja sai varatuomarin arvon 1889.

Stenström oli Nummen ja Pusulan piirin kruununnimismiehenä 1886, Uudenmaan läänin toisena varalääninsihteerinä 1887–1888, Lohjan ja Piikkiön tuomiokuntien vt. tuomarina 1888–1891 sekä Helsingin vt. siviilipoliisimestarina 1891. Hän oli sitten Hangon pormestarina 1891–1903 ja uudelleen 1906–1907. Stenström erotettiin pormestarin virastaan hallinnollista tietä 1903 ja hän oli välillä vuosina 1903–1906 asianajajana Helsingissä sekä vt. kunnallisraatimiehenä ja maistraatin notaarina. Stenström oli pormestarin toimen ohella myös Nummen pitäjän maanjako-oikeuden puheenjohtajana 1893–1907. Oheisessa lehtileikkeessä on mainittu tuo Fredrikin pääsy Hangon pormestariksi vuonna 1891.

Stenström toimi vuonna 1907 Helsingin poliisimestarin apulaisena ja Turun hovioikeuden apujäsenenä. Viimeksi hän oli Turun hovioikeudessa asessorina 1907–1917 ja hovioikeudenneuvoksena 1917–1920.

Stenström oli mukana säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn jäsenenä 1894–1900 ja 1904–1905 sekä RKP:n kansanedustajana 1909–1910 edustaen Turun läänin eteläistä vaalipiiriä. Stenström oli myös kirkolliskokouksen jäsen ja lisäksi hän oli Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun rahatoimikamarin puheenjohtaja.

Fredrik Stenström oli naimisissa vuodesta 1887 Anna Vilhelmina Bergholmin kanssa. Isänäitinsä puolelta Fredrikin esivanhempia voi seurata mm. Tallqvist- ja Jägerhorn af Storby - sukuihin.

Siltavouti Thorberg ja pieni tarina

Noin 150 vuotta sitten Suomessa oli vielä lukuisia siltavouteja. Heidän tehtäviinsä kuului mm. siltojen, teiden ja aitojen kunnossapidon valvonta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen Merimaskussa siltavouteja mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1675. Useasti sama mies hoiti tämän tehtävän lisäksi jahtivoudin virkaa. Tällöin tehtäväksi tuli myös erilaisten petoeläinten jahdeista huolehtiminen.

Siltavoudin tehtävä ei aina ollut mahdottoman mukava, koska hänen oli tarvittaessa kovisteltava isäntiä erilaisiin korjauksiin. Silta- ja jahtivoutia voisi ehkä pitää eräänlaisena vara- tai apunimismiehenä, joka valvoi kruunun etuja paikallistasolla. Toimivat liikenneyhteydet ovat olleet aina elintärkeitä mille tahansa maalle.

Eräs näistä monista siltavoudeista oli kiskolainen Erik Thorberg, joka syntyi vuonna 1771 Karjalohjan Lohjantaipaleen kylän rakuunan torpassa. Kiskoon tultuaan hänet löytää ensiksi renkinä Ylettylän l. Ylötkylän Karan rusthollista suutarin renkinä. Siellä ollessaan hän löysi morsiamekseen viereisen Myötmäen talon tyttären, Liisan. Häitä vietettiin marraskuussa 1799.

Seuraavien vuosien aikana pariskunta asui Ylötkylässä ja Erik Thorberg mainitaan Ollan talon itsellisenä sekä pitäjän neljännesmiehenä. Saavutettuaan tuolloin melko korkean 60 vuoden iän, hän toimi myös siltavoutina.

Lapsia Erikillä ja Liisalla oli yhteensä yhdeksän. Heistä Johanna Elisabetin puoliso oli Jylyn Finnarin talon torpassa syntynyt Ananias Thomasson, joka oli vihkimisen aikaan renkinä Ylötkylässä. Engla Lovisa Thorbergin mies oli Kavaston Uusikylän muonatorppari Johan Bergqvist ja kolmas avioon päässyt Thorbergien lapsi oli Erik Salomon, joka nai Helena Hacklinin, Maja Lena H:n aviottoman tyttären. Erik Salomonin kuoltua melko nuorella iällä meni leski uusiin naimisiin Toijan kylän saharengin, Elias Lindstenin kanssa. Neljäs avioitunut lapsi oli poika Israel, joka nai Kirkonkylän Pappilan torpparin tyttären, Eva Winbergin. Tätä kautta aluksi rengin töitä tehneestä Israelista tuli itsekin torppari Pappilan maille.


Siltavoudit ja muut "herrat" ovat luonnollisesti kiinnostaneet tavallisia taaveja jo vuosisatoja. Heidän toimintaansa ja ennen kaikkea toimettomuuttaan on monesti arvosteltu, joskus kärjekkäälläkin tavalla. Eräs näistä tapahtumista kirjattiin Sanan-Lennättimen elokuun numeroon 34 vuonna 1858 ja se kulkee seuraavasti - vasemman reunan lehtileike taasen kertoo siitä hurtista huumorista, mitä tavallinen kansa herroistaan sai aikaiseksi.



"Toissa vuoten alkupuolella eli keskipaikoilla Helmikuuta satuin reisuamaan yhteen kestkiivari paikkaan nimeltä R-o. Tässä oli ruunun rahain ylöskanto ja oli sen seurakunnan paikalliset melkeen kaikki koossa, olipa jo joukossa oikeen kelpo juopunutkin, joka tahtoi tehdä rauhattomuuden melkeen kaikille kokoontuneelle vä'elle, ja tämä sanotiin olevan naapuritalon renki.

Eräs mies, joka oli myös reisuvainen, mäni ylös rahojen ylös-kantajan puheelle, kysymyksellä: minkä tähden ei ruunun palvelijat tässä hallitse juopuneita,jotka estäävät koko meidän rauhamme? Rahan ylös-kantaja kysyi; onko isellä juopunut? johon virkettiin; olevan oikeen kelpo juopuneen.

Rahan ylös-kantaja, joka oli sellainen virkamies kuin ruununvouti meidän maassa, hän käski sellaisen miehen kuin meidän maassa on siltavouti ja jahtivouti tällä miehellä olikin molemmat virat. Hänen piti päämiehensä käskystä männä juopunutta poiskorjaamaan vaan se oli vaikea työ niinkuin koirasta on vaikea haukkua oravata silloin kuin se väkisenä metsään ajetaan, vaan täytyi männä; mies vietiin saunaan selviämään.

Äsköttäin satuin reisuamaan samassa paikassa ja kysyin jos se juopunut tuli siitä rikoksesta edesvastaukseen? vastaus kuului; ei tulleen sen kysymykseen. Minä kysyin; miten on laki tällä kohtalla teidän maassa? vastaus kuului; kyllä laki on niin: että jos sellainen julkinen rikos asian päämieheltä jätetään ylösajamata niin hän mänettää 3 kuukauden palkan. Vaan kukapa tästä kysymyksen nostanee."

Paltamon heppa hukassa

Tapio Leinosen tämän blogin pitäjälle muutamia vuosia sitten toimittamien tietojen mukaan Kainuun Leinosten suvun kantaisistä tiedetään seuraavia seikkoja;

Mikko Leinonen syntyi noin vuonna 1535 nähtävästi Juvalla. Hän muutti pois lapsena vanhempiensa mukana noin 1542 Oulujärven erämaahan. Mainitaan 1581 Oulujärven pitäjän Kivesjärvellä (vuotuisvero/1581). Mikon tiedetään asuneen Oulujärven erämaassa Kivesjärven kylässä. Hänen isänsä on voinut olla Juvan Vuorenmaassa 1500-luvun alussa syntynyt Pekka Leinonen, mutta varmuutta asiasta ei ole.

Myöskään Mikon vaimon nimeä ei mainita löydetyissä asiakirjoissa. On syytä olettaa, että Mikon jälkeen Kiveksellä talollisena jatkanut Tapani Leinonen ja 1610-luvulla Otermalle uudistilan perustanut Mikko Leinonen ovat hänen poikiaan. Myös Vanhanvihan eli rappasotien jälkeen voudintileissä mainittu Vuottolahden Yrjö Leinonen voi olla Mikon poika, mutta asiasta ei ole todisteita.

Onko tämä Mikko sama Mikko, joka yhtenä harvoista 1581 pystyi maksamaan kruunulle vähäistä veroa? Vanhimpien verotilien sukulaisuussuhteita ei pystytä selvittämään, mutta Kivesjärven Leinolan isäntiä ovat olleet Tapani Leinonen 1555-79, Mikko Leinonen 1580-84 ja Tapani Leinonen 1608-14. Vuosilta 1585-1604 ei sotien takia ole henkikirjoja eikä veroluetteloita.

Leinosten alkuhistoriaa on luonnollisesti laajemmalti selostettu myös heistä tehdyn sukukirjan ensimmäisen osassa, Kainuun Leinoset I. Teoksen ensimmäisen puoliskon muodostaa filosofian tohtori Jorma Keränen katsaus Leinosista Kainuun asuttajina ja noususta maakunnan suurimmaksi suvuksi. Leinosia asui erityisesti Paltamon Melalahden kylässä, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Paltamon kirkonkylästä länteen.


Tähän sukuun kuului Melalahdessa 16.9.1840 syntynyt Jooseppi Leinonen, jonka vanhemmat olivat Jaakko Eerikki L. ja vaimonsa Elsa Moilanen. Myös Elsa on tämän kirjoittajalle kaukaista sukua, mutta Moilasista joskus myöhemmin. Jaakko Eerikki Leinosen perheen asumaa taloa kutsuttiin Antinlahdeksi ja siellä isä Jaakko myös kuoli elokuussa 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin talossa asuivat leski Elsa, poika Jooseppi sekä tämän vaimo Saara.

Maalaiselämään kuului koko joukko vastoinkäymisiä ja joskus isännän piti turvautua jopa lehti-ilmoituksiin saadakseen asiat kuntoon. Niinpä vuonna 1886 Antinlahden Joseppi Leinonen peräänkuulutti erästä, joka oli "waalean punanen papumus karwainen kolmi-wuotias ruuna hewonen, 9 korttelia 5 tuumaa korkia". Pikkuruinen ilmoitus päättyy kauniiseen pyyntöön, että "joka kohtaisi sanotun hewosen tekisi hywin ja antaisi tiedon taikka toisi rehellistä palkintoa wastaan yllä sanottuun kylään".

Kartta on osa Reijo Heikkisen teoksesta Oulujärvi. Kainuun meri (1989).

Eräs ikivanha testamentti Ahvenanmaalta

Finströmin kirkosta Ahvenanmaalta on peräisin vanhin Suomessa säilynyt testamentti. Sen teki asemies Kort Hartviksson jo vuonna 1484. Merkittävä historiantutkija Henrik Gabriel Porthan kokosi 1700-luvun loppupuolella Turun akatemiassa keskiaikaista, suomalaista lähdeaineistoa ja elokuussa 1784 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -lehdessä julkaistiin hänen toimeksiannostaan tämä historiallinen dokumentti.

Testamentin todistajina toimivat Kastelholman linnan päällikkö Knut Posse, herrat Joachim ja Johan Fleming sekä herra Olof Probst Hammarlandista. He kaikki ripustivat sinettinsä Kortin testamentin alle todistukseksi sen pätevyydestä. Kort Hartviksson jätti Knut Possen huoleksi testamentin valvonnan ja sen, ettei mitään epärehellisyyttä pääsisi tapahtumaan. Asemies Kort hyväksyi testamentin Pyhän Klemetin päivänä vuonna 1484.

Nykyajan katoliset viettävät tämän vuosina 91-100 Rooman valtakunnassa vaikuttaneen Pyhän Pietarin seuraajan muistopäivää 23. marraskuuta. Kyseinen pyhimys, Klemetti, oli merimiesten suojelija, joten saaristossa asuneen miehen sopi oikein hyvin vahvistaa tärkeä paperinsa juuri tuollaisena päivänä.

Itse testamentin muotoilu ei juuri eroa oman aikamme vastaavista, mutta toki erojakin on. Asemiehemme nimittäin lahjoitti suuren osan omaisuudestaan eri kirkoille Ahvenanmaalla sekä mm. Pyhän Olavin luostarille Turussa ja Naantalin luostarille.

Tämän ikivanhan testamentin allekirjoituspaikkana oli muuten Kådbåhlstad. Tätä nimeä ei edes "googlaamalla" löydy, mutta sanaa hieman nykyaikaistamalla pääsee jäljille. Jos kirjoitusmuodoksi valitaan Kodbolstad, löytyy paikalle sijainti. Nimi on aikoinaan esiintynyt myös muodossa Kvodbolstad, joka sitten vuosisatojen kuluessa muuttui Bolstaholmiksi.

Suomen Tiedeseura julkaisi vuonna 1900 teoksen "Bidrag till kännedom om Finlands natur och folk". Sen sivulla 180 mainitaan tämä nimenmuutos. Bolstaholm löytyy näitä tietoja hyödyntämällä nykyisestä Getan pitäjästä. Olisi mukava tietää, mitä tuon alkuperäisen nimiasun taustalla on.

Varas kiinni!

Kaavin pitäjän Säyneisten Pekkalan talon torppari Heikki Leskisen ensimmäinen puoliso oli Kellolahdelta tullut piika Riitta Tiina Parviainen. Kuulutukset nuori pari sai marraskuun puolivälissä vuonna 1880 ja Tapaninpäivänä oli sitten häiden vuoro. Pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyi lokakuun lopulla 1882, mutta ikävä kyllä tämä varmasti odotettu jälkeläinen tuli maailmaan kuolleena. Hieman myöhemmin myös Riitta Tiina menehtyi, ehkäpä ilmeisen vaikean synnytyksen seurauksiin.

Uudeksi puolisokseen Heikki löysi säyneisten kylässä piikana olleen Eeva Tiina Vartiaisen. Tälläkin kertaa häitä vietettiin joulukuussa, nyt sen toiseksi viimeisenä päivänä vuonna 1883. Tällä kertaa onni oli myönteisempi avioelämälle ja vuosisadan loppuun mennessä perheeseen ilmaantuivat lapset Heikki, Eeva Sofia, Helena, Hilja, Juhani ja Anna Lovisa. Vuosien 1890-1892 välisenä aikana Leskiset olivat muuttaneet Viitaniemen kylään, missä isä Heikki mainitaan entiseen tapaan torpparina.

Säyneisillä oli kuitenkin perheelle tapahtunut hieman tavallisuudesta poikkeavaa ja sen johdosta sanomalehteen laitettu ilmoitus antaa jälkipolville mielenkiintoisen silmäyksen Heikin ja Eeva Tiinan vaatekaappeihin ja -kirstuihin. Oli nimittäin käynyt niin, että vuoden 1886 elokuun 12. päivän vastaisena yönä Leskisten taloon murtauduttiin ja varkaat saivat mukaansa kelpo valikoiman perheen vaatteita. Nykypäivänä harva jaksaisi niin yksityiskohtaisesti kirjata ylös hävinneitä tavaroitaan kuin Leskiset ovat oheiseen lehti-ilmoitukseensa tehneet. Se julkaistiin ainakin Savo -lehden numerossa 96, joka ilmestyi elokuussa 1886.

Esimerkkinä suomalaisesta muodista olkoon 1820-luvun taiteilijan näkemys savolaisnaisen vaatetuksesta. Naisen on piirtänyt R. W. Ekman ja se julkaistiin kirjasessa Otawa eli suomalaisia huvituksia (Tukhulmissa 1828). Painopaikan nimessä ei muuten ole kirjoitus- tai painovirhettä).

Sekä Heikki Leskisen isän että isoisän etunimi oli Iivari. Isä Iivari oli henkikirjan mukaan syntynyt vuonna 1822. Kahdenkymmenkolmen vuoden iässä hän avioitui itseään hieman vanhemman Helena Kristiina Niskasen kanssa, joka oli kotoisin Säyneisten kylästä. Helenan vanhemmat olivat Antti N. ja Anna Partanen.

Iivarin vanhempia oli joutui sen sijaan metsästämään hieman enemmän, kun käytettävissä ei tähän hätään ollut rippikirjoja. Lähtötietoina oli siis patronyymi l. isänimi Iivari sekä syntymävuosi 1822. Kuitenkaan koko maasta ei HisKi -haulla löytynyt henkilöä, jonka isän nimi olisi ollut Leskinen ja isän etunimi Ivar.

Jos taas hausta jätti pois kokonaan lapsen nimen, oli tuloksena ainakin yksi kiinnostava pariskunta; Kaavin Säyneisillä asuneet Iivari Leskinen ja vaimonsa Helena Rissanen. Koko maan vihittyjä tutkimalla selviää, että he avioituivat Nilsiän pitäjässä vuonna 1824.

Nilsiän kastetuista sitten löytyy piika Helena Rissaselle avioton poika lapsi syyskuulta 1823. Seuraavana vuonna tämä Helena meni naimisiin torpparin poika ja leskimies Iivari Petterinpoika Leskisen kanssa. Pidän perusteltuna sitä, että Iivarin oli tämän syyskuun Iivarin oikea isä ja avioliiton solminen tapahtui vasta lapsen syntymän jälkeen. Korjauksia otan tietysti aina mielelläni vastaan.

Sotaveteraaneja Kanta-Hämeestä

Vuonna 1858 suomalainen lehdistö kertoili laajasti niistä "sotawanhuksista", jotka olivat olleet mukana Suomen sodassa 1808-1809. Heitä oli tuolloin elossa koko joukko, mutta valtiovallan taholta heidän toimeentuloaan ei oltu turvattu millään tavalla. Lehtien artikkeleista paistaa läpi, että veteraanit ainakin itse arvostivat kovasti osallistumistaan tuohon sotaan.

Tällä kertaa otan tarkasteluun pari Kanta-Hämeessä elänyttä miestä. Heistä ensimmäinen näki päivänvalon ensimmäistä kertaa joulun alla 1783 Tammelan pitäjän Torron kylän rakuunan torpassa. Siellä asuivat hänen vanhempansa Johan Tropp ja Maria Tuomaantytär. Poika sai nimen Tuomas luultavasti äidinisänsä kunniaksi. Kastettujen luettelosta ei Tuomaksen lisäksi löydy muita lapsia tälle pariskunnalle. Rippikirjatulkintani mukaan äiti Maria Tuomaantytär olisi muuten ollut alle 15 vuoden ikäinen Tuomaan syntyessä.

Tuomas Tropp lähti Tammelan Torrolta sotaväkeen vuonna 1804 ja ensimmäisiä tehtäviä oli reserviläisenä olo Sääksmäen komppaniassa, Hämeenlinnan rykmentissä. Sodan syttyessä 1808 Tuomas oli Suomenlinnassa ja siellä hän sitten ehti olla aina linnoituksen antautumiseen saakka. Tämän jälkeen mies otti eron palveluksesta ja palasi kotipitäjäänsä. Sieltä hän käytöksensä ja hyvän äänensä vuoksi pääsi lukkarin toimeen Rengon pitäjään vuoden 1823 paikkeilla.

Vuonna 1858, kun sodasta oli kulunut jo 50 vuotta, oli Tuomas Tropp vanhuuden tähden voimaton. Niinpä hänellä oli "kirkkoweisussa" apulainen, joka sai häneltä puolet palkasta korvauksena. Jäljelle jäävän 5,5 tynnyrin (rukiita?) oli sitten riitettävä Tuomakselle ja hänen vaimolleen Anna Nymanille. Rengon lukkarina toimi myös Tuomaan ja Annan poika Carl Gustaf Tropp.

Seuraava veteraanimme oli Hauhon Sotjalan kylässä asunut Erik Klen, joka oli syntynyt vuonna 1781. Hänet otettiin reservin sotamieheksi 18 vuoden iässä Sotjalan kylän Niuran, Tarrin ja Puuskan talojen ruotuun. Juuri ennen Suomen sodan syttymistä hänet pantiin vakinaiseksi sotilaaksi Hämeenlinnan rykmenttiin. Taisteluihin Erik osallistui ainakin Ulvilan kirkolla, Siikajoella ja Sundbyssä. Jossain näistä tappeluista hän sai luodin jalkaansa, jota Erik sitten ontui vielä vanhalla iällään.

Sodan jälkeen Erik Klen palveli 15 vuoden ajan Heinolan pataljoonassa ja jossain välissä hän ehti mennä naimisiin Maria Gustafsdotterin kanssa. Pariskunnalle syntyi seitsemän lasta vuosien 1806-1821 välisenä aikana.

50 vuoden kuluttua sodan päättymisestä Erik sai eläkettä kahdeksan ruplaa ja 60 kopeekkaa. Sotaväen jälkeen hän oli tehnyt suutarin töitä, mutta raihnauden takia piti leskeksi jääneen veteraanin turvautua ihmisten armeliaisuuteen.

Nouse Suomen kansa!

Kansakunnan Lehti 4.2.1864

Erinomainen navetta Alftanilla

Kaukainen sukulaiseni Johan David Alftan oli naimisissa Viipurin tuomiorovastin, Johan Stråhlmanin tyttären, Hedvig Sofia S:n kanssa. Johan Davidin isoisän isä oli nimittäin Hattulan kirkkoherrana vuonna 1697 kuollut Abraham Alftanus, joka oli ollut kaksi kertaa naimisissa.

Abrahamin ensimmäinen puoliso oli sukuperällään ja koko olemassa olollaan paljon keskustelua herättänyt Emerentia Clasdotter Torsk. Emerentian kuoltua vuoden 1673 paikkeilla meni Abraham pian naimisiin Katarina Eriksdotter Schraderuksen kanssa. Ensimmäisestä aviosta oli ainakin kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Pojista Johan tuli lopulta Karjaan kirkkoherraksi, kun taas Harald mainitaan Seilin hospitaalisaarnaajana. Kolmas poika Alexander oli korpraali.

Tyttäristä Maria oli naimisissa Hämeenlinnan kirkkoherraksi vuonna 1695 tulleen Gabriel Röökmanin kanssa tämän ensimmäisessä aviossa. Toisen tyttären, Katarinan, puoliso oli taasen Padasjoen pitäjänkirjuri Johan Barck.

Tämän Alftan suvun kantavanhemmat olivat Taivassalon kirkkoherra Erik Alftanus ja puolisonsa Elin Mårtensdotter Brennerus. Tämä Elin oli ns. Uudenmaan Brenner -sukua, josta olen kirjoitellut useammankin kerran.

Samaan sukuun kuului myös alussa esittelemäni Johan David Alftan. Vaimonsa Hedvig Sofian kanssa hänellä oli mm. tytär Julia Alftan, joka hieman alle 20 vuoden iässä naimisiin kaukaisen sukulaismiehensä, Apollon Alftanin kanssa. Apollon isoisän isoisä oli edellä mainitsemani Hattulan kirkkoherra Alftanus.

Apollon Alftan oli monien muiden sukulaistensa tavoin toimelias ja aikaansaava mies. Hän omisti Virolahden pitäjässä Pajulahden kartanon. Sinne hän rakennutti 1850-luvun loppupuoliskolla silloisissa oloissa ennen näkemättömän navetan tai kuten tuohon aikaan termi kuului, "lääwä-kartanon".

Navetta oli hirsistä rakennettu, mutta nurkkien ja pitopuiden asemesta Alftan oli 1,5 ja 2,0 sylen päähän toisistaan rakentanut tiiliset pylväät, joiden hirsien päät oli tuettu. Kivijalka oli tehty hakatuista kivistä ja oli noin kolmen jalan paksuinen, mutta em. pylväiden kohdalta oli leveyttä puoli jalkaa enemmän. Aikalaisten mukaan kivityössä oli Virolahden Pyterlahden louhimon ammattimiesten kädenjälki. Erityisesti tämä näkyi kivijalan mahtavien lohkareiden erinomaisesti tehdyissä liitoskohdissa.

Tiilipylväiden ulkopuolinen leveys oli 2,5 jalkaa ja ne olivat seitsemän jalkaa korkeita sekä 2,5 jalkaa paksuja. Kouru, minne hirsien päät oli yhdistetty, oli viisi tuumaa leveä ja kolme tuumaa syvä. Koko navetan pituus oli 140 ja leveys 49 jalkaa. Sisäkatosta ulkokaton harjaan korkeutta tuli 14 jalkaa.

Tiilipylväiden yläpäässä oli suuret litteät kivet, jotka kannattivat niitä lankkukertoja, joiden väliin sisäkaton orret oli liitetty. Ne katon orret, jotka kulkivat pitkin navettaa, lepäsivät samanlaisten tiilipylväiden päällä.

Seinät oli hirsiset, kun taas lattia ja sisäkatto oli tehty tavallisista laudoista ulkokaton ollessa päreistä. Oheisen piirroksen kuvaamalla osalla lattia oli tosin kivinen. Kuva kertoo myös sen erikoisuuden, että lehmien ruokintakaukalot olivat poikkipuoliset eivätkä pituussuuntaiset rakennukseen nähden. Navettaan mahtui yhteensä 42 lehmää vasikkakarsinoita lukuunottamatta.

Kaartinkapteeni Apollon Alftan ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle ja operoi myös monilla muilla aloilla. Vuonna 1861 hän perusti Miehikkälään Kalliokosken lasitehtaan, joka oli sitten toiminnassa aina vuoteen 1931. Kalliokosken tuotanto perustui suurelta osiin värittömään ikkunalasiin, jota sitten myytiin ensisijaisesti Venäjän markkinoille. Tehtaan lasinpuhaltajat olivat ruotsalaisia ja saksalaisia, mutta muu työväki omasta pitäjästä.

Ahkerat Kotilaiset Heinävedeltä

Suomen Huoneen-hallitus-seura jakoi 1800-luvulla erilaisia palkintoja menestyksekkäille maanviljelijöille. Yksi näistä vuosittaisista palkitsemisista tapahtui kesällä 1829. Asiasta uutisoi mm. Turun Wiikko-Sanomat, joka tiesi kertoa yhdessä elokuun numerossaan korkeimmalle sijoittuneista tilallisista. Tuona vuonna sijat 1-5 menivät samalle talolle, mutta viidelle eri henkilölle.

Rantasalmen pitäjän Heinäveden kappeliseurakunnan Palvalahden l. Kermaniemen kylän puolikkaan tilan rusthollin omistivat yhteisesti lautamies Lauri Tapaninpoika Kotilainen, hänen veljensä Juho Kotilaisen leski Maria Sallinen sekä veljekset Juho, Tapani ja Kustaa Matinpoika. Lauri annettiin seuran "palkintomedalja" hopeassa rinnassa kannettavaksi, leskelle yksi pikari ja kullekin veljeksistä yksi hopealusikka. Perusteluissaan seura kehuu tätä "yksimielistä sukua", johon kuului tuohon aikaan 42 henkeä. He ovat puhtaiden ja seurattavien tapojensa sekä ahkeruutensa takia tuttuja myös huoneen-hallitukselle. Tilalla oli Wiikko-Sanomien mukaan "ylösotettuna" 23,10 tynnyrinalaa maata, joka oli varustettu 761 sylen mittaisella kiviaidalla ja 1085 sylellä ojaa. Pelloksi oli tehty 36 kuormanalaa ja muutenkin taloa oli kunnostettu runsaasti. Lypsäviä lehmiä oli peräti 42, kun ennen Kotilaisia niitä oli talossa alle kaksikymmentä.

Suomen Huoneenhallitusseura julkaisi vuodesta 1851 lähtien omaa lehteä, joka ensimmäisen numeron ilmoituksessa luvattiin "puhua kaikista aineista, jotka maanwiljelykseen eli muuten seuran tarkoitukseen kuuluwat". Lehti perusti artikkelinsa mm. Mustialan opiston kokemuksiin viljelyn soveltuvuudesta ja hyödystä Suomessa "ulkomaan paremmin opittuin tapain mukaan".

Suomen Huoneenhallitusseuran Sanomat jäi yhdeksi monista lehdistömme alkuvuosien tähdenlennoista. Sen julkaiseminen lopetettiin seuran päätöksellä vuoden 1853 päättyessä. Suometar -lehti kommentoi tätä lopetusta seuraavin sanoin:

"...on monin tawoin surullinen kuulla. Se näyttää, millä huonolla kannalla maanwiljelys yleimmittäin Suomessa on; mutta ei siinä kyllä: se näyttää myös, joka on vielä surullisempi, että talonpoikainen kansa maassamme ei haluakaan parempia tietoja maanwiljelyksestä. Talonpojat tahtowat olla wanhoillain niin tässä kuin muissakin elämän tärkeimmissä ja painawammista riennoista ja hakemuksista, ja kuin sen heille sanoo, niin joku wastaa; ylpeyden hengestä se maatamme mittelee - tuo joka meitä noin moittii".

Edellä mainittua Kotilaisen perhekuntaa voi seurata, joskin hieman työläästi, Heinäveden Digiarkistosta löytyvistä rippikirjoista. Perheen seuraamisen voi aloittaa vaikka vuonna 1734 syntyneestä Juho Kotilaisesta, joka oli naimisissa itseään viitisen vuotta nuoremman Anna Sallisen kanssa. Heillä oli yhteensä seitsemän lasta, Matti, Olavi, Tiina, Hermanni, Anna, Maria ja Brita. Samaan aikaan Palvalassa asui myös 1738 syntynyt Tapani Kotilainen, jonka vaimo oli Anna Pakarinen. Tapanilla ja Annalla oli yhdeksän lasta eli Matti, Paavo, Lauri, Tapani, Juho, Kustaa, Cecilia ja Liisa. Lisäksi oli kaksi Lauri nimistä poikaa, joista toinen kuoli pienenä ja myöhemmin syntynyt poika sai saman etunimen.

Jotta Kotilaisten selvittelystä tulisi hieman haasteellisempaa, on syytä huomata Kermaniemessä samaan aikaan asuneen myös pariskunnan Lauri Kotilainen ja Anna Sallinen. Heillä syntyi vuosien 1750-1772 välisenä aikana kymmenen lasta, Cecilia, Anna, Riitta, Tiina, Matti, Lauri, toinen Matti, Maria, Juho ja Tapani. Jätän tarkemmat tutkimiset tästä ahkerasta ja maineekkaasta suvusta jälkipolville.

Ryövärit Loimaalta?

Vuonna 1882 kesäkuun 30. päivän iltana kello 10 maissa oli Maarian pitäjän Saramäen kylän torppari Heikki Rautell palaamassa läävästä asuntoonsa, kun hän tapasi pihallaan "pitkäkaswuisen, mustanwerewän ja mustiin sarkavaatteisiin" puetun, itselleen oudon miehen. Tämä kulkija pyysi vettä juodakseen ja niinpä torppari Rautell otti sangon sekä vesikupin lähtien miehen seuraamana noin 100 askeleen päässä olevalle lähteelle.

Hieman ennen lähteelle tuloa tuntematon alkoikin piestä Rautellia niin kovin, että hän kaatui. Tämänkin jälkeen tummanpuhuva mies iski Heikkiä useita kertoja sangolla ja kivellä. Lyönnit olivat rajuja, koska myöhemmin tapausta tutkittaessa sanko löydettiin säpäleinä paikalta.

Nyt paikalle kiiruhti toinen tuntematon, joka puolestaan alkoi ruhjoa Rautellia. Ensiksi paikalle tullut hurjapää puolestaan kiiruhti torpparin asunnolle. Sieltä hän löysi Rautellin vaimon tuvan takana olleesta huoneesta, missä tämä oli ollut lepäämässä. Kuullessaan oven avautuvan, oli vaimo kysynyt kuka vieras oli. Tähän mies oli vastannut olevansa Loimaalta ja eksyneensä oikealta tieltä.

Rautellin vaimon kerrottua oikean tien pyysi vieras vettä. Vaimon tultua porstuaan sitä antamaan, oli mies iskenyt häntä kivellä päähän. Vaimon kaaduttua maahan oli mies jatkanut pahoinpitelyään ja käskenyt antaa kaikki torpasta löytyvät rahat. Pahoinpidelty vaimo yritti kertoa, että torppa oli vasta ostettu ja rahoja ei ole, raahasi röyhkeä rikollinen hänet takaisin sisälle. Siellä mies ryhtyi etsimään rahoja joka paikasta ja löysikin ruokakomerosta viisi yhden markan kolikkoa, muutamia kuparisia rahoja sekä kolme kultasormusta. Nämä otettuaan mies otti kaapissa olleesta rommipullosta kulauksen ja tarjosi myös rääkätylle naiselle ryyppyä sanoen tämän tarvitsevan sitä näyttääkseen loppujen rahojen säilytyspaikan.

Tällä aikaa oli Heikki Rautell vironnut sen verran, että pääsi juoksemalla karkuun vartijaansa. Heikin koputtaessa torppansa ovea pelästyi sisällä ollut mies paeten toisen oven kautta. Torpparimme oli ehtinyt kuulla vieraan äänen sisältä ja kiiruhti nyt noin 300 askeleen päässä olevaan Marttilan taloon. Sieltä hän sai avukseen useita miehiä ja palasi kotiinsa.

Torpassa joukko tapasi verisen vaimon. Paikalle kutsuttu lääkäri ihmetteli kovasti Heikin ja tämän puolison saamia haavoja sanoen niiden olleen lähes kuolettavia. Vaimo todettiin miehissä erittäin rohkeaksi, koska hän ei lyönneistä huolimatta ollut kertonut loppujen 300 markan ja hopealusikoiden kätköpaikkaa. Tämä noin 60 vuoden ikäinen aviopari toimitettiin Saramäestä lääninsairaalaan hoitoa saamaan. Sen sijaan itse rosvoista ei samantien saatu mitään tietoa, he olivat hävinneet.

Ilmeisesti Rautellin vaimon antama tieto torpan äskettäisestä ostamisesta oli jotakuinkin oikea. Rautelleita ei nimittäin löydy vuoden 1880 Turun ja Porin läänin henkikirjoista. Edellä kuvatun tekstin perusteella näyttäisi siltä, että pariskunnan torppa olisi ollut Marttilan talon mailla. Kartasta ei tähän löydy tarkempaa selkoa, joten ottaisin mielelläni vastaan tarkempia tietoja torpan sijainnista. Saramäen kylän historia on melkoinen ja siellä on asuttu jo tuhansia vuosia. Lisää antoisia tarinoita Saramäen tienoilta löydät täältä. Turun alueen uutisia viimeisen parin vuoden aikana seuranneelle tämä nykyinen Turun kylä tai pitäisikö sanoa kaupunginosa on tullut tutuksi uuden vankilan sijoituspaikkana.

Henrik Rautellin esivanhemmista ei itselläni ole mitään tietoa, mutta lähes varmuudella hän ei kuulunut tutkimaani Lohjan Roution samannimiseen sukuun. Sen sijaan Turussa vaikuttaneisiin porvari-Rautelleihin hänellä saattaisi olla joku yhteys. Tätä sukunimeä esiintyy myös mm. Somerolla ja satunnaisesti muuallakin Suomessa. Näin ollen kyse voi olla ns. otetusta nimestä, jonka käyttäjällä ei välttämättä ole sukulaisuutta muihin samannimisiin.

Ikävä tapaus Viipurista vuodelta 1893

Kenraalimajurin rouva Olga Packalen, joka asui Katariinankadun varrella sijainneessa rakennusmestari Wiklundin talossa, oli eräänä lauantaiaamuna huhtikuussa 1893 sanonut palvelijalleen matkustavansa Pietariin. Palvelijattaren poistuttua rouva Packalen oli sulkenut sekä eteisen että makuuhuoneen oven jääden itse viimeksi mainittuun.

Hieman ennen puolta päivää asunnosta alkoi kuulua kovia avunhuutoja ja hätään rientäneet joutuivat murtamaan ovia päästäkseen sisälle. Kenraalitar makasi vuoteellaan kuoleman kielissä ja vaikka lääkäri noudettiin paikalle, ei tuskissaan makaavan naisen hyväksi voitu tehdä enää mitään. Olga Packalen kuoli suuriin tuskiin. Kuoleman syyksi havaittiin tuota pikaa vainajan nauttima myrkky ja tapaus jouduttiin kirjaamaan itsemurhaksi.

Olga Packalen, omaa sukua Phileppeus, oli syntynyt 12.4.1843 kenraali Karl Fredrik Philippaeuksen tyttärenä Viipurin kaupungin saksalaisessa seurakunnassa.Hänen äitinsä oli Natalia Lindeström. Jo nuoremmalla iällä Olga huomattiin luonteeltaan "omituiseksi ja umpimieliseksi". Erään hermotaudin jälkeen hän oli yrittänyt itsemurhaa, mutta ei sillä kertaa onnistunut.

Smolnassa opiskellut ja sieltä kasvatuksensa saanut Olga harrasti nuorempana menestyksekkäästi musiikkia sekä kuvataidetta. Viimeisen vuoden aikana ennen kuolemaansa hän kuitenkin eli yksinäisyydessä, hartautta ja hyväntekeväisyyttä harjoittaen. Hänen isänsä oli kuollut jo marraskuussa 1871 Viipurissa ja äiti Natalia helmikuussa 1885, ilmeisesti Pietarissa.

Olgan puoliso, kenraalimajuri Nils Christian Packalen asui viimet ajat velivainajansa Suomen valtiolle lahjoittamassa Lepaan kartanossa Hattulassa. Olga Packalenia jäi puolison lisäksi kaipaamaan joukko siskoja ja veljiä. Mainittu kenraalin veli oli Karl Fredrik Packalen, joka oli nainut tilan edellisen omistajan lesken ja tätä kautta tullut Lepaan haltijaksi vuonna 1850. Hän määräsi testamentissaan kartanon tiluksineen valtiolle perustettavaa puutarha-alan oppilaitosta varten mikäli veli Nils Christian kuolisi lapsettomana. Valtio sai kuin saikin Lepaan Nils Christianin kuoltua maaliskuussa 1902 lapsettomana leskimiehenä. Edellä mainitun linkin takaa löydät kattavan esityksen tämän viehättävän kartanon vaiheista vuosisatojen saatossa.


Lähde : Hämäläinen no 31, 19.4.1893
Kuva : Kruskopf, P.A. - Viipuri

Korkea ikä

Pari sataa vuotta sitten suomalaisten keskimääräinen elinaika oli huomattavasti lyhyempi kuin nykyään. Yli 50 vuoden iän saavuttaminen oli jo melkoinen saavutus ja nykyisen eläkeiän ohittaneet olivat tuolloin suoranaisia metusalemeja. Niinpä ei ollut ihmettä, että Turun Wiikko-Sanomat katsoi kesällä 1824 asiakseen uutisoida erään iäkkään leskivaimon kuolemasta.

Nummen pitäjän Oinolan kylässä asui viimeistään 1720-luvulta lähtien sotilas Anders Jöransson Åström, joka oli naimisissa erään Anna Henriksdotterin kanssa. Heidän tyttärensä Anna meni naimisiin lokakuussa 1752, kun hänet vihittiin Sammatin pitäjän Myllykylästä kotoisin olleen sotilas Johan Möllerin kanssa.

Tästä aviosta syntyi kaksi tytärtä em. artikkelin perusteella. Tosin Nummen tai lähipitäjien kastettujen luetteloista ei löydy heille lapsia, mutta sen sijaan vuosien 1764-1772 rippikirjasta Oinolan kohdalla mainitaan Anna -niminen tytär. Tämä Anna muuttaa Karjalohjalle, kun taas toinen tytär Wiikko-Sanomien mukaan naitiin Tuusulaan. Siellä hän sai miehensä kanssa viisi lasta. Kaikilla näistä viidestä oli lisäksi omia lapsia ja näillä taas yhteensä 14 lasta. Karjalohjalle lähtenyt Anna palasi jossain välissä takaisin kotitorppaansa, koska hänet mainitaan äitinsä kanssa Oinolassa 1809-1814.

Johan Möller kuoli "Saksan sodassa", josta Suomessa puhutaan yleensä Pommerin sotana. Sitä kävivät Iso-Britannia, Preussi ja Hannover Ranskaa, Itävaltaa, Ruotsia ja Saksia vastaan vuosien 1756-1763 välisenä aikana.

Anna Andersdotter eli tämän jälkeen leskenä 59 vuoden ajan ja kuoli sitten huhtikuun 13. päivänä vuonna 1823. Hänen kerrotaan olleen koko elinaikansa "lahjoitetun raitiilla ruumilla ja hywällä terweydellä, paitsi niitä kahta wiimeistä wuotta edellä kuolemansa, joina hän tuli heikoksi ja woimattomaksi niin että hän erinomattain wiimeisellä wuodella enämmitten oli tautiwuoteella, siksi että hänen päiwänsä hiljaisudessa loppuiwat".

Turun Wiikko-Sanomien mukaan Anna Andersdotter olisi ollut kuollessaan 102 vuoden ikäinen ja syntynyt täten jo vuonna 1721. Nummen kastettujen luetteloa ja rippikirjoja tutkimalla tämä tietoa ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Anna Andersdotter syntyi vasta niiden perusteella vasta kymmentä vuotta myöhemmin eli 30.11.1731. Tämä tieto ei luonnollisesti vähennä tarinan arvoa millään tavalla - Annan syntymän aikoihin naisen keskimääräinen elinaikaennuste oli alle 40 vuotta.

Johan Möllerin ja Anna Andersdotterin perheen etsiminen Nummen rippikirjoista on ollut hankalaa. Ilmeisesti Anna asui koko ikänsä Oinolan Päkärillä, mutta esimerkiksi vuosien 1790-1808 rippikirjoista häntä saa turhaan etsiä. Ehkäpä leski asui osan elämästään tyttärensä luona Tuusulassa tai sitten ruotuvaivaisena jossain muussa kylässä. Vuodesta 1809 alkavassa rippikirjassa Anna jälleen ilmestyy Päkärin talon kohdalle. Siellä hän myös kuoli, kuten edellä on kuvailtu.

20 viikkoa?

Kirmalta Kattlaan ja holhouksen alaiseksi

Sammatin Kaukolan kylän Kirman talon isännäksi tuli 1770-luvun alussa 29.10.1745 syntynyt Johan Johansson. Hän oli Kirman edellisen isännän poika. Parikymppisenä Johan Johansson kävi hakemassa itselleen vaimon Lohjan Varolan kylän yksinäistalosta, missä nuorikko Kreetta Warell oli syntynyt huhtikuussa 1750. Häitä vietettiin lokakuussa 1767.

Kaukolan Kirmalla pariskunnalle syntyi kuusi lasta. Näistä esikoistytär Stina meni naimisiin Sammatin Niemenkylän Mallan talollisen, Abrahamin kanssa. Seuraavana syntynyt Anna Beata kuoli lapsena, kun taas esikoispoika Jacob tuli isänsä jälkeen Kirman talolliseksi. Hän otti käyttöön äitinsä kotitalosta mukaellun Varelius -nimen.

Neljäs lapsi oli tytär Helena, muttä hän menehtyi vain muutamien kuukausien ikäisenä kesällä 1782. Seuraavan vuoden syksyllä syntyi poika Henrik Johan, joka löysi vaimokseen Karjalohjan Lohjantaipaleen Kattlan l. Kattilan talon tyttären, Gretan. Tämän avion kautta Henrik Johan pääsi Kattlan isännäksi. Kuudes lapsi oli alkuvuodesta 1787 syntynyt Isak, joka kuoli syksyllä 1813 naimattomana ja lapsettomana.

Näistä Kirman lapsista löytyy lukuisia mielenkiintoisia kytkentöjä. Tunnetuin Kirman jälkeläinen lienee nykyinen Tasavallan Presidentti Tarja Halonen, jonka viidennen sukupolven esivanhempiin kuuluu tuo em. Niemenkylän Mallan pariskunta. Hieman heikommin elämän poluilla menestyi Lohjantaipaleen Kattlaan siirtynyt Henrik Johan Johansson. Vuonna 1820 pidetyillä talvikäräjillä hänet jouduttiin määräämään holhouksen alaiseksi mm. ankaran ryyppäämisen ja huolettoman talonpitonsa takia. Holhoojiksi määrättiin velipoika Jacob Johansson Varelius Kirmalta sekä naapuritalo Ylhäisten rusthollari Henrik Johansson Karell.

Vaikka elämä koetteli Kattlan väkeä, pääsivät lapset kuitenkin tahoillaan mukavasti naimisiin. Vanhimman tyttären, Greta Lisan mies Michel Nyberg oli kotoisin aina Vesilahdelta saakka. Karjalohjalla pariskunta eleli ensin torppareina Lohjantaipaleessa, mutta appensa kuoltua Michel otti Kattlan isännyyden. Hänen jälkeen 1860-luvulla isännäksi tuli poika Henrik Johan Nyberg.

Greta Stinan sisko Eva Ulrika meni naimisiin Karjalohjan lukkarin, komeasti nimetyn Amandus Amatus Uggelbergin kanssa. Kolmas naimisiin saakka ehtinyt lapsi oli poika Henrik, joka käytti sukunimeä Warelius. Hän torpparina mm. Nummen Tavolan kylän Kuustolla ja kotipitäjänsä Särkijärven kylän Alhaisten rusthollissa.

HisKi oli vienyt harhaan....taas

Oheisessa lehtileikkeessä esiintyy useampikin kaukainen sukulaiseni, mutta tämän tekstin perusteella heidän keskinäisistä omistuksistaan tai sukulaisuusuhteistaan on erittäin hankala sanoa yhtään mitään. Heinolassa ilmestynyt kansallismielinen Jyränkö -lehti oli saksinut ilmoituksen Suomen Wirallisesta Lehdestä ja epäilee saatteessaan "teräväpäisimpien, ruotsinkieltä taitavien lukijoittensa kai aavistanevan mitä kuulutuksessa tarkoitetaan".

Kollega Axelssonin ja hänen veljensä Frans Vilhelmin vanhemmat olivat mm. Mustion ruukilla saarnaajana sekä pedagogina toiminut Abraham Johan A. ja vaimonsa Hedvig Carolina Lauraeus. Abraham Johan oli ennen Mustiolle tuloaan palvelullut myös Lohjan, Pusulan ja Karjalohjan seurakuntia. Hedvigin isä Alexander L. oli taas ollut Lohjan kirkkoherrana vuodesta 1816 lähtien aina kuolemaansa saakka helmikuussa 1832. Lauraes -suvun esipolvia voi seurata sitten aina kuuluisaan Sursilliin saakka.

Kärkelän kuparihytillä työskennellyt Gustaf on luultavasti Karjalohjan Tallaan kylästä lähtöisin ollut Tallqvist -sukua, mutta hänen yhteyttään. Koska Lohjantaipaleen kylän Hakalan omistajana oli 1830-luvulta lähtien Åfeldt -suku, saattaisivat Anna Hedda ja Karl Å. olla sisaruksia. Anna Hedda olisi sitten mennyt naimisiin muurarimestari Karl Salinin kanssa. Karl Åfelt taasen oli tullut Hakalan isännäksi isän Erikin jälkeen viimeistään 1860-luvulla. Hänen vaimonsa nimi oli Emelie.

Lohjantaipaleen Hakalassa asui 1843-luvulta lähtien pariskunta Johan Christersson ja Anna Stina Henriksdotter. Anna Stina oli äitinsä kautta sukua Hakalan talon emännälle ja hänen veljensä Henrik Johan oli ollut Hakalan isäntänä muutamia vuosia ennen varhaista kuolemaansa. Johan Christersson taasen ehti olla lyhyen aikaa Hakalan isäntänä ennen Sammatissa syntyneen ja taloon kuuluneen Perheentuvan torpparina olleen Erik Åfeldtin tuloa hänen tilalleen.

Tätä lehtileikettä selvittäessäni huomasin myös täydellisen virhetulkinnan tietokannassani. Olin nimittäin pelkkää HisKiä pyörittämällä tullut siihen tulokseen, että edellä mainitsemani Anna Stinan puoliso Johan Christersson olisi ollut vuonna 1794 syntynyt trumpetinsoittaja Christopherin Binderin poika. Vihittyjen luettelon mukaan Johanin patronyymi oli Christersson ja kun ikäkin oli jokseenkin sopiva, olin naittanut hänet Anna Stinalle. Rippikirjoista katsomalla tämä erhe olisi ollut helposti vältettävissä.

Oikea Johan Christersson oli nimittäin kotoisin Kiikalan pitäjästä ja kaimaansa peräti 14 vuotta nuorempi. Kiikalan kastettujen luettelon mukaan Johan oli syntynyt 14.4.1808 Hidolan Kouran talossa. Rippikirjassa hänet mainitaan yhdessä lukuisten sisaruksiensa kanssa, mutta kummallisesti hänen vanhempiaan ei löydykään samalta sivulta eikä edes samasta kylästä. Sen sijaan heidät löytää Kiikalan Kesälän yksinäistalosta. Kesälä oli Johanin isän, Christian Christianssonin kotitalo, kun taas äiti Maria Matsdotter oli syntynyt Kouralla. Rippikirjojen avulla Johanin esivanhempia pystyy seuraamaan helposti aina 1600-luvun lopulle saakka. Hänen sukunsa ei tosin hallinnut Kesälää enää 1700-luvun lopulla, vaan omistus oli siirtynyt Rekijoen Simolasta tulleelle Henrik Jöranssonille.

Digitaalisen Sanomalehtiarkiston aktiivisella penkomisella voi siis tehdä yllättäviä löytöjä ja pelkällä HisKillä tehtyjä esi- ja jälkipolvitaulustoja kannattaa käydä välillä läpi. Tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun huomasin tehneeni vastaavia virheitä. Vasta monia eri lähteitä tutkimalla ja vertailemalla voi saada varmuuden sukulaisuuksista. Pelkkä sama nimi riitä.

Rautamarski Flemingin kivi

Klaus Fleming tittelilista on melkoinen. Hän oli paitsi vapaaherra, niin myös kartanonherra, valtaneuvos, ritari, käskynhaltija, yliamiraali ja marski. Kyseessä on siis yksi historiamme merkittävimmistä miehistä ja kiistatta tärkeä hahmo suomalaisessa yhteiskunnassa. Flemingistä tuli Juhana kolmannen ja kuningas Sigismundin luottomies ja käytännössä Ruotsin itäisen maakunnan sotilaallinen diktaattori. Voimakkaiden mielipiteidensä ja armottomien toimintatapojensa myötä aikalaiset antoivat hänelle lempinimen Rautamarski.

Nuijasodan aikaan Klaus Fleming höykytti kapinoivia talonpoikaisarmeijoita vuosien 1596-1597 välisenä aikana. Kun kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välit tulehtuivat lopullisesti, pysyi Fleming uskollisena ensin mainitulle. Olihan hän ollut läsnä jo tämän kruunajaisissa. Venäjää vastaan käydyssä sodassa Fleming johdatti joukot maitse ja meritse Inkeriin sekä edelleen Novgorodin liepeille. Sotilasuransa alussa hänet oli määrätty Savon suksimiesten päälliköksi, koska hänellä kuninkaan sanojen mukaan oli "jommoinenkin taito suksilla liikkua".

Juhanan kuoltua Klaus Fleming tuki yhä voimakkaammin Sigismundia ja avoimesti uhmasi valtionhoitajaksi määrätyn Kaarle herttuan käskyjä. Vaikka Venäjää vastaan solmittiin rauha jo 1595, piti Fleming joukkonsa koossa johtaen Suomen maakuntia Kaarlesta huolimatta. Tämä johti sitten em. nuija- eli sisällissotaan. Talonpojat saatiin helposti nousemaan vastustamaan Flemingiä, koska tämä linnaleirit rasittivat tavallisia ihmisiä suhteettomasti ja Rautamarskin otteet olivat lisänimen mukaisia.

Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.

Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.