Vuosi 1697 on jäänyt historiaan yhtenä maamme synkimmistä. Jälkipolvet ovatkin sanoneet niitä suuriksi kuolonvuosiksi. Tämä kaikki johtui jo 1500-lopulla alkaneesta "pikku jääkaudesta", joka aiheutti yleiseurooppalaisesti hidasta kasvua.
Esimerkiksi Saksassa on mitattu puiden kasvaneen vuodessa ennen 1600-luvun alkua tuplasti enemmän kuin seuraavien 150 vuoden aikana. Suomessa ongelmat alkoivat kasaantua keväällä ja kesällä 1695.
Ilmanala pysyi hyvin kylmänä ja näin ollen mm. Uudellamaalla todettiin rukiin heilimöivän vasta elokuun alkupäivinä. Kun sitten syyshallat iskivät ennestään niukkoihin peltoihin pahasti, ei korjattavaa juuri jäänyt.
Seuraavana kevättalvena, helmikuussa, alkoi erittäin lämmin sää. Useat isännät päättivät kylvää viljan todella aikaisin, koska rukiin tarve oli jo huutava. Kuitenkin maaliskuun alussa pakkaset palasivat entistä ankarimpana tuhoten koko kylvön. Lisäksi lunta tuli hyvin runsaasti, joten keväämmällä monet pellot olivat tulvan vallassa. Kylvöt jouduttiin tekemään pahasti myöhässä koko kesän jatkuneiden sateiden myötä. Lopulta elokuun puolen välin jälkeen alkanut halla tuhosi ne vähät, läpimärät jyvät, jotka olivat ehtineet kehittyä kolean kesän aikana.
Talvella 1696-1697 suomalaiset kokivat ehkä historiansa pahimman nälänhädän. Kenelläkään ei ollut viljaa ja kaikista rikkaimmatkin talot kärsivät ruuan puutteesta. Koska viljaa ei ollut, väki söi ensin oman karjansa, hevosensa, koiransa ja jopa eläinten nahat. Epätoivoisimmat paistoivat sikiöitä, minkä lisäksi tyhjiin vatsoihin pisteltiin nokkosia, suolaheiniä ja petusta sekä akanoista tehtyjä hätäleipiä. Kerjäläislaumoja vaelteli turhaan pitkin maata, sillä ruokaa ei ollut oikein missään. Arvellaan jopa 140,00 hengen menehtyneen näinä vuosina. Tämä vastasi yli neljännestä koko maan väestöstä.
Kosken kappeliseurakunnassa muutamat kylät kärsivät näistä vuosista äärimmäisen pahasti. Patakoskelta kannettiin hautausmaalle 1696-1697 peräti 23 vainajaa, joista luultavasti lähes kaikki kuolivat joko aliravitsemukseen tai sen aiheuttamiin tauteihin. Syyskuun lopulla 1696 kuoli isäntä Simo Philippuksenpoika ja seuraavan vuoden maaliskuussa painui manan majoille naapurista Simo Eskilinpoika. He molemmat olivat jo ikämiehiä tuon ajan mittapuun mukaan, mutta sitten alkoi kaatua jo kokonaisia perheitä. Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1697 haudattiin Patakoskelta Maria Simontytär, Yrjö Philippuksenpoika, Maria Antintytär ja Elina Antintytär. Saman kuun 29. päivä kappalainen Eerik Reilinus toimitti multiin Patakosken Simolasta Saara Antintyttären, Simo Antinpojan ja renki Yrjö Antinpoja. Klemelän renki Matti ja Risto Antinpoika oli ehditty kuopata ao. päivien välissä.
Kaikista surullisen kuukausi oli sitten kesäkuu. Kuudentena päivänä haudattiin piika Saara Antintytär, ratsumiehen lapset Risto ja Riitta sekä Simo Antinpoika. Lisäksi Vähä-Simolasta kuolivat samassa kuussa Jaakko, Antti, Yrjö, Simo ja Kirsti, jotka kaikki siunattiin 20. päivä. Näin lähes koko kylä tyhjeni, talot autioituivat ja muutenkin huonossa jamassa olleet peltosarat jäivät vaille hoitajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti