Kirkonvaivaisten auttaminen

Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan Laukkaniityn kylän Vähätalon Ojalan torpparin renkinä oli 1850-luvulla paimiolainen Fredrik Heikinpoika. Rippikirjan 1854-1861 mukaan vaimo Maria Juhontytär olisi myös ollut kotoisin Paimiosta, mutta itseasiassa hän oli syntynyt Laukkaniityn Vähätalon rengin tyttärenä Aurassa. Myöhemmin Marian isästä, Juho Juhonpojasta tuli Ojalan torppari, joten Fredrik oli renkinä appivanhempiensa taloudessa.

Avioiduttuaan Mariansa kanssa oli Fredrik ensin renkinä Järykselässä. Sieltä he muuttivat vuoden 1848 paikkeilla Laukkaniitylle. Perheen lapsikatras kasvoi parin vuoden välein, mutta kuoleman korjatessa satoaan, olivat heistä elossa vuonna 1862 enää Mats Vilhelm (s. 1851), Henrik (s. 1853) ja Johanna (s. 1856). Vanhin tytär Justina muutti samoihin aikoihin Lietoon tultuaan aikuisikään. Esikoispoika Johan Fredrik oli kuollut 1858 hukkumalla Aurajokeen.

Äiti Marian oli perhe menettänyt jo toukokuussa 1857. Samalla isä Fredrik oli joutunut suureen hätään, sillä torpparin renkinä hänellä ei ollut suuria mahdollisuuksia huolehtia lapsistaan. Näin ollen seurakunta kiirehti hätiin ja syyskuussa 1862 pidetyssä kirkon- ja vaivaishoitokunnan kokouksessa todettiin seuraavaa;

"Laukaniitun trenkin Fredrikin kolme äititöntä lasta, Mats Vilhelm, Henrik ja Johanna, elätetään sekä lukemiseen opetetaan heidän isoltaäitiltänsä, torparin leskeltä Justin Rask, joka saa lasten isän palkasta, siltä isänältä, jonka luona hän palveluksessa on, yhden tynnyrin arvoisten hinnan ja kappelin makasiinistä yhden tynnyrin rukiita ja vaivaiskassasta 6 rupplaa."

Mainittu isoäiti oli Matsin, Henrikin ja Johannan äidinäiti, Justiina Erkintytär. Hän oli itsekin jäänyt leskeksi 1857, sillä Ojalan torppari Juho oli menehtynyt samana kesänä kuin tyttärensä Maria. Oripään Makkarkoskella sotilas Erik Raskintyttärenä vuonna 1795 syntynyt Justiina ei ollut enää mikään nuori ihminen tuon ajan mittapuun mukaan, joten kolmen alaikäisen kaitseminen ja opintiellä pitäminen on varmasti ollut hyvin raskasta.

Ruistynnyrit ja vaivaiskassan avustukset päätti kokous määrätä maksettavaksi kahdessä erässä, joista ensimmäinen puolikas annettaisiin samana syksynä loppujen jäädessä seuraavaan kevääseen. Edelleen asiasta päättävät henkilöt joutuivat toteamaan, että jyviä ei ollut tarpeeksi kappelin makasiinissa. Tilanne oli sen verran paha, että niitä ei saanut ostettua edes rahallakaan. Näin ollen jouduttiin luvatut avustukset ottamaan kappelin lainajyvämakasiinista. Käytännön jakotyön tulisivat tekemään makasiinin luotetut miehet. Mikäli joku kappeliseurakuntalaisista olisi ollut tyytymätön tehtyihin päätöksiin, pystyi hän tekemään valituksen lääninkuvernöörille.

Kokouksen päätökset "ylösluettiin" kirkossa lokakuun 26. päivänä 1862 kuudennusmiesten todistaessa tapahtumaan. Näissä luottamustoimissa olivat tuohon aikaan Juho Juhonpoika Kirkonkylän Jaakkolasta, Vilhelmi Matinpoika Leppäkosken Ylitalosta, Matti Vilhelmi Matinpoika Satopäästä ja Juho Mikonpoika Jauholan Ylimängiltä.

Yläneen Krabbe

Turkulaisen porvarin, Matts Lukasson Nackan eli Grabbin poikana syntynyt Henrik Krabbe oli katedraalikoulun oppilaana vuodesta 1670 vuoteen 1676. Tuolloin hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi ja nelisen vuotta myöhemmin Henrikistä tehtiin apupappi Pöytyällä. Yläneen kappalainen hänestä tuli jo 1684 ja tässä virassa hän oli aina vuoteen 1712, kunnes hänet päätettiin erottaa toimestaan jatkuvien väärinkäytösten takia.

Pöytyän kirkkoherran, Ambrosius Regulinuksen tyttären, Marian kanssa naimisissa ollut Krabbe ei nimittäin ollut Auranmaan rauhallisimpia pappismiehiä. Hän herätti suurta huomiota aikalaisissaan huonoilla käytöstavoillaan. Kuitenkin Euran käräjillä lokakuun viimeisinä päivinä vuonna 1712 käsiteltiin Yläneen Kirkonkylässä asuneen Klemetti Mikonpojan puheita. Tämä oli sanonut Krabben tyttärestä, Mariasta, että tällä oli "Perckelen Kaunis Muodo". Tämä hävytön puhe oli täysin sopimatonta, joskaan ei tavatonta tuon ajan kielenkäyttöä. Loppujen lopuksi Krabbe itse sai kuulla kunniansa, sillä hänet joko erotettiin tai pidätettiin virastaan, kuten edellä on mainittu. Hän oli ilmeisesti turha perso viinalle ja tämä aiheutti pahennusta Yläneen kappeliseurakuntalaisissa.

Hänestä tehtiin lähes saman tien Yläneen vt. kappalainen Isovihan vaikeiksi vuosiksi ja tässä tehtävässä Krabbe mainitaan vielä 1719. Hän kuoli loppukeväästä 1723 Pöytyällä, mutta oli tätä ennen nähnyt "muodokkaan" tyttärensä Marian menevän naimisiin Pöytyän pitäjänapulaisen, Johan Hornaeuksen kanssa. Tämä vävymies pisti vielä paremmaksi kuin appensa, sillä hän onnistui olemaan sekä juoppo, aviorikkoja että joidenkin mielestä myös myrkyttäjä. Hänestä kirjoittelinkin pari vuotta sitten.

Henrik Krabben ja Maria Regulinuksen poika Matias kävi isänsä tavoin Turun katedraalikoulua päästen ylioppilaaksi vuonna 1705. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet tapaa Kiikan pitäjän nimismiehenä ja veronkantokirjurina. Matiaksen puolison nimi oli Valpuri Yrjöntytär ja pariskunnalla oli ainakin kolme lasta, mutta heidän myöhempiä vaiheitaan ei ole tutkittu.

Runoilija P. Mustapää eli Martti Haavio ikuisti Henrik Krabben hahmon kuusiosaiseen sikermäänsä nimeltä Dominus Krabbe. Tämä runo oli mukana kokoelmassa "Laulu vaakalinnusta", joka ilmestyi vuonna 1927. Haavio asui nuorena poikana 1910-luvulla Yläneen Pappilassa ja tutustui tuolloin pitäjän vanhoihin kirkonkirjoihin. Niistä hän löysi myös tiedot Henrik Krabbesta ja ikuisti hänet taiteellista vapautta käyttäen em. runoelmaan, jota pidetään lähinnä kauhuballadina. Yleisradion Areena-palvelussa on tällä hetkellä kuunneltavissa ohjelma ”Kuka on kukin runossa – Dominus Krabbe”. Siinä kerrotaan tarkemmin tämän ammoin edesmenneen kirkonmiehen maallistuneesta elämästä.

Kirkon aarteet hukassa

jatkoa eiliselle ja toissapäiväiselle tarinalle....

Näin Tapani Löfving itse kirjoitti asiasta näin:

Näin löimme Tammelan pitäjässä kaksi rakuunaa Kesäk. alussa; toisella oli posti, jonka hän aikoi viedä luutnantti Bruselle. -- Saman kuun loppupuolella menimme yhden luutnantin ja 58 miehen kimppuun, jotka olivat erään välskärin ja hänen kirstunsa saattojoukkona. Nämät tulivat Hämeenlinnasta kun me karkasimme heihin ennenmainitussa pitäjässä. Mutta siinä paikassa oli iso aukio ja venäläiset ampuivat 3 laukausta meitä kohden, josta, Jumalalle kiitos, ei kuitenkaan mitään vahinkoa tullut. Välskäri ja 8 miestä pääsi pakoon. Luutnantti ja alaupseeri jäivät 50 sotilan kanssa kentälle. Kappalainen Oxenius Tammelan pitäjässä kysyi olinko kadottanut monta miestä, mutta minä vastasin: ei ainoatakaan. Pappi sanoi tahtovansa, kenenkään huomaamatta, saarnastuolissa kiittää Jumalaa, joka näin harvain miesten kautta oli niin suuren voiton antanut. -- Me saimme sota-arkun sekä kaikkien päällystakit, tavarat ja hevoset.


(Stefan Löfving'in Päiväkirja. Mukailemalla suomentanut E.
Toinen painos. Ensimmäisen kerran julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874. Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta)

Johan kuoli 14.12.1720, ennen rauhan tuloa ja haudattiin kirkontilien mukaan 9.7.1722. Miehittäjien ve-täydyttyä käytiin paljon käräjöintiä miehityksen aikaisista tapahtumista. Vuoden 1723 talvikäräjillä esitti uusi khra Henrik Malm kappalaisen leskelle Sofialle vaatimuksen, että tämä viime rovastintarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen seurakunnalle kuuluneen yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkennyt ja antanut hävitä tai suorittaisi niiden arvon sekä tekisi tiliä seurakunnan varoista, 1.500 kuparitaalarista, jotka olivat olleet hänen miehensä hoidossa. Vävy Jakob Ilmeenin mukaan leski Sofia ei ollut saanut kutsua käräjille ajoissa, joten tämä ei ollut paikalla.

Seuraavilla talvikäräjillä, 1724, vastasi Sofia syytöksiin. Edellä olevien, ison vihan aikaisten tapahtumien selostus on hänen silloiseen todistukseen perustuva. Kirkkoherra Malm huomautti, että kappalaisen olisi tullut neuvotella pitäjänvanhempien ja kirkon isännän   kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski kertoi, että siten olikin tapahtunut mm. Kaharlan Jakob Erikinpojan kanssa, mutta siihen aikaan ihmiset oliskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet koolle. Mutta he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.
Kun vielä muutamat henkilöt olivat todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään se ei vielä päättynyt, sillä kulkupuheena oltiin saatu tietää, että Lohjan Roution ratsutilallinen Henrik Michelinpoika oli antanut Oxeniukselle lainan jotakin hopeaesineitä vastaan ja että häntä olisi kuultava asiassa. Muuten päätettiin asiassa että kirkon rahoihin oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.

Asian lopullista päätöstä ei ole tiedossa, sitä ei ehkä koskaan tehtykään, tai asia sovittiin käräjien ulkopuolella. Muun ohessa mainitaan kirkonkalustoluettelossa kuitenkin vielä 1729, että Oxenius oli pantannut kirkon hopeakannun Lohjan Routioon, josta sitä ei milloinkaan saatu takaisin  .
Miehityksen jälkeen tehtiin katselmuksia, jonka perusteella arvioitiin tilojen tarvitsemia verohelpotuksia. Vuonna 1722 arvioitiin leski Sofian tila. Havaittiin, että siinä ei ollut muita kelvollisia rakennuksia kuin pakarintupa ja toinen pientupa; ruoka-aitta ja talli karjapihassa olivat aivan kelvottomat samoin kuin olkilato ja riihi, joka oli vielä rakenteilla. Pellot ja niityt olivat vihollisen tallomat, niin että ne antoivat sangen vähän satoa; osa pelloista oli sitä paitsi nurmena. Ojat olivat niinikään vihollisjoukkojen umpeen tallaamat ja aidat olivat poltetut. Metsää oli vain haloiksi asti, laidunmaa kuiva, kalavesi vihollisen turmelema eikä ollut myllyä eikä humalistoa. Sitä paitsi oli leskeltä mennyt irtaimistoa 1.200 taalarin edestä. Kihlakunnanoikeus harkitsi Sofian tarvitsevan 6:n vuoden verovapauden, mutta sitä myönnettiin vain 4 vuotta.

Sofia kuoli 1747. Hänellä ja Johanilla oli lapset  :

1.    Margareta Oxenia, s. 20.12.1696 Karjalohjan Immola; lienee sama kuin Margeta Oxenia, joka avioitui ja sai lapsia 1717-21(25) nimismies Andreas Haalin kanssa Karjalohjan Immolassa  .
2.    Maria Oxenia, pso. 14.10.1723 Jakob Ilmeen.
3.    Anna Sofia Oxenia, s. 14.11.1698 Niuhala, pso. 1729 menn. Johan Johaninpoika Palm, Vanhalan Ylöstalo ratsutilallinen.
4.    Brita Oxenia, s. 15.9.1701 Niuhala.
5.    Elisabet Oxenia, s. 30.5.1703 Niuhala.
6.    Stina Oxenia, pso. 22.7.1730 kersantti, rälssimies Eggert Johan Enrot Tuusulasta.
7.    Johan Oxenius, k. 6.5.1787 (77 vuoden iässä), Niuhalan Myyrin ratsutilallinen, pso. 4.10. 1750 Anna Elisabet Wichtman Oravalasta, synt. n. 1728.
8.    Jonas Oxenius, Ruskealan kirkkoherra, k. 1757.

Oxenius -suvun jälkeläisistä löytyy perusteellisempi esitys kotisivujeni Tallqvist -taulustosta.

Kiitos RR!

Löfving rahakirstun jäljillä Uudellamaalla

jatkoa 22.2.2011 ilmestyneelle tarinalle....

Kovien nälkävuosien jälkeen lienee perheonni kukoistanut Niuhalan ratsutilalla. Vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan häviö johti 1710-luvulla kuitenkin ns. Isonvihan venäläismiehitykseen, jolloin vihollinen teki papistosta väkisin miehitysvallan apureita. Ajat olivat kovia ja esim. Vihdin kirkonkello, hopeat, tekstiilit ym. oli piilotettu ryösteleviltä venäläisiltä. Kirkon kassa ja hopeat kätkettiin Vanjärven kylän metsiin vuorenkoloon.
Uudenvuoden aattona 1713 käski rovasti Thauvonius kappalaistaan Johan Oxeniusta tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit (öylättilautaset) takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saisivat jäädä piilopaikkaansa kesään asti, kunnes lumet sulaisivat. Mutta samana iltana, kun esineet jo olivat kappalaisen pappilassa Vanhalan kylässä, tuli venäläisten komendantti Bils seurueineen paikalle. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talon väestä saanut sinä yönä nukkua.

Kirkon esineet yhdessä talon omien arvotavaroiden (muutama hopealusikka ja kaksi pikaria) kanssa oli piilotettu kirstuun lattian alle. Aamulla, kun yöpyjät olivat poistuneet, huomattiin, että kätköstä oli viety molemmat pateenit, pikarit ja pari lusikkaa; kalkki ja muutama lusikka oli jätetty. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty tutkimaan asiaa, mutta hän ei ymmärtänyt kieltä ja piika, joka oli toiminut hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon mukana, että tämä kyselisi esineitä, tämän saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella.

Vihdin Niuhalan kylä (nyk. kirkonkylä) 1700-luvulla. Kylä rajoittui etelässä Kirkkojärveen ja lännes-ä Kirjavanjokeen. Lounaaseen suuntautuvalla niemellä sijaitsi silloinen kirkko, joka nyt on raunioina. Nykyistä Hartanmäellä sijaitsevaa kirkkoa ei vielä tuolloin ollut.

Hopeakannun otti Johanin väki keväällä 1714 kotiinsa ja piilotti ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä se metsään. Sen sai tehtäväkseen tytär Anna Sofia, silloin jo Vanhalan Ylöstalon emäntä, sekä ratsumiehen vaimo Karin Andersintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon lähellä pappilaa, kirkkoa   vastapäätä olevalle niemelle, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja kaksi lusikkaa, jotka olivat siellä sitten kesästä lokakuuhun asti.

Ristimessun aikana tahtoi rovasti kuitenkin käydä ehtoollisella ja sen vuoksi käytiin yöllä hakemassa pienempi kalkki, joka sen jälkeen jätettiin piilotettuna kirkkoon. Vähän ennen pyhämiesten päivää oli tarkoitus hakea muutkin esineet, mutta ne olivat hävinneet, eikä kukaan tiennyt minne. Vihdin kirkkoherra Thauvonius kuoli 1715. Virkaan ei nimitetty uutta henkilöä, vaan Johan hoiti väliaikaisena seurakunnan kirkkoherran tehtäviä.

Kirkon varoista oli osa ollut Johanilla ja osa piilotettuna Vanjärven metsässä, jonne perhe oli miehityksen alkaessa paennut. Vanjärvelle Johan piilotti muutamaa sataa taalaria sisältäneen kukkaron erään kaatuneen puun alle, mistä he eivät myöhemmin niitä löytäneet, vaikka hän ja koko hänen väkensä niitä etsivät.

Pyhäjärvellä (nyk. Karkkila) kerrottiin, kuinka Johan auttoi kuuluisia Löfvingin metsäsissejä, kun nämä tekivät miehittäjän elämän vaikeaksi:

”Haavistolaisten karkumatka on saattanut tapahtua kuitenkin vasta 1714 kesäkuussa. Silloin Tammelassa (Löfving puhuu Tammelasta, mutta Haavisto kuului Pyhäjärveen eli nykyiseen Karkkilaan) yllätysiskun venäläisiä vastaan tehnyt ruotsalainen sissiryhmä piiloutui Ahmooseen. Kyseessä oli Tapani Löfvingin johtama alle kymmenen miehen joukko, jonka yhteysmies Vihdissä, kappalainen Johan Oxenius oli saanut tietoonsa rykmentin rahakirstua kuljettavan venäläisen joukko-osaston olevan matkalla Hämeenlinnasta kohden Haavistoa. Löfving päätti tehdä arvokkaan kaappauksen. Kesäkuun 24. päivänä 1714 Löf-ving hyökkäsi seitsemän miehen kanssa Haaviston kosken luona sijainneella kentällä lukumäärältään ylivoimaisen venäläisosaston kimppuun. Tämä ehti järjestäytyä ja ampua kolme yhteislaukausta sissejä kohti.

Ruotsalaisilla oli onnea, sillä vain kersantti Holmgren sai luodista pintahaavan jalkaansa. Venäläisten tappiot olivat suuret: joukkoa johtanut luutnantti ja 50 miestä kaatuivat, ja ainoastaan välskäri ja kahdeksan miestä pääsivät pakoon. Rahakirstu, kuormasto, aseet ja hevoset jäivät Löfvingin haltuun. Taistelun jälkeen sissipäällikkö tapasi Oxeniuksen, joka lupasi kiittää saarnastuolista Jumalaa loistavasta voitosta ja siitä, että yhtään sissiä ei kuollut venäläisten luodeista. - Tämä kuvaus esitetään Tapani Löfvingin omassa päiväkirjassa, jossa Löfving taitaa tehdä itsestään todellista suuremman sankarin...

Yhteenotosta on säilynyt myös toinen kertomus. Pyhäjärveläiset välittivät sukupolvelta toiselle tietoa isonvihan aikaisesta Haaviston taistelusta. Kansanperinteen mukaan ´Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä neljän maantien risteyksessä oli noin 6000 neliömetrin suuruinen pelto ja siihen pellolle oli ison vihan aikana majoittunut venäläisiä, teltta teltassa kiinni ja yöllä kun he nukkuivat sitkeästi, niin Haaviston kylän miähet kokoi ittes yhteen ja kirveitten kanssa tappoivat ensin vahrit ja sitte kaikki toiset perään, ei yksikään päässyt henkissä pois ja hautasivat ruumiit siihen pellon lähelle mettään noin puali kilometriä, jossa vieläkin näkyy semmosia paikkoja, että on ollut kuoppa´. Talonpoikainen versio on realistisempi kuin kuuluisan sissipäällikön.

Nämä kaksi kertomusta yhdistämällä voi Haaviston taistelun todellisen kulun rekonstruoida. Tammelasta Ahmoolle siirtyneet sissit olivat saaneet kappalainen Oxeniukselta tiedon rahakirstua kuljettavista venäläisistä. Tapani Löfving päätti käydä sotilaiden kimppuun. Sissipäällikkö tajusi avoimen taistelun mielettömyyden: yöllinen yllätys oli ainoa mahdollisuus. Tilaisuus tarjoutui venäläisten leiriytyessä Haaviston tienvarsipellolle. Mikä oli talonpoikien ja mikä oli sissien osuus yöllisessä verilöylyssä, jää selvittämättä. Joka tapauksessa lähes kaikki venäläiset saivat surmansa. Vain muutama sotilas pääsi karkuun. Tapani Löfvingille tuli kiire jatkaa matkaansa; talonpojat valmistautuivat perheineen ja tavaroineen vetäytymään metsän kätköihin. Kappalainen Oxenius ei todellisuudessa pitänyt kiitossaarnaa suuren voiton kunniaksi, vaan vaikeni visusti omasta osuudestaan  . Tapani Löfving muotoili päiväkirjaansa yöllisen teurastuksen tapahtumat kunnialliseksi yhteenotoksi, ja talonpoikaistaloissa säilyi pari vuosisataa realistinen kuvaus taistelusta ilman mainintoja sisseistä.”  (Aalto - Rentola: Karkkilan historia)


jatkuu .....

Karjalohjan Vikkaraisen tilalta

Nelisen kilometriä koilliseen kirkonkylästä sijaitsevassa Karjalohjan Härjänvatsan kylässä oli historiallisena aikana viisi isompaa taloa: Koivu, Pelli, Turri, Tölmä ja Vikkarainen. Alueen ensimmäisessä maakirjassa 1553 oli Vikkaraisen isännäksi merkitty Matts Olofinpoika. Siinä ominaisuudessaan hänet löytää vielä 1560 tai 1566.

***

Seuraava Vikkaraisen isäntä vuosina (1560)1580-1595 oli Olof Mattsinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika.

***

Henrik Olofinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, mainittiin Vikkaraisen isäntänä 1600-1620.

***

Vuodesta 1625 vuoteen 1634 oli Simon Henrikinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, Vikkaraisen isäntänä; tilan veroluku oli 5/8-osaa, eli alkuperäisestä Vikkaraisesta lienee joskus lohkottu pois osa.

***

1638 mennessä oli Vikkaraisen isännän nimi Bertil Simoninpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. 1642 mennessä hän oli avioitunut Elin Tomaksentyttären kanssa, joka kuoli n. 1654, sillä 1656 mennessä Bertilin puolison nimi oli Ingeborg Mattsintytär.
        Bertil kuoli 1688, Ingeborg 1694. Tilaa jäi jatkamaan poika Henrik Bertilinpoika ensimmäisestä liitosta, Brita-vaimoineen. Jo syksyllä 1696 Henrikin vävy Grels Grelsinpoika (vaimo Ingeborg Henrikintytär) astui isännäksi. Bertilillä ja Ingeborgilla oli myös poika Johan Bertilinpoika Oxenius, josta tuli pappi.

***
Johan Bertilinpoika Oxenius oli Karjalohjan Härjänvatsan kylästä, jossa hänen äitinsä sanottiin kuolleen 1694. Nimi Oxenius on muodostettu kotikylän nimestä, härkä on ruotsiksi oxe. Vuosina 1681-85 Johan opiskeli Turun katedraalikoulussa nimellä Johannes Bartholdi – ylioppilaaksi nuorukainen tuli 1685. Hänet vihittiin papiksi Turussa 21.5.1691 ja samana vuonna hän sai pitäjänapulaisen, apupapin, viran Karjalohjalla. 29.12.1695 hän avioitui Sofia Henrikintytär Tallqvistin kanssa, Karjalohjan Immolan ratsutilalta. Juuri niinä aikoina iskivät vuosien 1695-97 suuret kuolonvuodet, joiden aikana arvioidaan kolmanneksen Suomen väestöstä menehtyneen nälkään ja erityisesti kulkutauteihin. Tämän on täytynyt koskettaa pappismiestä läheisesti. Karjalohjan haudattujen kirja erityisesti keväältä 1697 on ankeaa luettavaa. Muutama esimerkki  :

•    17.4.1697 haudattu kerjäläisiä 42 kpl
•    5.5. 1697 Lönhammarissa Maria Sigfredintytär 2 lapsen kera
•    1697 Lönhammarissa lapsi Elin sekä 18 köyhän, oman paikkakunnan ja
  ulkokuntalaisen ruumiit
•    1697 vaimo Malin Särkijärvellä sekä hänen lapsensa
•    1697 kaksi paikallista kerjäläistä Mustalahdelta
•    1697 neljä ruumista kirkonköyhien maahan
•    1697 Bertil Hinderinpoika Lohjantaipaleen Hakalasta vaimoineen ja kahden lapsen kera
•    toukokuussa 1697 Tammiston Hendrich Matsinpoika vaimo ja kaksi lasta

Yhtä lohdutonta oli naapuripitäjissäkin. Lohjalla menehtyi emoseurakunnassa ehkä jopa 400 ihmistä. Nummella haudattiin talvesta juhannukseen v. 1696 553 pitäjäläistä ja 304 kerjäläistä; 30.3.1697 yhtenä ainoana päivänä (roudan lähdettyä?) 50 ihmistä. Siuntio menetti 479 ja Vihti 365 henkeä.

Myös Johanin velipuoli Henrik ja tämän vävy Grels kuuluivat uhreihin, he kuolivat keväällä 1697 – jälkimmäinen kahden lapsen kera. Käräjillä todistettiin, että Vikkarainen jo pidempään oli ollut huonossa kunnossa ja nyt hallavuosien aikana vielä huonommassa. Molemmat isännät olivat kuolleet suuressa köyhyydessä, eikä lesket pystyneet pitämään taloa. Vikkarainen mainittiin siinä tilanteessa kruununtilaksi, ehkä se oli viimeisiltä vuosilta ollut veronmaksukyvytön. Johan alkoi viljellä tilaa kesällä 1697, aikoen asuttaa sen ja saattamaan sen taas kuntoon, mutta kun hänet seuraavana talvena nimitettiin kappalaiseksi Vihtiin, jätti hän talon ja se siirtyi lopulta suvun ulkopuolelle, sotilaitten palkkatilaksi.

Vielä ensimmäinen Johanin ja Sofian lapsista, Margareta, syntyi Immolassa, mutta 1698 Johan sai kappalaisen viran Vihdistä, rovasti Thauvoniuksen erinomaisesta suosituksesta ja seurakunnan pyynnöstä. Muutettuaan Vihtiin ostivat Oxeniukset 4.10.1703 Kotkaniemen Johan Stålhanelta 800:lla taalarilla Vihdin kirkonkylän kohdalla sijainneen Niuhalan Myyrin ratsutilan. Vielä kesäkäräjillä 1706 haki vänrikki Stålhane haki Johanilta saamatta olevaa kauppasumma.

jatkuu......

Eräs rälssisuku Porvoosta

1550-luvulla kirjoitettiin, että "Peippolan Olofilla, Olof i Pepot, oli kaksi poika, Nils ja Henrik. Henrikin suku on kuollut". Tilan nimi Peippola mainittiin jo 1414, jolloin sen omisti eräs Laurens, ”Laurens i Piaputtis”.
Henrik Olofinpoika mainittiin 1480 Peippolassa, josta hän omisti puolet; hänen puolisonsa oli Hinthaaran, ruots. Hindhår, rälssimies Nils Larsinpojan tytär. Henrikin veli Nils Olofinpoika, Peippola, oli nimismies 1480.

Peippola sijaitsee vastapäätä Porvoon kaupunkia, joen länsipuolella. Keskiajalla ja 1500-luvulla Porvoo oli vielä pieni kaupunki, asukkaita oli korkeintaan 200. Suuri rantatie, saaristosta tuleva vanha tie ja pohjoinen tie Hämeeseen muodostivat Porvoosta kauttakulkuliikenteen solmukohdan. Rantatie mainitttiin Porvoossa ensimmäisen kerran vuonna 1421.

Porvoossa ei pitkään liene kirkon lisäksi ollut muita kivirakennuksia. Neitsyt Marian kirkko, nykyinen tuomiokirkko, sai 1450-luvulla suurin piirtein nykyisen muotonsa. Vuonna 1508 tanskalaiset hävittivät kirkon, vuonna 1571 ja 1590 kirkko poltettiin venäläisten hyökätessä.

Nils Olofinpoika, Porvoon pitäjän Peippola, oli nimismies 1480 ja eli ehkä vielä 1491. Hänen vaimonsa oli  Ragnhild Bengtintytär, ns. Dufva-sukua. Heillä oli ainakin kaksi poikaa. Peippolan Per Nilsinpoika mainittiin 1532. Hänen veljensä Måns Nilsinpoika asui Porvoon pitäjän Haikossa, kuoli ennen vuotta 1517. Hänen puolisonsa oli ollut Anna Ljungontytär (Scheel).


Per Nilsinpoika, Peippola, asutti Peippolaa 1525. Hän sopi lankojensa kanssa perinnöstä anoppinsa jälkeen 1532 ja sai osakseen Halikon Rikalan ja Pernajan Masslahden. Hänen vaimonsa oli Cecilia Engelbrektintytär,  joka aiemmin oli ollut naimisissa Matts Larsinpojan (Creutz-sukua) kanssa.
Per ilmeisesti kuoli ennen 5.8.1545, jolloin hänen vaimonsa, "hyväsukuinen vaimo Cicel" valitti käräjillä Porvoon porvareiden luvattomasta kalastuksesta Peippolan vesillä. Cecilia kävi myös 1555 tapaamassa ja esittämässä valituksia kuningas Kustaa Vaasalle tämän Suomenmatkalla. Perillä ja Cecilialla oli lapset:

1.Nils Perinpoika, Porvoon Gammelbacka, Porvoon vouti 1553-1556, pso. Hebla Månsintytär (Stiernkors). Vaikka Nils 1556 mainitsi suvun rälssikirjeen palaneen, saivat hänen jälkeläisensä 1625 sukujuurtensa perusteella paikan Ruotsin ritarihuoneella nimellä Ållongren i Finland, no. 115. Vaakunassa oli ristikkäisten varsien päässä olevat tammenterhot, ruots. ollon.
2.Ture Perinpoika, Peippola, tallimestari Raaseporissa 1558, k. 1575, pso. Brita Fleming.
3.Anna Perintytär, pso. amiraali Hans Larsinpoika (Björnram).
4.Ragnhild Perintytär, sai 1556 perintöosuutensa Porvoon pitäjän Tjusterbyssä ja Tamminiemessä (Eknäs, Ekenäs), pso. vouti Johan Olofinpoika, Stålarm-sukua.

Kiitos RR!

Lähteinä
FMU 1441, 3842, 6263, 4349
Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan, Todistuskappaleita Suomen historiaan V (1894). Perhe- ja yleistiedot: Anders Allardt, Borgå sockens historia I (1925), s. 269, 270, 271; Jully Ramsay, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-16), s. 528.

William Ruthin stipendiaatti

Nimi William Ruth ei todennäköisesti sano kovin monelle yhtään mitään ja silti kyseessä on yksi Suomen teollisuushistorian merkkihenkilöistä. Hän syntyi Keski-Suomen Kivijärvellä kappalaisen poikana vuonna 1839. Isän kuoltua äiti muutti lastensa kera Kuopioon. William aloitti työuransa sotilaana ja 1865 hän oli ylennyt Kuopion ruotuväkipataljoonan luutnantiksi. Kolmea vuotta myöhemmin hän kuitenkin otti eron armeijasta ryhtyen maanviljelijäksi.
Tämän lisäksi Willian Ruth työskenteli mm. Viipurissa tullihallituksen palveluksessa. Kaupungin tärkeimmät liikemiehet, Johan ja Wilhelm Hackman pestasivat hänet pian Kymijoen Uittoyhtiön uittopäälliköksi. Tämän jälkeen Ruth antautui täysin teollisuuden pauloihin. Vaikka hänellä ei ollut mitään koulutusta sen paremmin taloudesta kuin tekniikasta, auttoi armeijassa saatu johtamistaito sekä erinomainen suomen kielen taito luontaisen toimeliaisuuden kera monesta pulmasta ylitse.

Kymijoen pitkin tapahtuvaa uittoa oli kaavailtu jo kolmisenkymmentä vuotta ja Ruthin tullessa tehtäväänsä oli joen partaalle Kotkan seudulla perustettu jo lukuisia teollisuuslaitoksia. Yksi näistä oli Karhulan höyrysaha, jonka Willian Ruth lopulta osti itselleen. Tarkan suunnitelman kera hän ryhtyi kehittämään ostamastaan sahasta uudenaikaista teollisuuskombinaattia, joka lopulta käsitti höyrysahan, konepajan, tiilitehtaan, lasitehtaan ja asuntoalueen työläisille. Vaikka hankaluuksiakin ilmeni, kehittyi Karhulan tehtaista lopulta yksi maamme johtavista teollisuuskomplekseista.

Ruth kuoli syksyllä 1913 ja testamentin perusteella hänen omaisuutensa laitettiin myyntiin. Saatavat varat tuli käyttää Suomen pienviljelyksen edistämiseen. Karhula Osakeyhtiön osti 1915 A. Ahlström Oy ja saaduilla rahoilla perustettiin Fanny ja William Ruthin lahjoitusrahasto Suomen pienviljelijäväestön hyväksi.

Kosken Tl Katteluksen kylän Kesälä päärakennus
Suuri Maatilakirja, osa I - vuosi 1963

Viimeksi mainittu oli luonteenomaista Ruthille. Vaikka hän työskenteli teollisuuden parissa, antoi hän jo eläessään laajan panoksen Suomen maatalouden kehittämiselle. Ruthilla itsellään oli lukuisia maatiloja, joita hoidettiin korkeiden standardien mukaisesti. Hänen mielestään pienviljelys oli "kansan syvien rivien" taloudellisen hyvinvoinnin vankkumaton perustus.

Ruthin hyväntekeväisyydestä lohkesi pieni osa myös Kosken Tl kappeliseurakuntaan. Vuoden 1875 maaliskuussa Katteluksen kylän Alitalossa syntynyt Eelis Wilhelm Wilhelminpoika oli tullut vuoden 1891 vaiheilla talosta lohkaistun Kesälän tilan isännäksi. Kesälään muuttivat myös hänen isäpuolena Juha Juhanpoika Verho, äiti Anna Matintytär sekä siskot Aina Aurora ja Elina Maria. Perheen täydensi kasvattipoika Juho Eevertti. Vuosien 1887-1896 rippikirjaniteessä Elis Vilhelmin patronyyminä on virheellisesti Juhonpoika, mutta 1897 alkavassa niteessä hän on jälleen Vilhelminpoika. Samalla sukunimeksi ilmaantuu talon nimi Kesälä. Vaikka Elis oli Kesälään tullessaan vain nipin napin 16-vuotias, on hänet rippikirjoihin merkitty isännäksi. Isäpuoli, joka hänkään ei ollut kuin 37 vuoden ikäinen, sai tyytyä olemaan ”vaari”.

Elis Vilhelm Kesälä oli innokas kulttuurinharrastaja. Hän toimi erittäin aktiivisesti mm. paikallisessa nuorisoseurassa. Ehkäpä näiden moninaisten rientojen kautta hänen nimensä tuli esille, kun William Ruthin nimeä kantavaa stipendiä oltiin jakamassa talvella 1901/1902. Tämän huomionosoituksen tarkoituksena oli antaa rahat yhden vuoden oleskelua varten Tanskassa, jota pidettiin modernin maatalouden tärkeimpänä maana Pohjois-Euroopassa. Maanviljelyshallitus antoi stipendin Elis Kesälän lisäksi viidelle muulle innokkaalle talolliselle tai sellaiseksi aikovalle maamme eri puolilta. Summa oli 500 markkaa hengeltä ja stipendiehtojen mukaisesti matkaan piti lähteä saman kevään aikana.

Perillä Kesälää ja muita matkaan lähteneitä odotti vauras maa, jossa koulutukselle annettiin hyvin suuri arvo. Alemmillakin kouluasteilla merkittävä osa oppitunneista käytettiin biologiaan, maanviljelykseen ja maatilan taloudenhoitoon. Näitä oppeja stipendiaatit hyödynsivät kotimaahan palatessaan vaurastuttaen täten Suomenkin talouselämää.

Elis Vilhelm Kesälän aikana hänen kotitilansa sai vuoden 1963 Suuren Maatilakirjan mukaan uuden, hirsisen asuinrakennuksen (1905) ja tiilisen navetan (1928). Vanhempaa rakennuskantaa edusti sauna vuodelta 1768. Kesälä lunasti varmasti moneen kertaan Maanviljelyshallituksen häneen kohdistamat odotukset ja William Ruth olisi varmasti ollut ylpeä huomatessaan ponnistelujensa kantamaan hedelmää.

Pryss- ja Prytz -sukuisia Pohjolassa

Pitkin Pohjolaa eli keskiajan lopulla ja nykyäänkin ihmisiä, jotka käyttävät sukunimeä Prytz. Nimi (kuten myös kirjoitusversiot Preutz, Prydz ja Pryss) on kansallisuutta osoittava nimi, "preussilainen", joten saman nimisiä sukuja tai yksittäisiä henkilöitä on aikojen saatossa elänyt Pohjolassa enemmänkin, ilman että he välttämättä olisivat ollet toisilleen sukua nimensä perusteella.

Keskisessä Ruotsissa asui yksi Prytz-suku, jonka haaroja myöhemmin aateloitiin. Suku mainitsi kantaisänsä olleen eräs Klas (Claes) Prytzin , joka oli sotaeversti Ruotsissa 1400-luvulla Sture-valtionhoitajien aikaan (1471 -1523). Hänestä sanottiin, että hän oli vanhan aatelissuvun vesa, jonka esi-isät olivet tehneet “kauniita sotatekoja” sekä Ruotsissa että muualla. Lisäksi sanottiin hänellä olleen monia tiloja Västmanlannissa (Arbogan lähistöllä) sekä Närken maakunnassa, jossa hänellä Sköllerstan pitäjässä oli kartanonsa. Hän menetti nämä kuitenkin 1500-luvun uskonpuhdistuksessa, koska lähemmäs 100-vuotiaana kieltäytyi hyväkymästä luterilaista uskoa.

Klasin vaimo jää nimettömäksi, mutta hänen sanottiin olleen ylhäistä Laxmanna-sukua. Heidät väitetään haudatun Sköllerstan kirkkoon. Sukutarina mainitsee, että heidän kuvansa nähtiin hautalaatassa (…der på likstenen deras bilder sågs uthuggna…), Klas täydessä sotisopassa ja vaimo aatelisnaisen puvussa, mutta ei ajankohtaa jolloin tämä oli mahdollista. Kirkossa on nykyään mm. kolme hautalaattaa 1300-luvulta ja useampia 1600-luvulta, mutta ainakaan enää ei Klasin ja vaimon laattaa näy.

Edellisten poika sanottiin olleen Hans Klasinpoika Prytzin, synt. 1460, joka tuli viidennellä ikävuodellaan sokeaksi, mutta sai Jumalan avulla näön takaisin 40-vuotiaana, jonka jälkeen hän muutaman vuoden ahkeran lukemisen jälkeen meni munkiksi Risebergan luostariin 1504. Hän omaksui luterilaisen uskon, mutta ei saanut takaisin isänsä peruutettuja omistuksia. Hansin vaimo Anna oli rälssitöntä sukua.

Edellisten mahdollinen poika Klas Hansinpoika Prytz, s. 1524, joka oli kaupunginkirjuri Örebrossa 1550. Hän kuoli 1560. Hänen
vaimonsa oli Karin Bengtintytär, k. 1558. Heillä oli ainakin lapset:

1.    Johannes Nikolai, eli Hans Klasinpoika Prytz, 1550-1637, rovasti ja khra Söderköpingissä, 1.pso. Margareta Pederintytär, 2.pso. Elisabet Mattsintytär. Heidän pojanpojanpoikansa, Klas Pederinpoika Prytz, oli oikeuspormestari Tukholmassa ja kanslianeuvos - otettiin 1664 Ruotsin aatelishuoneeseen nimellä Prytz no. 702.
2.    Håkan Klasinpoika Prytz, ks. alla.



Edellisten poika sanottiin olleen Håkan Klasinpoika Prytz, 1555-1585, “päällikkö”   kuningas Juhana III:n aikana (1568-1592). Valitettavasti sukutarina ei kerro minkälaisesta päällikkyydestä oli kyse.

Norrköpingissä syntynyt Anders Pryss oli laivuri ja kapteeni aluksella Svenska Björn 1602, k. 1612, 1.pso. Clara Novenburg, 2.pso. Ingrid Karlintytär Bank, k. 1643.


Håkan Andersinpoika Pryss tai Ostrogothus ("Itä-göötanmaalainen"), s. 16.6.1610, oli kämneri   Tu-russa 2.9.1644 ja raatimies 17.11.1658. Hänen puolisonsa oli papintytär Kristina Arvidintytär Frisia, k. Maskussa 1667. Kristina peri Raision Tahvion kartanon, Maskun Kakkaraisten yksinäistalon sekä puolet Kaarinan (Turun) Uittamon ja Vahdon Seppälän tiloista. Håkanilla ja Kristinalla oli (ainakin) lapset:

1.    Anders Pryss, 1640 Turku - 1689 Kemiö, Kemiön rovasti, pso. Margareta Kexlera. Andersin ja Margaretan pojanpojanpoika aateloitiin 1800 (ottaen käyttöön Ruotsissa jo 1664 aateloidun haaran nimen ja numeron) ja otettiin Suomen ritarihuoneelle 1818 nimellä Prytz no. 57. Suku kuoli nimilinjoiltaan 1991.
2.    Ingeborg Håkanintytär Pryss, k. 1736, pso. Hans Hansinpoika Starck, majuri ja aatelismies. Tätä liittoa varten piti hakea kuninkaallinen lupa, sillä Ingeborg oli porvarin tytär. Luvan he myös saivat päivämäärällä 3.3.1669.


Kiitos RR!

Kitaristi Peter Kaukonen

Tässä blogissa on parikin kertaa ollut juttua suomalaiset sukujuuret omaavasta Jorma Kaukosesta, joka tuli Jefferson Airplane ja Hot Tuna yhtyeiden kautta maailmankuuluksi. Myöhemmin hän on saanut vankan jalansijan musiikkimaailmanssa myös sooloartistina sekä ennen kaikkea Fur Peace Ranchinsa avulla. Turhan vähälle huomiolle muissa kuin tiukimmissa diggaripiireissä on jäänyt hänen nuorempi veljensä Benson Lee, joka käyttää taiteilijanimeä Peter Kaukonen.

Hän osallistui 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa veljensä kanssa tai ilman sekä Jefferson Airplane/Starship että Hot Tuna -kokoonpanoihin joko levyllä tai lavalla. Lisäksi hän ehti soittaa oman Black Kangaroo -yhteensä lisäksi mm. Johnny Winterin, Terry Allenin ja Link Wrayn kanssa. Black Kangaroo oli myös hänen ensimmäisen levynsä nimi. Tämä bluesia ja rockia sekoittanut levytys ilmestyi 1972. Seuraavaa albumia saatiin odottaa aina vuoteen 2004 saakka eikä Peter Kaukonen sen jälkeenkään ole ollut mitenkään aktiivinen levytysurallaan.

Toisaalta hän tehnyt uraa kuudella eri vuosikymmenellä ja opetellut kitaran lisäksi soittamaan bassoa, mandoliinia, bouzoukia ja pianoa. Esikuvinaan hän kertomansa mukaan pitää ns. Chicago- ja delta-bluesia. Kaukosen soittoon ovat voimakkaasti vaikuttaneet myös sormipikkaajat, jazz ja jopa klassinen musiikki. Viimeksi mainitusta hyvänä esimerkkinä käy vuoden 2007 albumi Traveller.

Peter Kaukosen sukujuuret löytyvät tästä artikkelista.

Väärän talon tarina jatkuu

1690-luvulla vaihtui Vihdin Väärän rusthollarin nimi. Isäntä oli nyt Michel Michelinpoika, nimestä päätellen edellisen isännän poika. Michelin vaimo lienee ollut nimeltään Margareta, mahdollisesti patronyymiltään Johanintytär. Huonekuntaluettelon 1695 mukaan asui Väärän taloudessa silloin yhteensä kahdeksan henkeä ja tila oli veronmaksukykyinen. Talon muita asukkaita lienevät olleet ainakin isännän veljet Hindrik Michelinpoika ja Jakob Michelinpoika.
Mainittakoon vielä kuriositeetin vuoksi - vaikka kyseiset henkilöt eivät välttämättä olleet verisidoksissa Väärään - että eräs hulttilalainen Michael Erici Hultman Wihtensis löytyi Helsingin triviaalikoulun (alkeiskoulun) oppilasluettelossa 1706, ja eräs Mikael Hultman Hulttilasta suoritti samaisen koulun 1732. Huonommin kävi sille Hulttilan Jakobille, jonka venäläiset ottivat manttaalisotilaaksi 1720 ison vihan miehityskauden aikana; hän ei luultavasti enää koskaan nähnyt kotikyläänsä.

***

Hulttilan Väärän - kirjonkirjoissa Hultila Wäras, Wäräs, Värä, Väräs jne. - isäntä, ratsutilallinen Johan Michelinpoika meni 22.12.1743 naimisiin Maria Nilsintyttären kanssa Lusilan Hannulasta. Rippikirjan mukaan oli-vat molemmat syntyneet Isovihan aikaan; Johan 1715 ja Maria 1720.
Vihdissäkin maksettiin niihin aikoihin veroa lasi-ikkunoista. Vuonna 1747 niitä oli Väärässä peräti 7 kpl; niissä vihtiläistaloissa, joissa oli ikkunat, oli niitä keskimäärä 5,4 kpl. Ennen kuin Johan tapossa ("jälslagen") menetti henkensä 17.12.1769, ehtivät hän ja Maria saada ison katraan lapsia, joista useat kuitenkin kuolivat jo pienenä:

1.    Anna Kristina Johanintytär, kast. 27.2.1745 – 16.4.1758.
2.    Maria Johanintytär, kast. 2.12.1746, pso. ratsutil. Kristian Pålinpoika, Suontakaa.
3.    Hellena Johanintytär, kast. 15.10.1748 – 28.5.1749.
4.    Katarina Johanintytär, kast. 22.3.1750.
5.    Johan Johaninpoika, kast. 1.3.1752
6.    Margareta Helena Johanintytär, kast. 26.3.1754 – 15.8.1754.
7.    Nils Jakob Johaninpoika, kast. 14.8.1755 – 24.8.1755.
8.    Elisabet Johanintytär, kast. 13.9.1756 – 24.4.1763.
9.    Hebla Johanintytär, kast. 27.4.1759, 2. pso. Erik Jakobinpoika, josta tuli Väärän kotivävy ja ratsutilallinen,
10.    Michel Johaninpoika, kast. 2.4.176.
11.    Ulrika Johanintytär, kast. 8.1.1764.
12.    Friderica Johanintytär, kast. 28.4.1765 – 15.1.1764 

Vaimo-Maria lienee ollut Lusilan Hannulan ratsutilallisen Nils Tomaksenpojan, k. ennen 1746, ja Hebla Kasperintyttären, 1696–1775, tytär. Lusilan kylässä, Vihdin Enäjärven kaakkoisrannalla, oli 1500-luvun puolivälissä ollut kolme taloa; myöhemmin yksi niistä autioitui ja taloluvuksi vakiintui kaksi eli Hannulan ratsutila ja Friimin verotila.
1700-luvulta kerrotaan kuinka Nils Tomaksenpoika sekä eräät muut olivat sotajalalla varapastori Georg Agricolaa vastaan: "V. 1732 oli hovioikeus määrännyt Vihdissä pidettäviksi ylimääräiset käräjät valitusten johdosta, joita olivat varapastori Georg Agricolaa vastaan tehneet Axel Gothard Nassokin, rusthollari Paul Henrikin-poika Saxenberg Suontaasta, Niels Tuomaanpoika Lusilasta, talollinen Kaarle Henrikinpoika Vihtijärveltä sekä räätäli Matti Wininen eli Wägner siitä, että Agricola oli pitkän aikaa pidättänyt ehtoolliselta Nassokinin ja Niels Tuomaanpojan palvelijoita sekä yllä mainittuja henkilöitä itsiään sekä että, kun he olivat ilmoittautuneet ehtoolliselle, oli hän heidät ankarin sanoin lähettänyt pois. (....) Lusilan palvelijatarta Margareetta Juhontytärtä varapastori ei ollut 4:ään vuoteen päästänyt ehtoolliselle, ja kun hän edellisenä joulunaikana oli 5:nä sunnuntaina peräkkäin syvästä kaipuusta pyrkinyt ehtoolliselle, oli pastori ilman vähintäkään syytä ottanut häntä kädestä ja vienyt pois kuorista, kiroten häntä helvetin tulikekäleeksi ja perkeleen jäseneksi, kuten usein ennenkin. (....).

Hebla Kasparintytär oli kotoisin Härköilän Nissolasta Vihdin Enäjärven lounaisrannalla, suunnilleen nykyisen Nummelan kohdalta, ja hänen vanhemmat lienevät olleet Härköilässä mainitut Kaspar Simoninpoika ja Johanna Jönsintytär. Härköilän kylä mainittiin jo 1433, jolloin laamanni Peder Fleming Espoon käräjillä sovitti rajaa Härköilän (Härkijlä) ja Palajärven (Palaierffwij) kylien välillä. Härköilän kylässä oli jo viimeistään 1500-luvun lopulta alkaen 5 taloa: Nissola, Hemmi, Tuusa, Seppä ja Rosti. Näistä taloista ainakin kolmen ensimmäisen nimi voisi viitata ulkomaalaisiin nimenantajiin. Härköilä oli muutenkin hieman kummajainen Vihdin kylien joukossa: 1500-luvulle tultaessa oli siellä ollut jo pidempään rälssiomistusta, sillä Jakob Henrikinpoika (Hästesko-sukua) osti v. 1544 ja 1559 rälssimaata Nils Jesperinpojalta Härköilästä ja Siuntion Sjundbystä. Nils Jesperinpojalla oli ollut Härköilässä ainakin yhden veromarkan edestä maata, ts. vähintään yksi talo, sillä veromarkka vastasi alunperin keskikokoisen talon veronmaksukykyä.



Kiitos RR!

Väärän talolta

Vihdin talojen lukumäärä oli jo varhain vakiintunut ja lienee jo varhaista perua. Hulttilan kylässä oli viisi taloa vuonna 1550, josta ne vähenivät kolmeen vuoteen 1600 mennessä ja myöhemmin kahteen. Hulttila sijaitsee nykyisen Ojakkalan kylän itälaidalla, idässä rajoittuen Poikkipuoliaiseen, johon hulttilalaiset jakoi kalastusoikeuden tervalampelaisten kanssa.
Yksi Hulttilan taloista oli myöhemmin nimeltään Väärä se ja lienee myöhemmän kehityksen perusteella ollut Hulttilan ensimmäinen asutus.

Ensimmäiseen maakirjaan, veroluetteloon, merkittiin vuonna 1540 talon isännäksi Michel Olofinpoika. Tämä Michel lienee ollut sama kuin se Hulttilan Michel, joka yhdessä Kotkaniemen Mattsin ja Erik Mattsinpojan sekä kuuden espoolaistalonpojan kanssa tuomittiin 1545 kukin 40 mk:n sakkoihin laittomasta kaupasta Rääveliin.

Hulttilalaiset kävivät rajariitoja ruskelalaisten kanssa – 1563 sakotettiin Ruskelan isäntiä Lars, Erik, Peer ja Morten siitä, että olivat vastoin lakia ja oikeutta ottaneet Hulttilan Micheliltä ja Järvenpään Olofilta niityn, joka tuotti kahdeksan talvikuormaa heinää.
Vuoden 1571 ns. hopeaveroluettelon mukaan olivat Hulttilan kolmen isännän nimet Michel Bertilinpoika, Michel Olefinpoika ja Michel Akunpoika (Augustinpoika). Ensimmäinen heistä oli hyvin toimeentuleva isäntä, hänen irtaimistonsa arvo oli 105 mk, joka oli reilusti yli Vihdin talojen keskiarvon (71 mk) ja yli kaksinkertainen verrattuna yleiseen eteläsuomalaiseen talonpoikaisomistukseen. Michel Bertilinpoika omisti kaksi hevosta, 12 nautaa ja kaksi lammasta. Michel Akunpojalla ei ollut irtaimistoa lainkaan. Väärän talon isännän Michel Olefinpojan omistuksen arvo oli 32 mk: yksi hevonen, kaksi nautaa ja kaksi lammasta. Tosin talo merkittiin vielä samana vuonna veronmaksukyvyttömäksi.

***

Knut Michelinpoika merkittiin Väärän isännäksi n. 1571-1610. Hän oli luultavasti aikaisemman isännän Michel Olofinpojan poika.

***

Noin vuodesta 1612 lähtien oli Väärän isäntänä Michel Knutinpoika, joka lienee ollut edellisen isännän poika. Vuodesta 1620 lähtien hän suoritti kruunun ratsuvelvollisuutta verovapautta vastaan. Hulttila mainittin Vihdin syyskäräjillä 1636, jolloin tutkittiin hallan tuhotöitä verohelpotusanomusten takia. Hallasta oli edellisenä vuonna kärsineet Hulttilan Jakob Jakobinpoika, Michel Knutinpoika ja Johan Jakobinpoika. He saivat osittaisen verohelpotuksen .

***

Seuraava Väärän rusthollari n. 1630 alkaen oli nimeltään Knut Michelinpoika; hän lienee ollut edellisen poika. Hänen vaimonsa nimi oli mahdollisesti Elin Mattsintytär ja heidän poikiaan olivat otaksuttavasti tilalla asuneet, avioituneet pojat Michel Knutinpoika, Mats Knutinpoika ja Jakob Knutinpoika. Talossa oli lisäksi palkollisena pari piikaa.

***

Seuraava Väärän rusthollari noin vuodesta 1655 lähtien oli nimeltään Michel Knutinpoika, todennäköisesti edellisen poika eli yksi em. veljeksistä.



jatkuu........

Kirjaa odotellessa

Kyselin tammikuun aikana tämän lukijoilta mielipidettä kirjasta, joka tehtäisiin tässä blogissa ilmestyneistä teksteistä. Reilut 2/3 vastaajista innostui ideasta. Tämähän tarkoittaa omalla logiikallani, että tuollainen opus täytyy aivan ehdottomasti saada aikaan.

Viime syksynä koostin paikallislehteen tekemistäni jutuista hyväntekeväisyyskirjan, jonka ulkoasu ja sisältö eivät itseäni pidemmän päälle miellyttäneet. Vaikka tekohetkellä kaikki tuntui helpolta, oli lopputulos liian harrastelijamainen minuun makuuni. Saimme kuitenkin kerättyä mukavan potin paikalliseen toimintaamme, kiitos lukuisten tilaajien.

Tulevan kirjasen ajattelin koostaa teemapohjalta. Vaihtoehtoina ovat tällä hetkellä työnimet "Suomen kansan hulluimmat miehet" ja "Suomalaisia naiskohtaloita". Kuten nimistä voi päätellä, olisi ensimmäinen vaihtoehto hieman kevyempää lukemista, kun taas naiskohtalot tekisivät yleiskuvan hieman synkäksi.


Miksi sitten ryhtyä hankkeeseen, josta on jonkin verran vaivaa sekä menoja eikä välttämättä lainkaan tuloja? Lyhyesti sanottuna kyse on itseilmaisusta. Koen kirjoittamisen taiteen yhtenä muotona siinä kuin maalaamisen, tanssimisen tai soittamisen. Lopputulos on kaikissa tapauksissa jotain persoonallista, josta joku pitää ja jota joku toinen ei voi sietää. Tämä olisikin ihannetilanne, sillä välinpitämättömyys on tekijälle pahinta.

Suku Forumin keskustelusta sain bongattua mainiolta tuntuvan julkaisuohjelman linkin.
Ajattelin toteuttaa kirjasen tuon jälkimmäisen linkin takaa löytyvän Open Source- ohjelmiston avulla. Toisaalta olisi vallan erinomaista myydä pelkkää pdf-muotoista, sähköistä tuotosta. Jälkimmäisessä tapauksessa itseäni mietityttää kovasti ansaintamalli. Mistä tietäisin, kopioidaanko julkaistu tiedosto saman tien vapaaseen jakeluun?

Kuulisin mielelläni omia mielipiteitäsi varsinkin viimeksi mainitusta asiasta!

Lisää vehkalahtelaisia

Suden talon puumerkki

Jaakon rinnalla mainittiin Suden rusthollin isäntänä 1630-luvulta lähtien Mikko Erkinpoika, joka mahdollisesti oli Jaakon pojanpoika. Jaakon kuoltua jaettiin tila kahtia. Toisen, Suden, myöhemmin Lautalan, isännäksi tuli Mikko. Klemetti Matinpoika sai Suden tilan toisen puo­liskon, jota ryhdyttiin kutsumaan Klemolaksi. Alkuperäisen tilan koosta kertoo se, että jaon jälkeenkin molemmat puoliskot kuuluivat edelleen Vehkalahden viiden suurimman talonpoikaistalon joukkoon.

Vuoden 1633 käräjillä Mikko vakuutti, että "suvun neuvosta ja suostumuksesta" hän tulisi ottamaan sukulaisensa Yrjö Simonpojan perillisekseen.
Mikko oli Kymenkartanon läänin talonpoikaissädyn valtiopäiväedustajana Nyköpingissä 1634. Valtiopäivillä tehtiin silloin kauaskantoisia päätöksiä. Hallinnollinen käytäntö vahvistettiin: lainsäädäntö kuului kuninkaalle ja valtiopäiville ja toimeenpanovalta kuninkaalle ja keskusvirastoille, kollegioille. Lisäksi valtakunta jaettiin 23 lääniin. Kaupunkien porvareiden osalta olivat valtiopäivämiehen edellytyksiä asiantuntemus, ruotsin kielen taito, luku- ja kirjoitustaito sekä kohtuullinen varallisuus – valtiopäivämiehen matka kyllä korvattiin, mutta asuminen kuukausikaupalla vieraalla paikkakunnalla maksoi paljon ja sen piti itse maksaa. Oletettavasti vaatimukset maaseudulta tulevalle valtiopäivämiehelle olivat suurin piirtein samat kuin kaupunkilaisedustajille.


Mikon kuoltua Yrjänä Simonpojasta (Jören Simonsson) tuli Suden eli Lautalan rusthollariksi vuosiksi 1642-49.


Seuraavan isännän 1650-59 nimi oli Eerik Yrjänänpoika Susi (Erik Jöransson Susi). Hänen aikana, 1653, sai Vehkalahden kauppapaikka kenraalikuvernööri Pietari Brahen toimesta kaupunkioikeudet. Kaupungin viralliseksi nimeksi tuli Veckelax Nystad, Vehkalahden Uusikaupunki. Itse kaupunki ei kovin kummoinen ollut: muutaman sadan ihmisen metropoli.
Rajariidan tuomion noudattamatta jättämisestä Metsäkylän Susi sai 100 taalarin sakon 12.1. 1657. Sillä rahalla olisi niihin aikoihin saanut viitisen tammaa, saman verran suolatynnyreitä tai parisenkymmentä sikaa. Vuoden 1658 Vehkalahden käräjillä peräti 322 talonpoikaa sai sakkoja vitkastelusta kruunun kuljetuksissa ja 1668 metsäkyläläiset ja reitkallilaiset tuomittiin korvauksiin samasta syystä.

Edellisen isännän veljenpoika Jaakko Mikkelinpoika (Jakob Mikkelsson) oli Suden eli Lautalan rusthollin isäntä 1672-76. Jaakko lienee kuollut nuorena, sillä Perttu Mikkelinpoika Susi (Bertel Mikkelsson Susi), kenties Jaakon veli, merkittiin talon isännäksi 1678-99.

Seuraava isäntä Sudessa eli Lautalassa oli Eerik Jaakonpoika Susi (Erik Jakobsson Susi) 1700-1709. Hän oli myös osakkaana aluksessa ainakin 1705.
Vuosina 1710-25 oli isäntänä Matti Pertunpoika (Mattz Bertilsson), joka lienee ollut Eerik Jaakon-pojan serkku.


Edellisen isännän sukulainen Yrjänä Eerikinpoika (Jören Eriksson) oli Suden eli Lautalan rusthollari 1726; hän eli vielä ainakin 1768. Yrjänä lienee ollut Eerik Jaakonpojan poika.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 jäi Vehkalahti vielä Ruotsin puolelle, Viipurin ja muun Kaakkois-Suomen siirryttyä Venäjän hallintaan. Samalla Ruotsin kuningas nimitti Vehkalahden kaupungin Itä-Suomen tapulikaupungiksi ja antoi sille oman nimensä: Fredrikshamn, Hamina.
Susi eli Lautala oli jo pari polvea ollut kahden rinnakkaisen sukulaislinjan isännöimänä. 1745 se jaettiin näiden kesken. Toisen puoliskon sai Matti Matinpoika (Matts Mattsson), todennäköisesti edellisen isännän poika; toinen tuli Tuomas Yrjänänpojalle, joka lienee ollut Matin pikkuserkku. Tuomaksesta lisää alla.
Vaikka sukulaisuutta enää ei voi varmasti osoittaa, lienevät sekä Matti että Tuomas olleet jälkeläisiä sille Nuutti Heikinpojalle, joka oli ollut isäntä Metsäkylässä 1500-luvulla.

Vehkalahden Metsäkylän Suden talossa (Susi, Sutela, Lautala; kaikki muodot esiintyvät vuorotellen kirkonkirjoissa) asui 1700-luvulla isäntä Tuomas Yrjänänpoika (Thomas Jöransson), jonka vaimo oli Marketta Matintytär (Margareta Mattsdotter). Tuomas lienee syntynyt n. 1703 ja Marketta n. 1706.
Heidän aikana Vehkalahti siirtyi Turun rauhassa 1743 Venäjän kruunun alle, Ruotsin jälleen kerran hävittyä sodan. Rajajoeksi tuli Kymijoki. Sodan jälkeen seurasi onneksi pitkä rauhan kausi.
Tuomas kuoli 28.1. 1767 ja emäntä Marketta 27.4.1785. Heille syntyi lapset:

1.?Jaakko Tuomaanpoika (Jacob Thomasson), n. 1732 - 1810, Lautalan isäntä.
2.?Matti Tuomaanpoika (Matts Thomasson), n. 1732 – 1784, Lautalan isäntä.
3.Heikki Tuomaanpoika (Henrich), s. 27.1.1738
4.Susanna Tuomaantytär, s. 27.12.1739
5.Helena Tuomaantytär, s. 25.12.1741 Lautala
6.Marja Tuomaantytär (Maria), s. 13.1.1744 Susi
7.Aatami Tuomaanpoika (Adam), s. 13.4.1745 Lautala
8.Pietari Tuomaanpoika (Petrus), s. 24.6.1748 – 1748.
9.Marketta Tuomaantytär (Margareta), s. 31.8.1749 Lautala – 1752.
10.Martti Tuomaanpoika (Martin), s. 9.11.1751 Lautala – 1751.
11.Tuomas Tuomaanpoika (Thomas), 4.11.1752 Lautala – 1803, talonosakas Sutelassa, pso. 1793 Helena Paulintytär Kolsilasta, 1763 – 1830.
12.Yrjö Tuomaanpoika (Jöran), s. 7.2.1756 Sutela.


Tuomas Tuomaanpoika avioitui 5.6.1793; puoliso oli Helena Paulintytär (Helena Paulidotter) Kolsilan Läätin talosta. Helena oli syntynyt 22.5.1763 ja hänen vanhempansa olivat Pauli Antinpoika (Påhl An-dersson) ja Liisa Simontytär (Lisa Simonsdotter). He saivat lapset:

1.Johannes Tuomaanpoika, s. 25.4.1794 Lautala
2.Kalle Tuomaanpoika (Carl), s. 3.9.1795 Sutela
3.Tuomas Tuomaanpoika (Thomas Thomasson), 19.12.1798 Lautala
4.Aatami Tuomaanpoika, 19.12.1799 Sutela - 1869, talonosakas Sutelassa, 2.pso 1828 Eeva Hannuntytär (Eva Hansdotter), 1810-68, Mäntlahden kylästä.
5.Eeva k. 1868 ja Aatami 1869;
6.Liisa Tuomaantytär (Elisabeth Thomasdotter), 21.12.1802 Sutela

Tuomas murhattiin 23.5.1803. Hautajaismerkinnässä Tuomas merkittiin talolliseksi, isännäksi (värd); varmaankin hän oli osakas Sutelassa vaikkakaan ei varsinainen isäntä. Ilmeisesti Lautalan talossa oltiin jo pitkään toimittu kuten muuallakin usein oli tapana: vaikka omistusosuudet jyvitetttiin lasten kesken, ei taloa kuitenkaan fyysisesti enää jaettu, vaan mahdollisesti ulos lunastamattomat sisarukset jäivät sin-ne asumaan ja työskentelemään, jos vaan tila elätti heitä kaikkia. Näin oli toimeentulo turvattu. Vanhimman pojan, isännän, ei tarvinnut maksaa ketään ulos, eikä ulkopuolista työvoimaa tarvinnut palkata.
Leski Helenalle jäi Tuomaan kuoleman jälkeen viisi pientä lasta, kaikki olivat alle kymmenvuotiaita ja nuorin vain muutaman kuukauden ikäinen. Syksyllä (18.10.1803) Helena avioitui uudelleen. Hänen toinen puoliso oli Arvi Juhonpoika (Arvid Johansson) Valkealasta. Heille ehti syntyä vielä ainakin yksi lapsi, Elias Arvinpoika (1805 – 1805). Helena kuoli Lautalassa 25.4.1830.


Kiitos RR!

Vehkalahden maisemista

Jaakko Nuutinpojan sinetti

Vehkalahti on maamme vanhimpia seurakuntia, ensimmäiset maininnat siitä löytyvät vuodelta 1336. Seurakunnan kirkko mainittiin 1396 ja kirkkoherra vuonna 1427. Suur-Vehkalahden kirkko- ja hallinto-pitäjä käsitti katolisena aikana lähes koko nykyisen Kymenlaakson.
Eräs Vehkalahden kylistä oli Metsäkylä. Kylän nimi viittaa siihen, että se oli alkujaan ollut jonkun muun kylän ulkomaita. Sopiva alkukylä on Reitakalli hieman Metsäkylän eteläpuolella, myös se Summa-joen varrella. Tätä voisi vahvistaa se, että Reitkallin ja Metsäkylän rajariidat olivat pitkiä ja sitkeitä, erästä 120 vuotta kestänyttä riitaa ehtivät olla ratkaisemassa niin Ruotsin kuin Venäjän kruunukin.  Molemmat olivat Vehkalahden suuria kanta-asutuksia, jotka mainittiin omina jakokuntina jo 1458.

Metsäkylä oli jo varhain Vehkalahden suurimpia kyliä. Metsäkylässä oli myöhemmin kolme kylänosaa, joista kaakkoiskulmaa kutsuttiin Sutelaksi. Kylänosan talot olivat myöhemmin nimeltään Susi eli Lautala, Klemola, Sipola sekä Riivari. Sutelassa oli vielä 1500-luvun keskivaiheilla useita tiloja. Eräs talojen isännistä oli vuosina 1546-73 Nuutti Heikinpoika (Knut Hendersson). Vuoden 1551 maakirjassa hänen viljelmänsä veroluku oli 1/6; se ei siis noussut pitäjän keskitasoa suuremmaksi. Samoin vakuutettiin vuoden 1571 hopeaveroluettelossa Nuutin maallisen mammonan määrä jääneen verrattain vähäiseksi.
Nuutin elinaikana venäläiset hyökkäilivät Vehkalahdellekin, ryöstivät pappilan 1571 ja 1581 sekä polttivat kirkon 1581. Vuosina 1570-95 käyty kuluttava sota, pitkä viha, oli kurjaa aikaa ja taloja jäi autioiksi. Tämä mahdollisti myöhemmin myös autiotilojen liittämisen eloon jääneisiin taloihin.

Kovin merkillinen ei siis ollut se viljelys, jonka Jaakko Nuutinpoika Susi (Jakob Knutsson Susi) joskus vuoden 1574 seutuvilla peri todennäköiseltä isältään, Nuutti Heikinpojalta. Kuusi vuosikymmentä myöhemmin, Jaakon jättäessä omaansa seuraajilleen 1634 oli tilanne muuttunut. Koko Sutela oli hänen omistuksessaan yhtenä ainoana tilana, joka kylvöltään ja karjavarallisuudeltaan eräinä vuosina mainittiin koko Kymenlaakson alueen suurimpana talonpoikaisviljelyksenä.

Jaakko Susi oli epäilemättä merkittävä mies, Vehkalahden historian voimahahmoja. Omalta vuosisadalta Jaakon rinnalle nousi vain hänen nuorempi aikalaisensa ja naapurinsa Yrjö Olavinpoika Suutari.
Tiedot Jaakko Suden vaiheista jäivät niukoiksi. Lähteiden avulla ei yksityiskohtaisesti ole voitu seurata hänen maaomistuksensa karttumista, mutta 1500-luvun loppujaksolla hän liitti viljelyksiinsä useampia autioituneita naapuritaloja. Vuonna 1600 oli veroluku jo 1/3 ja 1609 alkaen tila ryhtyi rustholliksi 4. Viimeinen laajennus tapahtui 1626. Silloin Jaakon nimiin kirjattiin 1/4 veroa eli suurehkon talonpoikaistilan verran autiona ollutta maata.
Isännän on täytynyt olla poikkeuksellisen tarmokas mies, joka taitavasti osasi käyttää hyväkseen tarjoutuneet tilaisuudet. Lopulta Jaakko Suden tilalla oli peltoa n. viisi ja niittyä n. neljä kertaa enemmän kuin tavallisella vehkalahtelaisella viljelmällä. Pitäjän säätyläisistä Jaakko Nuutinpojan kanssa pystyivät kilpailemaan vain Reitkallin isäntä sekä kirkkoherra. Vuonna 1606 oli Jaakko muuten toinen kahdesta takaajasta, kun kirkkoherra otti viljelykseen erään 27 vuotta autiona olleen tilan.

Suuri talo vaati paljon työvoimaa. Tarkkoja tietoja Suden tilan asukkaista ei ole, mutta esim. myöhemmin, 1638, asui Jaakko Nuutinpojan entisillä mailla 12 henkirahaa maksavaa aikuista. Lapset, vanhukset ja muut luetteloista jääneet muistaen väkeä lienee ollut kolmisenkymmentä henkeä, luultavasti enemmän. Jaakon arvovalta ei rajoittunut kotikylään, vaan vuosisadan alusta hänet mainittiin pitäjän lautamiehenä.
Jaakko Nuutinpojan suuri maaomaisuus jaettiin vielä kokoojansa eläessä kahtia. Ei ole tiedossa, mitä sukua tilanosien perijät, Mikko Eerikinpoika ja Klemetti Matinpoika, olivat Jaakko Sudelle. Ehkä molemmat olivat iäkkään isännän lapsenlapsia tai vävyjä.



jatkuu......

Hieman tutkimustyötäkin

Pienimuotoinen tilaustyö lähestyy valmistumistaan. Vaikka kukaan aiheeseen liittyneistä henkilöistä ei ole itselleni mitään sukua, imi tutkimustyö perusteellisesti mukaansa. Oli mukavaa huomata, että pystyi selvittämään kaksikin ensinäkemältä mahdottomalta näyttänyttä tapausta.

Tällä kertaa pyrin esittämään myös lähdetietoja mahdollisimman paljon, sillä juuri edellä mainituissa kohdissa rippikirjat ja muut kirkolliset dokumentit eivät suoraan anna vastausta. Lähdetietoja hyödyntämällä joku toinen voi halutessaan vertailla olemassa olevia tietoja ja katsoa, tekeekö niistä samat johtopäätökset kuin itse.

Kysyjälle lähtee noin 20 -sivuinen vihkonen, joka on osin kuvitettu. Muutama rippikirjaote ja Suomen Maatilat -kirjasarjasta kopioidut kuvat antavat hieman ilmettä muutoin niukalle tekstiainekselle. Tulipa harrastuksen ja ulkoilun nimissä kierrettyä hieman Kosken Tl syrjäkujia kuvaamisen merkeissä. Itse otetuissa kuvissa on aina se hyvä puoli, että ei tarvitse välittää niiden tekijänoikeuksista. Tosin nuo em. kirjasarjan kuvatkin ovat jo vapaata riistaa, mutta jollain tapaa itse tehty tuo persoonallisemman sävyn lopputulokseen.

Itse selvitystyö koski vuonna 1868 syntyneen naisen esivanhempia. Onnistuin saamaan aikaan täydellisen tauluston aina neljä polvea taaksepäin lukuunottamatta yhtä haaraa, joka pysähtyy kolmanteen sukupolveen lähtöhenkilöstä laskettuna. Toisaalta eräistä esivanhempainlinjoista löytyi jo valmiiksi selvitettyä materiaalia aina 1500-luvulle saakka. Onneksi meillä oli Kustaa Vaasa, joka pisti maakirjat alulle 1500-luvun puolivälin tienoilla. Toki varhaisimmat sukupolvet ovat aina hieman tulkinnanvaraisia, mutta uskoisin saaneeni käsiini luotettavaa tietoa tältä osin.


Työtähän voisi sitten joku jatkaa lähtemällä seuraamaan eri linjoja vaikkapa 1700-luvun loppupuolelta nykyaikaa kohti. Kuten jokainen sukututkija tietää, olisi siltä osin tiedossa loppumaton työmaa.

Ylemmässä kuvassa Kosken Tl Patakosken kylän Tuomola ja alemmassa saman pitäjän Hongiston Mikolan talon ulkorakennus.

Murhamiehiä ja roistoja

Vihdin Hultilan kylän Väärän rustholli ryöstettiin 1.10.1817. Murtomieskaksikko Henrik Krig ja Abraham Lindros saivat rahaa ja tavaraa 493 paperiruplan edestä. Hyvän hevosen sai tuohon aikaan 100-150 ruplalla ja ruistynnyrin 20 ruplalla, joten varastetun tavaran arvo oli melkoinen. Miehet kuuluivat ns. Nurmijärven rosvoihin, n. tusinan verran jäseniä omaavaan koplaan, joka terrorisoi murroilla ja ryöstöillä Uudellamaalla ja Hämeessä 1810-luvun lopulla ja seuraavan kymmenluvun alussa.

Krig oli rosvokoplan toinen johtaja, jota muistettiin Nurmijärvellä vielä 1900-luvun alussa balladissa, jossa puhuttiin ”julmasta ja mustasta Riikistä”.  Mielenkiintoista kyllä, Ulrikan velipuoli Mikael Henrikinpoika Lemström (s. 1790) oli myöhemmin tekemisissä Nurmijärven koplan kanssa ja lienee aiheuttanut äidilleen harmaita hiuksia. Mikaelin rakastajatar oli Vihdin Suontaan rusthollin emäntä Eva Kajsa Saxenberg (1785-1853), jonka puoliso oli Gustaf Berghäll (1779-1818).

Eva Kajsa yritti ensin murhata miehensä myrkyttämällä, onnistumatta. Mikael sai Nurmijärven Nummenpään Paakan rusthollin pojan Karl Magnus Winqvistin kautta yhteyden Henrik Manniin, n. 20-vuotiaseen renkiin. Winqvist oli eräänlainen rosvokoplan hang-aroundjäsen. Mannin piti ampua Berghäll väijyksistä – näin yleisesti kerrottiin. Mannin kantti ei kuitenkaan kestänyt.

Mutta 27.11.1818 Mikael ja Eva Kajsa onnistuivat hankkeessaan. He olivat palkanneet Henrik Ollström-nimisen rengin tähän tekoon. Myöhemmin Mikael murhasi Ollströmin. 1820 Eva Kajsa vuorostaan murhasi Mikaelin ja heidän yhteisen poikansa. Mikael sai 13.1.1823 Vihdin käräjillä kuolemantuomion teoistaan, mutta hovioikeus jätti 12.3. samana vuonna jutun tulevaisuuteen. Mikael vapautettiin ja hän kuoli lopulta 21.1.1849 torpparina Ojakkalan Niemenkylässä 59 vuoden iässä.  Myös Eva Kajsan osalta juttu jätettiin tulevaisuuteen.

Eva Kajsan 17 vuotta vanhempi sisko Helena Barbara oli avioitunut Yli-Ruskoon 1790. Hän jäi leskeksi ja avioitui uudelleen 1816 Gabriel Levanin kanssa Karjalohjan Ilmoniemen Pussin talosta. Vuonna 1818 aviopari raivasi palkkamurhaaja käyttäen Helena Barbron 18-vuotiaan pojan edellisestä avioliitosta. Palkkamurhaaja – muuan sotilas – tuli tunnontuskiin, myönsi teon ja teloitettiin. Gabriel Levan joutui tunnustusvankeuteen eli pidettiin vangittuna tunnustuksen toivossa.

Entä sitten 1817 Väärään murtautuneet Krig ja Lindros? Krig tuomittiin lokakuussa 1823 lopulta kaikista teoistaan teloitettavaksi. Lindros tuomittiin 40 pariin raippoja, kirkkorangaistukseen sekä pakkotyöhön 1972 päiväksi ansaitakseen takaisin vohkimansa omaisuuden. Ehkä Väärän talo sai korvauksia Lindrosin työstä.




Kiitos RR!

Turhauttavaa

Joskus sukututkimus on todella rasittavaa. Turhauttavaa..... Erityisesti silloin, kun kaikki ns. faktat ovat tiedossa, mutta henkilön sukuperää ei saa selvitetyksi.

Lähdin erään toimeksiannon perusteella katsastamaan Varsinais-Suomen Koskella asuneen renkimiehen ja hänen vaimonsa esivanhempia. Hyvän nettituttavan ja ahkeran etsinnän perusteella miehen vanhemmat löytyvätkin - tosin Kosken Tl rippikirjassa ilmoitettu syntymäaika erosi "vain" viisi vuotta todellisesta. Sen lisäksi miehen äidin syntymäaika oli sekoitettu tämän siskon syntymäaikaan ja nimikin oli hieman väärin vihittyjen luettelossa.


Renkimiehen vaimon kohdalla iskikin sitten totaalinen stoppi. Vaikka rippikirjassa on nätisti naisen nimi ja patronyymi sekä tarkka syntymäaika, eivät sen paremmin Kosken Tl kuin koko Varsinais-Suomen kastettujen luettelot tunne kyseistä henkilöä. Onnistuin seuraamaan häntä yhden rippikirjajakson taaksepäin, mutta pitäjän askeettisten pappien merkintöjen takia homma jää toistuvasti kesken.

Tällä hetkellä on käynnissä koko rippikirjan läpikäynti rivi riviltä ja sivu sivulta. Toivottavasti onnistun pongaamaan kyseisen piian vielä uudestaan, ehkä jopa perheensä kera. Olisi kerrassaan epäkiitollista jättää tutkimus kesken vuoden 1809 paikkeilla syntyneen henkilön kohdalla. Onneksi muiden sukuhaarojen kohdalla pääsee dokumentoidusti aina 1600-luvun lopulle saakka.


Tässä vaiheessa on siis unohdettava muut selvitystyöt ja pistettävä itsensä likoon - eihän tässä muuten kehtaa edes sanoa harrastavansa sukututkimusta.

Ripaus byrokratiaa

Tarkkasilmäisimmät ovat ehkä huomanneet pienen kirjain- ja numerosarjan tuossa blogin oikeassa yläkulmassa. Kyseessä on ns. ISSN-tunniste, josta Kansalliskirjastomme nettisivut kertovat seuraavaa;

ISSN on jatkuvasti ilmestyvän tekstijulkaisun kansainvälinen tunnus. Sen avulla tietty lehti, sarja tai muu jatkuva julkaisu voidaan yksiselitteisesti erottaa muista, jopa samannimisistä julkaisuista. ISSN-tunnus auttaa tunnistamaan ja löytämään julkaisun tietojärjestelmistä.

ISSN-tunnus liittyy kiinteästi julkaisun nimeen; Nimen muuttuessa myös tunnus on muutettava.


ISSN-tunnuksesta on hyötyä käsiteltäessä julkaisuja kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Konelukuinen ISSN-tunnus soveltuu tietojen vaihtoon eri tietojärjestelmien välillä, esim. tiedonhaku-, lainaus-, laskutus- ja kirjanpitojärjestelmissä. ISSN-tunnus voidaan sisällyttää EAN-viivakoodiin.

Tunnistamisen ja löytymisen ohella ISSN-tunnus lisää julkaisun tunnettavuutta, sillä ISSN-tunnuksen saaneiden julkaisujen tiedot viedään sekä kansalliseen Fennica-tietokantaan, että kansainväliseen ISSN Portal -tietokantaan.

van Kampen

Suomen suurin kaupunki keskiajalla oli Turku, joka kuitenkin eurooppalaisen mittakaavan mukaan oli pikkukaupunki - esimerkiksi Tukholma ja Rääveli, nyk. Tallinna, olivat huomattavasti suurempia. Kuten muuallakin Itämeren piirissä perustui kaupankäynti pitkälti hansakaupungeista olevien henkilöiden varaan ja esim. saksalaisia kauppiaita on tiettävästi asunut Turussa jo 1250-luvulta lähtien; 1300-luvulla oli valtaosa Turussa vaikuttaneista kauppiaista hansaliiton kaupungeista kotoisin.

Hansalaivojen tärkeä kulkureitti johti Novgorodista Rääveliin ja edelleen Riian ja Danzigin kautta Lyypekkiin ja sieltä edelleen Juutinrauman kautta Bergeniin ja Pohjanmeren kaupunkeihin. Eniten Turku kävi kauppaa Räävelin ja Tukholman kanssa, mutta myös mm. suoraan Lyypekin kanssa. Turun tärkeimmät vientiartikkelit olivat turkikset, hevoset, voi, terva, kala sekä traani, ja tuontiartikkeleja olivat suola, humala, vilja, kankaat, mausteet, esineet sekä jalometallit.


Eräs näistä Turussa asuvista ulkolaisista kauppiaista oli Hans van Kampen. Hänen vaimonsa oli rälssimiehen tytär Märta Rötgerintytär, ns. Ingenpoikien sukua. Märta ja hänen siskonsa Karin oli naitu turkulaiskauppiaille ”kullalla ja rahalla”, mikä myöhemmin sai Märtan ja Hansin tyttärenpojan Rötger Olofinpojan riitelemään perinnöistä.

Märtalla ja Hansilla oli ainakin kaksi lasta. Etunimeltään tuntemattomasta tyttärestä ei ole jäänyt mitään muuta tietoa jälkipolville kun puolison nimi Olof Nilsinpoika. Pojasta Henrikistä tuli pappi Uplannin Skepptunan seurakuntaan, ”her Henric j Skaefftwna”. Henrik eli vielä vuonna 1440, joihin aikoihin hän on käynyt Suomessa, mutta ei ainakaan enää 1476. Sukunimi van Kampen ei varmaan jatkunut Ruotsissa ainakaan Henrikin toimesta, sillä katolisen ajan papit eivät menneet naimisiin ja heitä sitoi selibaattilupaus.

Hans van Kampen mainitaan vain kerran suomalaisissa aikalaiskirjoissa; 1415 olivat hän, ”Hans wan Kampen”, sekä Laurens Wadhmal todistajina, kun Turkuun kotiutuneet porvarit Henrik van Berge ja Gerlag Fredag möivät kaiken Hintza Knapilta perimänsä maan Turun Aninkaisista sukulaiselleen, Taivassalon kirkkoherralle Helvik Stoltefotille.

Hans selvästikin oli vakiintunut asukas Turussa, mutta hänen lisänimensä viittaisi siihen, että Hans oli kotoisin muualta. Ehkä hän oli hollantilaisesta hansakaupungista Kampenista, joka tunnettiin myös Itämeren-kaupastaan. Eräs saksalainenkin Kampen -kaupunki on olemassa; myös se sijaitsee Pohjanmeren rannikolla, mutta se ei koskaan ollut tunnettu kauppakaupunkina. On myös mahdollista, että nimi viittaa johonkin pienempään paikkakuntaan tai ehkä peräti johonkin aivan muuhun.

Itämeren piirissä tunnetaan keskiajalta myös muita van Kampen –nimisiä henkilöitä. Eräs Hans van Kampen -niminen porvari, joka saattoi olla sama kuin “Turun-Hans” luopui kiinteistöstään Räävelissä  1381. Räävelissä eli 1400-luvun alkupuolella myös Lippolt van Kampen –niminen henkilö  .  Eräs “Hans fan Campen” - ehkä “Turun-Hansin” poika tai pojanpoika - maksoi 1460 porvarinveroa Tukholmassa. Edelleen van Kampen – nimisiä sukuja asui myöhemmin myös Lüneburgissa ja Pommerissa.

Susijahdissa

Varsinais-Suomen susikeskustelu kävi kuumana jo 130 vuotta sitten. Tuolloin Hangon kylpylöissä oleskelevat säätyläiset kokosivat keskuudestaan ns. "Hankoniemen palkinnon", jonka he sitten antoivat läänin kuvernöörin haltuun. Tämä rahalahja oli tarkoitettu mm. erityisen ansioituneille metsästäjille.

Auranmaan Yläneen pitäjässä, joka tuolloin oli Maskun kihlakuntaa, lähti marraskuun 23. päivänä Kolinummen Aspholman torpan renkimies Vilho Samuelinpoika tarkastamaan pyydyksiään lähimetsiin. Eräästä ansastaan, joka oli "kruunun mailla", hän yllättäen löysi suurimman koskaan näkemänsä suden. Tämä oli vanhanpuoleinen koiras, jonka pituus kuonosta hännän päähän oli puoli seitsemättä jalkaa eli  noin kaksi metriä.

Vilho Samuelinpojan onneksi tämä hänen nappaamansa susi oli ensimmäinen sen jälkeen, kun Hankoniemen palkinto oli ehditty julistaa. Niinpä hän sai tuon kylpylävieraiden kokoaman rahasumman, mutta sen lisäksi kunnan myöntämän susien tapporahan ja vielä lisäksi Keisarillisen senaatin 200 markan palkinnon. Näihin hän Vilho oli oikeutettu annettuaan viranomaisille kunnallislautakunnan puheenjohtajan kirjallisen todistuksen saalistaan sekä petoeläimen nahan.

Suden pyytämiseen voitiin käyttää useita eri tapoja, joista suosituimpia olivat raudat, loukut ja verkot. Eläimelle tuskallisin lienee ollut susionki. Tämä sidottiin rautalangalla puun kylkeen sopivaan paikkaan. Syötiksi laitettiin lihakimpale. Kun eläin otti syötin suuhunsa, laukesi jousinen mekanismi ja monihaaraiset koukut tunkeutuivat pedon leukoihin. Raudat olivat alun perin oman yleisesti oman kylän seppien tekemiä, mutta myöhemmin 1800-luvulla niitä saattoi ostaa tehdasvalmisteisina. Rautoja asetettiin syötiksi jätetylle haaskalle johtaville poluille ympyräiseen muotoon vähintään viisi ja enintään 10 kappaletta. Niitä ei kannattanut laittaa liian lähelle raatoa, sillä sudet eivät epäluuloisina eläiminä useinkaan tulleet kovin lähelle syöttiä. Menetelmä oli hyvin tehokas, sillä

Vaikka senaatti oli antanut määräyksen palkintorahojen maksamisesta susien pyydystäjille, ei asian todistaminen aina ollut yhtä helppoa kuin Vilho Samuelinpojan tapauksessa. Talvella 1881-82 oli eräs Koskella Tl asunut mies saanut myrkyllä saaliiksi suden. Asiasta lähetettiin senaattiin tieto kunnallislautakunnan pöytäkirjaotteen kera. Muutamassa viikossa tuo anomus singahti käsittelemättömänä takaisin Turun ja Porin läänin kuvernöörin työpöydälle. Mukana seurasi senaatin käsky, jossa vaadittiin papereiden palauttamista, kunhan ne olisi ensin "väännetty" ruotsiksi. Epäselväksi jäi se, kenelle tämä käännöstyö kuuluisi; koskelaisille tai kuvernöörille itselleen.