Se toinen yli 100 -vuotias

1820-luvun alussa oli tuolloisten lehtitietojen mukaan Suomessa vain kaksi yli 100 vuoden ikäistä henkilöä. Näistä toinen oli Perniön Pääristen kylän torpassa asunut leskivaimo Kaisa Martintytär (Caisa Mårtensdotter), joka kuoli vanhuuden heikkouteen helmikuun 20. päivänä 1823.

Perniön ripppikirjoista olen hänet ensimmäisen kerran noteerannut vuonna 1751, jolloin hänet mainitaan Mäkisaurun Isoperheen talon palvelusväen joukossa. Talon isäntänä oli tuolloin varakruununvouti ja Perniön kirkonisäntä Gabriel Carpaeus, joka oli naimisissa Margareta Lindebergin kanssa. Seuraavien vuosien aikana Kaisa on piikana lähiseudun taloissa, kunnes lokakuun lopulla 1758 torppari Erik Johansson menee hänen kanssaan naimisiin.

Nuori pariskunta asettuu Pääristen kylään torppareiksi ja siellä Kaisa sitten asuukin koko loppuelämänsä. Pienen torpan nimi on Ajontaka, mutta välillä perhe asuu myös Anttilan torpassa. Ensimmäinen lapsi syntyy syksyllä 1760 ja saa nimen Kirstin. Tyttären ollessa noin viiden vuoden ikäinen, kuolee Erik Johansson vatsakipuihin. Kaisa avioituu uudelleen erään Johan Jacobssonin kanssa. Tästä avioliitosta syntyy Kaisan toinen tytär, Maria.

Rippikirjaan on tuossa vaiheessa merkitty säännöllisesti myös henkilöiden syntymävuosi ja niiden mukaan Kaisa olisi syntynyt 1720. Ensimmäisen lapsensa syntymän aikaan Kaisa olisi siis ollut jo 40 -vuotias ja Marian saadessaan peräti 47 -vuotias. Näiden tietojen pohjalta voisi arvella Kaisan syntyneen vasta 1730. Perniön ja lähiseutujen tienoilta ei löydy kummaltakaan vuodelta sopivaa lasta, joten Kaisan sukuperä sekä todellinen ikä jäävät rippikirjassa ilmoitettujen tietojen varaan.

Kaisan tyttäristä Kirstin vei vihille Henrik Andersson, joka sitten jatkoi Ajontakan torpparina appipuolensa jälkeen. Tässä perheessä oli useita lapsia. Toinen tytär Maria lähti nuorella iällä piikomaan eri puolille kotipitäjäänsä ja hänen jälkensä olen kadottanut vuoden 1785 paikkeilla. Tuolloin Maria lähtee Asteljoelta jonnekin.

Vaikka Kaisa Martintytär oli ollut kuollessaan "vain" 92 vuoden ikäinen, olisi se silti ollut maininnan arvoinen seikka. Torpparin vaimo osa ei ollut kadehdittava, mutta Turun Wiikko-Sanomien julkaiseman kuolinuutisen mukaan Kaisalla oli ollut "raitis ruumis ja hyvä terweys wimeisiin elämänsä aikoin asti. Wähä ennen kuolematansa meni hän wielä puolen penikulman matkaa omin woimin kirkkoon." Ei hullummin suurin piirtein satavuotiaalta!

Murheellinen tapaus Ikaalisista

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1860 vihittiin Ikaalisten Höytölän kylän Myllymaan poika Karl Gustaf Johansson ja itsellisnainen Albertina Matsdotter. Nuoripari asettui asumaan Myllymaan tilalle itsellisiksi. Perheeseen kuului Albertina aviottomat lapset Maria (s. 1854) ja Karl Gustaf (s. 1858). Vuoden 1860 syksyllä, melkeimpä tismalleen yhdeksän kuukautta häistä syntyi poika Johan Albert. Lapsikatraan täydensivät maaliskuussa 1863 maailmaan tulleet kaksostytöt Efrosyne ja Elina.

On luonnollisesti mahdollista, että myös Maria ja Karl Gustaf olivat Myllymaan lapsia. Tästä ei kuitenkaan ole suoria todisteita, mutta seuraavan tarinan lopussa annetaan asiasta epäsuora viite.

Vuoden 1864 heinäkuun 19. päivänä, joka oli muuten tiistai, Karl Gustaf Myllymaa Poltinkosken sahalta kyyditsemään "metsäherroja" kauppalaan Kyrösjärven yli. Vähän aikaa kauppalassa viivyttyään palasi Myllymaa veneelleen ja lähti soutamaan kohti kotiansa.

Päästyään noin kahden virstan verran eteenpäin, hän alkoi soudelle sinne tänne, jonka joku kauppalan asukkaistakin huomasi. Oli kuitenkin sadeilma ja kukaan ei jäänyt sen kummemmin soutajaa seuraamaan. Noin neljännestunnin päästä näkivät samat henkilöt veneen tyhjillään Kyrösjärven selällä.

Samantien kauppalan palvelusmies ja eräs kestikievarin isäntä lähtivät vauhdilla paattia kiinni ottamaan sekä asiaa muutoin tarkastamaan. Kun he ehtivät veneen luo, löytyi sieltä ainoastaan sahanterä, liivi ja jakku. Sen oli toinen auttajista nähnyt Myllymaan riisuvan päältään lähtöä tehdessään. Ilmeisesti soutaja oli sateen yllättäessä yrittänyt pukea jakkua ylleen ja hoipertunut järveen.

Samasta tiistaipäivästä lähtien haettiin Myllymaata useiden miesten voimin järvestä, mutta turhaan. Kadonneen, jonka todettiin tietysti jo menehtyneen, todettiin olleen "wähäsen liikutetun" kauppalasta lähtiessään. Juovuksissa hänen ei kuitenkaan sanottu olleen ellei hän sitten ollut jotain muualla nauttinut.

Karl Gustaf Myllymaa jätti jälkeensä leskivaimo Albertinan ja viisi pientä lasta. Perheen elatus oli ollut miehen käsien varassa. Aikalaiset kertoivat, että "tämänlaiset tapaukset muistuttaa ihmisellen ajattelemaan lyhyttä ja tietämätöntä elämänsä loppua".

Anthrax eli pernarutto iski Koskelle Tl?

Kesällä 1880 olivat erilaiset eläintaudit talollisten ja torppareitten vaivoina pitkin eteläistä Suomea. Onneksi jo 1864 oli annettu Keisarillinen Julistus "koskien mitä on otettava huomioon tarttuvien karjatautien ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi". Tämän julistuksen mukaan tarttuvien eläintautien hoito kuului valtion virkamiehille ja lääkintälaitoksen ylihallitukselle. Yksi näistä virkamiehistä oli herra Johan August Palmgren, joka oli nimitetty Turkuun läänineläinlääkäriksi 1.10.1843 alkaen.

Hän oli syntynyt Turun kaupungissa kirjansitojakisälli Johan P:n ja Stina Carströmin vanhimpana lapsena. Johan August menetti vanhempansa jo nuorella iällä, mutta tarmokkaana miehenä hän lähti opintielle suorittaen tutkinnon Tukholman eläinlääkäriopistossa. Sieltä hän tuli suoraan em. virkaan, jossa sitten palveli aina vuoteen 1886. Tuolloin Palmgren täysin palvelleena otti eron virastaan. Johan August Palmgren kuoli 9.4.1888 pitkällisen taudin seurauksena.

Kun kesä 1880 toi karjatauteja mukanaan, pyrki Keisarillisen Senaatin Siwiili-Toimituskunta niitä torjumaan parhaansa mukaan. Vaikka kruununnimismiehet omilta alueiltaan ilmoittivat, ettei uusia tautikohtauksia ole havaittu, lähetti toimituskunta kolme erillistä läänineläinlääkäriä katsastamaan tilannetta maaseudulle. Lähes 40 vuoden työkokemuksella Johan August Palmgren raportoi kuvernöörille seuraavaa omasta tarkastusmatkastaan;

"Koska minä korkea-arwoisen kuwernöörinwiraston kahden määräyksen mukaan; toinen 30 päivältä wiimekulunutta heinäkuuta Kosken kappeliin Marttilan pitäjää ja toinen 31 päivältä samaa kuuta yhtä matkaa sieltä Pärttylin (Pertteli, nyk. Salon kaupunki) pitäjään Uskelan nimismiehen piirikunnassa, saan nöyrimmästi ilmoittaa; 31 päivänä matkustin kotoa oitis saatuani yllämainitut määräykset ja tultuani Marttilan pitäjän nimismiehen luokse Ollilan kylään kuljin hänen seurassansa Hongiston kylään Kosken kappelia, jossa minä Kallion talossa havaitsin, että siellä oli ollut "Bernatautia (Anthrax)", täällä oli jo 10-12 päiwää ennen tuloani paikkakuntaan kaksi lehmää ja kaksi wuoden wanhaa sonnia äkisti kuollut ulkona laitumella ilman edellä käypää taudin=merkkiä tahi tautia, joista wiimeinen (toinen sonneista) oli kuollut 28 päivänä mainittua heinäkuuta; edelleen oli Kallion alle kuuluwasta Mäenpää nimisestä torpasta kaksi lehmää, yksi sonni ja yksi mullikka niinikään äkisti kuollut noin 13 ja 14 päivänä heinäkuuta ilman että mitään edelläkäypää sairautta oli huomattu, paitse mullikassa, jota ehtoolla epäiltiin sairaaksi sekä sen wuoksi eroitettiin muista ja asetettiin karsinaan ja aamulla tawattiin kuolleena.

Nimismiehen toimesta oli sittemmin kaikki huolellisesti haudattu maahan ja walwottu, kalkitettu ja aidattu ympäri ja huomasin minä kaikki huolellisesti tehdyksi. Karsinan ja yhden pilttoon pesetin minä nyt lipeällä ja kastelutin karbolihapolla, missä kipeä oli ollut. Näyttääkseni kuinka rohdonantaminen tapahtuu, annatin minä koko Kallion karjalle ynnä torpan, joita oli yhteensä 32 elukkaa, warjelulääkkeenä karbolihappoa. Nimismiehen käskin sitä paitse tarkasti pitämään silmällä ilmaantuisiko wielä taudinkohtauksia sekä silloin heti kirjoittamaan siitä.

Koska nyt tarpeelliset lääkkeenmääräykset ja neuwot oliwat annetut eikä minusta enään woinut olla hyötyä, läksin matkalle; ja tultuani Pärttylin pitäjään Uskelan nimismiehen piiríkuntaa tapasin Martin tilalla Kuusjoenperän kylässä kolme lehmää ja Hallin tilalle Kanungin kylässä yhden lehmän ja sonnin, jotka kaikki oliwat äkisti kuollleet, waan en missään sairaita eläimiä; ja oliwat kaikki nämä eläimet jo kuolleet 14 päiwää ennen tuloani sinne.

Niinkuin edellisessä paikkakunnassa oli nimismies täälläkin toimittanut kaikki hautaamiset ja tarttumisaineen poistamiskeinot sekä aidattanut hautojen ympäri, missä raadot oliwat. Täälläkin annoin neuwoja ja lääkkeenmääräyksiä ja tein kaikki mitä tehtäwissä oli.

Käskin nimismiehen täälläkin tarkasti pitämään silmällä tautia jos sitä wielä ilmaantuisi sekä silloin heti siitä ilmoittamaan, läksin pois paikkakunnasta. Kuolleista eläimistä ei yksikään ollut sairastanut, waan ne löydettiin kuolleena laitumelta sittenkun niitä oli kaiwattu.

Turussa 3 p:nä elokuuta 1880"

Virkamieskoneisto työskenteli jo 129 vuotta sitten yhtä tehokkaasti kuin nykyisin salmonellan parissa - läänineläinlääkäri oli lähtenyt heti käskyn saatuaan matkaan ja "tehnyt kaiken mitä tehtävissä oli". Parempaahan sitä ei ihminen pysty!


Kuva teoksesta Milch cows and dairy farming. Comprising the breeds, breeding, and management in health and disease, of dairy and other stock; the selection of milch cows, with a full explanation of Guenon's method; the culture of forage plants (Charles Louis Flint - 1867)

Murhayritys Perälän kylässä, Halikossa

Marttilasta Saloon päin matkaessa, hieman Vaskiosta eteenpäin, siintää tien vasemmalla puolella pieni kylä. Se on saanut sijaintinsa perusteella mukavan nimen Perälä. Kylään kuuluvat suuret metsäalueet viereisen Märynummen harjun pohjoisosasta sekä peltoalueet Sahankrotti-nimiseen puroon saakka. Vuoteen 1969 saakka Salo-Aura -maantie kulki kylän lävitse, mutta tuolloin valmistui uusi linjaus, joka jätti sivuun muutamia muitakin kyliä matkan varrelta.

Perälän kylän asuttaminen tapahtui joskus 1300- tai 1400-luvulla, mutta ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on vasta vuodelta 1537. Tuolloin kylässä oli jo neljä taloa. Isojaon ei sanota muuttaneen talojen sijaintia, mutta uudisrakentamisen myötä myöhemmät kylän talot sijoittuvat aiempaa etelämmäksi. Kylään kuului Sahankrotin puron varrella pieni vesimylly. Perälä oli yksi niistä viidestä kylästä, mistä läheinen Vaskion saha hankki puutavaransa.

Talojen omistuksista voidaan todeta samaa kuin niin monista muista Halikon kylistä - joku Viurilan, Joensuun tai Vuorentaan korkeista herroista hallitsi niitä. Niinpä esimerkiksi vielä vuonna 1892 senaatti myönsi kreivi August Armfeltille perintökirjan Perälän Takataloon. Vuoden 1880 maakirjan mukaan kylässä oli kolme tilaa; Takatalo, Heikintalo ja Frälsi. Maakirjasta selviää myös tilojen ns. luonto. Heikintalo oli Sauvonkylän Mäen rusthollin kruununaugmentti, Takatalo Viialan yksinäisrusthollin aputalo ja Frälsi nimensä mukaisesti rälssitalo.

Luultavasti nämä talot olivat edellä mainittujen vuoden 1537 katsannossa mukana olleiden tilojen joukossa.

Joulukuussa 1897 tapahtui kuvassa näkyvän paikan tienoilla ajan oloon suhteellisen harvinainen murhayritys. Yhdeksän päivän illalla, kellon lähetessä keskiyötä, Turusta Saloon matkalla ollut postinkantajana F. V. Anjelin tuli ratsastaen Perälän kylän liepeille. Siellä hän havaitsi kirkkaassa kuutamossa kaksi miestä, jotka yllättäen tulittivat Anjelinia revolverilla.

Ensimmäinen laukaus meni onneksi reilusti ohi, mutta jälkimmäinen iskeytyi Anjelinin yhteen postilaukuista. Se lävisti paketin Uusi Suometar -sanomalehtiä ja pysähtyi toiseen sanomalehtinippuun. Anjelin, joka vielä Saloon tullessaan oli hyvin järkyttynyt, oli puolustautunut ampulla neljä laukausta miehiä kohti. Hevonen saattoi pelastaa postinkantajan hengen, koska eläin pelästyneenä oli lähtenyt kovaa vauhtia karkuun.

Ampujia ei ilmestyi ainakaan tuolla kertaa tavoitettu ja Salossa paikalliselta postimestarilta vaadittiin postinkantajalle parempaa varustusta vastaisen varalle.

Tapaus Sairanen

Silloisen Säämingin pitäjän Pellossalon kylässä (hieman Punkaharjun keskustasta lounaaseen) pelättiin monien muiden Itä-Suomen kylien tavoin sotaväenottoja. Tapahtui sitten vuoden 1804 aikaan, että venäläiset ottivat vuonna 1777 syntyneen Lauri Sairasen viedäkseen hänet omaan sotaväkeensä.

Kun joukkio sitten jäi Pellossalosta suoraan etelään sijaitsevaan Särkilahteen yöksi, Lauri puri salaa poikki uuden tervatun köyden, millä hänet oli sidottu. Hän viskasi nuorat vahtimiehen päälle ja paineli avojaloin sekä paljain päin pakoon.

Hyhmässä ja lumessa Sairanen pisteli pitkin järven jäätä, vain sarkki ja liinahousut verhonaan 25 virstan matkan takaisin Pellossaloon. Siellä hän piiloutui erääseen riiheen. Laurin jalkapohjista lähti nahat tuolla ankaralla matkalla.

Toisen kerran venäläiset tulivat hakemaan häntä yövuoteelta, mutta onnekseen Sairanen sattui kuulemaan etukäteen näistä aikeista. Kun viholliset puhaltelivat tulta suuremmaksi uunissa, luisti Lauri ikkunasta matkoihinsa. Samassa kaksi sotilasta oli jo hänen jaloissaan kiinni, mutta Sairanen sai kiskottua koipensa irti heidän otteestaan päästen lopullisesti karkuun.

Niinpä Venäjän sotaväki jäi ilman Lauri Sairasta Pellossalosta ja mies eli viimein 73 vuoden vanhaksi.

Hänen vanhempansa olivat Pellossalossa asunut pariskunta Lauri Sairanen ja Kaisa Mikkonen. Lauri -pojalla oli kaksoisveli Juho sekä useita sisaruksia. Säämingin pitäjän rippikirjat ovat hivenen vaikeaselkoisia, mutta ilmeisesti isä Lauri kuoli jo useita kuukausia ennen kaksospoikiensa syntymää. Näin äidin turvana olivat naapureiden ja kaukaisempien sukulaisten lisäksi perheen vanhin poika, vuonna 1763 syntynyt Matti. Sotaväen ottoa pelättiin ilman muuta jo senkin takia, että perhe saattoi jäädä ilman elättäjää. Agraariyhteiskunnassa jokainen käsipari oli tarpeen. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kuva sopiikin hyvin täydentämään tätä pientä kertomuksen poikasta.

Kiskon ainoa tappo

Halikossa vihittiin lokakuun puolivälissä 1727 Peksalasta kotoisin ollut Maria Henriksdotter ja Kiskon Toijan kylän Mellerin ratsutilan isäntä Christer Matsson. Tuoreen morsiamen vanhemmat olivat Henrik Johansson ja vaimonsa Anna Thomasdotter. Tytär Maria syntyi huhtikuussa 1706, neljä vuotta myöhemmin kuin vauvana kuollut myöskin samanniminen isosiskonsa. Peksalan kylä sijaitsee suuren Kemiönsaaren koillispäässä, entisen Angelniemen kunnan alueella.

Rusthollari Christer oli puolisoaan kuusi vuotta vanhempi. Hänen vanhempansa olivat Mellerin edellinen isäntä Mats Jöransson ja tämän Perniön Haarlan kartanosta kotoisin ollut puoliso Karin Axelsdotter. Christer oli syntynyt järjestyksessä neljäntenä perheen kahdeksasta lapsesta. Hänen siskojaan oli emäntänä mm. Kurkelan Arkkilan talossa sekä Perniön Tilkkalan ratsutilalla.

Christerille ja Marialle syntyi kuusi lasta vuosien 1729-1745 välisenä aikana. Kaikki näytti siis suosivan tätä pariskuntaa ja heidän perhettään.

Toijan kylä oli luultavasti yksi vilkkaimmista koko pitäjässä ja lisää väkeä sinne toi vuonna 1744 perustettu sahalaitos. Tämä vähänkin isommassa pitäjässä tuiki tarpeellinen teollisuuden haara aiheutti sinänsä rauhallisessa pitäjässä eräitä ongelmiakin. Toijan Mellerin isäntä Christer Matsson ja sahan kirjuri Johan Östedt olivat lopulta osallisina tapauksessa, joka teki murheellisella tavalla lopun edellä kuvatusta perheidyllistä.

Vuoden 1745 lopulla kirjuri Östedt ja isäntä Christer ryyppäsivät itsensä umpijuovuksiin. Käyttämäni lähteet eivät sen tarkemmin kerro, missä tämä kyseenalainen ilonpito tapahtui ja oliko muita henkilöitä paikalla. Joka tapauksessa Östedt sai juovuksissa ollessaan käsiinsä miekan, jolla hän sitten pisti kuoliaaksi rusthollari Christerin.

Tapaus meni luonnollisesti käräjille ja tuomio oli armoton. Helmikuun kuudentena päivänä vuonna 1746 Johan Östedt sai painaa päänsä pyövelin pölkylle. Koska hän kuoli kunniattomana, kertoo Kiskon haudattujen luettelo hänen tulleen kuopatuksi "på norra sijdan i Kyrckiogården". Tämä osa hautausmaata oli varattu murhamiehille, itsemurhan tehneille ja muille seurakunnan kannalta jumalattomasti kuolleille.

Vain hieman aikaisemmin murhan uhri, isäntä Christer Matsson oli haudattu hiljaisuudessa, "i stilhet", kirkon ristikäytävän alla olleeseen hautaan.

Leskeksi jäänyt Maria Henriksdotter meni seuraavan vuoden lokakuussa naimisiin Kiikalan pitäjän Kruusilasta tulleen Christer Jacobssonin kanssa. Tästä avioliitosta syntyi tytär Regina, joka meni aikanaan naimisiin turkulaisen porvarin, Henrik Andsteenin kanssa. Tämä liitto päättyi miehen kuoltua pilkkukuumeeseen toukokuussa 1794.

Christer Jacobssonin kuoltua Mellerin isäntänä jatkoi murhatun Christerin poika Erik, joka oli syntynyt 1741. Nuorukainen oli käynyt hakemassa emännän Suomusjärven kirkonkylän Ylhäisten talosta. Morsian Lisa Mårtensdotter oli miestään kolmisen vuotta vanhempi.

Heidän poikansa Elias otti käyttöön sukunimen Meller ja oli naimisissa tenholalaisen Eva Lisa Österbäckin kanssa. Heidän pojistaan Johan ja Karl olivat molemmat ammatiltaan maanmittareita ja siis kouluja käyneitä miehiä. Lisäksi veljesten setä Herman oli päässyt ylioppilaaksi Turussa 1804. Setä Herman ei kuitenkaan lähtenyt laajentamaan opintojaan, vaan avioitui ja asui kotitalossaan kuolemaansa saakka.

Ylimmässä kuvassa Mellerin tila vuoden 1930 paikkeilla - pienemmässä kuvassa ote Kiskon haudattujen luettelosta alkuvuodelta 1746.

Polkupyörien paikallishistoriaa

Länsi-Uusimaalaisen Karjalohjan pitäjän ensimmäisen polkupyörän hankkki jo 1880-luvun lopulla silloisen kirkkoherran poika, Väinö Anthoni. Sekä Väinö että pikkuveli Einar huristelivat menopelillään pitkin pitäjän maanteitä aiheuttaen asujaimisissa ansaittua huomiota.

Kulkuväline oli malliltaan vanhinta polkupyörämallia, missä etupyörä oli läpimitaltaan noin puolitoista metriä. Takapyörä olikin sitten vastaavasti erittäin pienikokoinen. Istuin näissä pyörissä oli etupyörän päällä, joten polkija erottui jo pitkän matkan päästä. Ilmarenkaita ei vielä tunnettu, joten pyörien päällä oli ohuet, kokokumiset rinkulat. Myöskään ketjuja ei ollut, vaan polkimet olivat suoraan kiinni etupyörän navassa.

Väinö Anthoni myi lopulta tämän aarteensa paikallisen sepän, Johan Fredrik Skogbergin pojalle, Jannelle. Tämä nautiskeli ajopelistään hetken ja myi sen sitten Sammatin Oinoon Mallaan taloon.

Muutamia vuosia myöhemmin eli 1894 Härjänvatsan kylässä asunut maalari Roos teki puusta itselleen kotikutoisen polkupyörän. Malli oli samantapainen kuin Anthonilla. Janne Skogberg puolestaan kyhäsi Mallaaseen myymänsä pyörän tilalle oman versionsa raudasta. Lisäksi kerrotaan Immolan mylläri Nymanilla olleen myöskin omatekoisen polkupyörän, jossa oli takana kaksi isoa pyörää ja edessä yksi pieni. Tämän vehkeen pyörät olivat puiset, mutta ne oli vahvistettu rautavantein.

Kun pyörät vähitellen muuttuivat hieman nykyaikaisemman näköiseksi ja välitysketjut tulivat käyttöön, jäivät renkaat vielä täyteläisiksi. Tälläisen uusmuotisen pelin omisti aikanaan Härjänvatsan Vikkaraisten isäntä J.A. Ekqvist. Tehdasvalmisteisia pyöriä Karjalohjalla oli 1890-loppupuolella kauppapalvelija Rönnbergillä ja B. Vileniuksella. Näissä versioissa oli jo ilmarenkaat.

Nämä tiedot Karjalohjalta pohjautuvat Uunio Saalaksen pieneen vihkoseen "Kulkuneuvojen ja liikenteen kehityksestä Karjalohjalla viimeisen puolen vuosisadan aikana". Oheinen tilannekuva on Thomas Stevensin kirjasta "Voyages around the world; Cycling". Kirja kertoo (englanniksi) tarinan pyöräretkestä San Franciscosta Teheraan ja sieltä edelleen Yokohamaan!

Varsinainen pitäjänapulainen

Suomalainen papisto ei ole aina käyttäytynyt arvoisellaan tavalla. Auranmaan Pöytyällä palveli pitäjänapulaisena 1700-luvun alkupuolella Johan Hornaeus. Hänen vanhempansa olivat Kuusiston kappalainen Zachris H. ja tämän ensimmäinen puoliso Brita. Pöytyän haudattujen luettelon mukaan Johan oli syntynyt kesäkuussa 1693 Kuusistossa.

Nuori Johan lienee käynyt Turun katedraalikoulua, koska hän pääsi ylioppilaaksi maamme entisessä pääkaupungissa vuonna 1713. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa ja ensimmäiseksi viraksi tuli toimia Pöytyän pitäjänapulaisena.

Johan Hornaeus ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin kirkollisiin pikkutehtäviin ja pitäjän kirkkoherrana vuosina 1710-1737 toiminen Mathias Saliniuksen avustamiseen. Hornaeus nimittäin piti kapakkaa Turku-Hämeenlinna -maantien varrella lähellä Pöytyän kirkkoa. Tässä kapakassa vietettiin erittäin riemukasta ja meluavaa elämää. Ehkä paikan nimi, "Poikettava", oli omiaan haalimaan lisää asiakkaita.

Vähän väliä seurakuntalaiset joutuivat näkemään pitäjänapulaisensa kirkossa mitä juopuneimmassa tilassa. Jumalanpalveluksista tuli suoranaisia rienaustilaisuuksia, kun Hornaeus kerrankin tahrasi omalla verellään alttarin, saarnastuolin ja eräitä jumalanpalveluksessa tarvittuja esineitä. Vaimoaan hänen kerrotaan kohdelleen huonosti lyöden tätä "i dagel. slagsmål - - som många hördt til nästa byar om hielp ropadt". Johan Hornaeuksen ensimmäinen puoliso oli Maria Grönlohm ja tämän kuoltua pitäjänapulaisemme nai Yläneen kappalaisvainajan tyttären, Anna Krabben.

Ikään kuin juoppous ei olisi pappismiehelle riittänyt, sai Hornaeus tuomion myös aviorikoksesta "för otydigt sängelag". Pitäjäläiset pitivät varmana tietona huhua, että Hornaeus olisi yhdessä nimismies Liliuksen vaimon kanssa myrkyttänyt tämän miehen. Toki Hornaeus haastettiin välillä käräjille, mutta tämäpä pakeni viikkokausiksi jonnekin Hämeen puolelle. Ennen pakoaan hän oli muistuttanut tytärtään viinankeittämisestä. Toisella kertaa miehemme tekeytyi sairaaksi ja antoi lukea esirukouksia puolestaan Pöytän kirkossa. Samaan aikaan Hornaeus kuitenkin juopotteli Turun kaupungin korttipöydissä.

Vuoden 1734 aikana seurakunta sai lopullisesti mittansa täyteen ja Johan Hornaeus erotettiin virastaan juopottelunsa takia. Hän kuoli Lankkisten kylässä keväällä 1752 ja tuli haudatuksi huhtikuun kolmantenatoista päivänä.

Oi aikoja, oi tapoja

Säätyjako eli 1800-luvun alkupuolella viimeisiä aikojaan, eikä se enää vastannut todellista väestöjakaumaa. Aatelisilla oli suurin poliittinen valta vaikka he muodostivat erittäin pienen osan väestöstä. Neljän säädyn lisäksi säätyjen ulkopuolella oli iso osa väestöstä: torpparit, tilattomat, köyhälistö. Säätyjako vaikutti kuitenkin vielä monella tavalla jokapäiväiseen elämään.

Tervehtiminen tapahtui kumartamalla (naiset niiasivat) ja lausumalla jokin kohteliaisuus. Ylempi tervehti aina ensin alempaansa, vanhempi nuorempaa. Alempiarvoiselle ei kumarrettu vaan jos haluttiin osoittaa huomiota, saattoi mies sipaista hattunsa reunaa ja nainen nyökätä kevyesti. Ylemmille annettiin aina tietä, eikä torppari koskaan kävellyt isäntänsä edellä. Naiset kulkivat aina miestensä jäljessä, sillä naisen ajateltiin olevan miestä alempana, ja lapset äitiensä jäljessä.

Arvoasemat perheen sisällä olivat yhtä tärkeitä kuin säätyjen välillä. Lapset eivät voineet ylittää isän tahtoa. Tämä johtui kunnioituksesta, eikä niinkään lainsäädännöstä. Myöskään vaimo ei voinut avoimesti uhmata miestään, oli mies sitten miten väärässä tahansa.

Puhuttelu tapahtui aina kolmannessa persoonassa:

”Hän on hyvä ja istuutuu”,

”Ottaisiko hän vähän vettä?”.

Myös arvonimiä, asemaa tai etunimeä (alemmistaan) on voitu käyttää:

”Pastori on hyvä ja istuutuu.”,

”Ottaisiko rouva vähän vettä?”,

piialle: ”Sanna menee nyt ja hakee Rouvalle vettä”.


Puhuttelu pysyi muodollisena myös perheen sisällä, aikuisten ja lasten välillä ja puolisoiden välillä, silloin kun muita oli paikalla. Jopa omaa puolisoa on puhuteltu kolmannessa persoonassa tai etunimeltä. Ainoastaan kahden kesken on voitu sinutella, julkisesti ei koskaan. Torpparit ovat ehkä käyttäneet toisistaan etunimiä, mutta ylempiä puhuteltiin aina kolmannessa persoonassa tai aseman mukaan. Nuorempi teititteli aina vanhempaansa ja teittittely tapahtui kolmannessa persoonassa. Sinuttelu olisi ollut vakava loukkaus toisen asemaa tai ikää kohtaan. Sanaa ”se” ei koskaan käytetty ihmisestä.

Jos torpparilla oli asiaa isännälleen, saattoi hän hakeutua paikkaan, jossa isäntään voisi törmätä. Isännän tervehdittyä ja torpparin vastattua saattoi torppari sanoa: ”Olisi isännälle asiaa” ja mahdollisesti myös lisätä, mistä haluaa puhua. Isäntä saattoi antaa luvan puhua heti tai pyytää torpparin puheilleen jonakin paremmin sopivana ajankohtana.

Palvelija ei koskaan puhutellut isäntäväkeään (tai ketään ylempiarvoista) ilman lupaa. Jos palvelijalla oli jotain sanottavaa esimerkiksi Rouvalle, hän meni hiljaa seisomaan tämän lähelle katse maahan luotuna ja odotti kunnes Rouva puhutteli ja antoi luvan puhua. Palvelija ei myöskään katsonut ylempiään silmiin, se olisi ollut röyhkeyttä ja ilmaissut palvelijan pitävän itseään lähes ylempänsä veroisena.

Kuvassa oleva Wilhelm Bolinin ja Johanna Catarina Alanderin perhe voinee toimia esimerkkinä edellä mainittuja tapoja noudattaneista henkilöistä. Herra Bolin toimi Perttelin Juvankoskelle 1830-luvulla perustetun paperiruukin mestarina 1840-luvulla. Hänen puolisonsa Johanna oli syntynyt Turun kaupungissa. Johannan äiti oli piika Johanna Amalia Helander, mutta tuntemattomaksi jäävästä syystä tuo nimi Helander vääntyi tyttärellä muotoon Alander.

Mestari Bolin oli kotoisin Ruotsin Hallandista ja hänen vanhempansa olivat Johan B. ja vaimonsa Christina Petronella Strandberg. Johan ja Christina olivat menneet naimisiin Trönnersjön pitäjässä 1807. Tuolloin tuore sulhanen työskenteli paperintekijäkisällinä. Wilhelm Bolinin lapsista 1847 syntynyt Karl Wilhelm oli aikanaan Juvankosken paperiruukin mestarina, joten ammatti periytyi isältä pojalle ainakin kolmen sukupolven ajan. Kyseinen paperitehdas lakkautettiin 1800-luvun lopussa ja nykyisin paikasta on muistona ainoastaan yksi työväenasunto.


Teksti, lukuunottamatta Bolinin perhetietoja - Kalervo Mäkinen, Tarvasjoen kotiseutumuseon näyttely kesä 2008
Kuva - Wilhelm Bolinin perhe vuonna 1850, kuvannut Alfred Lorens, Kansalliskirjasto, Doria -verkkopalvelu

Pienet ihmiset ruukilta

Eräs sukulaisjoukkoni on seppädynastia Törnqvist, joka oli lähtöisin Perniön Kosken tehtaan maisemista. Tähän sukuun kuului myös piika Gustava Törnqvist, joka oli syntynyt mainitulla ruukilla syyskuussa 1795. Isä Erik Johan työskenteli ruukilla vasaraseppänä ja tulivahtina. Äiti Maria oli syntynyt Tenholan Parkkalassa renki Erik Anderssonin ja Maria Johansdotterin lapsena. Myöhemmin isä Erikistä tuli Finnbyn puustellin lampuoti.

Gustava Törnqvist asui vuonna 1819 itsekin Tenholassa, Kelkkalan kylässä. Hän oli piikana Mellangårdissa ja siellä syntyi hänen esikoisensa, avioton poika Johan. Ilmeisesti Johan kuoli melko pienenä, koska häntä ei enää mainita vuosien 1822-1828 rippikirjassa. Gustava sai toisenkin aviottoman pojan, Gustafin. Tämä syntyi Parkkalassa 1827. Kelkkala ja Parkkala ovat naapurikyliä sijaiten hyvin lähellä Kosken ruukkia. Alueella on lukuisia jäännöksiä kaivosaukoista ja vastaavista liittyen läheisten ruukkien malmin hankintaan.

Gustava muutti lopulta Kosken tehtaalla torppari Joel Lindströmin ja Ulrika Ekströmin piiaksi. Kun torpparin vaimo Ulrika menehtyi rokkoon lopputalvesta 1837, meni Joel Lindström naimisiin piikansa kanssa. Tässä oli ehkä takana enemmänkin käytännön sanelema pakko kuin mikään romanttinen kolmiodraama. Joelilla ja Ulrika oli nimittäin pieniä lapsia, jotka tarvitsivat hoivaa. Torppari Lindström otti luultavasti poikapuolensa Gustafin hyvin vastaan, koska reilun kymmenen vuoden päästä tämä käyttää isäpuolensa sukunimeä. Gustaf Lindström oli Joelin tavoin torpparina Kosken tehtaalla ollen naimisissa Maria Bastmanin kanssa.

Joel Lindström menehtyi vanhuuteen vuonna 1861 ja Gustava Törnqvistin myöhemmistä vaiheista en ole kerännyt tietoa. Joka tapauksessa tämä pieni perhe aviottomine lapsineen, avioliittoineen ja isäpuolelta perittyine sukunimineen ansaitsee paikkansa suomalaisessa genealogiassa. Ruukeilta on tapana mainita vain patruunoita tai seppämestareita, mutta pyörät pysyivät pyörimässä vain satojen vähäpätöisempiä titteleitä käyttäneiden miesten ja naisten ansiosta.

Edellä kuvattu tapahtui suurelta osin kuvan maisemissa. Pienet kuonatiiliset rakennukset ovat ainoat jäänteet Kosken vanhasta ruukista.

Juoppo kanttori

Kiskon seurakunnassa oltiin 1830-luvulta lähtien ikävän ongelman edessä. Pitäjän kanttori Johan Silenin alkoholin käyttö oli karannut käsistä. Esimerkiksi Honkapyölin lukusilla vuonna 1840 hän oli esiintynyt selvästi humalassa. Tästä hän sai virallisen varoituksen, mutta tapojaan tämä Nummella syntynyt pitäjänräätälin poika ei muuttanut.

Silen kulki jatkuvasti pitkin pitäjää, talosta taloon, missä vain sai viinaa. Pyhäinmiesten päivänä 1842 kanttorimme jäi sitten kokonaan pois kirkonmenoista. Kirkkoherra joutui laulamaan haudallakin kanttorin puolesta. Silen väitti sopineensa Kosken tehtaan kanttorin kanssa tuurauksestsa, mutta tämä olisi muka unohtanut tulla Kiskon kirkolle. Kyseessä oli kanttori keksimä hätävalhe ja seurauksena oli jo kolmas varoitus.

Varoitukset valuivat kuin vesi hanhen selästä ja kylien kiertely sekä ryyppääminen jatkuivat. Vuonna 1843 Johan Silen erotettiin virastaan kolmen kuukauden määräajaksi. Koska Johan oli isänsä, pitäjänräätäli Johan Granforsin tavoin tehnyt räätälintyötä nuoruudessaan, ehdotti hyväsydäminen kirkkoherra Laurell tätä Silenin ajankuluksi. Puhetta oli myös lasten ottamisesta kotiopetukseen.

Näitäkään hyvää tarkoittavia neuvoja ei kanttori ottanut kuuleviin korviinsa. Huono elämä oli vienyt hänet kokonaan mukaansa. Uskomatonta kyllä, seurakunta ja kirkkoherra olivat niin pitkämielisiä, että saman menon olisi annettu jatkua ties kuinka kauan. Lopullinen stoppi juopolle kanttorille tulikin toiselta suunnalta.

Kirkonkokouksessa 14. päivänä syyskuuta 1856 Orijärven kaivoksen johtaja J.A. Willde esitti kirjuri Laxin kannattamana niin jyrkän erottamisvaatimuksen, että seurakunnan oli otettava se todella vakavasti. Vaikka osa pitäjäläisistä vetosi Silenin pitkään uraan Kiskon kanttorina, oli Willde leppymätön. Hän mainitsi esimerkkinä Silenin esiintymisen ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Laulu oli keskeytynyt välillä ja tuottanut suoranaisen häväistyksen.

Päätös oli langettava - Johan Silen erotettiin Kiskon kanttorin virasta. Valitusaikaa tuomiokapituliin oli kolme viikkoa, mutta ero oli lopullinen. Pitäjä sai uuden, raittiin miehen kanttorikseen.

Johan Silen oli siis syntynyt Nummella, pitäjänräätäli Johan Granforsin ja Leena Antintyttären perheeseen. Hänellä oli useita sisaruksia, mm. kaksoisveli Wilhelm. Äiti Leena oli kotoisin Pusulan Hyönölän kylän Lintilästä. Isä Johan taasen oli syntynyt Nummen Sierlan kylän Paakkalan talon Lammenpää torpassa.

Johan otti jostain syystä käyttöön sukunimen Silen ja meni naimisiin Kovelan Ritarlahden eli Riddarvikin "kartanossa" syntyneen Henrica Seraphia Wilhelmina Tandeqvistin kanssa. En edellä mainittua tarkemmin tutkinut kanttorin Silenin sukujuuria, mutta vaimovalinta on hieman yllättävä. Serafina Wilhelminalla oli nimittäin osaksi aatelisiakin esivanhempia. Detaljina voidaan mainita hänen vanhempiensa, vänrikki Karl Henrik T:n ja Greta Beata Woivalenin olleen serkuksia keskenään. Kultaiset tai kullatut sukujuuret eivät aina auta, kun kohtalo vie ihmisiä tuntemattomaan. Juopon kanttorin vaimona on Serafinalla varmasti ollut raskasta huolehtia perheen neljästä lapsesta, Edvard Johanista, Amanda Wilhelminasta, Gustaf Alfredista ja Mathilda Serafiasta.

On mielenkiintoista pohtia, tiesikö kaivostirehtööri Willde Serafina Tandeqvistin ja itsensä yhteisistä sukujuurista. Molemmat olivat Nummella asuneen, mutta Sääksmäellä huhtikuussa 1695 syntyneen Gabriel Woiwaleniuksen jälkeläisiä.

Käsi vanhempia vastaan

Kerimäen Pihlanniemessä asui 1810-luvulla torppari, entinen sotilas Samuel Kuokkanen, joka oli naimisissa Reetta Tornin kanssa. Perheessä oli ainakin kolme lasta, Helena (1800), Saara (1811) ja Sakarias (1817).

Kerimäen haudattujen luettelosta löytyy tieto isä Samuelin teloituksesta huhtikuun neljäntenä päivänä 1820. Rippikirja tai mainittu luettelo ei anna tarkempia tietoja siitä, miksi mestaajan piilukirves katkaisi torpparimme kaulan. Sen sijaan paikkakunnalla säilynyt perimätieto kertoo asiasta seuraavaa;

"Kerimäellä on pitänyt viimeisen mestauksen tapahtua Kuokkasen rinteessä. Eräs Kuokkanen siinä mestattiin. Kuokkasen isä oli ottanut uuden eukon, jolle poika aina teki ilkeyttä.

Kun emintimä kerran oli käskenyt pojan hakemaan vettä, löi poika emintimäänsä. Hän ei kuollut, mutta kun poika oli nostanut käden vanhempiaan vastaan, tuomittiin siitä niin kova rangaistus, että poika tapettiin siinä Kuokkasen rinteessä. Kerimäeltä oli pitänyt olla miehen talosta katsomassa.

Kaikki miehet seisoivat ringissä, jonka keskelle astui punaisiin vaatteisiin pukeutunut mies kirvessä kädessä. Tämän piti yhdellä iskulla saada pää poikki. Jos vähänkin jäi kiinni, edes nahkaa vähän, joutui tämä itse siihen. Sen koommin ei Suomessa ole ollut mestauksia, Kuokkanen oli viimeinen."

Tarinassa on totta pohjalla, mutta mm. viimeinen lause ei pidä paikkaansa. Samuel Kuokkasen jälkeen oli useitakin teloituksia, kunnes tavaksi tuli tsaarin suopeudella muuttaa kuolemanrangaistukset karkoitukseksi Siperiaan.

Kuokkanen oli ollut renkinä Liperin pitäjässä naidessaan Kreettansa vuoden 1798 lopulla. Kerimäen Pihlanniemeen he olivat muuttaneet 17.3.1804. Rippikirjasta löytyvät sekä Samuelin että Reetan syntymävuodet, mutta kummankaan vanhempia en ole onnistunut toistaiseksi paikallistamaan. Näin tämän julman tarinan rikoksen kohde, tuo äitipuoli, jää tunnistamatta. Luonnollisesti käräjien pöytäkirjoja läpikäymällä voisi saada täydellisen kuvan tapahtumista. Tämän blogin tarkoitus ei ole välttämättä tarjota mitään täydellisiä tietoja, vaan saada lukija innostumaan omiin jatkotutkimuksiin!

Puumerkki Kiskosta

Kiskon Kurkelan kylän Heikkilän talossa kulki isännyys 1600-luvulta aina 1800-luvun alkupuolelle tiukasti isältä pojalle. Tosin 1800-luvulle tultaessa talo oli jaettu Erikin ja Johan puolikkaisiin eli isäntinä olivat veljekset. Vanha-Heikkilän nimeä kantaneen talon isäntä oli vuonna 1764 syntynyt Erik Grelssinpoika, jonka isä Grels Eriksson oli kuollut vuoden 1799 lopulla. Kun Erik menehtyi 1821, tuli talolliseksi leskivaimo Lena Kaisan nainut torpparinpoika Emanuel Gustafsson.

Tämän pienen syrjähypyn jälkeen isännäksi tuli jälleen suvun kantaisän suora perillinen, Johan Eriksson, joka oli syntynyt 1819 Vanha-Heikkilässä.

Edellä mainitsemani Grels Eriksson oli syntynyt 1726 ja nelisen vuotta ennen kuolemaansa hän sai toimia todistajana eräässä perintöasiassa, joka koski Kurkelan kylän Liuhdon taloa. Tässä yhteydessä hän joutui signeeraamaan perukirjan. Vaikka Grels oli ison ja vauraan talon menestyksekäs isäntä, hän ei kuitenkaan osannut kirjoittaa. Niinpä hänen nimensä on kirjurin käsialaa, mutta sen alla oleva kolmio on Grelsin omakätisesti piirtämä puumerkki.

Tultaessa 1900-luvulle oli Vanha-Heikkilä ja Uusi-Heikkilä jälleen yhdistetty samaksi tilaksi. Vuoden 1932 tilannekatsauksessa Suomen maatilat -kirjasarja tietää kertoa isäntänä olevan Sandor Lietzenin. Kiskossa ja sen lähipitäjissä laajalle levinneen Lietzen -suvun eksoottisesti nimetty herra oli yksi tuon ajan napamiehistä Kiskossa. Hän oli mm. kunnallislautakunnan ja köyhäinhuoltolautakunnan esimies. Heikkilän tilalla oli pinta-alaa yhteensä lähes 230 hehtaaria, joka oli jäänyt jäljelle neljän palstatilan tultua erotetuksi kantatalosta.

Muinaisen Heikkilän suvun Johan Eriksson oli hallinnut tilaa vuoteen 1871, jonka jälkeen sen osti Elias Himberg. Hän luopui tilasta 1910, jolloin herra Lietzen otti sen haltuunsa.

Kuva mikrofilmiltä JK1047

Herra Borg

Jean Sibeliuksen äidinpuoleisiin sukulaisiin kuului Vihannin pitäjässä 23.10.1823 syntynyt Carl Gustaf Borg. Hänen vanhempansa olivat Karl Jakob B. ja vaimonsa Christina Elisabet Frosterus.

Nimellä Kaarlo Kustaa Borg tutuksi tullut miehemme oli yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ahkerimmista jäsenistä. Hänestä oli tullut jo 21 vuoden iässä Helsingin yliopiston suomenkielen varalehtori. Tässä virassa hän oli apulaisena lehtori Gottlundille, joka oli tunnettu suomalaisuuden kannattaja. Hoidettuaan jo neljättä vuotta kyseistä tehtävää, sai Borg nimityksen senaatin vakinaiseksi suomentajaksi 1861. Kuitenkin hän jatkoi opetustyötään yliopistolla aina vuoteen 1875.

Mainittuna vuonna herra Borg sai johtajan viran Suomen valtiokonttorissa. Tätä ennen hänelle oli uskottu useita luottamustoimia, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin työ vuosiksi 1861-62. Saman seuran rahastonhoitajana hän oli 1865-75. 1860-luvun alussa hän oli ollut jäsenenä komiteassa, joka antoi lausunnon suomen soveltuvuudesta virkakieleksi.

Kaarlo Kustaa Borg julkaisi myös useita eri kirjoja, kuten suomennoksen Sadut, 10 vihkoa Helsinki 1848-50 ja ruotsinnokset Kullervo, en episod ur Kalevala Helsinki 1850, Öfversättningar ur andra upplagan af Kalevala Helsinki 1851 ja Lemminkäinen, en sångcykel ur Kalevala Helsinki 1852.

Tarina Yläneen kirkonkellosta

Yläneen joessa sanotaan olevan vanhan kirkonkellon, joka olisi kätketty sinne sodan pelossa. Muutamia aikoja sitten kolme pohjanmaan miestä kulki pitäjään ja kehuivat saaneensa auki aarnihautoja. Yläneen miehet ja vaimot olivat iloissaan, kun kuulivat pitäjäänsä tulleen maineikkaita "Pohjalaisnoitia".

Niinpä näitä miehiä syötettiin ja juotettiin parhailla antimilla kuin Baalin pappeja aikoinaan. Lopulta tuli aika mennä noitumaan kirkonkelloa ylös Yläneen läpi virtaavasta joesta. Miehet menivät pitäjäläisten kanssa sille kohtaa rantaa, missä vanhat asukkaat muistivat kätketyn kellon olevan upoksissa.

Pohjalaiset alkoivat koukkimaan seipäällä kelloa ylös ja pian yksi miehistä sanoi; "Kyllä mä tiedän, minkälaanen konsti se on kuin kelloi ylös tuloopi". Hän käski, jotta "veisatkaat nyt Ylönöön miehet se virsi 298, O hyvä Jumala jolta kaikki hyvyys tuloopi". Sillä aikaa miehet sanoivat "jotta me menöämme mettähään, konsti-pussiamme korjamahaan, ja kuin virsi loppuu, niin alkakaat sama virsi alusta aina loppuun asti".

Yläneen miehet tekivät työtä käskettyä ja istuivat nöyrästi rannalle kädet ristissä ja alkoivat veisaamaan; "O hyvä Jumala, jolta kaikki hyvyys tulee!".

Ja Pohjalaiset menivät menojaan metsään, tielle tiettömälle ja veivät mukanaan mitä vain saivat saalista. Yläneen äijäparat jäivät kuin nallikivelle veisaamaan ja ovat veisanneet monta vuotta ja veisaavat vielä veisaamistaan tänä päivänäkin. Eikä kello nouse ylös - eikä kuulu myös pohjalalaisia, vaan mihin hiiteen sitten lensivät kuin kotka?

Kuva: Henry Beauchamp Walters - Church bells of England

Karinaisista Sortavalaan ja edelleen Paltamoon

Marttilan silloiseen emäseurakuntaan kuulunut Karinaisten kappeli lähetti 1700-luvulla syntyneitä poikiaan opintielle viiden nuorukaisen verran. Heistä ensimmäisenä Turun katedraalikoulun kovalle penkille pääsi Kiukaisten kylän Hongan talossa tammikuussa 1761 syntynyt Heikki Tuomaanpoika, joka kuitenkin oppilaitosten kirjoissa kulki nimellä Henricus Kyrenius.

Hänen isänsä Tuomas Heikinpoika oli syntynyt 1716 ja Tarvasjoen Euran kylästä kotoisin ollut äiti Liisa Matintytär 1722. Marttilan rippikirjoissa 1700-luvun loppupuolella isän syntymävuodeksi on muuttunut 1715. Samojen rippikirjojen perusteella päästään ajassa vielä yksi sukupolvi taaksepäin. Tuomaksen vanhemmat olivat Heikki Erkinpoika (s. 1687) ja Kaisa Mikontytär (s. 1677).

Henricus Kyrenius kävi katedraalikoulua vuosina 1774-1783 kirjoittaen lopulta ylioppilaaksi. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat Turun yliopistossa vielä viiden vuoden ajan. Vuonna 1786 Henricus sai Turun piispalta kirjallisen luvan saarnamisen harjoittelua varten Marttilan seurakunnan kirkoissa. Näitä kirkkoja oli Karinaisten ja Marttilan lisäksi Kosken sekä Tarvasjoen kappeleissa. Lopulta miehemme oli valmis pappisvihkimykseen, joka sitten tapahtui Viipurin hiippakunnassa tammikuussa 1788.

Samana vuonna Kyreniuksesta tuli Viipurin arkkidiakonin apulainen ja nelisen vuotta myöhemmin Sortavalan kappalainen. Hän ehti toimia myös ao. pitäjän virkaa tekevänä kirkkoherrana ja saada varapastorin arvon ennen kuolemaansa helmikuussa 1805.

Sortavalaan tuloa seuraavana vuonna Henricus Kyrenius oli mennyt naimisiin Anna Maria Richterin kanssa. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta Sortavalan kappalaisen puustellissa. Näin kesällä 1799 kastettu Karl Henrik käytti isänsä tavoin sukunimeä Kyrenius ja loi itselleen pienen sotilasuran yleten aina alikapteeniksi saakka.

Karl Henrik nai Kaukolan pitäjän Kapiasalmella tuolloin asuneen Catarina Amalia Scwindtin huhtikuussa 1833. Heille ehti syntyä nimen Anna Emilia saanut tytär ennen äiti Catarinan varhaista kuolemaa 1836. Toiseksi vaimokseen alikapteeni Kyrenius löysi luutnantti Aureniuksen ja Agathan Tolpon tyttären, Agata Juljana Aureniuksen. Tästä avioliitosta Kyreniuksella oli neljä lasta.

Äitipuolensa huomassa kasvanut Anna Emilia sai 1854 miehekseen maanmittari Anders l. Antti Lönnbohmin. Vihkiminen tapahtui Sortavalan Tuokslahdessa. Seuraavana vuonna syntyi perheen viikon ikäisenä menehtynyt esikoinen. Seuraavien vuosien aikana lapsia tulee parin vuoden välein; Oskar, Olga, Hilda Maria, Kaarlo, Viktor, Kasimir, Paul, Anna, Arttur ja nuorimmaisena 1878 nimen Armas Einar Leopold saanut poika.

Tämä äidin 44 vuoden iässä synnyttämä kuopus näki päivänvalon Paltamon pitäjässä, jossa isä Antti tuolloin työskenteli ylimääräisenä komissiomaanmittarina. Armas Einarin veljistä Kasimir oli jo ehtinyt hankkia hieman runoniekan mainetta ja Oskarikin kirjoitti riimejä. Niinpä näiden innokkaiden sanataitureiden hoivassa Armas oppi lukemaan jo kolmen vuoden iässä.

Hieman myöhemmin tämä maanmittariperheen kuopus otti käyttöön nimen Eino Leino ja loppu taitaa olla arvoisalle lukijalleni hieman tutumpaa tarinaa....

Tammikuun valiokunnan Samuel Manttaali

Tammikuun valiokunnaksi kutsutaan 20. helmikuuta vuonna 1861 toimintansa aloittanutta valtakunnallista kokousta, joka oli eräänlainen yksikamarinen tynkäeduskunta. Sen tehtävänä oli valmistella varsinaisten "maapäivien" eli valtiopäivien kokoontumista. Valtiokuntaan kuului kaksitoista jäsentä kustakin säädystä. Kussakin säädyssä, myös ritaristossa ja aatelistossa, oli toimitettu edustajien vaali, ja siksi kyseessä oli ainoa vaaleilla valittu edustajakokous Suomessa 1800-luvulla. Kyseessä oli 1800-luvun ainoa valtiollinen kokous, jossa ei kokoonnuttu säädyittäin.

Yksi talonpoikaissäädyn edustajista oli pöytyäläinen Samuel Mikonpoika Manttaali, joka jo nimensä puolesta oli mitä sopivin mies kantamaan vastuuta yhteisistä asioista. Hän oli syntynyt heinäkuun viimeisenä päivänä 1821 Pöytyän Riihikosken Manttaalin talossa Mikko Matinpojan ja Liisa Matintyttären toiseksi vanhimpana lapsena. Mikko -isä menehtyi keuhkotautiin 45 vuoden iässä kesällä 1838 ja tässä vaiheessa Samuel varmasti joutui jo kantamaan osansa talon töistä.

Muutama vuosi täysi-ikäiseksi tulonsa jälkeen eli 1844 nuori isäntä vei vihille Kaulanperän kylän Sarilaisista kotoisin olleen Maija Justiina Antintyttären. Nuori pari asutti sitten jatkossa miehen suvun ikivanhaa kantataloa, joka tosin oli jaettu kahtia 1757. Nykyisin Vanha-Manttaalin tilaa Riihikoskella hallitsee vuodelta 1889 oleva päärakennus. Pihapiirin toinen asuinrakennus onkin sitten satakunta vuotta varhaisempaa tuotantoa.

Maija Justiina Antintytär kuoli vuonna 1867, jonka jälkeen Samuel Manttaali eli leskenä melko tarkkaan 30 vuotta. Hän kuoli Pöytyällä elokuussa 1897 ja hautakivessä mainitaan hänen olleen paitsi tammikuun valiokunnan jäsen, niin myöskin pitäjän kirkkoväärti.

Oheisessa kuvassa Samuen Mikonpoika Manttaali Pöytyän Riihikoskelta on takarivissä toinen oikealta. Harmillisesti juuri hänen nimensä puuttuu kuvan alalaidan listasta.

Luentoja Tieteiden Talolla 18.3 ja 22.4!

Suomen Sukututkimusseuran tietotekniikkajaosto järjestää keväällä 2009 Tieteiden Talolla (Kirkkokatu 6) Helsingissä luentoja seuraavasti:

*18.3.2009 klo 17.30 Sukujulkaisun taitto.

Tästä aina ajankohtaisesta aiheesta luennoivat Taittopalvelu Ylivedon asiantuntijoina Kirsi Mäkelä ja Marjatta Kerttola.

*22.4.2009 klo 18.00 Valokuva-aineiston hallinta, digitoinnin suunnittelu ja turvalliset digitointikäytännöt - huomaa muuttunut päivä!!!

Luennoitsijoina ja kuulijoiden omiin kysymyksiin vastaamassa Suomen valokuvataiteen museon asiantuntijat.

Toivomme runsasta osanottoa - tilaisuuteen on vapaa pääsy!

Pojankoltiaiset uuninkolossa

Kirjassa "Kotiseudun tarinoita- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1951" on seuraava kertomus:


Oli kaksi pientä kerjuripoikaa kohdannut toisensa jossakin siellä Kiskon ja Karjalohjan rajamailla. Ja he kulkivat yhdessä jonkin aikaa. Sitten eräänä päivänä, kun ilta jo pimeni sekä ukkosti että satoi rankasti, he kulkivat erään hävitetyn talorakennuksen ohi, jossa oli tuvan muuri jäljellä ja muurissa suuri leivinuuni. Silloinpa molemmat pojat kömpivät sisälle uuniin, ja kun sade ei lakannut, he viettivät yön uunissa.

Näistä pojista oli toinen kirkkojen rakentaja ja maanviljelijä Lindström, joka viljeli Kreivin eli Kreivilän tilaa ja myöhemmin omisti myös Hannun eli Hannulan tilan Kiskossa. Hannun talo on vieläkin hänen tyttärensä tyttären pojalla. Toinen oli itse Elias Lönnrot.

Tämän kaskun on minulle kertonut edellä mainitun Lindströmin tytär, rouva Amanda Enqvist, syntynyt Kiskossa 1845 ja kuollut Raisiossa 1914. Joskus oli ukko Lindström puhellut: "Vieläkö mahtais professori Lönnrot muistaa sitä yötä, kun muinoin uunissa nukuttiin."

Tämä tarina täsmälliseni vuosineen ja nimineen pistää tarkistamaan, voisiko sillä olla todellisuuspohjaa. Vuonna 1845 Kiskossa ei syntynyt yhtään Amandaa, mutta sen sijaan Viiarin kylän Hannun verotalosta löytyy todellakin isäntä Isak Lindström. Hänellä on vaimonsa Helena Palmgrenin kanssa useita lapsia, joista yksi on vuonna 30.1.1845 Suomusjärvellä syntynyt Amanda Karolina. Tämä tytär menee huhtikuussa 1871 naimisiin Karjalohjan Kärkelän kuparihytin työmiehen, Johan Axel Enqvstin kanssa. Suomusjärvi oli aikoinaan Kiskon kappeliseurakunta, joten tuo pieni sekaannnus syntymäpaikan suhteen on ymmärrettävä.

Oliko sitten Isak Lindströmillä, joka syntyi rippikirjan mukaan Karjalohjalla vuonna 1801, joku yhteys Elias Lönnrotiin? Ensinnäkin Isak syntyi Karjalohjan sijaan Sammatissa, mutta näillä kahdella pitäjällä oli sama yhteys kuin Kiskolla ja Suomusjärvellä - Sammatti oli kappeliseurakunta. Helena Palmgren on mielenkiintoisempi tapaus. Kun Isak Lindström ja Helena asuivat vielä 1840-luvun alussa Suomusjärven Häntälän kylässä, on vaimon syntymäpitäjäksi merkitty Ulfsby eli Ulvila. Kiskoon muuton jälkeen tämä on muuttunut Uskelaksi. Helenalla oli parikin aviotonta lasta ja jälkimmäisenä syntyneen kasteen yhteydessä hänen patronyyminsä on Matintytär.

Ulvilasta tai Uskelasta ei Helenalle löydy vanhempia, joten hänen sukuperänsä jää toistaiseksi selvittämättä. Sen sijaan rippikirjoja selaamalla käy ilmi, että Helena oli hänen toinen vaimonsa. Ensimmäinen puoliso oli ollut Sammatin Myllykylän Naatun sotilasvirkatalon lampuodin tytär Lovisa Björklund.

Eräänlaista lisävahvistusta tämä kasku saa myös Björklundien kautta. Lovisan sisar Stina, joka oli syntynyt Naatulla 1797, meni 1819 naimisiin Elias Lönnrotin vanhemman veljen, Henrik Johanin kanssa. Näin tässä tarinassa mainitut henkilöt olivat osin jo lapsuudesta asti tuttuja toistensa kanssa.

Amanda Enqvistin, os. Lindströmin vanhempien esipolvitauluihin jää silti kosolti aukkoja. Mistähän esimerkiksi Isak Lindströmin isä, puuseppä Isak Cavonius oli kotoisin? Rippikirjassa hänelle annetaan syntymävuosi 1772, mutta paikkakuntaa ei mainita. Amandan äiti Helena Matintytär Palmgren on myös näitä hankalasti selvitettäviä tapauksia. Vaikka rippikirjoista selviää tarkka syntymäaika ja paikkakin, ei hänelle löydy sopivaa Mattia isäksi eivätkä kyseiset pitäjätkään tunnu auttavan asiaa. Lopulta jää vielä epäselväksi Isak Lindströmin ensimmäisen vaimon kohtalo. Lovisa Björklundin muuttokirja Suomusjärvelle on säilynyt, mutta päättyikö avioliitto Isakin kanssa eroon vai vaimon kuolemaan? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatisi tähän astista perusteellisempaa rippikirjojen tutkintaa.


Tarina kirjasta "Kotiseudun tarinoita", Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1. painos 1951, 2. painos 2006

Hakostaro, Hiiska

Hakostaron vaatimattoman näköinen linnavuori on Salosta Perniöön päin johtavan tien itäpuolella, heti varsinaisen taajama-alueen jälkeen. Länsipuolisella mäkiharjanteella on ollut ikivanha ratsupolku. Hakostaron mäen korkein kohta on vain parikymmentä metriä ympäröivää peltomaisemaa korkeammalla. Mäen pohjoisrinne on jyrkähkö, kun taas eteläinen rinne on loiva.

Tämän takia eteläistä rinnettä on jouduttu suojaamaan vallituksilla Nämä kiven- ja maansekaiset kolmikymmenmetriset vallinjäänteet ovat vajaan metrin korkuisia mäen itäisellä neljänneksellä. Etelän suuntaan vallia on 17 metrin matkalla. Leveyttä varustuksella on peräti 4-5 metriä. Kahden vallin kulmauksessa on portti. Koska kivien väli on täytetty kalkkikivilaastilla, voidaan tämä pieni varustus ajoittaa aikaisintaan 1200-luvun puolivälin tienoille. Tätä ajankohtaa ennen Suomessa ei vielä tunnettu laastin käyttöä.

Museoviraston inventoinnissa vuonna 2001 Hakostaron etelänpuoleisilta pelloilta löytyi kivikauteen viittavia merkkejä ja tuo viljelysmaa on varmaan ollut oivallinen paikka muinaiselle asutukselle.

Hakostaron kylässä oli 1700-luvulla kolme taloa; Hiiska, Kankare ja Tuomola. Hiiskalla asui viimeistään 1710-luvulla eräs esivanhemmistani, vuoden 1740 alussa rintatautiin kuollut Yrjö Yrjönpoika. Hänen lapsistaan tytär Maria oli syntynyt 1717 ja mennyt naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman Heikki Heikinpojan kanssa, joka oli ollut renkinä läheisessä Kärkän kartanossa.

Heidän poikansa, isoisän kaima Yrjö syntyi maaliskuussa 1742 ja tuli sitten isänsä jälkeen Hiiskan rälssitalonpojaksi. Yrjö löysi vaimonsa Muurlan Pullolan kylän Vähätalosta. Kaisa Heikintytär oli miestään pari vuotta nuorempi ja Hiiskalle heille syntyi seitsemän lasta. Näistä kolmantena oli syntynyt poika Gabriel, joka sitten uuden vuosisadan sarastaessa mainitaan kotitalonsa lampuotina. En ole Hiiskan vaiheita toistaiseksi tutkinut kovin tarkasti, mutta ilmeisesti tilan omistus vaihtui viimeistään 1820-luvun puolivälissä. Näin entisistä isäntäsuvuista tässä ja monessa muussakin tuon kulmakunnan talossa tuli pelkkiä lampuoteja sekä torppareita.

Esiäitini Kaisa Yrjöntytär oli Gabrielia kolmisen vuotta nuorempi sisko. Hän meni naimisiin Saksin isännän, Juho Juhonpojan kanssa. Tämäkin ikivanha tila joutui 1800-luvun alkupuoliskolla Hiiskan kohtalotoveriksi. Saksi oli yhdistetty samassa kylässä olleiden Nokan, Ylistuvan, Vähäsipin, Sepänsyrjän ja Saaren talojen kanssa yhdeksi jättimäiseksi tilaksi, jonka omisti turkulainen kauppias Carl Gustaf Hacklin.

Keskiviikon kevennys

Tarvasjokelaisia Suomen Sodassa

Tarvasjokelaiset Turun Jalkaväkirykmenttiin kirjoitetut ruotusotamiehet 1802-1808:

Eura Anders Utter - Matts Rosman - Matts Lax - Jacob Vaak
Horrinen Simon Rolig - Henrik Rolig - Matts Pihl
Inkoinen Henrik Gren
Jauhola Michel Danlk – Efraim Eld
Kankare – Karhula Eric Malm - Jacob Spets
Killala – Tiensuu Johan Jungman - Matts Sjöman - Anders Mål
Kirkonkylä Carl Färdig - Matts Orberg
Liedonperä Mickell Hall
Mäentaka – Jauhola Eerik Fors – Johan Jäger – volontär Aadolf von Willebrand
Satopää Samuel Lillja
Seppälä Gustaf Wahlberg - Johan Stålt - Simon Knall
Suitsula Mikael Stolt
Suitsula – Tyllilä Henrik Fjeder - Gustaf Hedman
Tuomarla – Mäentaka Johan Malm - Matts Wacker
Yrjäntylä Johan Wallgång

Turun jalkaväkirykmenttiin kuului 1182 miestä. 446 miehen varamiehistö oli lähetetty Viaporiin. Erityisesti on mainittu Turun rykmentin miesten urhoollisuus Alavuden taistelussa elokuussa 1808.

Tarvasjoelta Suomen sotaan osallistuivat ainakin seuraavat kolme upseeria:

Mäentaan Junnilasta oli kersantista vänrikiksi ylennyt Anders Wilhelm Spoof. Hänet mainitaan erityisesti osallistumisesta veljensä Carlin ja Jaakko Rothin johtamaan sissiretkeen Ruovedelle ja aina Tampereelle asti. Heidän uhkarohkea etenemisensä sai Venäjän pääarmeijan hetkeksi vetäytymään Tampereelta Hämeenlinnaan päin. Myöhemmin Spoof osallistui mm. Kauhajoen ja Alavuden taisteluihin. Kotiin sodasta palattuaan hän asui Junnilassa kuolemaansa 24.8.1836 asti.

Majurina Suomen sodassa taisteli Liedonperän Isotalon puustellin silloinen omistaja Kaarle Fredrik Fock. Sodan jälkeen hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja ruotulaitoksen lakkauttamisen jälkeen hän sai oikeudekseen asua ja viljellä Isotaloa kuolemaansa vuoteen 1834 asti.

Kolmantena Suomen sodassa palvelleena tarvasjokelaisena upseerina mainitaan Mäentaan kylässä asunut everstiluutnantti Otto Herman Loden. Hänen kerrotaan saaneen mainetta erityisesti Lapuan ja Alavuden taisteluissa. Alavudella hän haavoittui vaikeasti. Sodan jälkeen Otto Lode (1771-1850) toimi mm. Turun ja Porin läänin maaherrana 1811-1813 ja Suomen Pankin pääjohtajana 1820-1827.

Suomen sodasta v. 1809 kotiutetut tarvasjokelaiset ruotusotamiehet:
nimi ja arvo kotikylä osasto & komppania ja esimies


Färdig Carl rumpali Kirkonkylä 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Lax Matts res.stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Lillja Jacob stm. Satopää 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Orberg Matts stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Pihl Matts stm. Horrinen 10 TJR 2.majurin kompp. Evl.Anders Johan Hästesko
Påhlsson Johan stm. Suurila 28UJP 1.värvätty kompp.
Spets Jacob stm. Karhula 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Spets Simon stm. Eura 28UJP 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Stolpe Samuel stm. Seppälä 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Waak Jacob res.stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Wacker Matts stm. Tuomarla 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker

(res.stm. = varamies, reservimies, TJR Turun läänin jalkaväkirykmentti, UJP Uudenmaan Jääkäripataljoona)


Näiden 12 sotaveteraanin lisäksi Aulis Oja kertoo Tarvasjoen historiassa kahdesta muusta Suomen sodasta palanneesta reservisotamiehestä Heikki Strömistä ja Juha Wackerista, jotka elivät vielä 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Molemmat olivat Turun Jalkaväkirykmentin reserviläisinä komennettu Viaporia puolustamaan ja sen antautumisen jälkeen kotiuduttuaan lähteneet Suomen armeijaan uudelleen. Sieltä he kovia taisteluja kokeneena olivat palanneet kotiseudulleen kävellen, Ström oli tullut kävellen Uumajasta ja Wacker vangiksi jouduttuaan Torniosta.

Virallisesti on ilmoitettu, että Suomen 19 650 sotilaasta kaatui ainakin 7 000 miestä. Kaikkiaan ilmoitettiin sodassa kuolleen suomalaisia ja ruotsalaisia sotilaita lähes 20 000, joista valtaosa erilaisiin sairauksiin erityisesti talvella 1809 leirissä Ruotsin puolella. Venäläisten tappioksi lasketaan heidän 55 000 sotilaastaan ainakin 10 000 kaatunutta.

Turun läänin Jalkaväkirykmentti ja Uudenmaan Jääkäripataljoona taistelivat ainakin seuraavissa paikoissa:
TurLäänR: Salmela (Artjärvi) 24.2.08, Käkelä (Orimattila) 26.2.08, Okeroinen 26.2.08, Siikajoki 18.4.08, Alavus 17.8.08, Ruona-Salmi 1.-2.9.08, Juutas 13.9.08, Kruunupyy 15.9.08, mahdollisesti myös Tyrväällä, Virroilla, Härmässä, Yppäri-Viirrellä ja Pyhäjoella.
UudmJääkP: Elimäki 21.2.08, Okeroinen 26.2.08, Uusikaarlepyy 24.6.08, Lapua 14.7.08, Alavus 17.8.08, Ruona-Salmi 1.-2.9.08, Kruunupyy 15.9.08, mahdollisesti myös Ylistarolla, Kuortaneella ja Virroilla.

teksti - Kalervo Mäkinen - Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen kesän 2008 kotiseutumuseonäyttelystä
Kuva - Kansalliskirjasto, Doria

Hisinger -suvun vaiheista ja Billnäsin ruukista

Billnäsin l. Pinjaisten ruukin omisti vuodesta 1723 lähtien tukholmalaisesta kapteeni Johan Wilhelm Hisingistä alkunsa saanut aatelissuku Hisinger. Tämän jälkeläisistä Carl Hising aateloitiin vuonna 1784. Tämä sukulinja sammuui miespuoliselta osaltaan 1974. Carlin poika Mikael korotettiin taasen vapaaherraksi 1819 ja tämän sukuhaaran viimeinen miespuolinen jälkeläinen oli Fridolf Leopold Hisinger, joka omisti Billnäsin vuodesta 1883 lähtien kehittäen siitä uudenaikaisen massatuotannon tyyssijan.

Fridolf Leopold oli koulutuksen insinööri ja taitavana miehenä hän uudisti entiset ruukin työpajat kirveitä, vasaroita, hakkuja ja muita tarvekaluja tuottaviksi tehtaiksi. Kokonaan uutena haarana Billnäs aloitti tammisten konttorihuonekalujen teon vuonna 1909. Voidaan epäilemättä sanoa, että myöhemmin vuorineuvoksen arvon saanut Hisinger pelasti koko ruukin.

Billnäs erosi kaikista muista suomalaisista ruukeista myös siinä, että aina vuoteen 1957 se oli ollut vain kahden eri suvun omistuksessa. Tuolloin Oy Fiskars Ab sai sen haltuunsa. Näin tämä vuonna 1641 perustettu teollisuuskeskus säilyi hyvin yhtenäisenä kokonaisuutena aina 2000-luvulle saakka.

Suvun jäsenet ovat aina osoittaneet suurta ymmärtämystä paitsi teollisuuteen ja kauppaan, niin myös sivistysrientoihin. Jo vuonna 1782 silloinen ruukinpatruuna J. Hisinger perusti kansakoulun ja näin Pinjaisten ruotsinkielinen ala-aste pääsi juhlimaan 200 vuoden taivaltaan jo 1982. Fridolf Leopold Hisinger harrasti myös sukututkimusta ja 1925 hän julkaisi esityksen "Histori över Friherrliga ätten Hisinger".

Siinä hän parinkymmenen sivun voimalla esittelee sukuaan alkaen Olof Hisingistä, joka oli talollisen poika Bohusin läänin Hisingenistä. Olof palveli sotilaana ja myöhemmin luutnanttina kuningas Eerik XIV:n aikaan. Hän yleni lopulta vara-amiraaliksi ja siviilielämässään Gestriklantin voudiksi.

Tämä vihkonen päättyy hieman yllättävään sukujohtoon, jonka paikkansa pitävyydestä ei itselläni toistaiseksi ole selvää näkemystä. Fridolf Leopold Hisingerin mukaan eräs jälkipolvitaulusto rakentuu seuraavasti;

1. Uskonpuhdistaja Martti Luther, pso Catharina von Bora
2. Tytär Margareta, kuollut 1569, pso maaneuvos Georg von Kunhem
3. Tytär Anna von Kunheim, pso tilanomistaja Wolfert Christoffer von Sauchen
4. tytär Dorothea von Sauchen, pso herra Bugenhagen
5. tytär Margareta Bugenhagen, pso kauppias Joachim Wittfooth Turusta
6. poika Gustaf Wittfooth, pso Catharina Haveman Viipurista
7. poika Hans Henrik Wittfooth, pso Barbara Pipping
8. tytär Magdalena Catharina Wittfooth, pso vuorineuvos Johan Hisinger
9. poika ratsumestari, vapaaherra Michael Hisinger, pso Alexandrine von Bodisco
10. poika vuorineuvos Fridolf Leopold Hisinger, s. 1845

Fridolf Leopold oli itse lapseton, mutta vuonna 1906 hän adoptoi veljensä vävyn, Christer Ludvig Edvard Jägerskiöldin. Tämä sukuhaara oli vapaaherrallinen suku numero 29, nimeltään Hisinger-Jägerskiöld. Miespuoliselta linjalta se sammui 1975. Suvun kuolinpesä on vuosikausia ollut yksi entisen Pohjan pitäjän suurimmistä pääomatulojen ja maataloustukien saajista.

Yläreunan kuva on yleisnäkymä Billnäsin puutarhoille päin joskus 1940-luvulla. Alla puolen mainospätkä taas kertoo jotain yllättävän ajankohtaista laman keskellä shoppaileville suomalaisille!